karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Page 2 of 50

Vastuullinen cosplay 2/3 – Materiaalit

Uutisia lukiessa saattaa tarttua mukaan se tiedonjyvä, että vaateteollisuus ylipäätään ei ole kovin vastuullista. Cosplay ei tietysti liity vaateteollisuuteen täysin suoraan – harva cosplay on tehty täysin uusista, kaupan hyllystä poimituista vaatteista. Aihe liippaa silti niin läheltä, että siitäkin on hyvä sanoa pari sanaa.

Eka ja toka linkki

Vaateteollisuus on siis aika yksiselitteinen pahis, tai lähinnä pikamuoti on. Vaikka tämä meneekin aiheen sivuitse, niin pikamuotia myyviä kauppoja ei kerta kaikkiaan tulisi tukea. Ensinnäkin se on ympäristön kannalta ongelmallista. Se on myös vastuutonta ompelijoiden ja työntekijöiden oloihin liittyen, joskin myös luksusmerkit saattavat olla tehty täsmälleen samoissa vaarallisissa tehtaissa.

Kolmanneksi, ainakin minulle tulee paha mieli vaatteista, jotka eivät kestä käyttöä. Vaikka se kolmenkympin t-paita saattaa tuntua mahdottoman kalliilta, jätä se vitosen maksava venyvä ja ohut viskoosi-polyesterisekoitepaita sinne pikamuotikaupan hyllyyn.

Nykyihmiset ostavat mieluummin halpaa kuin hyvää, ja se on luonut meille sekä ekokatastrofin että kummalliset markkinat, jossa on normaalia, että vaatteet ovat halpoja eivätkä kestä. Älä ole se tyyppi, joka tukee tätä kuviota.

Cosplayn kohdalla on oleellisempaa puhua materiaaleista, eli kuiduista ja kankaista, joista cosplayvaatteet sitten tehdään. Näissä tärkeimpiä ovat puuvilla ja polyesteri. Ensinnäkin niitä valmistetaan maailmassa eniten, toisaalta ne ovat yleisimmät käytetyt kankaat cosplayssa.

Puuvillan ongelma on se, että sen viljely vaatii aivan älyttömät määrät vettä. Yhden t-paidan tuottamiseen vaaditaan 2700 litraa vettä! Araljärven kuivuminen on yksi esimerkki siitä, mihin vastuuton viljely saattaa johtaa. Omissa koulukirjoissani ysärin alussa sitä käytettiin esimerkkinä kommunismin hulluudesta ja tehottomuudesta, mutta kyllä kapitalismillakin päästään vaikka minkälaisiin tuhoihin.

Perinteisesti puuvillan viljelyssä käytetään suurta määrää erilaisia pestisidejä tuholaisten torjuntaan. Nämä aineet valuvat ja kerrostuvat sitten maaperään ja vesistöön. Tavanomainen puuvilla tarvitsee myös ison kasan lannoitteita, jotka – jälleen kerran – kertyvät vesistöihin. Vesistöt sekä rehevöityvät että niiden virtaama muuttuu, kun vettä käytetään kasteluun. Monilla alueilla luontainen sademäärä on itse asiassa riittämätön puuvillan viljelyyn, jolloin voi käydä niin, että pohjavesivarannot tuhotaan kasteluvettä kaivellessa.

Ja tietysti se, että saman alan voisi aivan hyvin käyttää jonkun ravintokasvin viljelyyn. Puuvillaa kasvatetaan alueilla, joilla muutenkin riittää väestöä.

Polyesteri ei tarvitse viljelyalaa, mutta aiheuttaa ongelmia vesistöissä yhtä lailla. Polyesterista, kuten kaikista tekokuiduista, irtoaa mikromuovia. Se taas tappaa hitaasti vesiluonnon, kertyy rannoille, maaperään ja eläinten sisään. Polyesteri ei myöskään maadu, vaan jos sen hävittää epäasiallisesti, se on tuolla luonnossa vähintään useita satoja vuosia. Paras tapa hävitykseen on polttaminen, jossa on taas omat ongelmansa. Kierrätys on kaikkein paras idea, mutta se on yhä aika lapsenkengissä. Sekoitevaatteiden kuitujen kierrätys on erityisen hankalaa.

