Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Manga (Page 2 of 6)

Pin-up -tyttöjä avaruudessa

Sain Johannalta joululahjaksi Mass Effect: Redemptionin. Kyseessähän on Mass Effect -pelisarjan kakkososan alkuun sijoittuva kertomus siitä, mitä Shepardin elämänkumppani ja/tai tiimikaveri Liara puuhaa ne kaksi vuotta, kun Shepard on jossain (spoilereita välttääkseni). Samalla se toimi minulle jälleen kerran mielenkiintoisena palautuksena länsimaisten sarjakuvien maailmaan. Esiin nousi varsinkin kolme pointtia.
Liara taistelun jälkeen
1) Fanservice. Mangaa syytetään usein liiallisesta seksualisoinnista ja tissiperseiden läästimisestä lukijan naamalle. Vaikka viime vuosina olemmekin eläneet moemössön ja henkisen fanservicen kulta-aikaa, on tissiperserenessanssin alku jo nähtävissä . Esimerkiksi viime vuoden High School of the Dead ja tällä kaudella alkanut Rio – Rainbow Gate ovat julistaneet naisvartalon muotojen ilosanomaa erittäin selkeästi. Fanservice mangassa on kuitenkin lähes poikkeuksetta jollain tavalla perusteltua: kasinon sisäänheittotuotteena toimivan mimmin voisi hyvinkin edellyttää olevan tehtäväänsä muodollisesti pätevä ja niin edelleen. Graafisessa fanservicessä hahmot ovat sinällään ihan luontevissa ja asiaankuuluvissa asennoissa; kyse on useimmiten vain ja ainostaan tarpeeksi taktisen kuvakulman valinnasta.

Mass Effect: Redemption näyttää, että länkkärisarjakuvan puolella asia ei ole ihan näin. Taistelun jälkeen ja aikana on ihan ok poseerata kuin pin-up-tyttö! Ei että minulla olisi mitään pin-up-tyttöjä vastaan, mutta noissa kuvissa mennään jo sille tasolle, että se alkaa heikentää tarinan immersiota :D.
Tappelua
2) Liikkeen kuvaaminen. Redemption oli varsin… staattinen. Jos tilanteessa on liikettä, niin oletan sen näyttävän siltä. Hahmot näyttävät ikäänkuin leijuvan ilmassa paikallaan, kohtauksista puuttuu vauhti ja mäiske. Siinä ei paljoa KAPOW ja BONK auta, jos hyppypotku jää leijumaan ilmaan. Kyse on tietysti myös lukutaidosta ja olettamuksista – jos on lähinnä lukenut vauhtiviivoja käyttävää sarjakuvaa, näitä hyödyntämätön sarjakuva näyttää tietysti still-kuvalta. Onneksi kaikkeen tottuu. Hyvä niin, sillä vieressä olevassa esimerkkikuvassa on ehkä näkyvimmät vauhtiviivat koko sarjakuvassa. Huomatkaa varsinkin tuo potku kuvan alalaidassa.
Liaran naama
3) Vammanaamat. Mangaa ja animea haukutaan usein NARUTO YOU LOOK KINDA COOL -vammanaamoista, jossa toinen silmä on otsassa ja toinen poskella, suu on kaulassa ja nenä takaraivossa, ”Tätä tulee kun näitä vain hutaistaan ja tehdään mustavalkoisena halvalla”. Noh, Mäsäri näyttää ulkoisesti isolla rahalla tehdyltä, mutta ei siinä nyt kaikki ihan kohdallaan tunnu olevan… :F

Mass Effectin mielenkiintoisin osa ovat kuitenkin hahmot, ja siinä Redemption täyttää tärkeän tarinankerronnallisen ja hahmonkehityksellisen aukon. Mass Effect ykkösen ja kakkosen välissä Liaralle oli nimittäin tapahtunut jotain mitä ei pelaajalle kerrottu ja mikä aiheutti kosmista NERD RAGEA, sillä Liaran ennen niin moemoemainen ja arka hahmo oli muuttunut täysin kylmän laskelmoivaksi ämmäksi, eikä tämän ja Shepardin välistä suhdetta käsitelty millään tavalla. Hämmennys oli samaa tasoa kuin Code Geassin ykkös- ja kakkoskausien välillä, jos ei pahempaa. Redemption kertoo jotain siitä, miksi Liara muuttui niinkuin muuttui. Tätä olisi voinut kaivata esimerkiksi Geassinkin kausien väliin, mutta sehän tiedetään, mitä kävi. Tai siis ei käynyt.

