Pari couria sitten alkoi kaksikin Reki Kawaharan kevytromaanisarjaan perustuvaa virtuaalimaailma-animea, Accel World ja Sword Art Online. SAO piti katsoa, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua. Sen sijaan Accel World päätyi yhteiskatsottavien listallemme, kun Bubu oli sitä joskus mangona lukenut ja sanoi, että se on ihan OK. Ristiinvertailu SAO:n kanssa olisi kiihottava ajatus, mutta se ei nyt sattuneesta syystä ole valitettavasti mahdollista. Joten puhutaan sitten Accel Worldista.
Accel Worldin keskiössä on Accel World -niminen mystinen nettitoimintapeli, jota ei voi ladata mistään, vaan siihen pitää saada kutsu joltain pelissä jo olevalta. Accel World ei kuitenkaan ole mikään tavallinen nettimättö, vaan sen Burst Linkereiksi kutsutut pelaajat, saavat oikeaan maailmaan käyttöönsä erilaisia burst-kykyjä. Yksinkertaisimmalla tasollaan burst-kyvyllä voi hidastaa aikaa niin, että kykenee harkitsemaan nopeita tilanteita ajan kanssa. Kovemman tason burst-kyvyt mahdollistavat ajan hidastuessa myös hypernopean liikkumisen. Tai oikeastaan: aika ei hidastu, vaan henkilön oma tarkkaavaisuus ja reaktiokyky nopeutuvat, mistä tuleekin nimi accelerated world, eli Accel World.
AW:tä on syytetty nörttifantasiapanderoinnista, eikä sinällään syyttä. Päähenkilö Haruyuki ”Haru” Arita on nössö, lyhyenläntä, koulukiusattu läskipallero, jonka kaikki aika kuluu nettipelejä pelatessa. Harun elämä kuitenkin muuttuu, kun koulun kuumin misu kiinnostuu tästä Harun kovien nettipelitulosten ansiosta ja tutustuttaa tämän Accel Worldiin.
AW:ssa ko. misu (jonka oikeaa nimeä ei muuten kerrota) tunnetaan nimellä Black Lotus tai Kuroyukihime, joka on yksi legendaarisista kuninkaista, Accel Worldin kovimmista taistelijoista. Nörttipanderointisyytökset johtuvat siitä, että Kuroyukihimen kiinnostus Harua kohtaan ei ole ihan vain platonista… Toisaalta ”panderointi” on sinänsä paremmin perusteltu kuin useissa muissa teoksissa. Kun Kuroyukihime on itsekin melkoinen nettipelidatis, ei ole ihmekään, että tämä voisi ihailla todellista nettipelivirtuoosia.
Mutta takaisin Accel Worldiin. Kuten arvata saattaa, Harun Accel World -hahmo Silver Crow alkaa pienten alkukankeuksien jälkeen raivata tietään yhä ylemmäs ja ylemmäs, myös fyysisesti. Silver Crow on nimittäin koko Accel Worldin historiassa ensimmäinen lentotaidon oppiva hahmo. Tässä kohtaa oikean nettipelaajan suspension of disbelief on kyllä koetuksella, kun muut pelaajat ihastelevat Silver Crown lentotaitoa hämmästyksellä. Oikeastihan homma menisi näin:
Silver Crow *kasvattaa siivet*
Kaikki muut serverillä: FUCKING FAG CHEATER FUCKING GAY FAG GO FUCK YOUR SISTER FUCKING FAGGOT GAY CHEATER BAN HIM FUCKING ASSHOLE CHEATER FUCK
Mutta ehkä Japanissa ihmiset ovat nettipeleissäkin kohteliaampia.
Accel World ei kuitenkaan sijoitu kokonaan nettipelien maailmaan, toisin kuin Sword Art Online, vaan AW:ssä aikaa kulutetaan myös reaalimaailmassa. Se on hyvä, sillä Accel Worldin hahmodesign ei varsinkaan pelimaailman puolella ole kovin kummoista. Hahmoilla on yksi perusväri ja ehkä enintään vähän kontrastivärejä siellä täällä, mikä saa ne näyttämään geneerisiltä pelihahmoilta vähän liikaakin.