Polyesterin valmistus vaatii sähköä ja energiaa. Polyesterin värjäämiseen käytetyt aineet ovat melkoisia myrkkyjä, ja monissa tehtaissa jätevedet lasketaan sellaisinaan vesistöihin. Pätee toki myös puuvillan värjäämiseen, vaikka luonnonkuitu värjäytyy vähän vähemmänkin tujulla mömmöllä.

Muutama linkki jos lisälukeminen kiinnostaa.

Suurin ongelma materiaaleissakin on lopulta se, että niitä tuotetaan yksinkertaisesti liikaa. Maailma hukkuu halpaan roinaan ja vaatteisiin, joita kukaan ei lopulta tarvitse. Romua kuskataan ympäri maapalloa pahimmillaan lopulta poltettavaksi, koska kukaan ei edes halunnut ostaa juuri näitä pikamuodin uutuusrättejä. Järkeä? Ei pätkän vertaa.

Linkki ja toinen ja yksi vielä

Seuraavan kerran kun tarvitset vaikkapa kauluspaidan tai sukat cosplayta varten, älä osta pikamuotiliikkeestä, kiitos.

Koska tavaraa tehdään ylipäätään liikaa, lienee selvää, että meillä on käsissämme myös globaali jäteongelma. Monissa isoissa sivistysmaissa on kierrätetty pitkään. Minäkin erottelen kuuliaisesti metallin, lasin, pienelektroniikan, paristot, lääkkeet, muovin, pahvin, paperin, vaatteet ja sekajätteen. Suomessa tähän voi sentään suunnilleen luottaa, mutta monessa maassa ”kierrätys” on pitkään ollut sitä, että jätteet yksinkertaisesti rahdataan toiselle puolelle maapalloa jonkun muun vaivoiksi.

Eka ja toka linkki

Kiina veti hiljattain hanat kiinni länsimaiden jätteelle, jonka jälkeen aihe alkoi saada viimein palstatilaa myös mediassa. Jäteongelman todelliseen ratkaisuun on oikeastaan vain yksi tapa: älä osta turhaa roinaa. Mitä vähemmän turhaa paskettia tehdään, sitä vähemmän meillä on myös jätettä.

Jäteongelma pätee myös kierrätysvaatteisiin. Niiden rahtaaminen paalikaupalla Afrikkaan on luonut tilanteen, jossa Afrikkaan ei pääse syntymään järkevää ja kestävää vaateteollisuutta, koska länsimaalaisten turhat rätit viedään sinne. Afrikassa on jo kyllästytty tähän, vaatteiden vieminen keltaiseen kierrätysboksiin ei välttämättä ole sekään mikään ekoteko.

Toivottavasti kaikilla on nyt paha mieli! Ensi osassa viimein niitä juuri cosplayhyn liittyviä vinkkejä.

Vastuullinen cosplay 1/3 – Annos ilmastotuskaa kaikille

Pidin keväällä Popcultissa ohjelman otsikolla Vastuullinen cosplay – ilmastotalkoot ja kertakäyttökultuurin dilemma. Puheohjelma ei koskaan toimi ihan yksi yhteen kirjoitetun tekstin kanssa, joten vaikka lupasin laittaa saman asian myös blogimuodossa nettiin myöhemmin (Popcult ei harmi kyllä tallenna ohjelmia), siinä menikin sitten vähän pidempään… nojoo, asiaan. Aloitan aika kaukaa määrittelemällä ensin vähän käsitteitä.

Ilmastoasiat ovat olleet esillä mediassa niin, että aiheelta ei juuri ole voinut välttyä. Lienee tässä kohtaa oleellista todeta, että kemistinä ja yleisesti ottaen luonnontieteilijänä en jaksa enää kuunnella ns. ”ilmastokriitikkoja” tai miksi nämä totuudenkieltäjät haluavatkaan itseään kutsuttavan. Ilmastonmuutos tapahtuu ja siitä on tieteen piireissä konsensus.

