Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Yleistä (Page 12 of 14)

Sisäpiiriongelmia

Kuten kaikki valveutuneet kansalaiset varmasti tietävät, yksi kansainvälisen finanssikriisin keulakuvia on ollut Atlannin lohikäärmevaltio, Islanti. Maan valuutalla voi pyyhkiä persettään eivätkä islantilaiset yritykset ole kovinkaan houkuttelevia sijoituskohteita – paitsi ehkä ”no ostetaan nyt pois kun on halpaa”-mielessä. Toisin sanoen Islanti on aika kusessa. Asiaa ei helpota, että muutamilta suurlainanottajilta oli kaatuneista islantilaispankeista mitätöity lainoja vain päiviä ennen pankkien kaatumista – ja mikäpä siinä, kun kyseiset henkilöt sattuvat olemaan pankinjohtajien kavereita ja sukulaisia. Hauskaksi tilanteen tekee se, että Islanti on pieni maa – koko valtiossa on vain 300 000 asukasta. Kun vielä otetaan huomioon se seikka, että ihmiset usein pariutuvat samoista asioista kiinnostuneiden ja samalla koulutustasolla olevien kanssa, tuloksena on se, että käytännössä kaikki valtion nimeätekevät tuntevat toisensa tai ovat sukulaisia keskenään. Syntyy sellaisia sisäpiirikiemuroita, joita ei juuri voi mihinkään muuhun valtioon kuvitella. Nämä sisäpiirikuviot taas ovat todella hankalia lainsäädännön kannalta ja ongelmienratkaisuun vaadittaisiin usein ulkopuolista apua, kuten tästä Helsingin Sanomien kirjoituksesta käy ilmi.

Vaikka Suomen animepiirit eivät ehkä olekaan ihan yhtä vakavaa liiketoimintaa kuin kokonaisen valtion tulevaisuus, vähän samoista ongelmista on niissäkin kyse. Aktiivinen harrastajakunta on niin harvalukuista, että asioista mitään tietäviä on ehkä joitain kymmeniä, enimmillään satoja. On sinällään hyvä, että Suomen piireissä edes suurimmat kaupalliset toimijat (ts. mangakustantamot) ovat erillään muista toimijoista ja että piireissä liikkuvat rahat ovat lähtökohtaisesti määrältään melko pieniä (sisältäen myös conibudjetit) eikä minkäänlaisia pörssirakennelmia ole, vai mitä muuten pitäisi olla mieltä siitä, että ainakin jotkut maamme animelehdistön merkittävät nimet ovat myös esimerkiksi maamme suurimman animeaiheisen keskustelupalstan ylläpitäjiä? Edes allekirjoittanut ei ole täysin ulkopuolella tällaisista kytkennöistä ja esimerkiksi istuu ainakin kahden animeaiheisen järjestön puheenjohtajan pallilla tällä hetkellä.

Varsinaisia ongelmia tästä ei vielä ole aiheutunut; ainakin päättävässä asemassa olevat ihmiset ovat osanneet käyttäytyä kuten kuuluu. Ei myöskään ole mitään syytä olettaa, että ketään tällaista animeskenen Avainhenkilöä (TM) jaksaisi kiinnostaa järjestää mitään suurta vallankaappausta, koska loppujen lopuksi sellainen olisi melko turhaa. Ja kun kavallettavia rahavarojakaan ei useinkaan ole, ei sekään ole kovin hyvä suunnitelma. Mutta voi jeesus jos Suomen animeskene olisi valtio :-D

Täysin ongelmaton tilanne ei kuitenkaan ole. Oikeustieteessä vakiintuneen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössään kiteyttämän kannan mukaan tuomioistuinten toimintaa arvioitaessa ei riitä, että tuomioistuimen toiminta on puolueetonta, vaan sen on myös näytettävä siltä. Ja tällaisia ongelmiahan on: kun sama henkilö jälleen kerran voittaa cosplay-kisan, alkaa nillitys välittömästi: tuomaristossa oli voittajan tuttuja! Tuomaristo on puolueellinen! Äänestystulos on purettava! Siinä tilanteessa on paha mennä sanomaan, että tämän asu oli oikeasti hienompi kuin se 50. koulupuku + kissankorvat -yhdistelmä, jos ihmiset kokevat ratkaisun puolueellisena – riippumatta siitä, että voittajan asu olisi oikeastikin ollut hienoin.