Sen sijaan reaalimaailman puolella, vaikka hahmot pukeutuvatkin useimmiten lähinnä koulupukuihin, jantterit ovat ihan ok:n näköisiä ja varsinkin tytöt ovat söpöjä. Harun designia voi tosin vähän moittia siltä kannalta, että tämän lyhyys ja ylipaino on vedetty pikkuisen överiksi, sillä nyt tämä vaikuttaa metrin mittaiselta pallolta.
Animen 24 jakson aikana ehditään käymään läpi ilmeisesti romaanin 3 ensimmäistä osaa. Rytmityksen puolesta homma toimii erinomaisesti. Kaikissa jaksoissa tapahtuu jonkinlaista edistymistä, on se sitten hahmojen ihmissuhteiden kehitystä reaalimaailmassa tai mielenkiintoisia asioita Accel Worldin puolella. Yksikään jakso ei tunnu turhalta filleriltä tai yhdentekevältä mössöltä, mutta toisaalta sarja ei myöskään ryöpsähtele hallitsemattomasti eteenpäin.
Toisaalta Accel Worldin ranobetausta näkyy ikävästi siinä, että sarjan loppupuolella tulee mukaan uusia hahmoja, joita ehditään nähdä ehkä pari kertaa ennen sarjan loppumista. Ja täällä Suomessa tarinan jatkaminen kirjamuodossa ei onnistu, koska kirjoja ei ole täällä myynnissä. Nettitilaamisen taas estävät japanintaidot :F. Tältä kannalta onkin vähän ikävää, että viime vuosina animesarjojen lähdemateriaali on siirtynyt nimenomaan kevytromaanipuolelle: jos anime ei myy tarpeeksi, tarina jää kesken.
Ehkä juuri ranobetaustasta johtuu, että hyvästä rytmityksestä huolimatta Accel Worldia vaivaa melkoinen infodumppailu. Käsitteiden selittämiselle ja kertomiselle kirja on nimittäin huomattavasti parempi media kuin anime, jossa pätee aina ”show, don’t tell” -sääntö. Nyt varsinkin alkujaksot ovat täynnä Kuroyukihimeä, joka selittää Harulle Accel Worldin toimintaa. Uusia käsitteitä plopsahtelee esiin melkein joka jaksossa.
Ongelma ei ole se, ettei käsitevyörytyksessä pysyisi perässä, sillä kuten sanoin, sarja on rytmitetty hyvin. Ongelma on siinä, että nyt melkein joka jaksossa tulee tilanne, jossa hyvältä vaikuttanut tilanne muuttuukin lähes katastrofaaliseksi jonkin entuudestaan tuntemattoman säännön takia. Esimerkiksi: Haru oppii, että vihollinen kannattaa lyödä päin sähkötolppaa, koska sähköshokki tekee viholliseen lisää vahinkoa. Seuraavassa jaksossa Haru lyökin vihollisen viimeisillä voimillaan sähkötolppaa päin. Mutta kappas kummaa, vihollinen nousee ylös entistä vahvempana! Ja sitten Harun kaverit kertovat tälle, että ”tuollaiset viholliset saavat sähköstä lisää energiaa, älä tee noin!” Kun kuvio toistetaan pariin kertaan, alkaa kaikkiin tilanteisiin suhtautua kyynisesti, sillä kohta joku uusi sääntöpaljastus kääntää tilanteen päälaelleen varmuudella.
Toisaalta ranobetaustasta on myös hyötyä, sillä vaikka Accel Worldissa taistellaankin paljon, aikaa vietetään myös reaalimaailmassa. Ja tässä taas kevytromaanitausta on vahvimmillaan. Hahmonkehitys ja hahmojenväliset näiden sosiaaliset suhteet ovatkin toimivampia kuin useissa muissa toiminta-animeissa. Varsinkin Harun ja Kuroyukihimen suhde on kutkuttava, sillä vaikka Haru onkin nössöhkö nördepoitsu, Kuroyukihime äityy välillä jopa aggressiiviseksi viettelijättäreksi. Onko nää nyt sit niitä vahvoja naishahmoja? Onneksi sarjan aikana Harukin alkaa kasvattaa itselleen kiveksiä ja oppii, että vastoinkäymisten kohdatessa on muitakin mahdollisuuksia kuin luovuttaa heti.