Ei ole mitään yksiselitteisen hyvää indikaattoria siihen, miten ilmastonmuutosta tai pikemminkin ihmisen aiheuttamaa kuormaa ilmastolle mitattaisiin. Koska kyse on erilaisista monimutkaisista järjestelmistä ekologian, biologisten eliöiden, sään, aineiden kierron jne jne suhteen, parhaatkin tavat ilmaista mitään ilmastonmuutokseen liittyvää ovat lähinnä juuri sitä – approksimaatioita ja malleja. Kaikki mallit yksinkertaistavat jotain.

Yleisesti käytetty on hiilijalanjälki, joka tarkoittaa lyhyesti jonkun toiminnon tai asian aiheuttamaa kasvihuonekaasujen määrää. Joskus hiilijalanjäljellä tarkoitetaan pelkästään hiilidioksidimäärää, joskus puhutaan hiilidioksidiekvivalenteista (kaikki muut kasvihuonekaasut mukana, hiilidioksidiksi muutettuna). Hiilijalanjälki on laskennallinen ja mallinnettu suure, joten sen takia eri lähteissä voi olla melkoisen erilainen hiilijalanjälkiarvio täysin samalle toiminnolle. Erilaiset arvot eivät kuitenkaan ole väärin. Tämän takia esimerkiksi täysin eri tahojen eri tavalla laskemia arvoja juna- ja laivaliikenteen hiilijalanjäljelle ei välttämättä kannata verrata suoraan. Toisessa on voitu ottaa huomioon vaikkapa junan valmistus, toisessa vain laivan ja polttoaineen käytön aiheuttamat päästöt.

Käytetään lähteenä vaikkapa Wikipedian hiilidioksidipäästötaulukkoa. Jos vertaa isojen maiden ja Suomen koko päästömäärää, näyttää tältä:

Suomi löytyy aika paljon alempaa:

Suomen kokonaishiilidioksidisarakkeesta huomataan, että määrät liikkuvat aivan eri kertaluvulla kuin vaikkapa Kiinan tai Intian. Nyt kenen tahansa muutamalla aivosolulla varustetun kaverin päässä herää ajatus, että miksi millään, mitä me Suomessa tehdään, on mitään väliä? Isot maat tekevät mitä huvittaa, me täällä Suomessa voidaan elää miten halutaan, eikä se vaikuta mihinkään. Tämä retoriikka löytyy jo useamman puolueen poliittisesta arsenaalistakin.

Totta kai isoilla kansainvälisillä sopimuksilla ja politiikalla on suuri merkitys, en ole sitä kiistämässä. Tämä blogisarja keskittyy kuitenkin siihen, mitä yksi ihminen voi harrastuksensa parissa tehdä, joten otetaan esiin samaisen Wikipedian taulukon sarake, joka mittaa hiilidioksidipäästöjä per naama (tonnia CO2/naama/vuosi):

Etelä-Korea 13,2 – Suomi 8,5 – Intia 1,8.

Tämä ei näytäkään Suomen kannalta enää ihan niin mairittelevalta. Okei, Kiina ei tule meitä kovin paljon perässä (7,7) mutta ollaan kuitenkin aika selkeästi ns. pahisten puolella tässä päästöt per naama -jutussa.

Sama hieman visuaalisemmin, varsinkin me uusimaalaiset olemme Euroopan ilmastopahiksia:

Saattaa aluksi vaikuttaa hupsulta puhua cosplaysta ja harrastuksista ilmastonmuutoksen kontekstissa – ihan kuin tällaisella pikkujutulla oikeasti oltaisiin maailmaa pelastamassa, pöh! Mutta mitä enemmän aiheuttaa päästöjä jo valmiiksi per naama, sitä enemmän niistä on todennäköisesti mahdollista myös karsia. Katsotaan tarkemmin, mitä Suomi ja siis keskivertosuomalainen oikein päästelee. Suomen ympäristökeskus kertoo meille seuraavaa:

Tästä ja muista lähteistä voidaan nähdä, että teollisuus tai valtio eivät Suomessa ole mahdottoman suuria pahiksia, vaan eniten päästelemme me kuluttajat, huimat 66%. Sitra osaa kertoa taas tarkemmin, mitä:

Asumiseen on Suomessa todella vaikea vaikuttaa – asumme kylmässä, kämppiä on pakko lämmittää. Ruoka ja liikenne taas jäävät tämän blogisarjan teeman ulkopuolelle (joskin suositan matkustamaan coneihin julkisilla, jos suinkin mahdollista). Keskitymme siis tuohon keltaiseen könttiin ”muu kulutus”.