Tästä tietysti voi sanoa, että ”lol cosplya kisa dramu”, mutta ottaen huomioon, että kyse on yhdestä Suomen animeskenen arvostetuimmista kisoista, se ei minun mielestäni ole täysin merkityksetöntä. Jos kilpailujen tuloksista tahdotaan sellaisia, että kenelläkään ei ole niistä nokankoputtamista (mikä tietysti voi olla mahdoton tehtävä, Suomen con-yleisön tietäen), tulisi jostain saada tuomareita, joilla ei olisi kytkentöjä kilpailijoihin – mutta Suomen skene taas huomioon ottaen, tämä voi hyvinkin olla mahdotonta. Yksi ratkaisu tietysti on käyttää skenen ulkopuolisia asiantuntijoita – ompelijoita, teatteriväkeä, jne – mutta tämäkin ratkaisu on vähän puolivillainen, sillä olisi Ihan Kiva (TM), että myös palkinnoista päättävät ovat skenen toiminnassa mukana.

Sisäpiiriin kuulumisesta on näissä piireissä toisaalta myös etua. Animeharrastajat ovat ainakin Suomessa melko sisäänpäinkääntynyttä sakkia, tarkoittaen tässä siis sitä, että ”oman porukan” sisältä tulevat toimijat koetaan ”meidän jengiksi”, kun taas ulkopuolelta tulevat toimijat koetaan kilpailijoiksi, jotka ovat rahan perässä tai tekevät animepiirien julkisuuskuvalle hallaa – miettikääpä esimerkiksi harrastajayhteisön asennoitumista Sangatsuun, Egmontiin ja Punaiseen Jättiläiseen (jotka kaikki kertovat toimistaan ja keskustelevat harrastajien kanssa Anikissa ja ovat coneissa tavattavissa) ja verratkaa sitä asennoitumiseen Ivreaa kohtaan (joka on ollut todella hiljaa tekemisistään eikä ole näkynyt coneissakaan). Tai entäs Subin Otaku, jonka Suvi ja Tessi eivät ainakaan entuudestaan olleet mitään skenejulkkiksia? Hieman sama ongelma on nykyisellä Anime-lehdellä verrattuna Japan Poppiin, jonka lähes kaikki tekijät ovat tuttuja nimiä myös Anikista.

Sisäpiirikytköksistä on näin pienissä piireissä haittaa ja synnyttävät eripuraa. Toisaalta niistä on myös selkeää etua, koska sisäänpäinlämpiävyydestä johtuen oman porukan kanssa on aina kivempi tehdä hommia kuin ”ulkopuolisten”. On varmaankin odotettavissa, että asiat helpottuvat tulevaisuudessa, kun harrastajamäärät kasvavat ja varsinkin kun nykyiset harrastajat kasvavat ja ottavat paikkansa Suomen animeskenen toimintaympäristössä o/! Long live Suomen animupiirit!

Cramps

Voi CLAMP! Tämä neljän mangataitelijan muodostama studio on yksi länsimaissa tunnetuimmista mangan tekijöistä – itsekin muistan hyvin, miten tuollainen helppo sana kuin ”Clamp” jäi Fantasiapelien hyllyköstä paljon paremmin mieleen kuin pitkät japaninkieliset nimet, jotka kaikki kuulostivat samalta. CLAMPhan on siitä eriskummallinen jengi, että heillä ei ole yhtä tähtipiirtäjää ja isoa liutaa tuntemattomia avustajia rasteroimassa sivuja: CLAMPin työnjako on suunnilleen sellainen, että Nanase Ohkawa käsikirjoittaa ja keksii tarinat, Mokona piirtää, samoin Tsubaki Nekoi, ja Satsuki Igarashi avustaa. CLAMP, kuten niin moni muukin mangan tekijä, aloitti piirtäen doujinsheja; nämä ovat tietysti nykyisin melkoisia keräilyharvinaisuuksia.

CLAMPin tarinat on helppo tunnistaa. Okei, ryhmällä on toki ollut hieman erityylisiä kausia ja monia erilaisia sarjoja, mutta niissä kaikissa on melko paljon samaa. Olen usein vitsaillut, että sarjan tunnistaa CLAMPiksi, kun joku siinä menettää toisen silmänsä (mm. xxxHolic, Tsubasa Reservoir Chronicle), Tokyo Tower on jotenkin tärkeässä osassa (mm. Magic Knight Rayearth, Card Captor Sakura, X – tosin tästä tropeesta kärsivät muidenkin tekijöiden mangat) tai viimeistään siinä vaiheessa, kun paikalle ilmestyy hämmentävä miespari, joiden suhteessa on yaoi-aimaita kasapäin (RG Veda, X, Wish, Legal Drug, Tsubasa Reservoir Chronicle, xxxHolic, Card Captor Sakura… oikeastaan lähes kaikki, mitä CLAMP on tehnyt).

