Kategoria: Anime (Page 5 of 16)

Samaan aikaan kun Suomen blogosfääri kohisee jostain Pingviinirummuista, valitettavasti me ollaan jo eellä ja katsotaan SITÄ PAREMPAA ANIMEA eli… Sacred Seveniä.

Sacred Sevenhän on päättyvän kauden pakollinen Sunrise-pläjäys, jossa ei ole about mitään uutta. Päähenkilö Squall Leonha- Arma Tandouji on pienessä hikikomerossa asuva forever alone -hikky, joka on tappanut 18 (entistä) luokkakaveriaan, mistä johtuen hänet on erotettu koulusta. Ja suomalaiset itkevät kovempien rangaistusten perään…

No joo. Arman flipatessa tämän SEIKURIDDO SHEBUN -voimat aktivoituvat ja tämä tuhoaa ~kaiken tielleen sattuvan. Arman onneksi Mystisen Aiba-säätiön johtaja Ruri Aiba (joka on tietysti noin Arman ikäinen misu) iskee silmänsä Aibaan ja kertoo tarvitsevansa tämän apua Darkstone-hirviöiden tuhoamiseen. Rurilla on myös taikakiviä, joiden avulla tämä pystyy muuttamaan Arman voimat sellaisiksi, että tämä pystyy hallitsemaan niitä. Kuviossa on mukana (tyttöjen alushousuja kostuttamassa) myös Rurin bishounen-hovimestari Kagami.

Ei vittu :F…

Sacred Sevenistä on vaikea kirjoittaa, koska sen sisällön kanssa on vähän niin ja näin. S7 ei sinällään ole episodimainen sarja – taustalla kulkee koko ajan ~*traaginen*~ tarina Knight Kijimasta, joka on jonkinlainen DARKSIDE-vastakohta hyvälle Armalle. Hommaan liittyy vielä mystinen ja ~*faaaabulous*~ Kenmi, joka on menneisyydessä ilmeisestikin tehnyt kokeita muuttaen ihmisiä Darkstoneiksi Aiba-säätiön avustusrahoilla ja sittemmin ryhtynyt yksityisyrittäjäksi – mutta muuten S7:stä on ihan helvetin vaikea saada mitään irti, sillä jaksot ovat lopultakin episodimaisia. Monster of the Week; Arma derppailee, Ruri koettaa keksiä tavan jolla Arma saataisiin tuhoamaan hirviö tai angstaa koska Arma ei välitä, Arma tuhoaa Darkstonen ja sanoo kivan jutun Rurille, problem solved.

Tämä on oikeastaan harmi, sillä Taikakivien pääkolmikko Arma-Ruri-Kagami on ihan jees – Arma on tosiaan kaksimetrinen erakkopoika, joka ei ole sosiaalisesti mikään fiksuin. Sinällään tätä vissiin kiinnostaisi vähän päästä paijaamaan Ruria, mutta mitä ilmeisimmin Arma ei ole vielä uskaltanut paljastaa tunteitaan edes itselleen. Ruri taas on lääpällään Armaan ja tiedostaa sen itsekin, mutta myös tietoisesti pyrkii myös kieltämään sen. Kagami taas valitettavasti jää melko pitkälti statistiksi. Tämän kai periaatteessa PITÄISI olla tosi kova jätkä, sillä Kagamilla on sentään oma mecha jolla tämä suojelee Ruria. Tarinan kannalta Kagami kuitenkin tuntuu olevan lähinnä redshirt, jonka ainoa tarkoitus on ottaa pataan, jotta Arman SUPERVOIMILLE olisi tarpeeksi voimakas vertailukohta. Ikävästi paras suoritus, mihin Kagami on pystynyt, on kuitenkin Darkstonejen epätoivoinen viivyttäminen siihen saakka, kunnes Arma pääsee paikalle pelastamaan tilanteen. Välillä myös tuntuu, että jaksojen aikaa tuhlataan turhanpäiväiseen derppailuun, kun mielenkiintoisia ihmissuhdeongelmia olisi ratkottavana.

Hyvinä puolina Sacred Sevenissä on paljon hyvääkin – taistelukohtaukset ovat useimmiten ihan kelvollisesti animoituja ja se, miten Arma supermoodissaan lataa uuden voiman, on efektinä siistin näppärä. Parin ensimmäisen jakson valtavat Darkstonet ovat nekin kunnioitusta herättäviä ja varsinkin openingin animointi on jopa Bayonettamaisiin sfääreihin ulottuvaa megahirviöiden kurmotushurmiota. Arma ja Ruri taas ovat varsin hauska pari, sillä molemmat ovat vähän derppejä tapauksia sosiaalisten taitojen suhteen. Tietysti samaa voisi sanoa miljoonasta animeparista, mutta tässä tapauksessa homma vain toimii ja on kiinnostava sen sijaan, että se aiheuttaisi pelkkää pään iskemistä seinään. Kagami taas toimii jonkinlaisena vähän mustasukkaisena isoveljenä.