Jos joku oli muuten hereillä, huomaa, että Sitran arvio suomalaisen hiilijalanjäljestä poikkeaa Wikipedian antamasta hiilidioksidipäästöjä per vuosi per naama -luvusta. Mitä sanoinkaan malleista ja laskutavoista kirjotuksen alussa? ;)

Sitran tyypit ovat kivasti vielä erotelleet, mistä Muu kulutus -osio koostuu. Cosplay on tiukasti tuolla ”harrastukset ja muu vapaa-aika”-luokassa. 1260 kiloa hiilidioksidiekvivalenttia per hlö per vuosi, siitä siis lähdetään.

Ehkä pisara meressä koko maailman mittakaavassa? Kyllä. Onko tuosta karsiminen itselleen hyvän omantunnon ostamista? Kenties. Kannattaako jäädä kotiin itkemään, että maailma tuhoutuu ja mitään ei kuitenkaan voi tehdä? No ei.

En suosittele kenellekään Pentti Linkola -tyylistä ihmisvihaa ja luovuttamista, koska uskon kuitenkin ihmisten kykyyn ratkaista isojakin globaaleja ongelmia. Otsonikerroksen aukko selvitettiin, tämäkin hoidetaan vielä.

Ongelma on kuitenkin juuri yllä esitetty: isot, monimutkaiset, globaalit prosessit, ristiriitainen tieto ja pieni ihminen yksin niiden keskellä, ja kansainväliset eturistiriidat. Seuraavassa osassa lisää siitä, millaisessa sotkussa olemme globaalisti vaateteollisuuden, kuitujen, materiaalien ja jätteiden suhteen…

Kun en ole siellä

En tiedä teistä muista, mutta itselläni on Japanissa käydessä aina vähän kummallinen olo. Varsinkin eka kerta oli todella outo: maa oli tuttu ja tiesin miten se toimii, vaikken ollut koskaan ollut oikeasti siellä, virtuaalisesti piirrettyjen välityksellä vain. Kaikki oli silti tuttua ja turvallista. Kuin olisi kotiin tullut.

Olin silti vähän ulkopuolinen ja erilainen, yksi niistä monista höpsöistä turisteista, jotka tulevat tuijottamaan Harajukua ja sitä kuuluisaa siltaa – minulle kyse oli haaveen toteutuksesta, vaikka tiedänkin varsin hyvin, etteivät hassusti pukeutuvat nuoret enää ole siellä. Miten signaloisin ympärillä pyörivälle ihmismassalle, että toisin kuin ne kaikki muut, mä olen inessä tässä? Mä tiedän, miten tää juttu ja maa toimii, vaikka näytänkin erilaiselta. Mä osaan! En ole meiwakun aiheuttaja!

Joku voisi toki todeta, että tämä kokemus on monille ihmisille täällä Suomessakin arkipäivää, mutta ei mennä nyt siihen tai politiikkaan laajemmin, vaan pysytään tiukasti Japani-Suomi -akselilla.

Toki siitä, että en näytä tai kuulosta japanilaiselta tai varsinkaan lue tai kirjoita japania millään tasolla joozusti saa tiettyjä etuja. Jos ei jaksa tai osaa käyttäytyä kunnolla, voi gaijin smashata tiensä läpi esteiden ja toivoa ettei kukaan uskalla sanoa mitään (yleensä ei). Sitten jos haluaa olla asiallinen, voi käyttäytyä ja puhua kunnolla ja ehkä saada aukemaan muutaman oven, joka pöljemmiltä turisteilta pysyy suljettuna.