Usein CLAMPin parhaaksi teokseksi mainitaan Card Captor Sakura, joka on ainakin minusta heidän ehein teoksensa – juoni liikkuu 12 osan aikana koko ajan luonnollisella tahdilla, kaikki hahmot ehditään käsitellä ja tarina saadaan nätisti pussiin. Card Captor Sakura on kenties viimeinen suuri tyttöjen taikatyttösarja, jonka haastajaa ei ainakaan mangan puolella ole näkynyt. Lukiessani sarjan ensimmäistä kertaa muistan ihastuneeni siihen, miten tyttöjen taikatyttösarjassa ehdittiin käsitellä kaikenlaisia rakkaussotkuja pakollisesta homoparista pääparin Sakuran ja Syoranin kautta näiden koulutoverin ja opettajan rakkaussuhteeseen. Card Captor Sakuran luettuani mikään Kodomo no Jikan ei ole tuntunut erityisen radikaalilta. Ja tietenkin, se taide! Joka sivu on täynnä kukkia ja Sakuran taikatyttöasut ovat tietysti monimutkaisia röyhelöräjähdyksiä. Card Captor Sakura kuuluu otakuyleissivistykseen.

Toisaalta CLAMP on myös kuuluisa angtisista bishisarjoistaan. Näihin voi laskea ainakin X:n, RG Vedan ja Tokyo Babylonin. X on tietysti surullisenkuuluisa siitä, että se tuntuu olevan ikuisesti katkolla, syynä huhutaan olevan juonierimielisyydet kustantaja Kodanshan kanssa. Oli syynä mikä oli, CLAMP on joskus huono lopettamaan sen, minkä aloitti – katkolla ovat myös Legal Drug ja CLAMPin kunnianhimoisin teos, paljon negatiivista tilaa ja elokuvamaista kerrontaa sisältävä Clover. Varsinkin Cloverin lopun haluaisin henkilökohtaisesti nähdä joskus, sarjakuva on kaunis. Nykyisin Cloverin länsipainos on ollut loppu jo vaikka kuinka kauan ja siitä saa maksaa melko mielenkiintoisia hintoja, jos haluaa saada sarjan hyllyynsä.

X:stä ja muista voisi tietysti puhua loputtomiin, mutta yritän rajata tämän jutun omiin suosikkeihini CLAMPin tuotannosta. Yksi niistä on Angelic Layer. Sarja on vain viiden kirjan pituinen, mutta tiivis ja saa siinä ajassa kerrotua sen, mitä halusikin. Lisäksi Angelic Layerista ei löydy niistä angstisia bishejä, joista minä en niin kovasti välitä, sarja on CLAMPin tekemäksi harvinaisen epäangstinen. Angelic Layer on hömppää, mutta hyvin tehtyä sellaista: Misakin matka taistelunukkepelin Japanin mestariksi ei ole mikään maailmanhistorian suurin mangan merkkiteos, mutta hauska reissu. Angelic layeria kritisoidaan usein rosoisesta piirrostyylistä, mutta se sopii tällaiseen ei-niin-vakavaan mangaan, josta suurin osa on kuitenkin mättöä – luonnosteleva tyyli luo illuusion oikeista, liikkuvista nopeista potkuista ja lyönneistä.

Chobits on taas saanut varsinkin nuoremmilta harrastajilta jonkinlaisen ”tsih, pervomangaa”-leiman. Chobits on seinenmangaa ja sellaisena siinä on tietenkin oma osansa fanipalvelua ja tätä ”pervoilua” – päähenkilö Hideki on terve nuori mies, enpä ole tähän ikään mennessä tavannut yhtäkään tämän ikäistä jannua, joka ei kuluttaisi pornoa missään muodossa! Chobits on alussa melko puhtaasti hölmöilyä ja jonkinsorttista pseudohaaremitavaraa, loppu tulee hieman puskan takaa ja lopetus on jossain määrin mauton, mutta Chobits on tällä erää ainoa CLAMPin manga, joka on selvästi miesyleisölle suunnattu ja sellaisenakin kuriositeettina mielenkiintoinen. Lisäksi Chobits on välillä oikeasti filosofinen pohtiessaan robottien ja ihmisten suhdetta. Päähenkilöitä Hidekiä ja Chiitä kiinnostavampia ovat oikeastaan sarjan sivuhahmot ja heidän tarinansa.

Chobits ja Angelic Layer sijoittuvat samaan universumiin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun CLAMP kierrättää hahmojaan ja maailmojaan: Tokyo Babylon ja X ovat myöskin kytköksissä toisiinsa. Varsinaisesti CLAMP päätti kuitenkin lypsää tällä kikalla viimeisetkin rahat faneilta aloittamalla Tsubasa Reservoir Chroniclen, jonka aluksi lähes ainoa tehtävä tuntui olevan vanhojen sarjojen ja hahmojen tuominen parrasvaloihin vielä kerran. Tsubasan päänehkilöt ovat – taas – Sakura ja Syaoran, tällä kertaa rinnakkaisuniversuminen versioina, ja nämä matkaavat halki ulottuvuuksien metsästämässä Sakuran sulkia ja tapaamassa muita CLAMPin hahmoja. Hoh hoijaa. Tsubasa Chronicle oli aluksi ihan mukiinmenevää seikkailua, mutta nyt sarjan lähestyessä loppuaan CLAMP on taas lähtenyt kunnon angstilinjalle, jossa juonenkäänteissä ei ole mitään järkeä ja porukkaa lakoaa ympäriltä koko ajan, kaikilla on traaginen menneisyys ja useampi klooni ympäri multiversumia.

