karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Avaruuslipat tuli valmiiksi

Olen kirjoittanut tämän postauksen päässäni monta kertaa ja välillä vähän haaveillutkin tästä hetkestä. (Joo joo, olisin voinut kirjoittaa kaiken etukäteen ja laittaa kassakaappiin, mutta se ei olisi ollut sama)

Mitä kirjoittaisin blogiin sitten, kun tarina on tehty, kun homma on valmis? Olisiko millainen tunnelma, iloinen vai jotain muutakin? Mitä mieltä tulevaisuuden minä olisi saavutuksestaan? Miltä se tuntuu, kun saavuttaa jotain?

Nyt tiedän.

Ensimmäiseksi pitää tässäkin postauksessa käsitellä hehkutus ja häikäilemätön itsekehu, koska se kuuluu asiaan. Olen aika varma, että aviomiestä lukuun ottamatta suunnilleen kukaan ei ajatellut, että oikeasti kirjoittaisin tarinan loppuun – koska suurin osa tällaisista amatööriprojekteista jäävät tekijällä jossain vaiheessa priorisointilistalla kohtaan ö ja into sekä inspiraatio loppuu. Lukuja tulee harvemmin ja harvemmin kunnes teos jää kokonaan. Sitä sattuu ihan virallisesti julkaistuille ranobeille, kuten vaikka Haruhille ja Banner of the Starsille.

Minä en ole sitä ihmistyyppiä. Se tehdään mikä luvataan ja tarina kirjoitetaan loppuun. Tässä toki auttoi, että minulla oli jo alussa ajatus, mitä tarinan lopussa tapahtuu: ekassa luvussa on kömpelöhkö vihje siihen suuntaan, tietäjät tietää.

Monet kustantajan julkaisemat ranobet tuppaavat olemaan ongelmissa, kun alkuasetelmasta pitäisi edetä pidemmälle ja keksiä, miten tarina ja maailma voivat kehittyä. Varsinaista loppua ei ole suunniteltu ollenkaan.

Syy tähän löytynee siitä seikasta, että monet ranobet ovat alkuasetelmapainotteisia ja konsepti edellä tehtyjä. Lisäksi monet niistä ovat amatöörien kirjoittamia, jolloin tekijä on joku päivä vain alkanut kirjoittaa vailla etukäteissuunnitelmaa. Sekin on ihan ok tapa kirjoittaa ja sopii monille, mutta luku kerrallaan tarinaa nettiin postatessa ei voi mennä taaksepäin ja editoida jo kirjoitettuja lukuja, kuten perinteisessä kirjan kirjoittamisessa voi. Juonen osuuden ja vihjeiden lisäily jälkikäteen on monille kirjailijoille varsin tyypillinen työskentelytapa ja helpottaa hommaa: kun loppu on kirjoitettu, voi editoidessa lisätä oleelliset loppuun johtavat juonielementit, jotta tarina on loogisesti järkevä.

Shoosetsuka ni narooseen postatessa näin ei voi toimia, enkä voinut minäkään. Piti vain yrittää pitää huolta, että maailma ja hahmojen toimet pysyivät loogisina ja loppu seuraa järkevästi kaikesta siitä, mitä tarinassa on tapahtunut sitä ennen.

Olen tässä kolmessa vuodessa kehittänyt kohtuullisen ärsyynnyksen siihen yhteen Stephen Kingin kirjoitusoppaaseen, Brandon Sandersonin videoihin ja kaikkiin niihin, jotka haluavat kirjoittaa kirjan, mutta eivät lue niitä ollenkaan itse. Kaikkia näitä kolmea näkyy netin kirjoitushelppipalstoilla niin tiheään, että hommasta saisi halutessaan nopeasti humalaan johtavan juomapelin.

Jos mietin taaksepäin vuoteen 2019 ja ensimmäisiin hahmotelmiini, ranobelle tyypillisesti halusin Avaruuslippoihin selkeän yhdellä lauseelle selitettävän koukun ja visuaalisen elementin: mitä jos avaruusaluksia ja teknologiaa voisi ohjata mielen voimalla, ja se tehtäisiin hassu hattu päässä.

Lopullinen tarina on paljon enemmän kuin tuo yksittäinen jippo. Avaruuslipat ei ole se kahden idean isekai, jonka koukku on kokonaan käytetty kirjassa kolme ja sen jälkeen mennään pelkillä tropeehuuruilla eteenpäin. Olen siitä varsin ylpeä. Jonkun mielestä varmaan liiankin, mutta kuka tätä hommaa kehuisi, jos en minä itse omassa blogissani? :D

Avaruuslipat on toki tarkoituksellisesti eri ajalta kuin nykyinen ranobeskene. Tuotokseni noudattelee noin kymmenen tai viidentoista vuoden takaisia ranobetrendejä taikakouluineen ja ylivoimaisine päähenkilöineen. Tarinani on tyyliltään jotain muuta kuin nykyinen hyvin genretietoinen isekai, jossa jälleensynnytään miekkana tai tarinan pahiksena tai mitä milloinkin, ja tämä oli täysin tietoinen valinta: Avaruuslipat on oma rakkauskirjeeni sille ranobeaikakaudelle, josta itse pidin kaikkein eniten.

En välitä isekaista, mutta tykkään taikakouluista ja ylivoimaisista päähenkilöistä – lempiranobesarjojani ovat Asterisk War ja Sword Art Online. Jälkimmäinen on muuten mainettaan paljon parempi sarja, ja Kawahara on kehittynyt kirjoittajana hyvin paljon ja oppinut virheistään. Se on kunnioitettavaa missä tahansa tekemisessä. Oudolla tavalla pidän Kawaharaa jonkinlaisena esikuvana kirjoittamishommissa ylipäätään. Ei haittaa jos eka yritys ei ole täydellinen, kunhan on asiasta rehellinen ja kehittyy ja pitää siitä, mitä on tekemässä.