Oikeastaan yllä oleva kuvaa koko japaniharrastustani. Aikoinaan animea sai vain salaisia reittejä. Olen juuri ja juuri niin muinainen, että muistan kädestä käteen kiertäneet vinkuvat VHS:t. Neon Genesis Evangelionin loppujaksot saivat videon häiriöistä ylimääräisiä kierteitä. Siihen aikaan VHS:ien rinnalla kiersivät jo CD:t, joita ISDN- tai ADSL-netin omistavat onnekkaat lainasivat. Yhdelle CD:lle mahtui 4 jaksoa ja jokin satunnainen muu video, näin altistuin aika monelle höpsölle AMV:lle aikoinaan. Joka tapauksessa piti Tietää Tyyppejä ja Osata Juttuja. Se, että pisti Netfilixin päälle, ei riittänyt.

Nykyisin animea saa helpommin ja ei tunnu siltä, että Japani on niin kaukana ja fanikokemus saavuttamattomissa. Crunchyrollissa on samat piirretyt tunnin viiveellä kuin mitä Japanissa tulee. Lähes koko maailma on avoin ja teoksia saatavilla enemmän kuin koskaan. Spotifyssa on läpälöpömusaa.

Vai onko kaikki paremmin? Varsinkin nyt, kun harrastan Japanin populaarikulttuuria ja Japanin nörttijuttuja melko laajasti ajateltuna, usein tulee olo, että minulta jää osa saamatta. Leffat tulevat lännessä julkaistuiksi myöhään jos koskaan, ja animeleffoja on nykyään paljon. Surullisena selaan Pixivin fanitaidetta ja mietin, että tämänkin pätkän näen ehkä joskus 2021. (Promareeeeee)

Anime hajautuu eri striimipalveluihin ja läheskään kaikki ei ole katsottavissa Suomen maarajojen sisältä. Katsoaksesi kaiken animen, tarvitset aika monta tilausta. Moni käyttää mieluummin jotain epävirallista striimisivustoa, joita ei kyllä voi mitenkään päin suositella, rahat menevät siinä aivan vääriin taskuihin.

Kaikki, mikä on osin yhteisöllistä, jää kokematta. Konsertit ja eventit varsinkin. Jossain isoissa kaupungeissa lännessäkin voi päästä katsomaan Love Live -konserttia striiminä leffateatteriin. Ei täällä Suomessa. Jään paitsi valotikun heilutuksesta ja katson vuosi myöhemmin kotona BD-taltiointia ja mietin, millaista olisi olla siellä.

King of Prismin kanssa tämä harmitti erityisesti, koska se teos on tehty siihen, että leffateatterissa muiden kanssa heilutetaan valotikkua, huudetaan oikeissa kohdissa ja luvataan valkokankaan pojille olla näiden kanssa aina – joo, sormukset mukaanluettuina. Vastikään oli myös Idolish7:n toinen live, jonka täyttäessä Twitterin aikalinjani tuli taas vahvasti sellainen olo, että elämäni on maksimaalisen kurjaa ja kamalaa, koska en ikinä pääse näkemään mitään idoleita livenä.

Juu, Japaniin voi aina matkustaa ja koittaa saada konserttilipun, mutta se ei ole erityisen yksinkertaista – liput saatetaan arpoa tai niiden hankkimiseen tarvitaan osoite Japanissa. Muutenkaan ajankohdat eivät välttämättä sovi yhteen omien lomien ja muiden oikean elämän juttujen kanssa, jos niistä edes on tietoa tarpeeksi aikaisin.

Onneksi sentään Babymetal tulee Suomeen ja leffassa on välillä jotain animeleffoja, joskin yleensä mahdottoman vanhoja. On se ihan kivaa, vaikka ei vastaakaan sitä kokemusta, mikä minulla voisi olla, jos olisin Japanissa.