Tsubasan kanssa samaan aikaan alkoi xxxHolic, joka on piirrostyylillisesti hiotuinta CLAMPia sitten Cloverin. Sarja on täysin harmaasävytön, kaikki on mustaa ja valkoista, dramaattista ja okkultistiseen teemaan sopivan dramaattista. Juonellisesti xxxHolic koostuu sekä yksittäistapauksista, että hitaammin etenevästä jatkuvasta juonesta. Toiveita toteuttavan noita Yuukon ja hänen vastentahtoisen apurinsa Watanukin tarina on erittäin tyylikäs, mutta myös ajatuksia herättävä. Lisäki Yuuko ja Watanuki ovat mielenkiintoisimpia CLAMPin tällä vuosikymmenellä luomia täysin uusia hahmoja. Tsubasa ja xxxHolic ovat juonellisesti tiiviisti kytköksissä, mutta suosittelen xxxHolicin ostamista hyllyyn ja Tsubasan tärkeimpien pointtien wikittämistä – Tsubasa kun on, hmh, melkoisen keksinkertaista menoa verrattuna synkempään sisarmangaansa.

Sekä Tsubasa että xxxHolic ovat viimeisessä juonikaaressaan ja CLAMP aloittaa uuden shoujomangan vuonna 2009. Oma toiveeni on, että ryhmä päättäisi ennen uuden sarjan aloittamista vanhat projektinsa, mutta kaikkea ei näemmä voi saada.

CLAMP on tehnyt niin paljon kaikenlaista, että on mahdotonta yrittää mainita kaikkea tallaisessa yhdessä blogipostauksessa. Tutustumisen arvoisia ovat jo mainittujen sarjojen lisäksi RPG-fantasia Magic Knight Rayearth, joka Card Captor Sakuran tavoin uudisti genreään aika tavalla, CLAMPin sarjoissa kukaan ei ole nimittäin sitä, miltä aluksi näyttää. Yhden osan pituinen Miyuki-chan in Wonderland on taas CLAMP-fanille pakollinen ostos, pikku hassuttelu kunnon yurifanservicellä. Omiin suosikkeihini kuuluu myös yhä jatkuva, Newtypessä ilmestyvä kobato., joka on satunnaisella vakavuudella höystettyä mannaa CLAMP-faneille kaikkine suosittujen hahmojen cameoineen, mutta selkeällä parodisella otteella. Kobatossa CLAMP naureskelee itselleen ja konventioilleen – päähenkilötyttö on vielä naiivimpi kuin Sakura, taikatyttömaskotti vielä enemmän badass kuin Yue ja piirrostyyli karkkia ja kukkia täynnä potenssiin n – paitsi taistelukohtauksissa, ne taas on piirretty… no, näette, jos luette, en viitsi pilata yllätystä.

Uniformufetissi

Kuulemma joskus Bubun lukioaikoina tämän kaveri oli tullut tämän luokse välitunnilla, tunkenut naamansa noin kahden sentin päähän tämän naamasta ja kysynyt ”Tykkäätkö sä uniformuista… sillä tavalla?” Bubu ei tykännyt, ja näin emme koskaan saa tietää, olisiko tällä kaverilla ollut joku uniformu valmiina, mikäli Bubu olisi vastannut myöntävästi. Yuriorgioita siis emme saaneet, mutta ainakin pointin tälle kirjoitukselle.


Animessa uniformuja on kaikkialla. Niitä käyttävät niin tarjoilijat kuin ninjatkin, ja esimerkiksi Fullmetal Alchemistista tuttu sininen uniformu on kaikille tuttu – eikä ole parempaa tapaa rakentaa jännitystä kuin se, että kouluun saapuu vieras henkilö, jolla on päällään Merkittävän Koulun uniformu, koska senhän on pakko olla merkki jostain! Usein uniformu on myös se, joka sankarin pelastaa (tietysti täysin huolimatta siitä, että uniformu olisi esimerkiksi jotain todella ohutta kangasta – mutta ei se mitään, ainahan kangas pari rynnäkkökiväärisarjaa tai energiasädettä kestää).

Suomessa taas ei uniformuja juuri ole, paitsi valtion virkamiehillä, ja niistä ei kannata puhua. Yksi suuntaa-antava esimerkki on eräs inttimuistoni: olimme reserviupseerikoulussa ja menossa Viipuriin tutustumaan Tali-Ihantalan taistelukenttiin. Venäjän rajavartiolaitoksen naispuolisten virkailijoiden uniformuun kuului ”ihan hyvin istuva” minihame ja korolliset nahkasaappat. Suomen rajavartiolaitoksen uniformuun – naistenkin – kuului jokin pikeepaita, suorat housut ja kengät, jotka olivat tarpeeksi tylsät ettei niistä tarvitse muistaa yhtään mitään. Tämä varmaan kertonee kaiken oleellisen.