Liara takaa

Tähän liittyen mangassa on usein se vika, että hahmot ovat usein vain yksiulotteisia karikatyyrejä, joiden ainoa tehtävä on täyttää tietyn luonteenpiirteen rako sarjan hahmodynamiikassa. Yksi on viileä ja etäinen, toinen kuumapäinen ja toimii ennen kuin ajattelee ja niin päin pois. Toki eri ihmisissä näkyvin luonteenpiirre vaihtelee, mutta rauhallisellakin kaverilla voi joskus keittää yli, yleensä epäitsekäs henkilö voi joissain asioissa ajaa pelkästään omaa etuaan ja niin edelleen. Jostain syystä mangassa hahmoilla on kuitenkin keskimäärin tasan yksi luonteenpiirre. Tässä suhteessa Mass Effect on omaa luokkaansa, kun hahmoilla on omia näkemyksiään ja halujaan, joiden mukaan nämä toimivat. Näennäisesti ristiriitaiset arvot voivatkin olla samansuuntaisia; näennäisesti selkeä ja looginen maailmankatsomus voikin olla kaksinaismoralistinen tai muuten ristiriitainen.

Nimenomaan tässä mangalla olisi länkkärisarjakuvasta paljonkin opittavaa. Sen lisäksi, että hahmoja voisi monipuolistaa, useimmat manga- ja animegenreistä ovat niin kaavoihinsa kangistuneita, että pienikin muutos tekee niistä Jotain Aivan Uutta. Esimerkiksi haaremigenren uusina raikkaina tuulina pidetyt Kimi ga nozomu eien, School Days (Missing Link: Ikävä paatti, huomatkaa eritoten madun kommentti) sekä Yosuga no Sora osoittavat, että haaremigenre uudistuu tasan yhtä nopeasti kuin immenkalvot poksuvat. Jo näin pieni muutos vanhaan kaavaan avaa aivan uusia mahdollisuuksia tarinan kehittämiselle.

Collector General

Mutta lukijamme Paulus Kaidan kommenttia mukaillen – mitä kustantajan, kustannustoimittajan tai piirtäjän pitäisi ajatella siitä, että ihmiset lukevat tarinoita, joiden hahmot ovat yksiulotteisia ja tyhmiä? Jos kerran paska myy, miksi vaivautua tavoittelemaan mitään suurempaa?

SDK – VMP

Joskus teini-ikäisenä tuli puhuttua isän kanssa elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta. Isäni antoi elämänohjeen: ”Elä sillä tavalla, ettei tarvitse katua sitä, mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä”. Se on ihan hyvä elämänohje. Joskus tulee kuitenkin tehtyä asioita, joita jälkeenpäin sitten kuitenkin katuu.

Yksi näistä mokista on nimeltään Samurai Deeper Kyo.

YuyaOlen ostanut tätä Akimine Kamijyon ”samurai-mangaa” jostain lukioikäisestä asti, ja nyt, noin 8 vuotta lukion päättymisen jälkeen, sain viimeiset osat ostettua! Tokyopopiltahan lähti lisenssi alta 4 osaa ennen sarjan loppuun saamista, mutta Del Rey sai SDK:n lisenssin ja julkaisi 4 viimeistä osaa kahtena tuplapokkarina. Ja paskaahan se oli.

Samurai Deeper Kyo alkaa sinällään mielenkiintoisesti: palkkionmetsästäjä Yuya etsii legendaarista Demonisilmä-Kyoa, josta on luvattu huikaiseva palkkio. Matkallaan Yuya kuitenkin törmää Kyoshiro Mibu -nimiseen lääkekauppiaaseen, jonka kanssa hän lyöttäytyy yhteen. Kyoshiro ei kuitenkaan ole ihan tavallinen kaveri, sillä hänen kehossaan majailee myös murhanhimoisen Demonisilmä-Kyon sielu, joka välillä pukkaa pintaan ja pistää paikkoja matalaksi. Piristävästi Yuya vaikuttaa olevan ihan oikeasti itsenäiseen toimintaan kykenevä action girl, joka ei jää kakkoseksi poikien mittaillessa pippeleidensä pituuksia, vaan on suorastaan joukon johtaja. Hienoa! Alkuasetelma on siis kunnossa ja piirrosjälkikin on kaunista, vaikkei omaperäisyydellään ehkä loistakaan.