Harrastaminen täältä kaukaa käsin tuntuu välillä vähän yksinäiseltä, varsinkin niiden sarjojen ja artistien kohdalla, joilla ei ole isoa länsimaista fanikuntaa. Lähimmäksi yhteisöllisyyden kokemusta pääsen Desun animevisassa, niin hassua kuin se onkin. Sillä hetkellä siinä tilassa tuntuu olevan tiivistyneenä se osa Suomen animeharrastusta, joka harrastaa suunnilleen samalla tavalla kuin minä itse. Vaikken juttelisikaan kenellekään.

Goblin Slayer ja Haruhi-ongelma

Silloin joskus kun Haruhi oli vielä relevantti sarja, oli aika vaikeaa löytää ihmisiä, jotka pitivät Haruhista itsestään. Rasittava ja hankala Haruhi oli osa sarjan status quota – jotta sarjan maailma toimisi, Haruhi piti pitää tietämättömänä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä oikeastaan esti Haruhin itsensä minkäänlaisen järkevän hahmokehityksen.

Haruhin tarina ei ehkä koskaan saa loppua. Viimeisimmissä tarinan osissa Haruhi siirrettiin sivuun ja hän oli oikeastaan tarinan mahdollistaja, mutta ei enää sen keskushenkilö. Monet tykkäsivät, sillä Haruhi on Haruhin huonoin osa, mutta koko juttu nostaa esiin ongelman tarinoiden alkuasetelmista ja niiden luomasta ongelmasta. Ongelma on erityisesti olemassa, jos tarinassa on jokin hahmo, joka on pakko pitää staattisena.

Onneksi on Kyon, joka ansaitsee kyllä paremman tytön

Ranobet perustuvat usein vetävään alkuaseltemaan. Paras alkuasetelma on sellainen, jonka voi kertoa vaikka jo suoraan tarinan nimessä. Jouduin toiseen maailmaan äitini kanssa, joka onkin supervoimakas taistelija! Pliis olisinpa ihan keskinkertainen, jos minulle käy isekait! Uudelleensynnyin limaölliksi! Uudelleensynnyin limsa-automaatiksi! Näillä koukutetaan ostamaan pokkari kirjakaupassa jo ihan selkämyksen perusteella.

Hankalampi homma on sitten se, että tarinan ja mielellään hahmojenkin pitäisi mennä jonnekin. Suuri osa ranobeista ei tunnu tietävän ollenkaan, miten tarina päättyy tai minne se on menossa. Jos hahmot ovat kivoja ja maailma, se ei niin paljoa haittaa. Jos hahmotkin ovat huonoja, sitten ollaankin jo ongelmissa.

Olen lukenut Goblin Slayeria eteenpäin ja välillä miettinyt, mitähän tästä sarjasta tulee. Välillä kirjat ovat kokoelmia yksittäisiä lyhyttarinoita, joilla syvennetään satunnaisia hahmoja tai sitten naureskellaan D&D-jutuille. Goblin Slayer kun tietää varsin hyvin olevansa tarinaksi kirjoitettua ropettamista (joskin ei ilmeisesti oikeaan kampanjaan perustuvaa), ja itse pelin pelaajatkin käyvät ranoben sivuilla silloin tällöin. Joskus taas joku kirja keskittyy sen verran, että siinä kerrotaan jokin yksittäinen isompi seikkailuretki alusta loppuun. Sanotaan niitä seikkailuretkiä nyt sitten vaikka dungeoneiksi. 

Jep.

Goblin Slayerilla on kaksi asiaa, millä se myy itseään: yksioikoinen päähenkilö, jonka päähän mahtuvat vain ja ainoastaan ne goblinit, ja sitten tietysti liioiteltu väkivalta ja myös seksuaalinen väkivalta. Jälkimmäisellä mässälillään shokkiarvollisesti varsinkin ensimmäisissä kirjoissa, mutta se vähenee, plus siihen turtuu. Goblin slayer itse pysyy.

Ja se onkin sitten lopulta sarjan itsensä ongelma. Jos Goblin Slayer muuttuu enemmän neurotyypilliseksi kaveriksi, sarjan myyntivaltti ja sen suurin erottava tekijä poistuu. Toisaalta, jos Goblin Slayer pysyy aina samanlaisena vähäpuheisena hiidenlahtaajana, miksi kukaan jaksaisi lukea sarjaa kirjatolkulla?