Kirjoittamisen arki on yksinäistä ja joskus raskastakin, kuten olen aiemminkin maininnut. En tietenkään olisi kirjoittanut Avaruuslippoja, jollei minulla olisi ollut hauskaa, moninkertaisesti enemmän ja useammin kuin oli vaikeaa.

Kirjoittaminen on hauskaa, mutta vaatii todella paljon ihan vain työtä. Tyhjä paperi on aika karsea vastus, kökön raakatekstin editointi noloa ja lopputuloksen viilaus rytmiä ajatellen on melkoinen homma, kun omaan tekstiin alkaa jo kyllästyä – kaikki kirjoittajat tietävät tunteen, kun ”sanoi” alkaa näyttää joltain taikasanalta tai merkityksettömältä merkkijonolta. Sanoi sanoi sanoi hanoi kanoi vanoi janoi… sanoi sanoi ja vielä kerran SANOI. Oikeastihan lukijat käytännössä skippaavat koko sanan kiinnittämättä siihen huomiota, riippumatta siitä mitä editointikierroksella 15 olevan kirjoittajan päässä tapahtuu.

Avaruuslippaprojektilla on ollut yksi hankalahko sivuvaikutus. Viimeiset vuodet minun on ollut todella vaikea jutella tuttujen kanssa, koska ”Mitä kuuluu?” kysymyksen vastaus olisi hyvin helposti ollut avaruuslippamonologi, ja vähän epäilen, että kaikkia ei kiinnosta niiiiiiin paljon kuin itseäni. Helposti vastasin sitten ”Eipä mitään ihmeellistä”, vaikka pää oli täynnä avaruustaisteluita, kosmista kauhua ja Marsin ilmakehän koostumusta. Voiko vessassa, kaupassa tai pakettiautomaatilla käydä ilman, että miettii kaiken idleajan Avaruuslippoja? Ainakaan bussissa ei tarvitse nepata kännykkää ja kärsiä sitten huonosta olosta.

Suurin virheeni kirjoittajana on ollut se, että en ole laittanut kaikkia hyviä ideoita ja repliikkejä ylös heti, kun ne tulevat mieleen, olin sitten vessassa tai bussissa tai missä. Vinkkinä kaikille, jotka harrastavat kirjoittamista: laittakaa kaikki ideat heti ylös kännykkään tai vihkoon. Ja ei, niitä ei todellakaan muista tunti myöhemmin. Se puhelimesta löydetty ”aabvuus kukkia limataistelu pakoklseps” voi oikeasti olla hyvin oleellinen osa tarinaa sitten myöhemmin.

Onneksi muistiinpanoja on kuitenkin ns. tarpeeksi. Säästin tietenkin kaikki, ne ovat itselleni tärkeä muisto kaikesta ajatustyöstä. Omalla tavallaan Avaruuslipat on myös se paras, hienoin ja tärkein kommenttini muiden tekemään viihteeseen. Olen kuluttanut paljon aikaa muiden tekemän viihteen analysointiin ja palasteluun osiin, joten käytin kaikki ne päätelmät ja ajatukset uudelleen, tällä kertaa vain fiktiokommentaarin sijaan uuteen fiktioteokseen.

Onhan koko projekti myös tavallaan todistelua: todistin itselleni ja koko internetille, että osaan ja pystyn kirjoittamaan pitkän tarinan. Jo se tuntuu varsin kivalta.

Olen luonut maailmaan jotain uutta eli tuottanut kulttuuriteoksen. Ja jos joku aikoo nyt ölistä ja hölistä, että Avaruuslipat ei kelpaa kulttuuriksi, koska se ei ole mennyt kustantamon portinvartijoiden läpi, ovi on tuolla suunnassa. Gatekeeppaus ja taidenirppanokkailu kuuluu jonnekin MAL-palkki-elitistien kuluneeseen ja nuhjuiseen seuraan.

Tietenkin seuraava kysymys lopun jälkeen on, mitä sitten ja mitä seuraavaksi? Uutta pidempää sarjaa en ole vielä suunnitellut. Muutamia kirjoittamisideoita on, samoin kuin mahdollisuus jossain vaiheessa – mutta ei heti perään – jatkaa Avaruuslippojen maailmassa. Ihan ensin kirjoitan tosin varmaan roolipelihahmopätkiä, jotka ovat odottaneet kirjoittamislistallani ja puhelimen muistiinpanoissa aivan liian pitkään. Roolipeliharrastusta en olisi ehkä ilman Avaruuslippoja uskaltanut aloittaa ollenkaan, kaikki liittyy kaikkeen: kun on jo paljastanut vähän sisintään, on helppo olla pöydän ääressä tai etänä Roll20:ssa äärimmäisen cringe.

Loput loppuina, mutta Avaruuslippoihin liittyvää hommaakin riittää yhä, koska olen ollut varsin laiska ja vältteleväinen HTML:n, promohommien ja visuaalien kuten e-kirjatiedostojen ja kuvitusjuttujen kanssa. Ehkäpä niitä siis nyt, kun illoista ei kulu aikaa kirjoittamiseen. Olen todella huono pyytämään ketään kuvittajaksi eli lähettämään yksityisviestejä ”Hei haluisitko piirtää mulle vähän animekuvia rahaa vastaan”, onneksi on sentään skeb.

Jossain vaiheessa elämääni haluaisin vielä kokeilla n. 300-350 -sivuisen kirjan kirjoittamista, siis sellaisen, joka ei ole osa mitään sarjaa ja jota en postaisi luku kerrallaan. Minulla on joitain ideoita, mutta ei mitään niin vahvaa visiota kuin Avaruuslippoja aloittaessa oli. Ja parempi hengähtää joka tapauksessa – ehkä nyt ehtii katsoa vähän enemmän animea taas.

Olen ja en ole sama ihminen kuin ennen tätä projektia, mikään ei muuttunut mutta toisaalta kaikki. Tuossa sivupalkissa on tarina, jonka lukemalla voi vilkaista suoraan minuun ja ajatuksiini ja kaikkeen siihen epämääräiseen, mistä fiktiota ammennetaan. Se on hassua ja pelottavaa, mutta ei niin pelottavaa, kuin esimerkiksi verkostoitumistilaisuuteen osallistuminen (ks Avaruuslipat, luku 20).