Ja sitten meneekin ihan vituiksi.

Miten näin hyvän alkuasetelman saa vedettyä vessanpöntöstä alas? Voi vitun vitun vittu saatana. Mistäköhän aloittaisi? No, lähdetään vaikka siitä, että Yuyaan iskee kirous, minkä vuoksi tämä siirtyy Shounen-mangan Standardoituun Naisten Paikkaan eli poikien selän taakse vinkumaan. Tämän jälkeen mukaan lyödään parikymmentä hahmoa, joihin ei yhteenkään ehditä tutustua kunnolla. Sitten harhaillaan ympäriinsä ja vedetään porukkaa pataan. Joo, kai siellä välillä opittiin jotain uusia hyökkäyksiä tai jotain, mutta ne ovat niin tylsiä, että kiviäkin kiinnostaa. SDK on myös korni. Se juoksuttaa sankariemme eteen toinen toistaan pahempia pahiksia, jotka tietysti kuuluvat aina johonkin tiettyyn pahisryhmään jolla on tosi pahismainen nimi. Tämä ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista shounenissa, mutta ei helvetti. Siinä vaiheessa, kun 12 shogunia (tai mitä lie) heräävät kuolleista uusintakierrosta varten, tekee mieli vetää ranteet auki.

Taistelu?Hyvät taistelut voivat pelastaa toimintashounenissa paljon, mutta Samurai Deeper Kyo epäonnistuu siinäkin. Vaikka Kamijyo osaa piirtää niin nättejä poikia kuin tyttöjäkin, liikkeen ja taisteluiden kuvaaminen ei ole tämän vahvinta alaa. Kamijyolla on nimittäin tapana täyttää ruudut vauhtiviivoilla ja muilla graafisilla efekteillä, sillä tuloksella, että taisteluista ei saa selvää. Ehkä tämän takia hahmot huutelevat tuon tuosta ”HE LIIKKUVAT NIIN NOPEASTI ETTEN EDES NÄE HEITÄ”. No se on kyllä totta, en minäkään näe mitä he tekevät tai ainakaan ymmärrä, mitä kuvissa pitäisi nähdä. Vieressä oleva kuva antaa vähän osviittaa.

Ehkä paras on kuitenkin osassa 25, kun mangaka itse toteaa, että ”oho, tää juoni ei oo edistynyt oikeastaan ollenkaan :OOOO”. No älä vitussa, kenenköhän syytä se voisi olla, häh?? Voi vittujen kevät!

Alla mangakan itsensä sanomana:

Kamijyo avautuu
Kamijyo avautuu. Klikkaa suuremmaksi.

Kerrottakoon, että SDK:ssa oli 38 osaa (36 kirjassa) ja kokonaishinnaksi tuli 424 euroa. Vertailun vuoksi sillä saisi esim. vähän paremmantasoisen Radeon 5870:n tai Geforce GTX 470:n kunnon pelikoneeseen tai 24 kappaletta Desucon-lippuja. ”Hän liikkuu niin nopeasti etten näe häntä”-tyyppisten huudahdusten määrää en jaksanut edes laskea.

Adolf Hitler
Jos Hitler olisi kohdannut Samurai Deeper Kyo -mangan, juutalaisten polttaminen olisi keskeytetty siksi ajaksi että SDK saadaan poltettua.