Erityismainintana täytyy huomioida animen loppupään pahisjätkä Seiji Nomi, joka on erittäin hyvin tehty ja varsinkin uskottava kusipää-koulukiusaaja-nettikiusaajahahmo. Harvoin animessa tulee vastaan hahmoja, jotka ovat pahiksina uskottavia: joko näiden ”pahuus” on päälleliimattua ja siksi epäuskottavaa, tai sitten kyse on jostain ~pahasta demonilordista~, joka on ylilyövän paha siksi että tämä on ~paha demonilordi~. Sen sijaan Seiji on kusipää, koska tämä on kusipää, juuri sillä tavalla kuin koulukiusaajilla on tapana olla. Toisin sanoen tämä on huomattavasti aidompi hahmo kuin monet muut pahikset.
Kokonaisuutena Accel World on jännä. Toisaalta sen pelihahmodesignit ovat mitäänsanomattomat, eikä se graafisesti muutenkaan ole mitenkään ihmeellinen. Vääristyneitä derppinaamoja ei sarjassa näy, mutta toisaalta animoinnissa ei juuri missään vaihessa päästä hedonistisen sakugamasturboinnin puolelle. Taustat ovat toimivat ja kertovat missä mennään, mutta toisaalta ne eivät ole mitään P.A. Works -tasoisia tajunnanräjäyttävän kauniita maisemia. Musiikit ovat enimmäkseen mitäänsanomattomat.
Toisaalta tämän keskinkertaisuuden vastapainoksi saa kivannäköisiä normihahmoja ja mielenkiintoista kähmintää nettipelin ja reaalimaailman puolella. Harun ja Kuroyukihimen suhteen kehittymistä on kiva seurata ja on hienoa nähdä, kuinka Haru alkaa saada itsetuntoaan kasaan ja kehittyy pelkästä ulisijasta eteenpäin, muuttumatta silti suoraan täydelliseksi sankariksi. Accel World kuitenkin kaipaa melko kipeästi toista kautta, koska nyt tarina jää ikävästi kesken. Juuri, kun homma saadaan kunnolla käyntiin, sarja loppuu. Noh, toivotaan että japsit ostavat tarpeeksi DVD:itä.
Kyllä minä viihdyin, ei harmita ollenkaan että katsoin. Ihana Kuroyukihime on ihana <3
Koska kyseessä on nimenomaan shounen-toiminta, ystävyys on tietysti tärkeässä osassa sarjaa ja sarjan alkuosa toimiikin suoraviivaisesti ”defeat means friendship”-periaatteella. Youn shamaanitiimiin liittyy niin jengipomo puumiekka-Ryu, isäongelmainen kiinansukuisesta suvusta oleva Ren Tao, ainu-kansaa edustava Horohoro sekä lääkäri Faust XIII. Näiden lisäksi Youn kavereihin kuuluu vielä Manta Oyamada, ison Oyamada-yhtiön johtajan kääpiökokoinen poika, jolla tosin ei ole shamaanivoimia eikä tämä sen takia kykene kutsumaan henkiä avukseen. Välillä tiimissä vaikuttavat myös britti Lyserg Diethel sekä USAlainen, tummaihoinen (!) gangsta-ghettonuori Joco, joka haaveilee stand-up-koomikon urasta.
Positiivisena yllätyksenä mangakin saatiin pari vuotta sitten ”oikeaan päätökseen”, kun Takei väänsi Shaman Kingistä Shaman King Kanzenbanin (”Perfect Edition”), joka lisää loppuun puuttuvat kappaleet. Jostain syystä Kanzenban tunnetaan länsimaissa derppailevan kuuloisella nimellä Kang Zeng Bang. Kanzenbanista on kuitenkin erittäin huonosti tietoja, eikä siitä ilmeisestikään ole virallista käännöstä, vaikka julkaisu oli kai kaavailtu tapahtuvaksi vuoden 2011 aikana. Syynä lienevät lisensointiongelmat – ehkä pitää sitten tarttua Mangafoxiin tai muihin lain HARMAALLE ALUEELLE meneviin keinoihin, jotta saa mangan luettua loppuun.