Jos pitäisi kertoa 2019 meitsille miten kävi, niin sanoisin, että menoksi vaan, hyvin se menee. Ja kertoisin, että tulin tämän tekstin kirjoittamisesta niin iloiseksi, että vähän itkettää.

Ysiviis

Avaruuslipat on nyt ollut osa elämääni kolmisen vuotta. Se on pitkä aika, tavallaan, mutta tuntuu menneen nopeasti. Osittain on myös sellainen olo, että tämä tarinahan on ollut mukanani aina. Miten niin joskus oli aika, jolloin en kirjoittanut pitkää, jatkuvajuonista tarinaa? Mitä oikein tein vapaa-ajallani silloin?

On tietenkin totta, että lopulta Avaruuslippojen osiksi muotoutuneet juoniaihiot ja jutut ovat pyörineet päässäni pitkään ennen kuin kirjoitin ne ylös. Osa on peräisin jostain muinaishämärästä, teinivuosilta jo. Silloin ne olivat enemmän epämääräisiä haavekuvia ja hajanaisia, sekavia juttuja, joista toivoin, että joku toteuttaisi ne fiktiossa vielä joskus.

No, piti sitten toteuttaa itse.

Pääsin keväällä lukuun 95 (raakatekstissä), ja olen antanut tekstin muhia tietokoneen uumenissa siitä lähtien. Tässä keväällä muu elämä on taas vilkastunut, kun pandemia on ihmisten mielissä väistynyt ja sosiaaliset kekkerit palanneet. Piti myös tehdä ohjelmaa Desuconiin, ja se vei illoista yleensä kirjoittamiseen menevän ajan.

Avaruuslipat tulee näillä näkymin päättymään lukuun 100, joten olen melkein lopussa. Se tuntuu tosi hurjalta ja vähän pelottavaltakin. Ennen kuin editoin luvut 91-95 julkaisukuntoon, pitää tehdä kyllä kaikenlaista: lukea kaikki jo kirjoitettu läpi ja tarkistaa, ettei minulta ole jäänyt mitään oleellista huomaamatta.

Olen tietenkin pyrkinyt pitämään tarinan loogisena ilman ristiriitoja (paitsi ne, jotka johtuvat siitä, että kertojanääni ei tiedä maailmasta kaikkea – harvat yliopistofuksit tietävät), mutta voi olla, että mukaan on eksynyt jotain, jonka voi käsittää väärin tai on ristiriitaisesti ilmaistu. Ainakin haluan pitää huolen, että kaikki teksti on tarkistettu vielä kerran epäselvyyksien varalta.

Saattaa siis olla, että joihinkin vanhempiin lukuihin tulee pieniä korjauksia sanamuotoihin. Onneksi nettiin kirjoittaessa on se hyvä puoli, että omaa tekstiään voi hioa vaikka ikuisuuden, jos mieli tekee.

Animessa ei muuten ole kauheasti esimerkkejä vasenkätisestä kirjoittamassa…

Lisäksi pitäisi puuhata lisää kansikuvia ja askarrella vähän lippoja sekä muuta sälää. Olen ollut sen homman kanssa kauhean laiska, koska olen priorisoinut itse kirjoittamista.

Sitten on vielä kuvitusasia. Olen jo pitkään pyöritellyt ns. hakutekstiä, jonka joku päivä laitan Twitteriin. Haluaisin kovasti ne kuvitukset mukaan tarinaan, jotta tämä olisi Ihan Oikea Ranobe. Minulla vaan menee jatkuvasti pupu pöksyyn asian kanssa. En jotenkin kehtaa etsiä jotakuta piirtotaitoista, jolle voisin maksaa kuvituksista ihan aikuisten rahaa.

Todella outo ajatusblokki tämäkin. Ehkä se helpottaa nyt vähän, kun kirjoitin sen tuohon. Joo. Ehkä. Vähän.

Nyt kun coneja on, pitäisi muutenkin mainostaa Lippoja paljon enemmän. Se ei vain onnistu minulta kovinkaan luontevasti. Enhän ole osannut tässä kolmen vuoden aikana juuri verkostoituakaan kirjoittajayhteisön kanssa. Ei mitään hajua, miten muiden kirjoitusharrastajien kanssa ollaan tai miten näihin ihmisiin tutustutaan. Se ei varmaan riitä, että menee Finnconiin musta t-paita päällä ja lippa päässä?

On omalla tavallaan huvittavaa, että globaali pandemia osui juuri tähän Avaruuslippojen kirjoittamisen ajanjaksoon. Aloitin jo kesällä 2019, mutta kyllähän pandemia on leimannut viimeistä kolmea vuotta aika vahvasti.

Minulla meni kaikki lockdownit ja muut oikein rattoisasti kirjoittaessa. Ilmeisesti kirjoittamisen suosio harrastuksena kasvoi globaalisti pandemian aikana. Haluan kuitenkin, että Avaruuslippoja ei muisteta minään korona-ajan projektina, koska se ei liittynyt mitenkään siihen: aloitin ja suunnittelin koko jutun jo paljon aiemmin ja eri syistä.

Täri täri ja päri päri (kuvassa tekstin editointi -ilmeeni)

Tarina on pysynyt yllättävän samanlaisena kuin mitä mietiskelin jo silloin suunnitteluvaiheessa. Joitain muutoksia on tullut ja joitain juonikuvioita ja aiheita olen ruksannut yli. Yksi niistä on uskonnon pohdinta. Se ei oikein tuntunut sopivan isona teemana tähän teokseen, vaikka aihe kiinnostaakin minua fiktiossa varsin paljon. Ehkä joskus jossain toisessa teoksessa pohdin, miksi me ihmiset teemme hyviä tekoja tai pahoja tekoja ja tarvitaanko uskontoa tässä asiassa yhtään mihinkään.