Kirjoitin Samurai Deeper Kyosta Anikiin joskus vuonna 2007 ja se, mitä silloin sanoin, pitää yhä paikkansa:

”Mitä Samurai Deeper Kyosta jää sitten käteen? Se ei loista millään tasolla, ei samurai- kuin toimintamanganakaan. Realistisesta samurai-kuvauksesta ei voi puhua, niin paljon siinä lentelee loitsuja ja zombisotureita. SDK:ssa ei myöskään ole elämää suurempia tunteita tai teemoja kuten kostonhimoa, synninpäästöä tai puhdasta soturihenkistä taistelun loppuunsaattamista, kuten esimerkiksi Kenshinissä. One Piecen tai Rave Masterin psykedeelisestä huumorista ollaan kaukana. Oikeasti vakavaa ja kypsää pohdintaa Kyossa ei ole. Henkilöhahmoista ei saada rakennettua persoonia, joista välittäisi tai jotka voisivat herättää edes jonkinlaisia tunteita, toisin kuin vaikkapa Fullmetal Alchemistissa. Samurai Deeper Kyo tarjoilee kaikki mahdolliset pojille suunnattujen toimintasarjojen kliseet väljähteenä sekoituksena. Sitä tekisi mieli sanoa kierrätystuotteeksi, mutta se antaisi kierrättämisestä huonon kuvan. Kaiken kaikkiaan Samurai Deeper Kyo on läpeensä tylsä, itseääntoistava samuraihenkinen toimintamanga, joka ei tarjoa mitään uutta.

En suosittele tätä mangaa kenellekään, ellei välttämättä kokoelmiin täydy saada kaikkia mahdollisia samurai-aiheisia mangoja. Itse olen kestänyt tätä 23 osaa vain siksi, että opiskelen oikeustiedettä, minkä johdosta kykenen lukemaan esimerkiksi useita satoja sivuja Euroopan Unionin ympäristödirektiivejä saamatta aivohalvausta.”

VITTU MITÄ PASKAA.

Sohjot kirjahyllyssä, ei vielä maassa

Täysin aiheeseen liittymättä hekottelen täällä sille, että allcaps-rölliotsikoilla saa näköjään kävijöitä ihan eri tavalla kuin tällaisilla peruspostauksilla. Voisinkin tästä lähtien laittaa näiden (tylsien?) manga-arvostelupostausten otsikoksi jotain ILMAISTA PILLUA LAUDAN NYYMEILLE tjsp.

Oikeaan aiheeseen eli mangaan. Manga-arvosteluja näkyy muuten Suomen blogosfäärissä tosi vähän. Olenko ainut, joka oikeasti ostaa isot määrät mangaa vai eikö muita vain kiinnosta kirjoittaa ei-liikkuvasta, mustavalkoisesta median muodosta? Vai saavatko kaikki jo tarpeekseen siitä, kun oikeat journalismin muodot eli Animelehti ja Japan Pop arvostelevat näitä samoja sarjoja? Hmm…

Kitchen Princess, luettu osat 1-2

Kitchen Princessin päähenkilö Najika on orpo (huoh) pirteä tyttö Hokkaidolta, joka on hyvin lahjakas ruuanlaitossa. Hän lähtee Tokioon elitistikouluun (huoh) etsimään mystistä lapsuuden prinssiään (huoh), juolta tämä vuosia sitten sai mystisen lusikan. Tämä juoni on, kuten huomaatte, äärimmäisen omaperäinen ja jotain, mitä shoujomangassa ei ole koskaan nähty. Haluaisin tietää, millä perusteella näitä äärimmäisen kliseisiä juonikyhäelmiä pieritään Japaninmaalla persrei’istä ulos – eikö siellä kukaan oikeasti mieti, että kaavaa voisi joskus taivuttaa edes johonkin suuntaan? Voi itku ja hammastenkiristys. Ostin Kitchen Princessin ekan osan, koska mukana sai ilmaista ruokaa, en siksi, että erityisesti olisin odottanut mitään lukunautintoa.

Näitä voi klikata suuremmaksi. Niinkuin fyi.

Onneksi aina voi olla myös väärässä. Kitchen Princess ei todellakaan muuta hyväksi havaittua shoujomangan kaavaa mihinkään suuntaan, mutta manga tekee kuitenkin kaiken peruskaavan sisällä oikein. Jo kokkausteema kantaa sarjaa yllättävän pitkälle – jokaisen pokkarin takana on kirjassa tehtyjen ruokien reseptit! – eikä manga kliseisyydestään huolimatta tunnu kuitenkaan väkisin tehdyltä. Juoni rullaa siististi eteenpäin, ruoka ja hahmot on nätisti piirretty, juonen kuljetus ruudusta toiseen toimii näppärästi eikä ikinä tule ”apua, kuka tää hahmo oli, mitä hittoa tässä tapahtui, missä nyt ollaan?” -ongelmia kuten minulle aina tulee varsinkin Arina Tanemuraa ja Haruka Fukushimaa lukiessa.