Olen yhä sitä mieltä, että tämä on yksi parhaista lukemistani shoujosarjoista. Kitchen Princess on vähän kuin shounenpuolella Ao no Exorcist: se vain pyörittää samaa vanhaa kliseerypästä uudelleen, mutta tekee sen pirun taitavasti. Mikään Kitchen Princessissä nähty ei ole varsinaisesti uutta ja arvasin jo osassa kaksi, kenen kanssa Najika lopulta päätyy yhteen, mutta se ei juurikaan haittaa menoa. Yksi lisätarina aiheutti jo pari kyyneltä poskellekin, minusta on tullut vanha kun liikutun tyttöjen hömppämangasta :P Silti sarja koukuttaa pahanlaatuisesti. Osaksi kiitän piirrostyyliä (vaikka se geneerisen tylsä onkin) ja ruutusommittelua. Verrattuna vaikka Arina Tanemuran sohjoon, Kitchen Princessissä pysyy helposti kärryillä ja siirtymät ruudusta ja paikasta toiseen ovat kevyitä, eivätkä töksäytä tarinaa. Tosin tämän kaiken totesin jo 
Haluaisin pitää Shugo Charasta enemmän kuin loppujen lopuksi pidän. Sarja kuitenkin häviää vähän todellisille taikatyttöilyn mestariteoksille (Card Captor Sakura ja Sugar Sugar Rune noin etunenässä). Peach-Pit on kuitenkin kehittynyt tarinankertojana huimasti, ja Shugo Chara on yhteinäinen ja tiivis kokonaisuus – samaa ei voi sanoa esimerkiksi DearSista tai Rozen Maidenista. Myös piirrostyyli on selkeintä ja selvästi laadukkainta Peach-Pitiä ikinä. Sekä luonnoksenomaisuus että tyhjät taustat ovat kadonneet. Valitettavasti Peach-Pitin harrastama ärsyttävä chibihuumori on yhä läsnä. Suhtaudun chibeilyyn vähän kaksijakoisesti. Toisaalta varsinkin Shugo Charassa chibihuumori liittyy sarjaan selkeämmin, koska kaikki suojelushahmot ovat jo valmiiksi ärsyttäviä chibejä. Toisaalta saan ikäviä flashbackeja Suiseisekistä, josta en koskaan pitänyt ja josta mielellään tekisin kasan junkia pihamaalle.
Olen seurannut Kaoru Morin uusinta mangaa tipottain aina välillä kun muistan sen olemassaolon. Länsijulkaisu aiheutti ihastusta ympäri internettiä olemalla kovakantinen ja muutenkin törkeän laadukas mangapokkariksi. Itse sarja on myös kerännyt kehuja ekasta chapterista asti. On totta, että sarjan taide on käsittämättömän upeaa ja Mori sen suhteen paremmassa vedossa kuin koskaan. En silti pidä tästä yhtä paljon kuin pidin Emmasta. Missä on viipyilevä kaiho, kaipaus ja elämäntuska? Missä riipaisevat tunteet?
Gosickin kuvittajan manga sai animesarjankin tänä kesänä, mutten ole jaksanut katsastaa sitä aivan vielä. Sato Junichi ohjaamassa lupaisi kyllä erittäin hyvää. Kiireen keskellä olen kuitenkin pysytellyt tällä erää mangan parissa. Sarjan taide hipoo Otoyomegatarin täydellisyyttä. 1800-luvun Pariisi, päähenkilötyttö Yunen kimonot ja kaikki muu on piirretty uskomattoman tarkkaan. Juoni tuntuu olevan tälle kaikelle vähän alisteinen, sarja seuraa Yunen elämää Pariisissa ja kaikkia väärinkäsityksiä, joita kulttuurierot aiheuttavat. Sarjan ongelma on aika pitkälti sama kuin Otoyomegatarin: kaikki on vähän liian täydellistä, ihanaa ja kivaa ja Yune turhankin söpö vailla juuri mitään huonoja puolia.