Virkamiehistön ulkopuolella uniformut loistavat poissaolollaan. Suurin panostus ”uniformuihin” tuntuu olevan joissain kodinkoneliikkeissä, joissa liike sponsoroi jopa kaulus- tai pikeepaidan. Tai päivittäistavarakaupoissa jonkun päällysliivin, mutta useimmiten asiakaspalvelijalla on päällään T-paita. Ja tietysti T-paidat ovat aina kokoa XL, ettei minkäänlaisesta istuvuudesta voida puhua. On tietysti selvää, että tällainen tulee kaupalle halvemmaksi, kun T-paidat ovat halpoja ja niitä voidaan tilata kerralla iso kasa.

Kysymys sinänsä on myös se, haluaisivatko kaupat ja liikkeet edes uniformuja käyttää – niitähän ei perinteisesti ole Suomessa käytetty. Toisaalta tämä on varmaan odotettavaakin maalta, jonka sotilaillekin on jossain vaiheessa ollut varaa jakaa vain kokardi, vyö ja kivääri! Enemmän asiaan ehkä vaikuttaa kuitenkin Suomessa oleva herraviha. Kaveri totesi, että Suomen asiakaspalvelukulttuuri on tasoa ”Ei voi pokkuroida kun ne pokkuroitavat ois noita TOLLASIA, eihän ne oo ees ihmisiä”. Itse näen homman menevän oikeastaan päinvastoin: ”Ei voi pokkuroida, koska noihan on ihmisiä eikä mitään jumalia, minä olen tasa-arvoinen ja minähän en kenellekään pokkuroi!” Kenellekään ei pokkuroida, eikä varmasti näytetä, että joku olisi millään tavalla yhteiskunnassa ylempiarvoinen.

Sinälläänhän uniformujen ideana on aina tasapäistää ihmisiä. Tämän huomaa se Isänmaallisen Sinivalkoinen enemmistö suomalaisista Miehistä, jotka menevät täyttämään kansalaisvelvollisuutensa (enkä nyt tarkoita verojen maksamista). Ihmiset pakotetaan tiettyyn muottiin, jotta heidät saataisiin toimimaan tietyllä tavalla. Sama idea on myös koulupuvuissa. Singaporessa asunut tuttu kertoi, että muuten koulussa oli rauhallista, mutta pari kertaa vuodessa olevana ”omissa kledjuissa kouluun” -päivänä meno oli huomattavankin villiä. Uniformuilla on toki muitakin tehtäviä – esim. kertoa muille ihmisille, että henkilö kuuluu johonkin tiettyyn organisaatioon ja samalla muistuttaa samasta asiasta tätä henkilöä itseäänkin – ”ai niin, olen sotilas/koulupuvussa/meidoasussa ja edustan samalla myös armeijaa/koulua/X-firmaa, en voi käyttäytyä tuolla tavalla”.

Uniformut koetaan usein myös fetissivaatteiksi, kuten joissain tapauksissa tietysti onkin. Eri seksivälineliikkeiden perusvalikoimaahan ovat kaikenlaiset ”rooliasut”, kuten minipituiset sisäkön asut ja niin edelleen – eri asia taas on, millaisia nämä uniformut oikeasti ovat – ei ole mitenkään harvinaista, että jos esimerkiksi nuori nainen toteaa olevansa sairaanhoitaja, porukassa olevien mieshenkilöiden reaktio on yleensä ”:D~” tai ”hmmmmmmm :)))” – siitä huolimatta, että Suomessa sairaanhoitajien työasut ovat harmaanvihreitä, lähes muodottomia pussi-/haalarimaisia housuja ja paitoja, eivätkäkä suinkaan mitään vaaleanpunaisia minimekkoja, mutta legenda elää, ja tämä legenda on jopa voimakkaampi kuin todellisuus, vaikka hoitsuasujen epäseksikkyyden Suomessa tietävät varmasti kaikki. Aika tylsää.