Kitchen Princessin suurin ongelma on piirrostyyli. Piirrostyyli on auttamattoman tylsä, perus-shoujo-Nakayoshia, jossa ei oikein ole mitään omaa. Vaikka tyyli on nätti ja kiva katsella, se on kuitenkin hirivttävän geneerinen ja yhdessä kliseisen juonen kanssa paketista tulee hiukan mitäänsanomaton, vaikka Kitchen Princessin tekijöillä selvästi on yritystä saada sarjaansa sitä kuuluisaa sydäntä mukaan. Kitchen Princess on hyvää perussohjoa, mutta ei kovin mielenkiintoista sellaista.

Alice 19th, luettu osat 6-7

Viimeksi syytin sarjan keskivaiheen pokkareita tyhjäkäynnistä. Onneksi viimeiset osat jättivät irtovitsit ja ”tykkää, eitykkää” -tason rakkausongelmoinnin sikseen ja nämä kaksi pokkaria käsittävät käytännössä pelkkää tiukkaa taikatyttötoimintaa viimeisten pomotaisteluiden muodossa. Loppu on juuri niin eeppinen kuin tällaisissa sarjoissa pitääkin olla, ja loppu hyvin kaikki hyvin, tietysti: pääpari saa toisensa ja siskokin pelastuu pahan kynsistä. Mukana oli kuitenkin yhden hahmon uhrautuminen Suuremman Hyvän puolesta, joka lähestulkoon avasi kyynelkanavat ja pillityskohtaus ei ollut hirveän kaukana.

Jäniksiä mangassa, automaattisesti hyvää tavaraa! PS PAINOLAATU HAISEE

Kokonaisuutena pidin sarjasta tosi paljon. Sanojen merkityksen ja voiman teema on sentään vähän jotain erilaista kuin yleensä taikatyttöilyssä pyörivä epämääräinen ”sydämen voima” tai joku muu yhtä pöhkö ja hattaramainen termi, Nyozeka nousi Parhaat Hahmot Evörrrr -listoillani kohtuullisen korkealle ja pidin myös sekä Alicesta että Mayurasta. Siskosten luonteen erilaisuus oli kuvattu hyvin ja molemmat myös säilyttivät luonteensa muuttumatta turhan radikaalisti tai epäuskottavasti täysin eri ihmisiksi sarjan aikana – sellainen ei ole hahmonkehitystä, se on vain huonoa käsikirjoittamista. Pääpoitsu Kyokin sai vähän taustatarinaa niin, ettei hahmo ole vain täysin geneerinen hiljainen komea nättipoika. Sivuhahmot sen sijaan olivat sarjan huonoin veto. Freytä lukuun ottamatta muut lotistyypit jäivät käytännössä täysin statisteiksi ja näiden olemassaolon sarjassa voi kyseenalaistaa: mihin ihmeeseen Englanti- Amerikka- ja Kiinavahvistuksia tarvittiin, kun nämä saivat hädin tuskin kolme vuorosanaa jokainen?

Shugo Chara, luettu osa 1

Ensimmäiset osat taikatyttösarjoissa menevät juonellisesti aina käytännössä täysin samaa reittiä ja niin ollen niiden arvostelukin on vähän vaikeaa.  Shugo Charan ensimmäinen pokkari olikin ehkä vähän tylsä kaavamaisine tapahtumineen: esitellään päähenkilö, esitellään tämän koulu, esitellään supervoimat, esitellään vastustajat.

Shugo Charassa on Peach-Pitin tavaramerkiksi muodostunut ällösöpön nätti piirrostyyli, joka  jo itsessään saattaa olla ihan hyvä syy tutustua tähän sarjaan. Tyyli ei ole ihan samanalaista kuin Peach-Pitin aiemmassa sarjassa Rozen Maidenissa vaan selkeämpää ja ällösöpömpää.

