karikari.fi

Tiede ja tekniikka harppovat jatkuvasti eteenpäin. Silloin, kun aloin kirjoittamaan Avaruuslippoja, kuvanluontialgoritmit olivat aika kökköjä (niitä oli kyllä olemassa, toisin kuin moni luulee) ja tulokset sympaattisen harhaisia muovisen siloitellun sijaan. Loin aikoinaan ensimmäiset kuvat lippojen hahmoista senaikaisella kuvageneraattorilla. Kauas on tultu vuodesta 2019, silloin sai muutaman pienen animenaaman, joista suurella osalla oli silmä poskella tai jotain muuta hassua.

Scifin vika on se, että se voi huonossa tapauksessa vanheta aika nopeasti. 50-luvulla ajateltiin, että tulevaisuudessa kotiäidit käyttävät atomivoimalla toimivia imureita ja astianpesukoneita. Sitä kuuluisaa rakettireppua kaipaisin yhä, joskin sellaisen käyttäminen voisi oikeasti olla aika hurjaa ja pelottavaa – minulle Heurekan kuukävelykin pienine pomppuineen aiheutti kunnon adrenaliinipiikin.

Avaruuslipat on tässä kohtaa jo yli viisi vuotta vanhaa scifiä, ainakin maailmanrakennukseltaan. Olen aika ylpeä maailmanluonnistani, mutta on tietysti pakko myöntää, että jotkut asiat vanhenivat nopeammin kuin ajattelin. Sen sijaan, että niistä olisi tullut atomivoima-aparaattien kaltaisia koomisia kuriositeetteja, minun scifimaailmani ominaisuuksista tulikin todellisuutta nopeammin kuin vielä 2019 arvasinkaan. Ja ei, en puhu pandemioista tai luontokadosta ja paraikaa toteutuvasta ilmaston lämpenemisestä äärisääilmiöineen.

Pidän itseäni suhteellisen valveutuneena ja tiedettä seuraavana tyyppinä. Haistelen erilaisia signaaleja ja katson, mihin kehitys selkeästi on viemässä, ja sitten vain laitan loogisen seuraavan askeleen scifiini. Tietysti Avaruuslipoissa on mukana tiedettä, jonka keksiminen ei ole lähelläkään – gravitaation manipulaatiotekniikka ehkä suurimpana juttuna – mutta myös paljon kaikkea pienempää ja arkisempaa.

Moni näistä jutuista esiintyy lipoissa vain sivulauseen omaisesti, luomassa maailman tuntua. Yksi sellainen on oikeasti toimivien laihdutuslääkkeiden olemassaolo. Tällaisten keksimisestä oli heikkoja signaaleja silloin 2019, joten laitoin ne mukaan tarinaan. Lippaversumissa ylipainoisuus on esteettinen valinta, eikä siihen liity minkäänlaista stigmaa samalla tavalla kuin meillä nykypäivänä. Lippojen todellisuuden ajatusmaailma on yhä kaukana, mutta laihdutuslääkkeet itsessään keksittiin ja tuotiin vapaille markkinoille nopeammin kuin oletin.

En myöskään odottanut, että Euroopassa syttyisi sota, jossa nähtäisiin millaista dronesodankäynti todella on. Ajattelin lippoja kirjoittaessa, että valtioiden väliset sodat ovat tulevaisuudessa muuttuneet harvinaisiksi, ja kahakat käydään pienien vihreiden miehien, lapsisotilaiden ja muiden käytännössä sotaan pakotettujen huono-osaisten ryhmien kesken, niin että konfliktit masinoinut eliitti ei koskaan joudu oikeaan hengenvaaraan. Totta tuli siitäkin, vaikka droneparvia ei ohjatakaan mielen voimalla.

Mainitsen Lipoissa ohimennen myös, että Suomen ja Venäjän rajalla on aita ja raja on pysyvästi suljettu. Niinpä.

Lippojen maailmassahan Euroopalla pyyhkii varsin hyvin. Eurooppa oli taustatarinassa ensimmäinen iso alue, joka nousi yhteiskuntaa tuhonneista katastrofeista takaisin demokratiaksi. Välimeren alue on toki suureksi osaksi aavikoitunut ja Suomen ilmasto muuttunut, mutta Eurooppa on pitänyt esimerkiksi kansalaisoikeudet voimassa. Ihmisiä ei saa urkkia valvontakameroin eikä kasvontunnistus sekä muu elektroninen valvonta julkisilla paikoilla ole laillista.

Olen seurannut EU:n tapaa suhtautua uuteen teknologiaan jo pitkään, ja minusta on pääasiassa terveellistä, että Euroopassa isot yhtiöt eivät saa sanella mielensä mukaan, mitä tietoa kansalaisista kerätään. Lippaversumissa tekoäly on kehittynyt hyvin pitkälle, mutta Euroopan alueella sitä ei juurikaan käytetä. Yksi syy on tiedonvälityksessä: kaikissa virallisissa yhteyksissä kuvanmuokkaus on ehdottomasti kielletty ja ns. teams-taustatkin kielletyn listalla. Tätä ei taideta tarinassa mainita suoraan, mutta sen huomaa siitä, että holo- ja videopuheluissa hahmot olettavat aina toisen hahmon olevan juuri siellä kuin hän taustakuvansa mukaan on. Tietenkin, koska mikään muu olisi laitonta.

