Minulla on tapana sanoa, että mikään ei ole turhempaa kuin samaa mieltä olevien ihmisten keskustelu. Oli sitten aiheena paras animu, automerkki, pitsilaatu, rynnäkkökivääri tai sinappimerkki, samanmielisten ihmisten ”keskustelu” on lähinnä ”joo joo, niinhän se on, juuri noin”-tyylistä selkääntaputtelua, hymistelevää rinkirunkkausta samanhenkisyyden hekumassa. Vielä turhempaa tällaisesta tekee se asia, että ihmiset eivät siinä yleensä saavuta mitään uutta, vaan uppoutuvat yhä syvemmälle omiin puolitotuuksiinsa tai suoranaisiin harhoihinsa ja fakkiutuvat Siihen Yhteen Oikeaan Mielipiteeseen.
Mutta jos mukaan heitetään henkilö, joka on täysin eri mieltä kuin muut, on tuloksena pahimmillaan shitstorm, mutta parhaimmillaan jopa rationaalista keskustelua. Joka tapauksessa eri mieltä olevan ihmisen mukanaolo saa ihmiset kyseenalaistamaan omia ajattelutapojaan, ehkä jopa muuttamaan niitä, mutta vähintäänkin se saa ihmiset miettimään asioita eri näkökulmista. Toisin sanoen vastakohtaisuudet aiheuttavat toimintaa, draamaa ja suuria tunteita.
Kun dinosaurusten aikaan (yläasteella) löysin animen ihmemaan, yksi elementti, mikä siinä iski, oli se, miten monimuotoisesti ja -arvoisesti asiat siinä esitettiin. Siinä missä länsimainen, pyöreäsilmäisten alempirotuisten eliöiden tuottama roskaviihde esitti asiat täysin mustavalkoisina, nousevan auringon ihmemaan vinosilmäiset jumalat loivat Suurta Taidetta, jossa paha ei välttämättä ollutkaan Paha vaan ainoastaan eri tavalla ajatteleva ja väärinymmärretty.
Olen viime päivät pelannut Mass Effectiä. Sen aikana päähäni iski kuin miljoona volttia, että eihän se anime nyt ihan niin ylivertaista olekaan. Vaikka länsimaissa paha on vieläkin rumaa ja paha on paha siksi, että se on paha, ei animepaha eroa kovinkaan paljoa länsimaisen viihteen pahasta. Okei, japanilainen paha ei ole rumaa vaan kaunista, mutta mikäli pahaa on, se on yleensä lähes yksioikoisen paha.
Myönnettäköön, että animessa pahalla on usein ainakin jokin motiivi, mutta yhtä usein se on niin selkeästi ”paha”, että se on todella helppo tuomita. Ensimmäinen mieleentuleva on ”Parannan maailmaa niin ettei kenenkään tarvitse enää kuolla ja olla surullinen!!1 Tämän saavutan tappamalla kaikki elävät ja korvaamalla ne epäkuolleilla!!!1” -motiivi Hideo Kojiman Boktain pahikselta. Ja tuskin on sattumaa, että J-RPG:iden perusasetelma on ”teinisankarit pelastavat maailman siltä joka tahtoo tuhota sen”. Samaan kategoriaan menee myös ”Parannan maailmaa tappamalla kaikki juutalaiset!”
Toinen veikeä esimerkki hyvä – paha -polarisoinnista on shinsengumi. Vaikka tämä Japanin vallankumouksen aikainen, löyhästi suojelupoliisia vastaava organisaatio on nähty animessa ties kuinka monta kertaa, se tuntuu olevan sarjasta riippuen joko a) hyvä (Peacemaker Kurogane) tai b) paha (Kenshin) – sen sijaan että se esitettäisiin poliittis-sotilaallisena organisaationa, jolla oli omat pyrkimyksensä ja arvonsa, joista saattoi olla joko samaa tai eri mieltä.
Tietysti poikkeuksiakin tähän ”paha on pahaa koska se on pahaa”-kaavaan löytyy, selkeimpänä ja ehkä tuoreimpana Death Note – joskin siinäkin maailmanparannus tapahtuu suoraan tappamalla rikolliset (vaikkakin perunalastuja syöden). Siitä taas ei olekaan pitkä matka jumalaksi, eikä siitä pitkä matka uimatunnille.