Mitä hyötyä tai iloa uniformuista sitten olisi? Luonnollisestikin oikein tehtynä uniformut voivat olla hyvinkin söpöjä :3! Samalla uniformu luo aivan omaa henkeään – oli se henki sitten millaista hyvänsä. Joka tapauksessa uniformun suunnittelulla voi vaikuttaa paikan tunnelmaan huomattavasti, oli kyseessä sitten koulu, kahvila tai erikoisjoukot. On selvää, että esimerkiksi kahvilassa jotkut meidohenkiset uniformut olisivat omiaan luomaan tunnelmaa aina karkkimaisesta asialliseen. Ruotsi muuten suunnitteli poliisin virkapuvun muuttamista ”siviilimäisemmäksi” (suorat housut ja pikeepaita, vaaleampi väri), mutta poliisin suunnalta tullut vastustus oli niin suurta, ettei muutosta sitten tehtykään…

Uniformusta olisi nykymaailmassa hyötyä myös siinä mielessä, että kuten Jari Sarasvuo ja muut sanovat, elämme huomiotaloudessa. Ongelma markkinoinnissa ei ole enää siinä, että ihmiset eivät tietäisi, mitä on kaupan. Ongelma on siinä, että ihmiset eivät enää erota mediatulvasta, mistä heidän pitäisi olla kiinnostuneita (pitäisi olla kiinnostuneita siis firmojen kannalta ;>). Kun ihmisten antama huomio on rahanarvoista, olisi paras veto profiloitua – ja ehkä paras tapa siihen on uniformut. Sen tiesi jo Adolf Hitler, kuten esimerkiksi natsiuniformut osoittavat.

Mutta jos totta puhutaan, en ole yhtään varma siitä, että haluaisinko Suomen kouluihin mitään koulupukuja (vaikka sinänsähän asia ei minua enää koske), kun on aika varma, että homma ei onnistuisi, vaan kaatuisi viimeistään eduskunnassa. Ja vaikka jostain kummasta syystä onnenkantamoisen kautta (tai ehkä jos levyteollisuus lobbaisi lain) laki menisikin läpi, uniformuista tulisi luultavasti joko 1) tylsät 2) rumat tai 3) molemmat. Japanilaistyylisistä uniformuista voisi vain haaveilla, Suomen kouluihin voisin kuvitella tulevan enintään jotain tuulipukujen tyyppistä, jotta ei ole ”liian ahdistavaa”. Puhumattakaan siitä, millainen haloo nousisi, jos naisille tarjottaisiin uniformun kanssa vain hametta käytettäväksi – KEKEKEKEKEKE FEMINISTIRUSH ^__^!!

Kuten intterwebissä sanottaisiin: tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita. Tai sitten voi – Desuconiin kun päätettiin järjestää meidokafee, aitoon Akihabaran tyyliin. Mikä oli tulos? Tuhansia ihmisiä itkemässä siitä, kuinka koetamme alistaa naisia palvelemaan vallassaolevaa patriarkaattia? Ei, vaan kymmenittäin vapaaehtoisia, jotka halusivat ehdottomasti päästä meidoiksi – vapaaehtoisia on itse asiassa niin paljon, ettemme voi ottaa kaikkia juuri meidokafeeseen, vaikka halua olisi. Jotain tämä kuitenkin kertoo Suomen nuorisosta – sillä on yhä toivoa! Ehkä joskus Suomeenkin saadaan kivoja uniformuja :3.

Kun panomies coniin lähti

Kikucon II:n jälkimainingeissa on Anikin keskustelu keskittynyt pääasiassa pusukortin ja pullonpyörityksen pelaamiseen ja siihen, kuinka hyväksyttävää se on. Ideanahan siis oli pyörittää pulloa kaksi kertaa ja ne, joiden kohdalle pullo pysähtyi, pussasivat. Asiasta heräsi hieman paheksuntaa, kun ulkopuolisille näytti siltä, että mukana olisi ollut yli 20-vuotias mieshenkilö teini-ikäisten, suurimmaksi osaksi tytöistä muodostuneessa ringissä mukana. Sittemmin kävi selväksi, että kyseinen mieshenkilökin oli alle 20 ja niin päin pois, mutta ulkopuolisen – siis animeskeneä tuntemattoman – silmin tilanne saattoi näyttää huomattavasti pahemmalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

Omasta mielestäni tapauksessa mielenkiintoista oli kuitenkin se, että tällainen pusupiiri syntyi – silloin kun minä olin nuori (eli silloin kun kouluun oli 40 kilometriä, joka hiihdettiin kesät – talvet susien näykkiessä nilkkoja ja aina oli 5 metriä lunta, koulua käytiin lauantaisinkin, sunnuntaisin oltiin peltotöissä ja joka toinen sunnuntai oli peruttu jne jne, eli noin 6 – 8 vuotta sitten) ja olin mukana järjestemässä erinäisten Pokémon-nettiyhteisöjen tapaamisia, ei tuollaista pullonpyöritystä olisi voitu edes kuvitella – ei etteikö sitä olisi voitu järjestää, mutta valistunut arvaukseni on, ettei siihen olisi osallistuttu.