Deepfakeilmiöt ja kuvageneraattorien sekä pupputekstigeneraattorien saastuttama netti on varmaan ollut Avaruuslippojen universumissa ihan samanlainen ongelma kuin meilläkin. Tämä on niitä tulevaisuuskuvia, joiden en oikeastaan olisi halunnut käyvän toteen, mutta niin vain kävi. Lippaversumi ratkaisi asian niin, että julkiseen nettiin ei voi enää postata ilman, että joku moderaattori faktatarkistaa tekstin, kuvan, videon ja äänen.

En oikeastaan halua, että oikea maailma menisi tähän – ennakkotarkistus rajoittaa ilmaisunvapautta ja on yksi lippaversumin harvoista dystooppisista piirteistä – mutta joku ratkaisu netin saastumiseen pitää jossain vaiheessa keksiä, ja EU tykkää sorkkia näitä asioita juuri näin, kuten tämänhetkiset hankkeetkin osoittavat.

Toinen sivuvire, jonka löytää tarinasta varmaankin vain, jos asiasta tietää jo: Etelä-Korean naisten asema. Sarjassa mainitaan puolihuolimattomasti, miten sinne muuttaneet tai siellä syntyneet naiset eivät ole olleet palkkatöissä. Tälle on syynsä kuten sillekin, että sarjan toinen tavallaan-pahis on eteläkorealainen nainen. Se, että ei ole mitään mahdollisuuksia tai mitään odotettavaa elämältä vaikka kykyjä riittäisi tuppaa johtamaan epätoivoisiin ratkaisuihin.

Joitain asioita en huomannut ajatella, kuten vaikka nykyisten ”AI”-algoritmien pyörittämiseen kuluvaa sähkön määrää. Toisaalta lippaversumin utopistinen puoli on se, että sähkön tuottaminen fuusiolla on viimein keksitty – se ei ole 30 vuoden päässä. Kenties luomassani tulevaisuudessa riittää siis sähköä yli tarpeen ja vaikkapa nättien naamojen generoimiseen, mikä on tarinassa yksi Linnin erikoisosaamisalueista. Hupitarkoituksiin tietysti, ei Avaruuskoalition virallisiin puheluihin.

Tänään uutisoitiin avaruustilannekeskuksen perustamisesta Suomeen. Kenties se pilottikoulu Suomessa voi olla mahdollinen – tai ainakin avaruusnörtti meitsi voi toivoa niin!

Avaruuslipat on ranobe, ja ranobe tarvitsee animetyyliset kannet (ja kuvituksia sisäsivuille – kaikki aikanaan!). Tämä oli selvää oikeastaan luvusta yksi alkaen. En aina edes kuvaile kaikkien hahmojen hiusten väriä, koska senhän näkee kuvituksista… joita ei vielä kirjoitushetkellä ollut. Hups.

Minulla on päheitä kuvia kaikista askartelemistani hahmolipoista Hoothootin ottamana, ja ne ovat käytössä välikansien lisäksi tämän blogin bannereina. Mutta haaveenani oli aina myös animetyyliset piirroskannet, ja siinä on yksi ongelma: en osaa piirtää kovin hyvin. Osaan kyllä monenlaista, kuten kirjoittaa, säätää auttavasti nettisivuja, puuhata epub-tiedostoja melkein tyhjästä, käyttää kuvankäsittelyohjelmaa, tehdä cosplayasuja omista hahmoistani ja kaikenlaista muuta sellaista, jota tällainen yhden naisen projekti tarvitsee. Mutta en piirtää tarpeeksi hyvin omiin standardeihini nähden.

Olen kirjoittanut aiemmissa blogipostauksissa vähän päänsisäisistä ongelmista, mitä kansitaiteen ostamiseen liittyi. Suomalainen taiteilija vaikutti muuten hyvältä idealta, mutta 1) en uskalla lähestyä ketään slaidaamalla DMiin 2) minulle olisi ollut henkilökohtaisesti tärkeää, että suomalainen taiteilija olisi myös lukenut Avaruuslipat.

Tätä on hieman vaikea selittää auki, mutta olisi tuntunut pahalta kansia katsoessa, että tämä henkilö ei itse asiassa edes lukenut teosta. Koska Avaruuslipat on oma hauskanpitoprojektini, jolla en tee tai tule tekemään rahaa – päin vastoin, sitä kuluu hommassa kun pitää hostata nettisivua ja muuta – minulle on hyvin tärkeää, millainen olo mistäkin päätöksestä tulee. Ja olisi tuntunut pahalta katsoa hienoakin kantta tietäen, että se on ”ontto”, koska sen piirtäjä ei ole lukenut itse tekstiä, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.