Niin viileää

Shugo Charan mielenkiintoisin osa oli sen päähenkilö Amu. Kuten pokkarin takakansiteksti kertoo, Amu kärsii puolivahingossa saamastaan koviksen leimasta. Omasta mielestäni ykköspokkarin hauskinta ja omaperäisintä antia olivat ne kohdat, joissa tämä näytetään (show, don’t tell!) Amun kuittaillessa puolivahingossa ihmisille jotain tosi coolia ja koulutyttöjen ihkuttaessa taustalla kun on tuo Amu ah niin siisti ja viileä! Jälkikäteen seuraava pienimuotoinen morkkis ”no miksi mä nyt taas noin sanoin” on sekin hassua, mutta ehkä joillekin lukijoille myös tuttua. Todellisen minän etsimisen teema varmasti kolahtaa täysillä Shugo Charan esimurrosikäiseen kohdeyleisöön – no, koko taikatyttögenrehän on oikeastaan murrosiän allegoria, joten mitä sitä enempää itsestäänselvyyksiä pälpättämään. Sarjan pakollisten taikaesineiden, munien etsintä saattaa kyllä herättää ei-kypsemmässä lukijassa hieman hilpeyttä. Kyllä minä sinulle munat näytän, eiku…

Zombit – helppo ratkaisu kaikkeen

Yksi tämän kauden suosituimmista sarjoista tuntuu olevan Highschool of the Dead. Kuolleiden Lukio on oikea anime pour homme: tissejä, perseitä, aseita, verta ja suolenpätkiä sekä toki eläviä kuolleita. Highschool of the Dead on niin miehekäs, että sen toinen nimi voisi oikeastaan olla Oodi Testosteronille. Erityisen hienostunut anime HoTD ei toki ole – suoraviivaisempia keinoja mieskatsojien miellyttämiseksi tuskin voisi keksiä. Väitän kuitenkin, että Highschool of the Dead on osittain kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta parasta, mitä zombiviihdegenrelle on vähään aikaan tapahtunut.

Sinälläänhän kaikki zombiviihde on samanlaista: otetaan sekalainen joukko ihmisiä, jotka ovat selviytyneet zombiepidemian kaoottisesta alusta, laitetaan nämä yhteen ja katsotaan, kuinka nämä selviytyvät. Zombit koettavat syödä nämä ihmiset, jotka taas koettavat panna kampoihin. Viimeisimpiä innovaatioita zombigenressä ovat juoksevat zombit (28 Days Later jne). Tietysti joku lore-autisti nyt itkee miten 28 Days Laterin möllit eivät ole zombeja vaan saastuneita, sillä ne eivät ole kuolleita vaan oikeammin sairaita ihmisiä. No byhyy, aivan sama: ne kuitenkin käyttäytyvät kuten zombit zombielokuvissa – ovat aivottomia, käyvät päälle suurena joukkona ja levittävät zombitartuntaa. Zombin määrittävä tekijä tarinan kontekstissa ei ole zombin “synnyintapa”, vaan sen käytös ja toiminta.