Sinällään tämänsuuntaisessa kehityksessä ei ole mitään ihmeellistä tai yllättävää. Siitä huolimatta, että anime on nykyään huomattavasti ”tavallisempi” harrastus kuin se muutamia vuosia sitten oli, se ei vieläkään ole se cooleista coolein juttu, mitä luokan ihquin poitsu tai kuumin gimuli harrastaa, vaan se on enemmänkin epäsosiaalisten nördejen hommaa. Mutta kun näitä seksuaalisen heräämisen iässä olevia epäsosiaalisia nördejä pistetään yhteen tilaan sata- tai tuhatmäärin ja jossa kaikki kuuluvat tähän nördelaumaan ja kaikilla on sama harrastus, johon suhtaudutaan lähes fanaattisesti, on yhteenkuuluvuuden tunteen taso yli 9000!!!1 ja pusupiirit sun muut siitä lähes vääjäämätön seuraus.

Muutenkin yhteiskunnan suhtautuminen seksuaalisuuteen on jo vuosien ajan muuttunut yhä vapaamielisemmäksi, mitä ilmentävät esimerkiksi muutokset homoseksuaalisuuteen suhtautumisessa. Ja mitä nuoremmaksi mennään, sitä vapaamielisemmin asioihin suhtaudutaan – sen on varmaan kokenut moni homoseksuaalisuudesta vanhempiensa kanssa keskustellut. Animepiireissä tätä muutosta on varmasti vauhdittanut yaoi- ja yuri-teemojen yleisyys, mikä Kikuconissa näkyi esimerkiksi jonkin ihmeen YAOI SHOW’n suosiossa. Tämän lisäksi jo mainitussa pusupiirissä henkilöiden sukupuoli, oli se sitten sama tai eri kuin oma, ei ilmeisestikään tuottanut mitään pakokauhun tiloja, vaikka vähän kiusallista se saattoikin olla.

Mutta jos conien tulevaisuutta ennustetaan, vähän veikkaan, että kehitys ei pysähdy tähän: USA:ssa, missä harrastajakunnan keski-ikä on muutaman vuoden korkeampi kuin Suomessa, ”con hookup” on jo käsite. Kun nyt pusupiirejä spontaanisti järjestävä sukupolvi vanhenee muutaman vuoden, luonto mitä todennäköisimmin ajaa tikanpojan puuhun ja hotellimajoitus yleistyy – ja niissä hotellihuoneissa harrastetaan conista saatujen uusien tuttavuuksien kanssa vähän muutakin kuin pelkkää pusuttelua ja kokiksen juontia.

Tässä suhteessa tosin cosplayta harrastavilla ihmisillä on pullat varsin hyvin uunissa: sen sijaan että Eka Kerta tapahtuisi kännissä jonkun luokkalaisen kotibileissä skede-Pertsan kanssa bileiden järjestäjän vanhempien makuuhuoneessa, ovat mahdollisuudet lähes rajattomat: conistahan löytyy partnereita ninjoista intergalaktisiin prinsessoihin ja japanilaisiin koulutyttöihin! Ja mitä kaikkea niillä cosplay-asuun kuuluvilla käsiraudoilla voikaan tehdä!

Kannattanee tosin pitää huoli siitä, ettei conista tartu tuliaisiksi mangakasan ja Bleach-rintanappien lisäksi visvasyylää tai klamydiaa :E.

MINUN!! Se on MINUN!!

Näyttää siltä, että Suomeen on kehittymässä kotimaista pseudomangateollisuutta (tai millä nimellä sitä sitten tahtookaan kutsua, vaikka pseudosutkuksi): Sangatsu on julkaissut Heikki Valkaman käsikirjoittaman ja Elli Puukankaan piirtämän Vartijat-sarjakuvan ja yhä useampi harrastelija julkaisee töitään omakustanteina, kuten Tsubasa äskettäin kertoi. En liene väärässä, jos arvaan, että useampaakin näistä kiinnostaisi kustannussopimus jonkin firman kanssa – kunhan vaan firmat saisivat tietää näistä kaikista lahjakkaista piirtäjistä, joita Suomessa on. Sarjakuvien levittämiseen liittyy kuitenkin eräitä lakikysymyksiä – näihin kuuluvat myös tekijänoikeuskysymykset.

Perinteisesti tekijänoikeus on nähty tekijänsä omistusoikeuteen liittyvänä ja siitä kumpuavana voimana; tämän ajatuksen juuret ovat valistusajan ajattelussa ja John Locken ajatuksissa. Locken mielestä omistusoikeus syntyi työllä: puupalikan ottamalla ja tästä airon veistämällä ihminen oli käyttänyt puuhun työtä ja näin hänelle syntyi airoon omistusoikeus. Sen jälkeen hän saattoi vaikka mennä myymään airon markkinoille. Ja nykyään: jos ihminen on luonut esimerkiksi taidetta, hänelle syntyy siihen tietty omistusoikeutta muistuttava suhde – tekijänoikeus.

Tekijänoikeuslain 2 §:n 1 momentin mukaan:

”Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.”