Pari jaksoa on vielä näkemättä; ”maltan tuskin pidättää jännitystäni” – Sunrisen tuntien viimeisessä jaksossa odottaa jokin megarölli ja kaikki loppuu onnellisesti. Fiilikset tässä vaiheessa? No ainakaan Sacred Seven ei tule muuttamaan animea kerrontakeinona, se on saletti. Ehkä Sacred Sevenin suurin ongelma on, että se on niin perus-Sunriseä. Sacred Seven vaatii kuitenkin oikean mielentilan sen katsomiseen, se on hyvinkin animemainen anime, niin hyvässä kuin pahassa. Sacred Seveniin täytyy suhtautua kuin vaimoonsa tai aviomieheensä: siitä täytyy pitää sen vammaisista puolista huolimatta. Mutta on se silti ihan dörpätiderpati, kunhan vain asenne on kohdallaan. :3

PS. Aijoo, Stone Cold on paras tunnari!

Kuukauden kesälomallani oli tarkoitus katsoa enemmänkin animea, mutta lopulta maratoonaaminen jäi aika vähiin. Päädyin kuitenkin tutustumaan useaan lyhyeen sarjaan päättämättömyydestä kärsien. Lyhyisiin sarjoihin on helpompi tarttua kuin 100-jaksoisiin jättiteoksiin, mutta ongelma tietysti on, ettei pienessä jaksomäärässä ehdi kertoa kunnollista tarinaa tai että hahmokehitys on pahasti kiirehdittyä. Tämähän on NoitaminA-sarjojen helmasynti, ja sotkua lisää vielä se, että kunnon loppuratkaisu jää lyhyistä pätkistä usein puuttumaan. Tällä kertaa valkaasin kuitenkin listalleni jotain muuta kuin näkemättömiä Noitaminoja, vaikka minulla onkin projektina saada joskus katsottua läpi kaikki ko. ohjelmapaikan sarjat.

Ensimmäisenä katselukierrokseen päätyi kuusiosainen Iriya no Sora, UFO no Natsu. Sarja oli kivan karkkivärisen näköinen ja sitä vielä mainostettiin riipaisevaksi scifirakkaustarinaksi, mikä sai minut innostumaan. Iriya olikin hiukan kuin Saikano light – enemmän komediaa ja perinteisempi animetyylinen ulkoasu, mutta saman tyylinen juoni ja saman verran angstia (tosin tiivistettynä). Kuusi jaksoa olivat jopa yllättävänkin hyvä ja looginen paketti, eikä solmimattomia langanpäitä juuri jäänyt. Juoni oli toki aika yksinkertainen ja kaiken mahduttamista vain kuuteen jaksoon auttoi paljon se, että scifipuoli sotineen ja avaruusolioineen jätettiin tarkoituksellisen hämäräksi. Tämäkin muistutti minua Saikanosta, missä ei myöskään keskitytty ollenkaan Chisen asearsenaalin ominaisuuksiin tai sotataktiikoihin, vaan ihmissuhteisiin ja riipaisevaan elämäntuskaan. On se niin kamalaa, kun yhden tytön harteilla on koko maapallon kohtalo, ja joskus pitäisi ehtiä deitille poikaystävänkin kanssa.

Iriyan komedialliset kohtaukset olivat pienimuotoinen ongelma. Toisaalta oli ihan kiva, ettei koko sarja ollut pelkkää wangstaamista. Toisaalta siirtymät hauskojen kohtausten, vakavien kohtausten ja surullisten kohtausten välillä eivät olleet kovin luontevia. Tästäkin voi syyttää lyhyttä kestoa: kuudessa jaksossa ei ole varaa viipyileviin siirtymiin. Animaatio oli ehkä hiukan vanhentuneen näköistä varsinkin niissä kohdin, joissa oli CG:tä ja 2D:tä samassa kuvassa. Nykyisin CG näyttää jo vähän sulavammalta kuin vuonna 2005. OVA-sarjoilta olen oppinut odottamaan vähän enemmän kuin TV-animelta, ja siinä suhteessa Iriyan perusanimaatiotaso oli vähän pettymys. Iriyan liike on perushyvää TV-sarjatasoa, muttei mitään muuta.