Toinen juonikaari, joka jäi lopulta leikkausp… tai no, enpä kerrokaan. Se on tavallaan spoileri, jos kerron. Hähä.

Jos nyt rehellisiä ollaan, en haluaisi päästää ihan vielä Avaruuslipoista irti, vaikka tarina onkin lähes kokonaan kirjoitettu. Varmaan kirjoitan jotain spinoffkamaa ja omakea todelliseen japanihenkeen. Mutta yhtä asiaa kyllä odotan kovasti, eli sitä, kun voin puhua kaikkien tarinan lukeneiden kanssa siitä ihan avoimesti! Koska nyt on aina jotain, mitä ei halua kertoa suoraan, koska tarinalliset syyt ja juonipaljastukset. Ah, voi sitä aikaa, kun pidän jatkuvaa monologia milloin mistäkin juonenkäänteestä, hahmosta tai maailmanrakennusjutusta.

Kavereitani varmaan kyllästyttää jo nyt. Sori jo etukäteen.

Tykkään vaan hurjasti näistä hahmoista ja maailmasta, jonka onnistuin luomaan. Aina en onnistu tuomaan päänsisäistä maailmaani sivuille niin hyvin kuin haluaisin, mutta kuitenkin tarpeeksi hyvin, että se riittää minulle. Se tunne kun kirjoittaa virne naamalla ja kaikki muu unohtuu, on yksi parhaita juttuja ikinä.

Ammattikirjailijat puhuvat, että tämä riemu on esikoisteoksen kirjoittajan ominaisuus ja myöhemmin kirjoittaminen muuttuu työksi siinä missä muutkin. Olen kyllä eri mieltä: tässä kohtaa kun tekstiä on liuskoina ihan komea määrä, en pidä enää itseäni minään aloittelijana, joka vetää pelkällä innon voimalla eteenpäin tähdenkuvat silmissä vailla mitään kritiikkiä omaa tekstiään kohtaan. Amatööriksi saa kutsua, mutta se johtuu vain siitä, että tämä on projekti päivätyön ohessa. Niinhän ne olympiaurheilijatkin ovat amatöörejä (eikö olekin aika viileäntyylikästä verrata itseään olympiaurheilijaan?).

Kirjoitusfiilis Lightin tapaan on aina hyvä

Kahdeksan tunnin työpäivän päälle kirjoittaminen ei ole helppoa. Se vaatii perslihaksia ja päättäväisyyttä, eikä aina jaksaisi. Väsyttää ja tekisi mieli vain maata sohvalla.

Moni puhuu kirjan kirjoittamisesta, mutta harva pystyy siihen, koska se vaatii tietynlaista itsepäistä perusluonnetta. Silloinkin kun ketään ei tunnu kiinnostavan minun kirjoitteluni, istun työpäivän jälkeen koneelle ja vetäisen aivosoluista ne 500 sanaa, jotka olen tavoitelistaani merkinnyt. Koska minua itseäni kiinnostaa. Koska itse välitän. Ja koska haluan virnistellä omalle tekstilleni, kun Avaruuslippojen maailmassa tapahtuu jotain eeppistä, tai hymyilen, kun keksin Joshin suuhun jotain typerää, jota en kehtaisi itse sanoa, mutta henkilöni suulla voin heittää mitä vaan.

Kirjoittamisessa on kyse myös kehtaamisesta: siitä, että uskaltaa kirjoittaa kaikki sellaisetkin jutut, joista tulee aluksi olo ”voi ei jos joku lukee tän, pitääkö se mua ihan pimeänä tyyppinä”. Aika usein ne omasta mielestä parhaat kohdat ovat lopulta niitä, joista epäili, että en osaa tai uskalla kirjoittaa niitä oikein, tehden oikeutta sille virralle kuvia ja tuntemuksia, joka minulla on päässäni – tai että sen kirjoittaminen olisi jotenkin noloa.

Kaikissa meissä on kaikenlaista kurjaa ja ikävää, niiden ylväämpien piirteiden lisäksi. Kirjoittaminen on minulle sitä, että teen siitä näkyvää, mutta sellaisella tavalla, joka ei sitten kuitenkaan ole kauhean kamalaa. Epätäydelliset tyypit saattavat onnistua tekemään maailmassa jotain oikein, ja se on sellaista optimismia, jonka haluan välittää myös eteenpäin, vaikka se onkin vähän naiivia ja höpsöä. Avaruuslipat on realistisen makuinen utopia, maailma jossa kaikki on vähän paremmin, mutta ei täydellisesti.

Se ei ole mahdoton maailma saavuttaa joskus oikeastikin, mutta vaikeaa ja vaatii paljon työtä, kuten kirjoittaminenkin.

No okei, synkronointi on ihan vaan fantasiaa.

Vielä ainakin :D?

Kohti ääretöntä ja… no ei ihan vielä yli.

Olen päässyt Avaruuslipoissa hyvään suvantokohtaan ja on aika vetää henkeä kirjoittamismetatekstin muodossa samalla kun valmistelen itseäni sekä hahmojani seuraaviin suuriin seikkailuihin: sellaisiin, joita pohjustin aikoinaan ihan ensimmäisessä luvussa.

Se on ihan kiva saavutus, siis se, että joskus kauan sitten kylvetty pohjustus kantaa jotain hedelmää. Hiukan naurattaa nyt kyllä, millaisia ajatuksia minulla silloin 2019 tästä hommasta oli, kun pistin ensimmäisiä lukuja paperille. Joitain juttuja tekisin nyt toisin, mutta sellaista se on, kun kirjoittaessa oppii koko ajan lisää. Ja sitähän oppii vain kirjoittamalla, mitä olen tehnytkin. :D Ihan kohtuullisen määrän.

Koska tämä on minun blogini, sallinette, että kehun itseäni noin kappaleen verran.

Kirjoitin tämän kaiken tuolla sivupalkissa! Se on ihan oikeasti olemassa! Se on pitkä kuin mikä, suunnilleen looginen, siinä tapahtuu kaikki ne minun parhaat juttuni, se … on! Se on muutakin kuin vain sekalainen sotku välähdyksiä mielessäni, se on oikea tarina! Ja MINÄ tein sen. Ihan itse.