Edellämainitussa Mass Effectissä oli jopa panostettu moraalisten dilemmoiden keksimiseen useampaankin otteeseen, aina moraalin peruskysymyksestä ”onko oikein uhrata yksi jos sillä voi pelastaa monta” siihen, onko oikein tuhota kokonainen laji (ts. aiheuttaa sukupuutto), jos tämä laji tunnetaan siitä, että se on tehnyt KEKEKEKE ZERG RUSHIN ^_^ ja ollut lähellä tappaa kaikki muut lajit sukupuuttoon?
Mikäli tosin rajoittaisin vertailuni pelkästään Mass Effectiin verrattuna animuun ja leffoihin, olisi kyseessä jotakuinkin yhtä reilu vertailu kuin ralliauton ja maansiirtokoneen vertailu ja sitten vielä valittaisin siitä, ettei maansiirtokone kiihdy nopeasti. Yksi Mass Effectin kantavista teemoista on nimittäin nimenomaan moraali ja sen joustavuus ja venyvyys. Vähän syvällisempi moraalinen ongelma löytyy Final Fantasy Tactics Advancesta, jossa pelin sankarit joutuvat jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen tai unimaailmaan – ja jossa päähenkilömme rullatuolirampa pikkuveli onkin terve ja luokan uusi, koulukiusattu poika onkin kuningas itse. Joten mitä tekee reilu isoveli? Pieksee kuninkaan, jotta pääsee takaisin reaalimaailmaan… Samaa kysymystähän käsittelee osittain The Matrix – onko parempi elää hyvässä virtuaalitodellisuudessa kuin ankeassa reaalimaailmassa?
Mutta eipä ole vastaan tullut kovin montaa animea, jossa ”paha” olisi suhteellinen käsite ja jossa asiat esitettäisiin esimerkiksi molempien osapuolien näkökulmasta – ja jossa moraalinen pohdinta olisi ydinkysymyksenä. Tämä johtunee lähinnä kahdesta asiasta. Ensimmäinen on se, että japanissa taiteen ja viihteen tehtäviin ei yksinkertaisesti ole kuulunut – eikä kuulu – vallanpitäjien arvostelu. Poliittista satiiria siellä ei tunneta. Ehkä tämä on osaltaan johtanut laajempaan ”ei kuulu minulle” -asenteeseen, jossa taiteilijat eivät yleensäkään puutu siihen, mikä on oikein tai väärin? Toinen, huomattavasti luultavampi selitys on kuitenkin se, että on paljon mukavampaa seurata vierestä shitstormia kuin rationaalista keskustelua tai edes ajatustenvaihtoa – kun TIETÄÄ, että toinen osapuoli on varmasti väärässä, on paljon helpompi käyttää rocket hadouken kamehameha falcon punch no hiramekia kuin jos mieltä kalvaisi epäilys siitä, että vastustajan mielipiteessä saattaakin piillä totuuden siemen, tai että kyseessä onkin vain erilainen tapa katsoa asioita?
Vasemmalla M9 Gernsback Full Metal Panicista ja oikealla… Moetan. Vertailun vuoksi: Moetan on varmaan maksimissaan 160 cm pitkä. Gernsbackin korkeus sen sijaan 8,4 metriä. Kysymys kuuluu: kumpi näistä on todennäköisempi suunta sotilasteknologiassa? Jos vastasitte Gernsback, vastasitte väärin. Isot mechat ovat siistejä ja miehekkäitä, myönnetään – harmi vain, että niissä on unohdettu yksi asia: se, että ne on tarkoitettu taisteluun ja sotimiseen.
Kun itse olin armeijassa ja joku mainitsi tuntemattoman nimen, oli kestovitsi kysyä ”minkänäköinen kaveri se on” – vastaus oli tietysti ”noin 180 senttiä pitkä nuori mies, lyhyt tukka, maiharit, pukeutuu maastopukuun”. Maastopuku alias kurkkusalaatti, tuo varusmiehen seksiasu numero 1 rumentaa kenet tahansa – mutta jos sotimaan lähtisin, vetäisin maastopuvun ylleni ihan mieluusti. Maastopukuinen taistelija on nimittäin kohtalaisen vaikea havaita metsästä, varsinkin jos tämä on paikoillaan. Jostain syystä mecha-animeissa ei tätä ole tajuttu, ja mechat muistuttavatkin enemmän 
Tsetseenian sodassa tsetseenisissit kuulemma pamauttelivat Venäjän taistelupanssarivaunujakin hajalle kaupungeissa teoriassa alitehoisilla aseilla (=kevytsingoilla, intin käyneille tämä tarkoittaa 