Onneksi omissa projekteissa saa tehdä mitä päätöksiä haluaa. Olin jo ostanut pari kuvaa roolipelihahmoistani skebin kautta vähän kokeillakseni kepillä jäätä. Skeb on palvelu, josta voi ostaa taidetta japanilaisilta tekijöiltä. Palvelu on todella helppokäyttöinen: kerää reffikuvat kansioon johonkin pilvipalveluun tms, kirjoita pyyntö, lähetä ja maksa rahaa. Taiteilija joko hyväksyy pyyntösi tai ei. Kuluu 30-90 päivää ja saat kuvan tai rahat takaisin, jos kuvaa ei kuulu. Skeb käyttää DeepLiä eli japania ei tarvitse osata, ja oikeastaan sivu kieltää suoraan oman kökköjapanin kirjoittamisen. Skebin käyttöön tarvitsee luottokortin ja Twittertilin.

Tietenkin tällaisessa introvertille tämä on unelma. Minun ei tarvitse varsinaisesti vuorovaikuttaa kenenkään kanssa – itse asiassa sekin on säännöissä kiellettyä. Huh! Lisäksi japanilainen ei voi lukea Avaruuslippoja, koska se on suomeksi. Eli pääsin päänsisäisestä ongelmasta suoraan sillä; ei harmita että taiteilija ei lue teosta, koska Avaruuslipat konekäännöksen läpi olisi varmaan aika kamalaa enkä voi sitä kenellekään suositella.

Skebin säännöt ovat suhteellisen simppelit. Valmista kuvaa saa käyttää henkilökohtaisiin tarkoituksiin kuten someikonina; jos sitä haluaa käyttää muuhun, tarkoitus pitää kirjoittaa auki itse pyyntöön. Taiteilija voi sitten hyväksyä tai hylätä sillä perusteella. Mihinkään kaupalliseen tai ammattimaiseen puuhaan palvelu ei myöskään käy. Mutta tällaisen amatöörikirjankansiprojektin kannet ovat ihan yhtä ok kun vaikka amatöörimusiikkivideon Youtube-previkkakuva.

Laitoin siis ostohousut jalkaan ja ryhdyin pläräämään skebiä.

Tässä kohtaa voi iskeä pieni kaheli. Skebissä on tuhansia taiteilijoita – sieltä joukosta yhden tai muutaman valitseminen saattaa olla melkoinen homma. Ja tämä on tämän kirjoituksen varsinainen pihvi. Jos skebin käyttö kiinnostaa, on ehkä hyvä tietää joitain juttuja.

Suosituimpien taiteilijoiden request-boksi saattaa olla auki vain minuutteja kerrallaan. Jos siit haluat taidetta juuri näiltä tyypeiltä, kannattaa pyyntöteksti ja reffikuvakansiolinkki olla jo valmiina tallennettuna Notepadiin, ja hälytysmailin tullessa pyynnön voi pistää sisään heti. Jos taiteilijan request-boksi ei ole auki, voi skebissä painaa nappia, jotta saa itselleen hälärimailin boksin auetessa.

Hintahaitari skebissä on laidasta laitaan. Simppeliä taidetta (kasvokuva) piirtävät saattavat veloittaa 3000 jeniä, isoja ja monimutkaisia kuvia taustoineen piirtävät 20 000 jeniä ja yli. Tietenkin myös taitelijan suositummuus vaikuttaa jonkin verran, mutta japanityyliin monet suositutkin taiteilijat ovat varsin kohtuuhintaisia – pitää vain olla tosi nopea.

Jos tyyppi piirtää yleensä vain yhden hahmon kuvia ja pyydät samaan kuvaan kahta, se tuskin onnistuu perushintaan. Vähän taiteilijasta riippuen kahden hahmon kuva saattaa maksaa tuplat normihintaan nähden tai lisähahmo 3/4 perushinnasta. Mutta se riippuu, ja tekijä voi palauttaa pyyntösi takaisin ”maksa lisää pls” jolloin pyynnön voi tehdä uudestaan taiteilijan haluamaan hintaan. Sama pätee taustoihin yms.

Koska skebissä ei voi lähettää tarkennuksia tai pyytää korjauksia sen jälkeen kun pyyntö on tehty tai kuva valmis, olen itse pysynyt poissa kaikkein kalliimmasta päädystä. Mieluummin sitten tippaan onnistunutta kuvaa – tämä on nimeltään boost ja näkyy kuvissa keltaisena reunuksena. Yksi hyvä tapa taiteilijan valkkaamisessa on ottaa joku, jonka sivulla näkyy paljon kultareunoja. Se tarkoittaa, että tyyppi hoksaa missä requestissa on kyse ja tekee tarkasti pyynnön mukaan.

Toinen asia mikä kannattaa taiteilijan sivulta katsoa on complete rate. 100% tosi hyvä, mutta olen uskaltanut pyytää sellaiseltakin, jolla se oli 92% tms ja saanut kyllä kuvan.