Jos yllä oleva kuulosti sinusta typerältä, se ei ole sitä sen jälkeen, kun kokeilee kirjoittaa mitä tahansa pitkää fiktiota. Ideoiden keksiminen tai taikasysteemin luominen on ihan leikkiä verrattuna itse hommaan. Se vaatii perslihaksia.

Kaikki mitä olen aiemminkin kirjoittanut tänne fiktion kirjoittamisesta pätee yhä – hajatelmiini ei ole juuri tullut muutosta. Kerrataan nyt kuitenkin.

Listat on viileitä, sen tiesi jo Sei Shōnagon:

  • Kirjoittaminen on edelleen pirun yksinäistä. En oikein voi puhua Avaruuslipoista jatkuvalla syötöllä, koska kyllästytän kaikki; toisaalta haluaisin, että minun ei tarvitse selittää tekstiäni mitenkään vaan sen pitää toimia itsenäisesti
  • Yhtenä päivänä olen mielestäni loistava nero, hepuloin omille vitseilleni ja toisena päivänä aivan sama teksti on minusta väkinäistä ja kamalaa räpiköintiä
  • Joudun möyrimään omissa tunteissani ja jutuissa sen verran, että se on välillä pelottavaa, varsinkin, koska joku saattaa vaikka lukea tekstiäni ja samalla oppia minun sisimmästäni jotain
  • … mutta suurin osa siitä, mitä Avaruuslipoissa tapahtuu, ei kuitenkaan ole minua tai minun elämääni 1:1, joten minään Joha=Emmerie-juttuna sitä ei kannata lukea
  • ”En osaa kirjoittaa, mutta osaan kyllä editoida tekstiä” on viisaus, joka kantaa karseimmankin raakatekstijöötin yli
  • Olen tullut todella allergiseksi kaikenlaiselle kustantamiskeskustelulle ja oikeiden kirjailijoiden ”kirjani ei saanut tarpeeksi lukijoita/huomiota/jotain”-diskurssille, koska se on minusta äärimmäisen tympäisevää ja rutinaulina ei saa minua lukemaan kenenkään kirjaa
  • … mutta kaikki palaute saa minut kierimään ympäri kämppää ja hymyn nousemaan naamalleni pitkäksi aikaa, silloinkin kun mukana on kritiikkiä. Onhan se kivaa, että joku valitsee kaikesta maailman viihteestä juuri tämän minun tarinani! Saatan hymyillä kolme päivää joka kommentille ja screencappaan ne talteen, #eicreepysti (ks. aiempi kohta siitä, miten kirjoittaminen on yksinäistä).
  • Haluan oman telepatia-itkuviulun, jota voin vinguttaa lukijoiden päässä aina kun haluan
  • Toimintakohtaukset, toimintakohtaukset, ja voisinpa vaihtaa visuaaliseen mediaan silloin kun sitä tarvitsen, tai olisipa kännykässäni pikavalinnoissa joku animetuottaja
  • Lewd-sisällöstä en aio sanoa yhtään mitään.

Tilanne on siis se, että sain tarinani todennäköisen keskiosan purkkiin ja pakettiin, ja olisi aika siirtyä kohti seuraavaa juonikaarta. Se on yhä pelkkä kokoelma lappuja ja muistiinpanoja, mutta kyllä siitäkin vielä tekstiä tulee.

Nyt kun tarina on niillä main, että minun pitää alkaa sitoa langanpäitä yhteen, joudun jatkuvasti lukemaan omaa tekstiäni uudelleen. Voi olla, että lopputulokseen saattaa silti jäädä ns. klaffivirheitä, vaikka yritän välttää niitä viimeiseen asti, jopa pienellä maanisuudella. Tässä olisi ollut kiva, jos olisin tajunnut tehdä muutaman kaavion ja aikalinjan heti alussa. Silloin oli vaan, no, öh, liian kiire kirjoittaa. Hups.

Yleisesti ottaen päätin jo jokin aika sitten, että jätän muutaman teeman pois, joita alun perin sarjaa suunnitellessani ajattelin käsitellä. Ne eivät nimittäin lopulta kuitenkaan mahtuneet mukaan, olisivat olleet Avaruuslipoissa väärässä paikassa ja päälleliimatun oloisia. Ehkä pääsen tutkimaan muutamaa pois jäänyttä lempiaihettani sitten vielä jossain muussa tarinassa, jonka kirjoitan! Kukapa tietää.

Verrattuna sarjan alkuun jouduin ja pääsin kirjoittamaan tässä keskiosassa vähän erilaisista tapahtumista. Jos ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin siivouskomerossa ja liukasteltiin käytävillä, seitsemännessä panokset ja tapahtumat ovat jo sitten hieman eri tasolla. Tämä on tietysti ihan tarkoituksellista: toivon vain, että ensinnäkin kirjoitustaitoni pysyy edes jotenkin perässä, ja myös sitä, että pystyn tasapainoilemaan Emmerien lakonisen äänen ja sen kanssa, että tapahtumat… no, tuntuvat joltain.

Välillä haluaisin käyttää Paljon Enemmän Sanoja, mutta en voi, koska itsepähän ääneni valitsin. Vaikka onhan se matkan varrella vähän muuttunut (Thea sanoisi sitä hahmonkehitykseksi).

Onneksi minulla on niitä muita kertojanääniä. Netistä luettujen juttujen perusteella se on porukkaa jakava kirjoitustemppu: toiset pitävät ja toiset inhoavat. Lienee selvää, että minusta vaihtuvat kertojat ja varsinkin vaihtuvat kertojanäänet ovat parhaimmillaan todella jepaa, koska sillä tavalla pääsee hahmojen sisään ihan eri tavalla.