Tässä tekijänoikeuden ydinajatus. Mikäli tekijä ei erityisesti anna siihen suostumustaan, kenelläkään muulla ei ole oikeutta luoda tästä teoksesta kappaleita eli kopioita. Teoksen muokkaaminen on kielletty, samoin esimerkiksi teoskappaleen valmistaminen ”toista tekotapaa käyttäen” – esimerkiksi kuvan tulostamisessa teoksesta syntyy kappale; tulostaminen on myös ”toinen tekotapa”. Tekijänoikeuslain 12 § kyllä antaa oikeuden valmistaa teoksesta kappaleita ”yksityistä käyttöä varten”, eli mikäli joku tahtoo printata fanittamansa piirtäjän taideteoksia netistä, tämä on sallittua.

Sen sijaan kukaan ei saa laittaa tällaisia teoksia esimerkiksi internet-sivuilleen, sillä tämä ei ole yksityistä käyttöä, vaan lähtökohtaisesti kiellettyä teoksen levittämistä yleisölle. Asiaa ei myöskään auta se, että useat tekijät pistävät sivuilleen ilmoituksia tyyliin ARRRRRR ET SAA VARASTAA TÖITÄNI KREEGAH TARZAN BUNDOLO, vaikka itse asiassa heille olisi luultavasti hyödyllisempää levittää teoksiaan mahdollisimman laajasti ja myös rohkaista muita levittämään heidän teoksiaan.

Ai miksikö? Vitsi piilee siinä, että lähes kenelläkään piirtäjäuransa alkuvaiheessa olevalla ei ole niin paljoa nimeä, että tämän teokset olisivat lähtökohtaisesti minkään arvoisia. Sen sijaan tällaisten henkilöiden olisi tärkeä saada mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon nimeä ja julkisuutta – ja näitä saa helpoimmin silloin, kun teos leviää vapaasti.

Eri asia tietysti on, jos joku väittää toisen luomaa teosta omakseen tai jopa myy toisen tekemiä teoksia – tällöin kyseessä on luonnollisesti tekijänoikeuden loukkaus.

Valitettavasti TTVK ja muu tekijänoikeusmafia on tehnyt parhaansa, jotta ihmiset suojelisivat teoksiaan mustasukkaisesti ja jotta he kieltäisivät muita levittämästä teoksiaan – ja näin ihmiset myös tekevät, silloinkin kun se ei ole heille edullista. TTVK on tämän kevään kuluessa lähettänyt alakouluille ”tekijänoikeuden tietopaketin”, joka sisältää varmasti Todella Neutraalia Tietoa tekijänoikeudesta. Harmi, että meille kasvaa ihmisiä, jotka haluavat käyttää tekijänoikeuden nojalla heille kuuluvaa oikeutta kieltää muita levittämästä teoksia, vaikka siitä olisikin teoksen luojalle hyötyä.

Kannattaa myös muistaa, että vaikka teosten antaa netissä levitä vapaasti, tämä ei tarkoita sitä, etteikö niistä voisi saada taloudellista hyötyä – monet ovat ostaneet esimerkiksi Tubbsin Nuuskismuumia conien taidekujalta, vaikka teoksen sinällään voisi printata netistä. Yllättäen alkuperäisyydellä – ja tekijän tapaamisella sekä nimikirjoituksella – on kuitenkin aika paljon väliä.

Itse kunkin aloittelevan piirtäjän kannattaa siis vähän miettiä, miten teoksiensa nettilevitykseen suhtautuu. Joskus ilmaiseksi antaminen voi tuottaa suuria tuloja, joskus teoksiensa mustasukkainen varjeleminen voi aiheuttaa sen, ettei saa mitään. Ja muistakaa; ”frendiltä on kivempi ostaa”, kuten blogissa aiemmin sanoin. Kannattaa siis suhtautua avomielisesti muihin.

Hupaisana loppukaneettina voisin mainita, että välillä pistää kyllä miettimään, että uskookohan tekijänoikeusmafia itsekään omaan asiaansa. Kävin alkuvuodesta silloisen työnantajani toimesta pari kertaa Tekijänoikeuden tietokeskuksessa (Joka siis ei ole sama kuin TTVK, mutta toimii Tekijänoikeusyhdistyksen alaisuudessa, joka tiettävästi saa rahoitusta TTVK:lta ja muilta tekijänoikeusjärjestöiltä ja toimii samassa rakennuksessa kuin Teosto) hankkimassa työnantajan muille juristeille tekijänoikeusaiheisia julkaisuja. Tekijänoikeuden tietokeskuksen kirjastossa on kopiokone. Kopiokone, jota saa käyttää vapaasti. Ilmaiseksi. Kuulostaa aikamoiselta kaksinaismoralismilta.

Hitler oli kaksinaismoralisti.

Vähän kuin vaatisi kaikkien juutalaisten tappamista, vaikka olisi itse osittain juutalainen.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2025 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