Kirjoitan itse (liiankin) pitkiä pyyntöjä, joten itselleni on tärkeää, että tekijä hyväksyy monisanaisemmatkin pyynnön. Default tai ainakin yleisin on 1000 merkkiä, joka on länsimaisella aakkostolla yllättävän vähän. Joillain on vain 300 tai 500, ja siihen ei paljoa mahdu. Toki taidetta pyytäessä kannattaa panostaa pääasiassa referenssikuviin, mutta kun pyytää taidetta hahmosta, josta ei ole kuin omia sinnepäin-luonnoksia, olen kokenut kuvauksetkin tärkeiksi ja hyödyllisiksi ja selvästi taiteilijat ovat ne myös lukeneet. Refekansion kannattaa myös olla mahdollisimman selkeä ja jos hahmolla on erityispiirteitä, tuo ne esiin vaikka lähikuvilla ja nuolilla. Se mikä on itselle päivänselvä osa hahmodesignia ei välttämättä ole muille, jos piirre ei ole kuvissasi selkeä tai tarpeeksi iso (tai ellet tuo sitä esiin tekstissä: sinikellon muotoinen hiuspinni ja kynsissä kynsilakkaa, hahmo virnuilee aina).

Kirjoittaessa pyyntötekstiä olen aina tarkistanut, miten DeepL sen kääntää ja tehnyt sen mukaan korjauksia saadakseni japanin mahdollisimman täsmälliseksi ja selkeäksi. Jos japani luonnistuu edes jotenkuten, suositan samaa; englanti saattaa mennä vähän pökkelömäiseksi kun hakee 1:1 käännöstä, mutta parempi niin, että japaninkielinen versio on selkeä eikä DeepL käännä mitään hassusti tai vähän asian vierestä.

Riippuu täysin taiteilijasta, missä muodossa tilauksesi jännäämisen päätteeksi saat. Suuri osa (mutta eivät aivan kaikki) toimittavat valmiin kuvan lisäksi tiedoston, jossa ainakin tausta ja itse hahmo ovat eri layereilla. Jos tämä on itselle tärkeää, kannattaa se kirjoittaa pyyntöön auki. Olenpa saanut sellaisenkin tiedoston, jossa oli varmaan 50 layeria tallella ja pääsin kyttäämään, millä kaikilla tavoilla voisi tehdä valoefektejä, jos osaisi. :D Mutta olen saanut myös vain perus png-tiedoston parisen kertaa, kun en spesifioinut asiasta tarkemmin.

Jos oma pyyntö nolottaa tai sitä ei halua julkiseksi, sen voi lähettää salaisena (hidden request) – silloin kuva ei näy skebin etusivulla tai tekijän omalla skeb-sivulla. Taiteilijalla on oikeus postata se omaan someensa ja käytännössä kaikki ovat näin tehneetkin, japanilaisittain kohteliaasti tosin vain cropattuna/osa kuvasta ”koska tämä oli hidden request”, aww.

Itselläni on Avaruuslippojen kansikuvaprojekti yhä/edelleen kesken, mutta hei, jotain sentään tosiaan tapahtuu. Tällä hetkellä tilanne kansien suhteen on 5/10 ja kaksi pyyntöä vetämässä – jännää! Päätin nimittäin pyytää lippojen kolmen tarinankaaren kannet kolmelta eri tyypiltä (jo ihan siksi, että kukaan ei joutuisi piirtämään samaa koulupukua kymmenen kertaa, lol).

Olen kirjoittanut tämän postauksen päässäni monta kertaa ja välillä vähän haaveillutkin tästä hetkestä. (Joo joo, olisin voinut kirjoittaa kaiken etukäteen ja laittaa kassakaappiin, mutta se ei olisi ollut sama)

Mitä kirjoittaisin blogiin sitten, kun tarina on tehty, kun homma on valmis? Olisiko millainen tunnelma, iloinen vai jotain muutakin? Mitä mieltä tulevaisuuden minä olisi saavutuksestaan? Miltä se tuntuu, kun saavuttaa jotain?

Nyt tiedän.

Ensimmäiseksi pitää tässäkin postauksessa käsitellä hehkutus ja häikäilemätön itsekehu, koska se kuuluu asiaan. Olen aika varma, että aviomiestä lukuun ottamatta suunnilleen kukaan ei ajatellut, että oikeasti kirjoittaisin tarinan loppuun – koska suurin osa tällaisista amatööriprojekteista jäävät tekijällä jossain vaiheessa priorisointilistalla kohtaan ö ja into sekä inspiraatio loppuu. Lukuja tulee harvemmin ja harvemmin kunnes teos jää kokonaan. Sitä sattuu ihan virallisesti julkaistuille ranobeille, kuten vaikka Haruhille ja Banner of the Starsille.

Minä en ole sitä ihmistyyppiä. Se tehdään mikä luvataan ja tarina kirjoitetaan loppuun. Tässä toki auttoi, että minulla oli jo alussa ajatus, mitä tarinan lopussa tapahtuu: ekassa luvussa on kömpelöhkö vihje siihen suuntaan, tietäjät tietää.

Monet kustantajan julkaisemat ranobet tuppaavat olemaan ongelmissa, kun alkuasetelmasta pitäisi edetä pidemmälle ja keksiä, miten tarina ja maailma voivat kehittyä. Varsinaista loppua ei ole suunniteltu ollenkaan.