Zombimaisuuden kontekstiriippuvaisuudeasta aiheutuu se ongelma, että zombielokuvat menevät pakostakin samaan, yllä kuvattuun muottiin. Zombien yhtenä määrittävänä tekijänä toimiva aivottomuus tekee niistä nimittäin lopultakin melko passiivisen tarinaelementin: zombit vain ovat ja käyvät päälle, mutta siinä se. Esimerkiksi vampyyrit ovat ihan toista luokkaa: vampyyrit kuvataan lähes poikkeuksetta ovelina juonittelijoina, jotka vetelevät naruista varjoissa ja niin edelleen. Ne ovat aktiivinen tarinaelementti; ne voivat itse vaikuttaa tarinaan ja sen kulkuun punomalla juoniaan, valehtelemalla ihmisille tai pelottelemalla näitä ja niin edelleen. Zombit sen sijaan ovat vain zombeja: niillä ei yksinkertaisesti ole aivokapasiteettia minkäänlaiseen juonitteluun. Eikä toisaalta pitäisikään, sillä juonia punovat zombit olisivat hyvin epäzombimaisia. Osittain samasta syystä zombielokuvissa ei voi oikeastaan koskaan olla ideana zombiepidemian ”voittaminen” tai ”zombitaudin” parantaminen. Vaikka zombien voittamisesta tai zombitaudin parantamisesta saatetaan ehkä elokuvassa puhua, ne ovat kuitenkin asioita, joita elokuvaan ei voida laittaa: zombiepidemiassa ei ole kyse ongelmasta, jonka voi jotenkin ratkaista, vaan siitä, että maailma on käytännössä muuttunut peruuttamattomasti ja ainoa mahdollisuus on pyrkiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Zombielokuvat ovat poikkeuksetta olleet elokuvia epätoivoisesta selviytymistaistelusta.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhtään pitkää, moniosaista zombitarinaa ei ole (tai ainakaan minä en sellaista tiedä): zombijutut ovat aina yksittäisiä seikkailuja; yksittäisiä elokuvia tai muita pläjäyksiä, joissa on useimmiten tietty seikkaileva hahmojoukko, joka pakenee zombeja aikansa ja sitten tulee pelastetuksi armeijan tms. toimesta (lähimmäksi pitkää zombitarinaa pääsee varmaan Max Brooksin World War Z). Missä ovat moniosaiset eepokset tai TV-sarjat, jotka seuraavat selviytyjäjoukon edesottamuksia zombien valtaamassa rappioituvassa maailmassa? Missä ovat tarinat yksinäisistä sankareista, jotka vaeltavat kävelevien ruumiiden keskellä etsimässä ruokaa tai varusteita, viedäkseen tai kaupatakseen niitä pienille selviytyjien yhdyskunnille? Missä ovat tarinat sotilaista, jotka yrittävät pelastaa henkiinjääneitä? Vaikka zombit siis ovatkin passiivinen elementti, mahdollisuuksia erilaisille zombitarinoille kyllä on.

Tässä mielessä Highschool of the Dead onkin – ainakin toivottavasti – virkistävä poikkeus. Vaikka sen alkuasetelma ei juuri tavallisesta zombiviihteestä poikkeakaan kuin siten, että selviytyjäjoukko koostuu animesarjojen stereotyypeistä (kuten DarkMirage totesi), se on ainakin pitkällinen tarina, jolla ainakin vaikuttaa olevan useampia kortteja pelattavanaan kuin mitä se on vielä paljastanut edes mangassa. Siinä mielessä odotan siltä suhteellisen paljon – en pelkästään tissien, perseiden ja aseiden vuoksi, vaan jo siksi, että sillä on mahdollisuus olla koko zombiviihdegenreä uudistava teos.

Kesäsohjoni Hangon Salesta

En ole mikään Yuu Watasen suurin fani. Luin kyllä Fushigi Yuugia kaverilta lainattuna muutaman osan verran joskus aikojen alussa ollessani yläasteella, mutta sen jälkeen en ole tämän shoujokuningattaren teoksiin koskenut. Kuten olen aiemmin maininnut, lähikauppamanga on minulle kuitenkin lähes vastustamaton houkutus ja niin päädyin ostamaan sekä Alice 19th:a että Imadokia lähiärrältä ja –salesta. Toinen yläasteaikainen animuhirmukaverini sanoi silloin Alice 19th:a paremmaksi kuin Fushigi Yuugi on, joten pitihän väitteen paikkansapitävyys tarkistaa.

Mutta voi ähky, se painolaatu. Egmontin mangat maksavat lähes kahdeksan euroa – ero importmangojen 11-13 euroon ei ole suuren suuri – ja tällä rahalla saan mitä? Rasterisotkua ja vähän lisää suttuista rasterisotkua. NOT IMPRESS. En jaksa uskoa, että kyseessä olisi se, että Japanista saatu materiaali on jo valmiiksi näin huonoa, koska välillä mangasta on vaikea edes saada selvää. Jatkossa pitää näköjään harkita, siirtyisinkö takaisin englanninkielisen mangan ostamiseen. Painolaadusta ei kuvaa, koska en pääse skannerilliselle koneelle kuin vasta kahden viikon päästä. Uskokaa kuitenkin sanaani: painolaatu haisee. Olen töissä paperitehtaassa, joten selkeästi tiedän.