Onneksi Goblin Slayerilla on kavereita, joihin voi keskittyä. Priestess on saanut kivaa hahmonkehitystä ja on matkalla kunnon sankariksi. High Elf Archerin taustaa on avattu ja hahmo tullut sitä myöten moniulotteisemmaksi. Muita sivuhahmoja on syvennetty siellä täällä. Lopulta kuitenkin sarja ei voi pyöriä vain ei-päähenkilöiden varassa; iso juonikin on niin epämääräinen, ettei se riitä koukuttamaan, se on vain jotain perussettiä uhkaavasta tuhosta ja kulteista ja maailmanherruudesta.

Kun kirjamäärä ylittää jo kymmenen, jottain tarttis tehdä, ettei sarjalle käy haruhit. Okei, en ole lukenut kuin englanninkieliset kirjat, joten voipi olla, että jotain alkaa tapahtua seiskakirjan jälkeen. Tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä ongelma ei rajoitu vain gobusureen vaan on potentiaalinen kuoppa kaikille ranobesarjoille, joiden alkuasetelma on liian staattinen.

Cosplay ja paineet

Terve, otin ikuisuusaiheen käsittelyyn. Cosplaysta on minusta vuosien varrella aina puhuttu vähän tyhmästi, milloin mistäkin syystä. Olen avannut sanaisen arkkuni vuosien varrella vaikka mistä cossaamiseen liittyvästä, mutta näin vuonna 2019 ehkä eniten minua jurppii cossaajien tapa puhua omasta harrastuksestaan. Se on usein sellainen, joka saa minut ihmettelemään, miksi kukaan ylipäätään harrastaa tätä.

Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä, itkin kun tein tätä pukua ja ranteeseen tuli rasitusvamma kun kirjoin 450 tuntia, yhyy kaikki puvut saavat minut näyttämään läskiltä sotanorsulta, ostin 300 €:llä worblaa ja joudun syömään makaronia seuraavat 5 kk, en nukkunut ennen conikisapäivää viikkoon kunnolla koska puku oli kesken ja jännitti, jne jne jne.

Lyhyesti: me cossaajat saamme harrastuksen usein kuulostamaan ihan kamalalta hommalta, jota tehdessä ei ole koskaan kivaa.

Miksi tämä puhetapa ja asenne? Monesti näitä tuskakommentteja ja twiittejä lukiessa tulee sellainen olo, että monien kannattaisi pitää cosplaysta tauko tai vähintään suhtautua siihen eri tavalla. Minulle tulee paha mieli ihmisten puolesta, jotka eivät tee mukavia asioita vapaa-ajallaan, surettaa jos kaikilla on koko ajan kurjaa.

Kyynisempi osa minua ajattelee, että todellisuudessa kaikilla ei ole koko ajan kurjaa vaan näillä kommenteilla on tarkoitus hakea huomiota. Niillä joko kalastellaan kivoja kommentteja: ”no et sä oo niin läski”, ”no mut tosi hieno kirjonta tuli, vaivan arvoinen!” tai sitten vaan yksinkertaisesti vedetään marttyyrikortti ”conijärjestäjät eivät ymmärrä, miten paljon cosplaykisaaja näkee vaivaa, ja meidän pitää vielä maksaa sisäänpääsy, epäreilua” tms.

Oli syy mikä oli, jatkuva ulina – sori nyt vaan, sitä se on – piirtää kuvan cossaamisesta ikävänä harrastuksena, jota tekevät ikävät ihmiset, enkä pidä siitä. Ehkä sitä ei voi täysin välttää, koska cosplay on huomionhakuinen harrastus ja sen takia harrastajat myös kärkkyvät huomiota mistä sitä vain saavat.