Syy tähän löytynee siitä seikasta, että monet ranobet ovat alkuasetelmapainotteisia ja konsepti edellä tehtyjä. Lisäksi monet niistä ovat amatöörien kirjoittamia, jolloin tekijä on joku päivä vain alkanut kirjoittaa vailla etukäteissuunnitelmaa. Sekin on ihan ok tapa kirjoittaa ja sopii monille, mutta luku kerrallaan tarinaa nettiin postatessa ei voi mennä taaksepäin ja editoida jo kirjoitettuja lukuja, kuten perinteisessä kirjan kirjoittamisessa voi. Juonen osuuden ja vihjeiden lisäily jälkikäteen on monille kirjailijoille varsin tyypillinen työskentelytapa ja helpottaa hommaa: kun loppu on kirjoitettu, voi editoidessa lisätä oleelliset loppuun johtavat juonielementit, jotta tarina on loogisesti järkevä.

Shoosetsuka ni narooseen postatessa näin ei voi toimia, enkä voinut minäkään. Piti vain yrittää pitää huolta, että maailma ja hahmojen toimet pysyivät loogisina ja loppu seuraa järkevästi kaikesta siitä, mitä tarinassa on tapahtunut sitä ennen.

Olen tässä kolmessa vuodessa kehittänyt kohtuullisen ärsyynnyksen siihen yhteen Stephen Kingin kirjoitusoppaaseen, Brandon Sandersonin videoihin ja kaikkiin niihin, jotka haluavat kirjoittaa kirjan, mutta eivät lue niitä ollenkaan itse. Kaikkia näitä kolmea näkyy netin kirjoitushelppipalstoilla niin tiheään, että hommasta saisi halutessaan nopeasti humalaan johtavan juomapelin.

Jos mietin taaksepäin vuoteen 2019 ja ensimmäisiin hahmotelmiini, ranobelle tyypillisesti halusin Avaruuslippoihin selkeän yhdellä lauseelle selitettävän koukun ja visuaalisen elementin: mitä jos avaruusaluksia ja teknologiaa voisi ohjata mielen voimalla, ja se tehtäisiin hassu hattu päässä.

Lopullinen tarina on paljon enemmän kuin tuo yksittäinen jippo. Avaruuslipat ei ole se kahden idean isekai, jonka koukku on kokonaan käytetty kirjassa kolme ja sen jälkeen mennään pelkillä tropeehuuruilla eteenpäin. Olen siitä varsin ylpeä. Jonkun mielestä varmaan liiankin, mutta kuka tätä hommaa kehuisi, jos en minä itse omassa blogissani? :D

Avaruuslipat on toki tarkoituksellisesti eri ajalta kuin nykyinen ranobeskene. Tuotokseni noudattelee noin kymmenen tai viidentoista vuoden takaisia ranobetrendejä taikakouluineen ja ylivoimaisine päähenkilöineen. Tarinani on tyyliltään jotain muuta kuin nykyinen hyvin genretietoinen isekai, jossa jälleensynnytään miekkana tai tarinan pahiksena tai mitä milloinkin, ja tämä oli täysin tietoinen valinta: Avaruuslipat on oma rakkauskirjeeni sille ranobeaikakaudelle, josta itse pidin kaikkein eniten.

En välitä isekaista, mutta tykkään taikakouluista ja ylivoimaisista päähenkilöistä – lempiranobesarjojani ovat Asterisk War ja Sword Art Online. Jälkimmäinen on muuten mainettaan paljon parempi sarja, ja Kawahara on kehittynyt kirjoittajana hyvin paljon ja oppinut virheistään. Se on kunnioitettavaa missä tahansa tekemisessä. Oudolla tavalla pidän Kawaharaa jonkinlaisena esikuvana kirjoittamishommissa ylipäätään. Ei haittaa jos eka yritys ei ole täydellinen, kunhan on asiasta rehellinen ja kehittyy ja pitää siitä, mitä on tekemässä.

Kirjoittamisen arki on yksinäistä ja joskus raskastakin, kuten olen aiemminkin maininnut. En tietenkään olisi kirjoittanut Avaruuslippoja, jollei minulla olisi ollut hauskaa, moninkertaisesti enemmän ja useammin kuin oli vaikeaa.

Kirjoittaminen on hauskaa, mutta vaatii todella paljon ihan vain työtä. Tyhjä paperi on aika karsea vastus, kökön raakatekstin editointi noloa ja lopputuloksen viilaus rytmiä ajatellen on melkoinen homma, kun omaan tekstiin alkaa jo kyllästyä – kaikki kirjoittajat tietävät tunteen, kun ”sanoi” alkaa näyttää joltain taikasanalta tai merkityksettömältä merkkijonolta. Sanoi sanoi sanoi hanoi kanoi vanoi janoi… sanoi sanoi ja vielä kerran SANOI. Oikeastihan lukijat käytännössä skippaavat koko sanan kiinnittämättä siihen huomiota, riippumatta siitä mitä editointikierroksella 15 olevan kirjoittajan päässä tapahtuu.

