Samaan aikaan kun koko muu internet tuijotti Nisemonogataria ja Minihameavaruuspiraatteja, täällä katsottiin Senki Zesshou Symphogearia. Ilmeisesti Symphogear oli samaan aikaan Avaruuspiraatteja vääntäneelle Satelightille ilmeisesti jonkinlainen B-puolen tuotos, mikä on sikäli kummallista, että Minihamepiraatit tylsistytti minut kolmessa jaksossa totaalisesti, kun taas Symphogearissa on meno päällä alusta asti.
Poppiduo Zwei Wingistä kertova Sinforatas on teoriassa musiikkianimea. Siis teoriassa. Käytännössä kyseessä on täysiverinen toiminta-anime, jossa salaiseen järjestöön kuuluvat taikatytöt taistelevat Noise-hirviöitä vastaan symphogearilla, ~laulun voimalla~ toimivalla haarniska/ase-hybridillä. Genkityttö Hibiki (Aoi Yuuki) on menossa katsomaan Zwei Wingin konserttia bestis-lesborakastajansa Mikun (Yuka Iguchi) kanssa. Kun Miku kuitenkin juuttuu matkalla jonnekin, Hibiki päättää mennä keikalle yksin.
Keikka menee kuitenkin pahemmin vituiksi kuin Frostbite Metalfest, kun kohinamöröt ilmestyvät paikalle ja alkavat muuttaa ihmisiä tuhkaksi. Onneksi Zwei Wingin muodostavat Kanade (Minami Takayama) ja Tsubasa (Nana Mizuki) ovat paikalliset symphogear-soturit ja ryhtyvät pistämään örmöjä poikki ja pinoon. Massiivista ylivoimaa vastaan taistellessaan Kanaden Gungnir-keihäs menee kuitenkin tuhannen päreiksi ja muutama sirpale lävistää Hibikin, joka ottaakin osumaa kunnolla. Kiitos modernin lääketieteen, Hibiki jää henkiin vammoistaan huolimatta.
Hypätään pari vuotta eteenpäin. Lydian-musiikkiopistossa opiskelevasta Hibikistä on tullut hänet pelastaneen Zwei Wing -duon fani. Eräänä päivänä Hibiki lähtee ostamaan soolouran aloittaneen Tsubasan uutta CD:tä, mutta mystiset noiset hyökkäävät matkan aikana kaupunkiin. Hibiki pelastaa pikkutytön möröiltä, mutta päätyykin umpikujaan kohinoiden piirittämäksi. Peli ei kuitenkaan ole pelattu, sillä yllättäen Hibikin kehoon päätyneet Gungnirin sirpaleet aktivoituvatkin ja Hibiki saa omat symphogear-voimansa!
Hibiki pakkorekrytoidaan salaiseen symphogeareja koordinoivaan organisaatioon, mutta ah ja voi, Hibiki ei tietenkään voi kertoa tästä käänteestä bestis/lesborakastaja-yhdistelmälleen. Tunnetusti mikään ei riko parisuhdetta niin pahasti kuin salailu ja Hibikin ja Mikun välit rakoilevatkin dramaattisesti~ Tähän vielä lisäksi kansainvälisiä kähmintöjä ja kaksoisagentteja, mystisiä reliikkejä, pari salamurhaa ja Babelin torni, niin Symphogear onkin siinä. Mistä tulivat noiset? Mitä ovat salaiset reliikit? Miten koulutyttölesborakkauden käy?
Jos tämä kuulostaa sekavalta, niin sitä se onkin. Symphogear suunniteltiin alun perin kahden courin mittaiseksi, mutta huhujen mukaan viikkoa ennen tuotannon aloitusta tuli tieto, että coureja olisikin käytettävissä tasan yksi. Valitettavasti se näkyy, sillä Symphogearin juonenkuljetus on Arina Tanemura -tasoa: hypitään sinne tänne, juonenkäänteet revitään perseestä ja missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Varsinaisia juoniaukkoja ei sinällään ole, mutta rytmitys ontuu pahasti ja lopullinen juoni selviää vasta kolmen viimeisen jakson aikana. Samoin animaatiossa on välillä rajustikin parantamisen varaa, mikä johtunee Symphogearin asemasta B-puolen teoksena. Varsinkin jakson 3 kävelykohtaus on melko… mielenkiintoisesti animoitu.
Toisaalta vaikka ”arkianimaatiossa” on säästetty, on kaikki ylimääräinen pistetty taistelukohtauksiin, jotka ovat useimmiten ihan hyvin animoituja. Symphogear osaa myös tehdä animaatiosta näyttävää vähemmälläkin rahalla, mikä on meriitti sinänsä. Myös leikkaus ja ohjaus panostavat liikkeeseen ja vauhdikkaaseen toimintaan, mikä ei toisaalta ole ihme, kun ottaa huomioon, että ohjaaja Tatsufumi Itou on ennen Symphogearia ohjannut lähinnä musiikkivideoita. Erityisesti tämä näkyy 1. jakson konserttikohtauksessa, joka on juuri sellainen kuin musiikkivideolta voisi odottaa, mikä ei ole lainkaan paha asia.