Hyvä puoli siinä, että kirjoittaa originaaliprojektia ihan vain omaksi ilokseen on se, että voi tehdä tällaisiakin ratkaisuja, jotka eivät miellytä kovin monia. Vastaavia on toki tarinassa muitakin. Ihan jo vaikka se, että tarina on tytön näkökulmasta, mutta poikahahmoja on aika vähän eikä kyseessä ole käänteishaaremi, tekee Avaruuslipoista hankalan. Tällainen ei ikinä menisi kaupallisena läpi – pojille pitäisi olla piirteetön miespuolinen MC-kun ja tytöille käänteishaaremi tai vähän erilainen romanssi.

Jossain vaiheessa aloin miettiä liikaakin, miten tarinoiden kuuluisi mennä, mikä on yleisesti ottaen ihmisten mielestä mielenkiintoista tai kivaa. Mutta ei sillä tavalla kirjoittaminen maistu miltään, kun sitä näin harrastuksena tekee. Tämä homma on intohimoprojekti, en kerta kaikkiaan voi himmailla tai miettiä sitä, mitä joku muukin ajattelee. Pitää tehdä niin, että on itselleen täysin rehellinen, koska muuten homma alkaisi tuntua työltä, tai menettäisin sen kipinän. Silläkin uhalla, että lopputuloksesta pidän vain minä.

Voisiko Avaruuslipat sitten olla parempi=kaupallisempi, jos joku Tärkeä Ammattilainen tekisi muutosehdotuksia rakenteeseen, juoneen tai vaikkapa pyytäisi muuttamaan hahmot lukioikäisiksi? Ehkä, en tiedä. Ehkä jonkun mielestä.

On se kirjoittaminen hankalaa mutta huisin kivaa.

On mennyt vähän yli vuosi

Joo, tänne voi kirjoittaa asiatekstejäkin, shokkivau?!

Aloin kirjoittamaan tavoitteellisesti suunnilleen vuosi sitten. Olin totta kai kirjoittanut proosaa ennenkin, en vain pitkiä tekstejä tai julkaistavaksi asti. Tilanne oli siis uusi ja jännä enkä oikein tiennyt, mitä siitä tulisi (jos mitään). Nyt vuoden jälkeen olen kirjoittanut viisi kirjaa – tai ne ovat pituudeltaan enemmän pienoisromaaneja, mutta kuitenkin eheitä tarinoita, alusta loppuun.

Kirjoittamisen aikana olen oppinut, että olen tunteellisempi henkilö kuin olen ajatellut olevani. Normaalissa elämässä olen tasaisen harmaa ja varmaan vähän tylsäkin. Kirjoittaessa pitää pyrkiä kanavoimaan jotain todellista ja aitoa, teksti tuntuisi vajavaiselta ja teennäiseltä, jos kaiken animehölmöilyn ja muun alla ei olisi jotain, mikä on niin totta kuin vain osaan kirjoittaa.

Tietenkään hahmojen tunteet eivät ole 1:1 omiani, mutta niissä pitää silti käydä aika syvällä. Ja ne tunteet tuntuvat ihan oikeilta tunteilta. Se oli minulle yllätys, koska luulin kirjoittavani vain höpsöä kieli poskessa tehtyä voimafantasiaa. Tai ainakin alussa tarina on sitä, kunnes päästään itse asiaan…

Siitä en tietenkään osaa sanoa mitään, miten lopputulos onnistui. Ja joka tapauksessa kaunokirjallisen tekstin laatu on mielipidejuttu, ei kirkossa kuulutettu fakta.

Millaista kirjoittaminen sitten on harrastuksena? Mediassa ja muuallakin levitetään kuvaa inspiraation innolla naputtavasta luovasta taiteilijasta. Oikeasti kirjoittaminen vaatii rutiinia ja lujaa epätäydellisyyden sietokykyä. Tärkeintä on saada ylipäätään jotain kirjoitettua – tyhjää ei voi editoida ja muokata paremmaksi.

Kirjoittaminen on myös pirun yksinäinen harrastus. Minut saa oikein kiitolliseksi, jos jaksaa kuunnella sitä, kun puhun kirjoittamisesta. Toivottavasti en ole kyllästyttänyt ihan jokaista tuttua. Parasta mitä voi tehdä, on sanoa, että kuuntelee juttujani mielellään. Välillä kun olo on sellainen, että lähestulkoon ratkeaa liitoksistaan, kun haluaa jakaa ajatuksiaan jollekulle muulle.

Toisaalta tekstin pitäisi toimia ihan vaan tekstinä, joten omia kirjoituksiaan ei voi selittää liikaa – vaikka haluaisi! Joskus tekee mieli kertoa ja näyttää miten hienosti osasi tehdä tämän ja tämän ja huomasitko että tässä oli tällainen koukku ja hei tämä hahmo puhuu aina tällä tavalla! Mutta näistä on parempi olla hiljaa ja antaa mahdollisten lukijoiden löytää ne itse.

Yksi asia, mistä en pidä, on tietynlainen diskurssi, joka liittyy kirjoittamiseen. Olen tässä vuoden aikana alkanut seurata sosiaalisessa mediassa paljon kirjoittamiseen liittyviä juttuja. Myös ammatikseen kirjoittavat ovat usein kummallisen negatiivisia kaikesta, mikä liittyy kirjoittamiseen, oli se sitten näkyvyys, apurahat, inspiraatio tai editointivaihe. En ymmärrä.

Joskus minullakin on synkkiä hetkiä, ja ulisen Twitteriin. Mutta en minä kirjoittaisi, ellei se olisi hauska, elämänlaatuani parantava ja ylipäätään huiman kiva harrastus. Totta kai minulla on se etu, että teen päivätyökseni jotain, mikä käyttää ihan eri aivolohkoja – olen kemisti (mutta en töissä labrassa). Haluaisin silti, että useampi puhuisi kirjoittamisesta positiivisesti. Ja ihan rehellisesti, jos kirjailija pelkästään valittaa netissä miten kurjaa kaikki on, kynnykseni tarttua hänen teokseensa nousee huomattavasti. Ulina ei ole hyvä mainos.