Avaruuslippaprojektilla on ollut yksi hankalahko sivuvaikutus. Viimeiset vuodet minun on ollut todella vaikea jutella tuttujen kanssa, koska ”Mitä kuuluu?” kysymyksen vastaus olisi hyvin helposti ollut avaruuslippamonologi, ja vähän epäilen, että kaikkia ei kiinnosta niiiiiiin paljon kuin itseäni. Helposti vastasin sitten ”Eipä mitään ihmeellistä”, vaikka pää oli täynnä avaruustaisteluita, kosmista kauhua ja Marsin ilmakehän koostumusta. Voiko vessassa, kaupassa tai pakettiautomaatilla käydä ilman, että miettii kaiken idleajan Avaruuslippoja? Ainakaan bussissa ei tarvitse nepata kännykkää ja kärsiä sitten huonosta olosta.

Suurin virheeni kirjoittajana on ollut se, että en ole laittanut kaikkia hyviä ideoita ja repliikkejä ylös heti, kun ne tulevat mieleen, olin sitten vessassa tai bussissa tai missä. Vinkkinä kaikille, jotka harrastavat kirjoittamista: laittakaa kaikki ideat heti ylös kännykkään tai vihkoon. Ja ei, niitä ei todellakaan muista tunti myöhemmin. Se puhelimesta löydetty ”aabvuus kukkia limataistelu pakoklseps” voi oikeasti olla hyvin oleellinen osa tarinaa sitten myöhemmin.

Onneksi muistiinpanoja on kuitenkin ns. tarpeeksi. Säästin tietenkin kaikki, ne ovat itselleni tärkeä muisto kaikesta ajatustyöstä. Omalla tavallaan Avaruuslipat on myös se paras, hienoin ja tärkein kommenttini muiden tekemään viihteeseen. Olen kuluttanut paljon aikaa muiden tekemän viihteen analysointiin ja palasteluun osiin, joten käytin kaikki ne päätelmät ja ajatukset uudelleen, tällä kertaa vain fiktiokommentaarin sijaan uuteen fiktioteokseen.

Onhan koko projekti myös tavallaan todistelua: todistin itselleni ja koko internetille, että osaan ja pystyn kirjoittamaan pitkän tarinan. Jo se tuntuu varsin kivalta.

Olen luonut maailmaan jotain uutta eli tuottanut kulttuuriteoksen. Ja jos joku aikoo nyt ölistä ja hölistä, että Avaruuslipat ei kelpaa kulttuuriksi, koska se ei ole mennyt kustantamon portinvartijoiden läpi, ovi on tuolla suunnassa. Gatekeeppaus ja taidenirppanokkailu kuuluu jonnekin MAL-palkki-elitistien kuluneeseen ja nuhjuiseen seuraan.

Tietenkin seuraava kysymys lopun jälkeen on, mitä sitten ja mitä seuraavaksi? Uutta pidempää sarjaa en ole vielä suunnitellut. Muutamia kirjoittamisideoita on, samoin kuin mahdollisuus jossain vaiheessa – mutta ei heti perään – jatkaa Avaruuslippojen maailmassa. Ihan ensin kirjoitan tosin varmaan roolipelihahmopätkiä, jotka ovat odottaneet kirjoittamislistallani ja puhelimen muistiinpanoissa aivan liian pitkään. Roolipeliharrastusta en olisi ehkä ilman Avaruuslippoja uskaltanut aloittaa ollenkaan, kaikki liittyy kaikkeen: kun on jo paljastanut vähän sisintään, on helppo olla pöydän ääressä tai etänä Roll20:ssa äärimmäisen cringe.

Loput loppuina, mutta Avaruuslippoihin liittyvää hommaakin riittää yhä, koska olen ollut varsin laiska ja vältteleväinen HTML:n, promohommien ja visuaalien kuten e-kirjatiedostojen ja kuvitusjuttujen kanssa. Ehkäpä niitä siis nyt, kun illoista ei kulu aikaa kirjoittamiseen. Olen todella huono pyytämään ketään kuvittajaksi eli lähettämään yksityisviestejä ”Hei haluisitko piirtää mulle vähän animekuvia rahaa vastaan”, onneksi on sentään skeb.

Jossain vaiheessa elämääni haluaisin vielä kokeilla n. 300-350 -sivuisen kirjan kirjoittamista, siis sellaisen, joka ei ole osa mitään sarjaa ja jota en postaisi luku kerrallaan. Minulla on joitain ideoita, mutta ei mitään niin vahvaa visiota kuin Avaruuslippoja aloittaessa oli. Ja parempi hengähtää joka tapauksessa – ehkä nyt ehtii katsoa vähän enemmän animea taas.

Olen ja en ole sama ihminen kuin ennen tätä projektia, mikään ei muuttunut mutta toisaalta kaikki. Tuossa sivupalkissa on tarina, jonka lukemalla voi vilkaista suoraan minuun ja ajatuksiini ja kaikkeen siihen epämääräiseen, mistä fiktiota ammennetaan. Se on hassua ja pelottavaa, mutta ei niin pelottavaa, kuin esimerkiksi verkostoitumistilaisuuteen osallistuminen (ks Avaruuslipat, luku 20).