Sinforatas on ihme pakkaus. Sen ykkösjakso on oikeasti kova pakkaus, mutta sen jälkeen homma tuntuu hajoavan – kaikki se meininki, dramatiikka ja kouriintuntuvuus, mitä ykkösjaksossa on, tuntuu lentävän ikkunasta ulos. Kaikista derpeintä on, että symphogear-taistelijoiden äärimmäinen hyökkäys, laulajansa tappava Joutsenlaulu, muuttuu peruskauraksi josta joutuu enintään sairaalaan jos sitäkään. Hei nyt, näin ei rakenneta dramatiikkaa.
Musiikkianimeksi Symphogear on melko keskitasoinen. Vaikka Nana Mizukin ja Two-Mixissäkin laulaneen Minami Takayaman laulutaidot ovat Japanin parhaimmistoa mitä animeteollisuuteen tulee, mutta jostain syystä Aoi Yuukin laulu on korvia raastavaa. Se hämmentää, sillä todistetusti Yuuki on ihan ookoo-tasoinen laulaja, vaikkei Mizukin tai Takayaman tasolle yltäisikään. Eägh. Loput sarjan laulajat ovat keskitasoa, mikä ei musiikkianimessa kuitenkaan ole hyväksyttävä ratkaisu.
Huonoin puoli sarjassa on silti dialogi, joka on ehtaa derppiä. Varsinkin sarjan alkupuolella Hibikillä on raivostuttava tapa toistaa keskustelukumppaninsa viimeinen sana: ”Meidän täytyy mennä päämajaan!” ”Päämajaan?” ”Kyllä, meidän täytyy mennä sinne käskynjakoon!” ”Käskynjakoon?” Voi herp sentään… Tämän lisäksi hahmoilla on paha tapa puhua ilmeisesti todella syvälliseksi tarkoitettua ”JOS USKOT HÄVIÄVÄSI, OLET JO VALMIIKSI HÄVINNYT”-tasoista höpöhöpöfilosofointia. Parhaimmillaan dialogi onkin, kun hahmot kommentoivat tapahtumia tyyliin ”Varo! Pahis hyökkää!”, mikä kertonee kaiken tarvittavan dialogin tasosta.
Puutteistaan huolimatta Symphogear on kuitenkin ihan kivaa mättöä, sillä taistelukohtaukset enimmäkseen toimivat ja koulutyttöromanssia on kiva seurata. Mitään tajuntaa räjäyttävää Symphogearilta on turha odottaa, paitsi ehkä uskomattomien ylläripylläri-juonenkäänteiden lisäksi, mutta kokonaisuudessaan sanoisin, että 2/5 PARAS ANIME 7/5.
PS. Nana on paras :D Ja Mizuki :D
Koska kyseessä on nimenomaan shounen-toiminta, ystävyys on tietysti tärkeässä osassa sarjaa ja sarjan alkuosa toimiikin suoraviivaisesti ”defeat means friendship”-periaatteella. Youn shamaanitiimiin liittyy niin jengipomo puumiekka-Ryu, isäongelmainen kiinansukuisesta suvusta oleva Ren Tao, ainu-kansaa edustava Horohoro sekä lääkäri Faust XIII. Näiden lisäksi Youn kavereihin kuuluu vielä Manta Oyamada, ison Oyamada-yhtiön johtajan kääpiökokoinen poika, jolla tosin ei ole shamaanivoimia eikä tämä sen takia kykene kutsumaan henkiä avukseen. Välillä tiimissä vaikuttavat myös britti Lyserg Diethel sekä USAlainen, tummaihoinen (!) gangsta-ghettonuori Joco, joka haaveilee stand-up-koomikon urasta.
Positiivisena yllätyksenä mangakin saatiin pari vuotta sitten ”oikeaan päätökseen”, kun Takei väänsi Shaman Kingistä Shaman King Kanzenbanin (”Perfect Edition”), joka lisää loppuun puuttuvat kappaleet. Jostain syystä Kanzenban tunnetaan länsimaissa derppailevan kuuloisella nimellä Kang Zeng Bang. Kanzenbanista on kuitenkin erittäin huonosti tietoja, eikä siitä ilmeisestikään ole virallista käännöstä, vaikka julkaisu oli kai kaavailtu tapahtuvaksi vuoden 2011 aikana. Syynä lienevät lisensointiongelmat – ehkä pitää sitten tarttua Mangafoxiin tai muihin lain HARMAALLE ALUEELLE meneviin keinoihin, jotta saa mangan luettua loppuun.