Toinen juttu, mikä kummastuttaa, on miten huonoja useat kirjoitusoppaat ovat. Kirjoittaminen taitaa lopulta olla homma, jossa pitää löytää se oma tie ja tapa, eikä oikoteitä ole. Esimerkiksi etsiessäni apua toimintakohtiin – kahlattuani ensin kaikki ranobet omasta hyllystä ja katsottuani mitä haluan tehdä toisin – monessa löytämässäni ohjeessa ja podcastissa referoitiin elokuvien ja sarjojen toimintakohtia.

Johan vinkki numero yksi: kirjoittaessa toimintakohtien säännöt ovat todella erilaiset kuin visuaalisessa mediassa. Se mikä toimii toisessa, ei toimi toisessa. On aivan turha miettiä lempileffan hienoa kohtaa, ellei sitä mieti päässään tekstinä.

Paras tapa oppia kirjoittamaan on kirjoittaa paljon ja lukea paljon. Oikotietä ei taida olla, mutta fiksu tyyppi osaa tunnistaa tekstistä muiden keksimät hienot jutut ja varastaa. Yhdessä kirjoitusoppaassa sanottiin, että kirjoittaja on polkupyörävaras. Naurahdin – se oli ensinnäkin hieno kielikuva – mutta myös totta. Näetkö hienon jutun? Pölli se ja mukaan vaan, omalla tavalla kirjoitettuna totta kai. Täysin uusia tarinoita ja ideoita ei ole.

Olen nyt todennäköisesti puolivälissä tarinaani. Se on hienoa ja pelottavaa. Yritän parhaani mukaan saada hahmot, maailman ja tarinan ulos niin hyvin kuin osaan, koska… niin hullua kuin se onkin, olen kiintynyt kaikkiin ja sittenkin kun tarina on ohi, osa kaikesta jää aina osaksi minua enkä edes halua päästää täysin irti. Vaikka kirjoittaisinkin joskus jotain muuta.

Kiitos Jussi ja Hoot, jotka olette kärsivällisesti jaksaneet kaikki mölinäni ja kysymykseni ja lukeneet kiltisti tarinan ei-niin-hiotun version. Avaruuslipat ei olisi puoliksikaan sellainen kuin nyt ilman teitä!

75000 sanaa myöhemmin

Mä tein sen! Kirjoitin yli 300 liuskaa ja siihen tavoitteeseen asti, jonka yli puoli vuotta sitten itselleni asetin.

Saavutus ei välttämättä vaikuta yhtä isolta kenellekään muulle kuin tekijälle itselleen, kuten tällaiset henkilökohtaiset projektit noin yleensäkin. Olin voinut kuluttaa saman ajan katsomalla animea ja kirjoittamalla siitä tänne, ja se todennäköisesti olisi kiinnostanut muita ihmisiä huomattavan paljon enemmän. Mutta ihan sama, tämä oli tärkeää minulle.

Vuosikausia kun mieltää olevansa kirjoittaja, mutta ei kirjoita mitään fiktiopätkää kunnolla, se alkaa vaikuttaa itsetuntoon. Tavallaan koin olevani koko jutun velkaa nuorelle itselleni. Vanhemmaksi voi tulla, mutta kyynisemmäksi mielellään ei ja unelmat pitää joskus toteuttaa.

Oikeastihan tällä määrällä sanoja ei päässyt kuin tarinan alkuun, mutta halusin alkutavoitteeni olevan sellainen oikeasti saavutettava, sitten keksisin lisää tavoitteita. Olisi ollut vähän liikaa laittaa itselleen tavoitteeksi heti alussa 10-osaisen sarjan kirjoittaminen, vaikka jotain sellaista on todennäköisesti syntymässä… lukuja on siis tulossa lisää. Nyt on meneillään juonensuunnittelutauko, kunnes alan taas paukuttaa lisää raakatekstiä. Maailmassani on vielä vaikka miten paljon näytettävää!

Kuten viimeksi tänne raapustin, en ehkä olisi uskaltanut aloittaa koko projektia, ellen olisi piilottanut sitä jonkinlaiseen läppävaanlol-verhoon. Kirjoitan kyllä tavallaan ihan tosissaan, mutten erityisen vakavasti. Tavoittelen joidenkin lempisarjojeni tyyliä kertoa tarinansa aina positiiviseen sävyyn ja vähitellen kerroksia näyttäen, Star Driver ja Tatsukin teokset varmaan vahvimpana esikuvana. Tuntuu kyllä vähän ällöltä ja itsekorostavalta mainita esikuvia, minähän en ole mitään. Pelkkä harrastelija vain. Kirjoista en edes uskalla mainita mitään, vaikka Asimov-tribuutin tietysti tajusivat varmaankin kaikki.

Tasapainoilu sen välillä, mitä tarinoissa nyt vaan kuuluu tapahtua, käänteiden yllättävyyden, huumorin ja animereferensseihin nojaamisen kanssa on mennyt omalla painollaan turhia pohtimatta. Ehkä pitäisi miettiä tarkemminkin, ettei homman sävy poukkoile täysin ympäriinsä? Omille jutuilleen tavallaan sokeutuu, on vaikea tietää, onko joku käänne tyhmällä tavalla ennalta-arvattava, ihan jees vaikka sen arvasi, vai oikeasti yllätys. Minähän tietysti tiedän koko ajan, mihin tarina on menossa tai mikä kenenkin taustatarina on. Omaa onnistumistaan näissä jutuissa on tosi vaikea arvioida.

Joskus haluan lukijan tuntevan tiettyä tunnetta tai ajattelevan jotain asiaa, ilman että siitä mainitaan mitään suoraan. Nämä ovat hankalia eikä voi koskaan tietää, osuuko hutiin vai meneekö sanoma perille. Lukijaa ei kuitenkaan voi pitää liikaa kädestä.