Jos pitäisi kertoa 2019 meitsille miten kävi, niin sanoisin, että menoksi vaan, hyvin se menee. Ja kertoisin, että tulin tämän tekstin kirjoittamisesta niin iloiseksi, että vähän itkettää.

Avaruuslipat on nyt ollut osa elämääni kolmisen vuotta. Se on pitkä aika, tavallaan, mutta tuntuu menneen nopeasti. Osittain on myös sellainen olo, että tämä tarinahan on ollut mukanani aina. Miten niin joskus oli aika, jolloin en kirjoittanut pitkää, jatkuvajuonista tarinaa? Mitä oikein tein vapaa-ajallani silloin?

On tietenkin totta, että lopulta Avaruuslippojen osiksi muotoutuneet juoniaihiot ja jutut ovat pyörineet päässäni pitkään ennen kuin kirjoitin ne ylös. Osa on peräisin jostain muinaishämärästä, teinivuosilta jo. Silloin ne olivat enemmän epämääräisiä haavekuvia ja hajanaisia, sekavia juttuja, joista toivoin, että joku toteuttaisi ne fiktiossa vielä joskus.

No, piti sitten toteuttaa itse.

Pääsin keväällä lukuun 95 (raakatekstissä), ja olen antanut tekstin muhia tietokoneen uumenissa siitä lähtien. Tässä keväällä muu elämä on taas vilkastunut, kun pandemia on ihmisten mielissä väistynyt ja sosiaaliset kekkerit palanneet. Piti myös tehdä ohjelmaa Desuconiin, ja se vei illoista yleensä kirjoittamiseen menevän ajan.

Avaruuslipat tulee näillä näkymin päättymään lukuun 100, joten olen melkein lopussa. Se tuntuu tosi hurjalta ja vähän pelottavaltakin. Ennen kuin editoin luvut 91-95 julkaisukuntoon, pitää tehdä kyllä kaikenlaista: lukea kaikki jo kirjoitettu läpi ja tarkistaa, ettei minulta ole jäänyt mitään oleellista huomaamatta.

Olen tietenkin pyrkinyt pitämään tarinan loogisena ilman ristiriitoja (paitsi ne, jotka johtuvat siitä, että kertojanääni ei tiedä maailmasta kaikkea – harvat yliopistofuksit tietävät), mutta voi olla, että mukaan on eksynyt jotain, jonka voi käsittää väärin tai on ristiriitaisesti ilmaistu. Ainakin haluan pitää huolen, että kaikki teksti on tarkistettu vielä kerran epäselvyyksien varalta.

Saattaa siis olla, että joihinkin vanhempiin lukuihin tulee pieniä korjauksia sanamuotoihin. Onneksi nettiin kirjoittaessa on se hyvä puoli, että omaa tekstiään voi hioa vaikka ikuisuuden, jos mieli tekee.

Lisäksi pitäisi puuhata lisää kansikuvia ja askarrella vähän lippoja sekä muuta sälää. Olen ollut sen homman kanssa kauhean laiska, koska olen priorisoinut itse kirjoittamista.

Sitten on vielä kuvitusasia. Olen jo pitkään pyöritellyt ns. hakutekstiä, jonka joku päivä laitan Twitteriin. Haluaisin kovasti ne kuvitukset mukaan tarinaan, jotta tämä olisi Ihan Oikea Ranobe. Minulla vaan menee jatkuvasti pupu pöksyyn asian kanssa. En jotenkin kehtaa etsiä jotakuta piirtotaitoista, jolle voisin maksaa kuvituksista ihan aikuisten rahaa.

Todella outo ajatusblokki tämäkin. Ehkä se helpottaa nyt vähän, kun kirjoitin sen tuohon. Joo. Ehkä. Vähän.

Nyt kun coneja on, pitäisi muutenkin mainostaa Lippoja paljon enemmän. Se ei vain onnistu minulta kovinkaan luontevasti. Enhän ole osannut tässä kolmen vuoden aikana juuri verkostoituakaan kirjoittajayhteisön kanssa. Ei mitään hajua, miten muiden kirjoitusharrastajien kanssa ollaan tai miten näihin ihmisiin tutustutaan. Se ei varmaan riitä, että menee Finnconiin musta t-paita päällä ja lippa päässä?

On omalla tavallaan huvittavaa, että globaali pandemia osui juuri tähän Avaruuslippojen kirjoittamisen ajanjaksoon. Aloitin jo kesällä 2019, mutta kyllähän pandemia on leimannut viimeistä kolmea vuotta aika vahvasti.

Minulla meni kaikki lockdownit ja muut oikein rattoisasti kirjoittaessa. Ilmeisesti kirjoittamisen suosio harrastuksena kasvoi globaalisti pandemian aikana. Haluan kuitenkin, että Avaruuslippoja ei muisteta minään korona-ajan projektina, koska se ei liittynyt mitenkään siihen: aloitin ja suunnittelin koko jutun jo paljon aiemmin ja eri syistä.

