En ole mikään Yuu Watasen suurin fani. Luin kyllä Fushigi Yuugia kaverilta lainattuna muutaman osan verran joskus aikojen alussa ollessani yläasteella, mutta sen jälkeen en ole tämän shoujokuningattaren teoksiin koskenut. Kuten olen aiemmin maininnut, lähikauppamanga on minulle kuitenkin lähes vastustamaton houkutus ja niin päädyin ostamaan sekä Alice 19th:a että Imadokia lähiärrältä ja –salesta. Toinen yläasteaikainen animuhirmukaverini sanoi silloin Alice 19th:a paremmaksi kuin Fushigi Yuugi on, joten pitihän väitteen paikkansapitävyys tarkistaa.

Mutta voi ähky, se painolaatu. Egmontin mangat maksavat lähes kahdeksan euroa – ero importmangojen 11-13 euroon ei ole suuren suuri – ja tällä rahalla saan mitä? Rasterisotkua ja vähän lisää suttuista rasterisotkua. NOT IMPRESS. En jaksa uskoa, että kyseessä olisi se, että Japanista saatu materiaali on jo valmiiksi näin huonoa, koska välillä mangasta on vaikea edes saada selvää. Jatkossa pitää näköjään harkita, siirtyisinkö takaisin englanninkielisen mangan ostamiseen. Painolaadusta ei kuvaa, koska en pääse skannerilliselle koneelle kuin vasta kahden viikon päästä. Uskokaa kuitenkin sanaani: painolaatu haisee. Olen töissä paperitehtaassa, joten selkeästi tiedän.

Alice 19th, luettu osat 1-5

Taikatyttösarjat ovat tunnetusti lähellä sydäntäni ja Alice 19th:ssa on monia kivoja omaperäisiä oivalluksia. Taikatyttösarjan päähenkilötyttö on harvoin se luokan ujoin – päinvastoin, tyypillinen sankaritar näissä sarjoissa on avoin, iloinen, puhelias ja tekee ennen kuin ajattelee. Alice on ujo ja hiljainen, joka on mukavaa vaihtelua ja varmasti uppoaa kuin häkä kaikkiin 10-vuotiaisiin ujompiin tyttöihin, jotka etsivät samaistumisen kohteita.

Sarjan kantava teema, sisaruskateus, ei sekään ole kovin yleinen motiivi karkkia ja leivoksia pursuvassa shoujomaailmassa. Lisäpisteitä sarja saa vielä sanojen käytöstä taikomisen teemana ja voimana. Sanoissa kun on voimaa, minkä Alice saa kirjaimellisesti todeta. Sarja antaa jopa hiukan ajattelemisen aihetta, kun ujo Alice yrittää opetella lotis-taikasanoja. Ei ole helppoa päästä eroon ujoudesta ja sanoa se, mitä oikeasti haluaa sanoa. Siinähän paljastaa itsensä ja asettaa ajatuksensa ja itsensä muille alttiiksi – mitä jos ihmiset nauravat omille ajatuksille, kun ne sanoo ääneen? Toisaalta niissä ihan oikeissa tärkeissä sanoissa on huomattavasti enemmän voimaa kuin vain sään päivittelyssä!

Ihan hienosti Alice 19th alkaa. Alkuun kuuluu tietysti kaikki perinteinen, voimien löytäminen, konfliktin esittely, voimien käytön harjoittelu ja söpön komistuksen tapaaminen. Vähän epätyypillisempien teemojensa varassa sarja rullaa ihan kivasti. Sitten jossain osan neljä nurkilla meno alkaa puutua. Tarina alkaa urautua samoihin latuihin, eivätkä uudet henkilöhahmotkaan varsinaisesti tuo muuta kuin irtovitsejä mukaan sarjaan. Katsotaan, saako sarja hyvän lopun, vai jatkuuko puolivälin tyhjäkäynti sinnekin asti.

Kaltaistani vaatefriikkiä tosin vähän nakertaa, ettei Alice saa hienoa taikatyttökostyymiä kuin vasta myöhään sarjassa, eikä siitäkään ole kunnollisia taidekuvia ihasteltavaksi! Onneksi se pakollinen söpö maskottieläin on kani (jänikset ovat lempieläimiäni), Nyozeka on aika mahtava.

Imadoki, luettu osa 1

Imadoki ei ole taikatyttöilyä, vaan perus ihmissuhdehömppää. Päähenkilö Tanpopo muuttaa Tokioon kouluun, jossa kaikki ovat ilkeitä ja snobeja, paitsi ehkä yksi kiva poika, joka tosin käyttäytyy myös snobisti silloin, kun muut ovat katsomassa.

Jjjoo. Juoneltaan samankaltaisia tarinoita on tuhottomasti, ja päällimmäisinä muistissa ovat Haruka Fukushiman vastaavat sarjat, mikä ei taida olla hyvä juttu ollenkaan. Tanpopo hahmona on aika tylsä – samanlainen yltiöpirteä tyttö, kuin kaikkien vastaavien sarjojen päähenkilöt ovat. Onneksi Tanpopo ei sentään ole orpo, silloin mentäisiin kliseissä jo aika pitkälle (terveisiä muuten Tanemuralle ja Fukushimalle, jotka rakastavat orpoja pirteitä päähenkilötyttöjään!). Myös hänen miespuolinen vastaparinsa on samanlainen coolin tylsä komistus kuin aina. Huoh.

Sarjassa on kuitenkin ainesta johonkin. Ensimmäisessä osassa puidaan pintapuolisesti sitä, miten rikkaiden snobien ihmissuhteet ovat pintapuolisia ja olemassa vain, jotta suhteista ja tärkeiden ihmisten tuntemisesta voi saada jotain hyötyä elämässä. Tämän vastapainona on Tanpopo, jolla riittää ystäviä kotona Hokkaidossa – ihan oikeita ystäviä. Jos sarja keskittyy seuraavissa osissa enemmän tähän kuin tylsään ”ollaanko vai eikö olla”-romcomhömppään, peukku ylös. Jos ei, no… kirjahyllyssä on Fukushiman vieressä tilaa.