Alice 19th, luettu osat 1-5

Taikatyttösarjat ovat tunnetusti lähellä sydäntäni ja Alice 19th:ssa on monia kivoja omaperäisiä oivalluksia. Taikatyttösarjan päähenkilötyttö on harvoin se luokan ujoin – päinvastoin, tyypillinen sankaritar näissä sarjoissa on avoin, iloinen, puhelias ja tekee ennen kuin ajattelee. Alice on ujo ja hiljainen, joka on mukavaa vaihtelua ja varmasti uppoaa kuin häkä kaikkiin 10-vuotiaisiin ujompiin tyttöihin, jotka etsivät samaistumisen kohteita.

Sarjan kantava teema, sisaruskateus, ei sekään ole kovin yleinen motiivi karkkia ja leivoksia pursuvassa shoujomaailmassa. Lisäpisteitä sarja saa vielä sanojen käytöstä taikomisen teemana ja voimana. Sanoissa kun on voimaa, minkä Alice saa kirjaimellisesti todeta. Sarja antaa jopa hiukan ajattelemisen aihetta, kun ujo Alice yrittää opetella lotis-taikasanoja. Ei ole helppoa päästä eroon ujoudesta ja sanoa se, mitä oikeasti haluaa sanoa. Siinähän paljastaa itsensä ja asettaa ajatuksensa ja itsensä muille alttiiksi – mitä jos ihmiset nauravat omille ajatuksille, kun ne sanoo ääneen? Toisaalta niissä ihan oikeissa tärkeissä sanoissa on huomattavasti enemmän voimaa kuin vain sään päivittelyssä!

Ihan hienosti Alice 19th alkaa. Alkuun kuuluu tietysti kaikki perinteinen, voimien löytäminen, konfliktin esittely, voimien käytön harjoittelu ja söpön komistuksen tapaaminen. Vähän epätyypillisempien teemojensa varassa sarja rullaa ihan kivasti. Sitten jossain osan neljä nurkilla meno alkaa puutua. Tarina alkaa urautua samoihin latuihin, eivätkä uudet henkilöhahmotkaan varsinaisesti tuo muuta kuin irtovitsejä mukaan sarjaan. Katsotaan, saako sarja hyvän lopun, vai jatkuuko puolivälin tyhjäkäynti sinnekin asti.

Kaltaistani vaatefriikkiä tosin vähän nakertaa, ettei Alice saa hienoa taikatyttökostyymiä kuin vasta myöhään sarjassa, eikä siitäkään ole kunnollisia taidekuvia ihasteltavaksi! Onneksi se pakollinen söpö maskottieläin on kani (jänikset ovat lempieläimiäni), Nyozeka on aika mahtava.

Imadoki, luettu osa 1

Imadoki ei ole taikatyttöilyä, vaan perus ihmissuhdehömppää. Päähenkilö Tanpopo muuttaa Tokioon kouluun, jossa kaikki ovat ilkeitä ja snobeja, paitsi ehkä yksi kiva poika, joka tosin käyttäytyy myös snobisti silloin, kun muut ovat katsomassa.

Jjjoo. Juoneltaan samankaltaisia tarinoita on tuhottomasti, ja päällimmäisinä muistissa ovat Haruka Fukushiman vastaavat sarjat, mikä ei taida olla hyvä juttu ollenkaan. Tanpopo hahmona on aika tylsä – samanlainen yltiöpirteä tyttö, kuin kaikkien vastaavien sarjojen päähenkilöt ovat. Onneksi Tanpopo ei sentään ole orpo, silloin mentäisiin kliseissä jo aika pitkälle (terveisiä muuten Tanemuralle ja Fukushimalle, jotka rakastavat orpoja pirteitä päähenkilötyttöjään!). Myös hänen miespuolinen vastaparinsa on samanlainen coolin tylsä komistus kuin aina. Huoh.

Sarjassa on kuitenkin ainesta johonkin. Ensimmäisessä osassa puidaan pintapuolisesti sitä, miten rikkaiden snobien ihmissuhteet ovat pintapuolisia ja olemassa vain, jotta suhteista ja tärkeiden ihmisten tuntemisesta voi saada jotain hyötyä elämässä. Tämän vastapainona on Tanpopo, jolla riittää ystäviä kotona Hokkaidossa – ihan oikeita ystäviä. Jos sarja keskittyy seuraavissa osissa enemmän tähän kuin tylsään ”ollaanko vai eikö olla”-romcomhömppään, peukku ylös. Jos ei, no… kirjahyllyssä on Fukushiman vieressä tilaa.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