Tarina on pysynyt yllättävän samanlaisena kuin mitä mietiskelin jo silloin suunnitteluvaiheessa. Joitain muutoksia on tullut ja joitain juonikuvioita ja aiheita olen ruksannut yli. Yksi niistä on uskonnon pohdinta. Se ei oikein tuntunut sopivan isona teemana tähän teokseen, vaikka aihe kiinnostaakin minua fiktiossa varsin paljon. Ehkä joskus jossain toisessa teoksessa pohdin, miksi me ihmiset teemme hyviä tekoja tai pahoja tekoja ja tarvitaanko uskontoa tässä asiassa yhtään mihinkään.

Toinen juonikaari, joka jäi lopulta leikkausp… tai no, enpä kerrokaan. Se on tavallaan spoileri, jos kerron. Hähä.

Jos nyt rehellisiä ollaan, en haluaisi päästää ihan vielä Avaruuslipoista irti, vaikka tarina onkin lähes kokonaan kirjoitettu. Varmaan kirjoitan jotain spinoffkamaa ja omakea todelliseen japanihenkeen. Mutta yhtä asiaa kyllä odotan kovasti, eli sitä, kun voin puhua kaikkien tarinan lukeneiden kanssa siitä ihan avoimesti! Koska nyt on aina jotain, mitä ei halua kertoa suoraan, koska tarinalliset syyt ja juonipaljastukset. Ah, voi sitä aikaa, kun pidän jatkuvaa monologia milloin mistäkin juonenkäänteestä, hahmosta tai maailmanrakennusjutusta.

Kavereitani varmaan kyllästyttää jo nyt. Sori jo etukäteen.

Tykkään vaan hurjasti näistä hahmoista ja maailmasta, jonka onnistuin luomaan. Aina en onnistu tuomaan päänsisäistä maailmaani sivuille niin hyvin kuin haluaisin, mutta kuitenkin tarpeeksi hyvin, että se riittää minulle. Se tunne kun kirjoittaa virne naamalla ja kaikki muu unohtuu, on yksi parhaita juttuja ikinä.

Ammattikirjailijat puhuvat, että tämä riemu on esikoisteoksen kirjoittajan ominaisuus ja myöhemmin kirjoittaminen muuttuu työksi siinä missä muutkin. Olen kyllä eri mieltä: tässä kohtaa kun tekstiä on liuskoina ihan komea määrä, en pidä enää itseäni minään aloittelijana, joka vetää pelkällä innon voimalla eteenpäin tähdenkuvat silmissä vailla mitään kritiikkiä omaa tekstiään kohtaan. Amatööriksi saa kutsua, mutta se johtuu vain siitä, että tämä on projekti päivätyön ohessa. Niinhän ne olympiaurheilijatkin ovat amatöörejä (eikö olekin aika viileäntyylikästä verrata itseään olympiaurheilijaan?).

Kahdeksan tunnin työpäivän päälle kirjoittaminen ei ole helppoa. Se vaatii perslihaksia ja päättäväisyyttä, eikä aina jaksaisi. Väsyttää ja tekisi mieli vain maata sohvalla.

Moni puhuu kirjan kirjoittamisesta, mutta harva pystyy siihen, koska se vaatii tietynlaista itsepäistä perusluonnetta. Silloinkin kun ketään ei tunnu kiinnostavan minun kirjoitteluni, istun työpäivän jälkeen koneelle ja vetäisen aivosoluista ne 500 sanaa, jotka olen tavoitelistaani merkinnyt. Koska minua itseäni kiinnostaa. Koska itse välitän. Ja koska haluan virnistellä omalle tekstilleni, kun Avaruuslippojen maailmassa tapahtuu jotain eeppistä, tai hymyilen, kun keksin Joshin suuhun jotain typerää, jota en kehtaisi itse sanoa, mutta henkilöni suulla voin heittää mitä vaan.

Kirjoittamisessa on kyse myös kehtaamisesta: siitä, että uskaltaa kirjoittaa kaikki sellaisetkin jutut, joista tulee aluksi olo ”voi ei jos joku lukee tän, pitääkö se mua ihan pimeänä tyyppinä”. Aika usein ne omasta mielestä parhaat kohdat ovat lopulta niitä, joista epäili, että en osaa tai uskalla kirjoittaa niitä oikein, tehden oikeutta sille virralle kuvia ja tuntemuksia, joka minulla on päässäni – tai että sen kirjoittaminen olisi jotenkin noloa.

Kaikissa meissä on kaikenlaista kurjaa ja ikävää, niiden ylväämpien piirteiden lisäksi. Kirjoittaminen on minulle sitä, että teen siitä näkyvää, mutta sellaisella tavalla, joka ei sitten kuitenkaan ole kauhean kamalaa. Epätäydelliset tyypit saattavat onnistua tekemään maailmassa jotain oikein, ja se on sellaista optimismia, jonka haluan välittää myös eteenpäin, vaikka se onkin vähän naiivia ja höpsöä. Avaruuslipat on realistisen makuinen utopia, maailma jossa kaikki on vähän paremmin, mutta ei täydellisesti.

Se ei ole mahdoton maailma saavuttaa joskus oikeastikin, mutta vaikeaa ja vaatii paljon työtä, kuten kirjoittaminenkin.

No okei, synkronointi on ihan vaan fantasiaa.

Vielä ainakin :D?