Netissä lukiessa amatöörikirjoittajien keskustelua, suurin osa tuntuu kirjoittavan vailla etukäteissuunnittelua, paitsi jonkun taikasysteemin tai jonkun muun maailmanluonnillisen detaljin suhteen. Minä en osaa. Kirjoitan aina järjestyksessä (!) ja ehkä vähän turhankin suunnitelmallisesti. Raakatekstissäni harvemmin on mitään ”tähän jotain miten hahmot siirtyvät paikkaan x, kirjoita myöhemmin”-tyylisiä koloja.

Koska pidän tunnetusti itseäni fiksumpana kuin muut, ajattelen, että ilman kunnollista suunnittelua ja todellista pitkäjänteisyyttä moni näistä muista harrastajakirjoittajista ei ikinä pääse tarinassaan loppuun asti. Samat keskustelupalstat ovat täynnä ”rate my first chapter, this will be a six book fantasy epic”-tasoista juttua, joka tavallaan todistaa pointtini yleisestä suuruudenhulluudesta ja kaikkihetitännemullenyt-ajattelusta.

Vaikka olenkin ennakkosuunnittelija, aina välillä mieleen tulee joitain tulevia kohtia, jotka vain ilmestyvät. Ne saattavat olla pieniä välähdyksiä tai ihan kokonaisia juonenpätkiä, jotka sijoittuvat tarinassa jonnekin kohtaan y. Näiden kirjoittaminen on minusta hieno motivaattori, tulee tarve päästä siihen siistiin kohtaan, ja sitten siitä seuraavaan siistiin kohtaan, ja niin edespäin.

Joku muu kirjoittaisi sen siistin kohdan heti raakatekstiksi ja sitten tilkitsisi kolot tarinassa myöhemmin, mutta minä en. Laitan ne kohdat muistilapulle tai muistikirjaan ranskalaisin viivoin. Sitten kun tarina on viimein siinä kohdassa, sen hienon kohdan kirjoittaminen tuntuu tosi höpöltä kokorossa.

Hauskinta on, että joskus betalukijani arvaavat nämä kohdat, mutta eivät aina. Ne eivät välttämättä ole sellaisia tyypillisiä isoja hetkiä, enemmänkin sellaisia juttuja, jotka panderoivat täysillä juuri minua, tavalla tai toisella. Ja hei, mun tarina, saan kirjoittaa sen täyteen just niitä mun parhaita juttuja. (Jos haluat betalukijaksi, huikkaa. Tarjoan palkaksi 1 kpl juoman haluamassasi Desutapahtumassa.)

Kurjinta kirjoittamisessa on se, ettei koskaan tiedä, onko tarpeeksi hyvä. Miten se edes määritellään objektiivisesti? Voittamalla joku Atorox? Ei kiitos, en kirjoita novelleja. En pidä formaatista, koska se jättää liikaa avoimeksi ja antaa vain pintaraapaisun maailmaan.

Maailma on täynnä oikeita kirjoja, jotka ovat minusta kaameaa kuraa. Silti niistäkin joku on tykännyt. Melkein kaikelle löytyy joku fani jostain, siksi on hienoa, että maailma on täynnä erilaisia ja eri tavalla kirjoitettuja tarinoita. Toista ei vaivaa fiktion tyypillinen parisuhdekuvaus, toiselle se aiheuttaa jatkuvaa tuskaa ja ahdistusta (minulle, yäk!). Yksi haluaa kivoja hahmoja, toinen diippiä lorea, kolmas lyyristä kieltä ja neljäs älykästä dialogia. Aika harvoin yhdessä kirjassa jokainen osa-alue toimittaa täysillä, se on ymmärrettävää. Yhtä kirjaa kun kirjoittaa yleensä vain yksi ihminen.

Koska suosio ei mittaa hyvyyttä, ainoa mitä voi tehdä, on kirjoittaa niin, että on itse suunnilleen tyytyväinen. Perfektionistina se ei ole erityisen helppoa. Joskus kirjoittaminen on kurjaakin. Se vie paljon aikaa ja tuntuu, ettei se hyödytä ketään. Lisäksi se on edelleen aivan jäätävän noloa.

Auttoi vähän häpeään ja noloiluun sekä riittämättömyyden tunteeseen, että voin aina sanoa, ettei kumpikaan kertojanääni ole se Todellinen Kirjoitusääneni vaan Luotu Konstruktio, jolla on tietyt säännöt ja raamit. Nykyään tosin Emmerien ääni on helppo kirjoittaa, ja on jo vaikeampaa palata kirjoittamaan sillä tavalla kuin tekisin ”luonnollisesti”. Se toinen kertojanääni on taas lähempänä sitä, miten kirjoitin nuorempana, sekä hyvässä ja pahassa, sanotaan vaikka niin :D

Välillä joku kysyy (muutkin kuin äiti ja isä), aionko joskus kirjoittaa jotain, mitä tarjoan jollekin kustantajalle ja joka päätyy kansiin. Tällä hetkellä ajatukseni siitä on ei kiitos. Tavallaan olisi mukavaa nähdä teoksensa kuolleella puulla, mutta en koe saavani tai saavuttavani sillä mitään. En halua kustannustoimittajan, joka ei ole koskaan lukenut yhtäkään ranobea tai katsonut Ghiblin lisäksi mitään animea, koskevan tekstiini. Tuskin nimittäin osaisin tai haluaisin kirjoittaa jotain, missä ei ole mukana mitään animetyylistä. En myöskään tavoittele rahaa tai edes sivutuloja. Tämä on harrastus, oikea työurani on muualla ja kirjoittaminen on sen vastapaino ja stressinhallintatyökalu. Minulla ei myöskään ole mitään ruusuisia kuvitelmia siitä, että saavuttaisin sen paremmin lukijoita ns. virallisia kanavia pitkin. Niche on nicheä, oli alusta missä vain, ja tarina joka kuuluu kuvitella päässään animena on sitä noin 267%-prosenttisesti.

Jos saisi jotain valita, ottaisin mieluiten kuvitukset! Mutta ainakaan nyt ei ihan ole kehtaamista tai intoa heittää rahaa jollekin taidetyypille tarkoitusta varten. Ehkä vielä joskus.

« Vanhemmat artikkelit

© 2023 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