Ja Suomessa huomiota saa aika vähän. Muinaisina aikoina cossin suosio mitattiin muiden sinusta pyytämillä kuvilla, nyt kai Instagram-tykkäyksillä (en ihan tiedä kun ei ole instaa). Nykyisin kukaan ei pyydä kuvia, ja tykkäykset netissä ovat lopulta aika onttoja – ja kannustavat vertailemaan itseään muihin ja muiden tykkäysmäärään. Livenä cossihuomiota saa tosi, tosi vähän ellei cossaa jotain todella hip juttua tai jotain kaikkien tuntemaa maskottipukua.

Tämä on ehkä se asia, jonka haluaisin muuttaa. Harmillisesti olen tosi ujo enkä usein uskalla mennä kehumaan muiden pukuja, vaikka tunnistaisin lähteen ja oltaisiin Twitter-mutuaaleja. Haluaisin olla osa muutosta, mutta en ainakaan vielä ole. Enkä tiedä, johtaisiko isompi interaktio cossaajien kesken välttämättä siihen, että harrastuksesta puhuttaisiin eri tavalla.

Tunnistan kyllä, että osa näistä ulinakommenteista johtuu tietysti paineista, mitä harrastus tuo, tahtomattaankin. Olen cossannut niin kauan, että olen puhkianalysoinut suunnilleen kaiken harrastukseeni liittyvän. Silti joudun joka kerta kasaamaan itseni Desun pukkarissa ennen kuin poistun sieltä cossi päällä. Nolottaa! Iik! Ääk! Ja minulla on sentään suhteellisen ok itsetunto, ja olen ok sen kanssa etten osaa 15 vuoden jälkeenkään oikein olla kuvissa tai näyttää nätiltä muutenkaan. Se nyt vaan on osa sitä kuka olen.

Välillä tulee mietittyä kuinka rankka tämä harrastus on sellaiselle, joka on ujo, ei niin itsevarma, epävarma kehostaan ja vielä mahdollisesti kärsii jostain mielenterveydellisestä jutusta. Ei varmaan helppoa. Kuvat netissäkin ovat usein niin filtteröityjä ja shopattuja, että helposti tulee niitä kuuluisia ulkonäköpaineita – vaikka eivät cossajat usein livenä ihan niin täydellisiltä näytä.

Täydellisyyden tavoittelu ja paineet sitten purkautuvat nettiin kommentteina, jotka saavat cossaamisen kuulostamaan kamalalta. Se on harmi, koska tämä harrastus on lopulta tosi kivaa, jos sen osaa toteuttaa niin ettei turhaan aja itseään nurkkaan vertaillessaan itseään muihin ja etsien ulkoista validaatiota.

Minä cossaan nykyisin siksi, että se on todella mukavaa vastapainoa normaali-minälleni. Käyn normaaleissa töissä, joissa teen normaaleja asioita. En erityisesti peittele chuuniböö-minua töissäkään, mutta ei sille myöskään ole varsinaista paikkaa päästää kaikki irti varsinkaan asiakkaille, eikä se varmaan työkavereita kauheasti innostaisi, jos alkaisin avautua King of Prismin uusimmista juonenkäänteistä.

Vapaa-ajalla voin sitten olla tulikukkia taikova prinsessa tai taikaluisteleva idoli toisesta todellisuudesta ja olla rauhassa juuri niin chuuniböö kuin haluan. Cosplay auttaa myös jatkuvaan ulkopuolisuuden kokemukseeni (joka on myös osa persoonaani), sillä ollessani joku muu, koen joka tapauksessa tietynlaista etääntymistä normaalista itsestäni, joka tekee ulkopuolisuuden fiiliksestä helpomman jaksaa. Tänään en ole minä, vaan joku eri tyyppi, jolla on eri mietteet! Vaikka en oikeastaan koskaan larppaa hahmojani, vähän kuitenkin pään sisällä tapahtuu jotain.

Jonkun muun syyt cossata ovat todennäköisesti erilaiset, mutta oli ne mitkä vain, toivon että cossaaminen on enemmän kivaa kuin kamalaa, ja toivoisin että se näkyisi myös siinä, miten harrastuksesta puhutaan. Harmittaa kun kaikki on aina niin negatiivista, vaikka meillä nörteillä on toki kumma tapa olla aina negatiivisia, silloinkin kun siitä on lähinnä haittaa.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2021 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