Jatkoin luontevasti kuusiosaisilla romansseilla ja vuorossa oli Hanbun no Tsuki ga Noboru Sora vuodelta 2006. Tämä olikin selkeämpi romanssisarja ilman mitään scifipuolta. En yleensä jaksa katsoa pelkkiä romansseja, koska kaipaan tarinoiden juonelta muutakin kuin pelkkää rakkaushömppää. Kuusi jaksoa nyt kuitenkin kestää mitä vain, ja Hanbun oli saanut ihan hyviä arvosteluitakin. Sarja siis sijoittuu sairaalaan, jossa hepatiittia sairastava päähenkilöpoika X ja sydänvikainen tsunderetyttö Y ystävystyvät ja rakastuvat.

Tsundere-sanan olisi jo pitänyt nostaa hälytyskellot soimaan, mutta olin näköjään hidasälyinen. Kyseinen tsundereyttö on nimittäin rasittava pomottava väkivaltainen ihmishirviö, jonka sietäisikin nuutua failaavan sydämensä kanssa koska FFGHGFGFGGHHHFDS. Revin hiuksia päästäni, ahdistuin ja nauroin epäuskoisesti, kun rakastettava tsunderemme veti herneet nenään siitä, että päähenkilöpoitsulla oli pornolehtiä sängyn alla. ”Yhyy en puhu sulle kauhee pervo!”. Ei näin, ei näin. Vaikka jättäisi senkin realistisen jutun huomiotta, että kaikilla murrosikäisillä pojilla on pornostash jossain, yritys kehittää tästä jotain ~vakavaa draamaa~ sairaalaympäristössä oli aika tuhoon tuomittu. Pitäisikö minun nyt itkeä onnesta, kun tsundere suostuu taas puhumaan pojalle heti, kun tämä poltti kaikki pornulehtensä suurieleisesti? Riipaisevaa. Kovin riipaisevaa.  Bonuksena vielä ~herkkä~ kohtaus katolla, jossa tyttö antaa anteeksi pornut, kunhan sellaisia tuhmuuksia ei enää ikinä hanki mistään! Ja silti se tyttö hakkaa sitä poikaa, vaikka molemmat ovat kipeitä (toinen vielä kuolemansairas) ja sairaalassa. Deeeerp.

Hanbun no Tsuki ga Noboru Sora on muutenkin hiukan liian epärealistinen. Siinä vaiheessa, kun lääkäri hakkaa potilaan mustelmille, lukitsee tämän yöksi ulos sairaalan katolle ja muuta hauskaa joutumatta siitä mihinkään jälkiseuraamuksiin, hakkasin päätäni tietokoneen näppäimistöön aika antaumuksella. Hei nyt, jos sarja sijoittuu reaalimaailmaan, jotain realismia voisi yrittää.

Edellisestä katselukokemuksesta ahdistuneena päätin siirtyä iyashi-kein pariin ja katsastaa Sato Junichin ohjaaman uudehkon (2010) OVA-pätkän Tamayuran. Iyashi-keihän on siis sitä ariatyyliä, eli sarjoja, joissa ei tapahdu mitään tai tapahtuu vain kivoja asioita. Iyashi-keitä tuijottaessa katsojan oma sydän eheytyy ja kaikki tuntuu taas hyvältä ja pörröiseltä, tai se on ainakin tarkoitus. Tamayura on oikeastaan enemmänkin K-ONia valokuvauksella kuin Aria revisited, mutta ainakin se onnistui tavoitteessaan – Hanbun no Tsuki ga Noboru Soran tuottama ahdistus katosi.

Sarja oli kovin söpö. Tytöt hassuttelevat ja ovat hassuja, ujoja ja kömpelöitä. Tosin kissat voisi piirtää kissoina eikä Azumanga Daioh -tyylisinä tyyliteltyinä söpöelikoina, jooko. Tamayurassa kun taustat ovat tarkan realistiset eikä sarja muutenkaan ole surrealistinen samalla lailla kuin Azumanga, joten omituinen moeblob-kissa häiritsi turhankin paljon.

Tamayura pyörii isänsä vanhalla filmikameralla valokuvaavan ujo Fu Sawatarin ympärillä. Fu tutustuu uudessa kotikaupungissaan kolmeen tyttöön, tapaa valokuvaajaidolinsa ja metsästää paikkaa, jossa kävi pienenä tyttönä isänsä kanssa. Sawatarin perheen isä on siis kuollut, mutta asialla ei itketetä katsojaa, vaan sarjan idea on kuvata nättejä maisemia ja olla tosi hidastempoinen. Mitään uutta auringon alla Tamayura ei tarjonnut, mutta joku jossain Japaninmaalla ilmeisesti tykkäsi tosi paljon. Tamayurasta tulee nimittäin kokopitkä TV-sarja, jolle neliosainen OVA on jonkinlainen johdanto.