karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Page 3 of 50

Kun en ole siellä

En tiedä teistä muista, mutta itselläni on Japanissa käydessä aina vähän kummallinen olo. Varsinkin eka kerta oli todella outo: maa oli tuttu ja tiesin miten se toimii, vaikken ollut koskaan ollut oikeasti siellä, virtuaalisesti piirrettyjen välityksellä vain. Kaikki oli silti tuttua ja turvallista. Kuin olisi kotiin tullut.

Olin silti vähän ulkopuolinen ja erilainen, yksi niistä monista höpsöistä turisteista, jotka tulevat tuijottamaan Harajukua ja sitä kuuluisaa siltaa – minulle kyse oli haaveen toteutuksesta, vaikka tiedänkin varsin hyvin, etteivät hassusti pukeutuvat nuoret enää ole siellä. Miten signaloisin ympärillä pyörivälle ihmismassalle, että toisin kuin ne kaikki muut, mä olen inessä tässä? Mä tiedän, miten tää juttu ja maa toimii, vaikka näytänkin erilaiselta. Mä osaan! En ole meiwakun aiheuttaja!

Joku voisi toki todeta, että tämä kokemus on monille ihmisille täällä Suomessakin arkipäivää, mutta ei mennä nyt siihen tai politiikkaan laajemmin, vaan pysytään tiukasti Japani-Suomi -akselilla.

Toki siitä, että en näytä tai kuulosta japanilaiselta tai varsinkaan lue tai kirjoita japania millään tasolla joozusti saa tiettyjä etuja. Jos ei jaksa tai osaa käyttäytyä kunnolla, voi gaijin smashata tiensä läpi esteiden ja toivoa ettei kukaan uskalla sanoa mitään (yleensä ei). Sitten jos haluaa olla asiallinen, voi käyttäytyä ja puhua kunnolla ja ehkä saada aukemaan muutaman oven, joka pöljemmiltä turisteilta pysyy suljettuna.

Oikeastaan yllä oleva kuvaa koko japaniharrastustani. Aikoinaan animea sai vain salaisia reittejä. Olen juuri ja juuri niin muinainen, että muistan kädestä käteen kiertäneet vinkuvat VHS:t. Neon Genesis Evangelionin loppujaksot saivat videon häiriöistä ylimääräisiä kierteitä. Siihen aikaan VHS:ien rinnalla kiersivät jo CD:t, joita ISDN- tai ADSL-netin omistavat onnekkaat lainasivat. Yhdelle CD:lle mahtui 4 jaksoa ja jokin satunnainen muu video, näin altistuin aika monelle höpsölle AMV:lle aikoinaan. Joka tapauksessa piti Tietää Tyyppejä ja Osata Juttuja. Se, että pisti Netfilixin päälle, ei riittänyt.

Nykyisin animea saa helpommin ja ei tunnu siltä, että Japani on niin kaukana ja fanikokemus saavuttamattomissa. Crunchyrollissa on samat piirretyt tunnin viiveellä kuin mitä Japanissa tulee. Lähes koko maailma on avoin ja teoksia saatavilla enemmän kuin koskaan. Spotifyssa on läpälöpömusaa.

Vai onko kaikki paremmin? Varsinkin nyt, kun harrastan Japanin populaarikulttuuria ja Japanin nörttijuttuja melko laajasti ajateltuna, usein tulee olo, että minulta jää osa saamatta. Leffat tulevat lännessä julkaistuiksi myöhään jos koskaan, ja animeleffoja on nykyään paljon. Surullisena selaan Pixivin fanitaidetta ja mietin, että tämänkin pätkän näen ehkä joskus 2021. (Promareeeeee)

Anime hajautuu eri striimipalveluihin ja läheskään kaikki ei ole katsottavissa Suomen maarajojen sisältä. Katsoaksesi kaiken animen, tarvitset aika monta tilausta. Moni käyttää mieluummin jotain epävirallista striimisivustoa, joita ei kyllä voi mitenkään päin suositella, rahat menevät siinä aivan vääriin taskuihin.

Kaikki, mikä on osin yhteisöllistä, jää kokematta. Konsertit ja eventit varsinkin. Jossain isoissa kaupungeissa lännessäkin voi päästä katsomaan Love Live -konserttia striiminä leffateatteriin. Ei täällä Suomessa. Jään paitsi valotikun heilutuksesta ja katson vuosi myöhemmin kotona BD-taltiointia ja mietin, millaista olisi olla siellä.

King of Prismin kanssa tämä harmitti erityisesti, koska se teos on tehty siihen, että leffateatterissa muiden kanssa heilutetaan valotikkua, huudetaan oikeissa kohdissa ja luvataan valkokankaan pojille olla näiden kanssa aina – joo, sormukset mukaanluettuina. Vastikään oli myös Idolish7:n toinen live, jonka täyttäessä Twitterin aikalinjani tuli taas vahvasti sellainen olo, että elämäni on maksimaalisen kurjaa ja kamalaa, koska en ikinä pääse näkemään mitään idoleita livenä.

Juu, Japaniin voi aina matkustaa ja koittaa saada konserttilipun, mutta se ei ole erityisen yksinkertaista – liput saatetaan arpoa tai niiden hankkimiseen tarvitaan osoite Japanissa. Muutenkaan ajankohdat eivät välttämättä sovi yhteen omien lomien ja muiden oikean elämän juttujen kanssa, jos niistä edes on tietoa tarpeeksi aikaisin.

Onneksi sentään Babymetal tulee Suomeen ja leffassa on välillä jotain animeleffoja, joskin yleensä mahdottoman vanhoja. On se ihan kivaa, vaikka ei vastaakaan sitä kokemusta, mikä minulla voisi olla, jos olisin Japanissa.

Harrastaminen täältä kaukaa käsin tuntuu välillä vähän yksinäiseltä, varsinkin niiden sarjojen ja artistien kohdalla, joilla ei ole isoa länsimaista fanikuntaa. Lähimmäksi yhteisöllisyyden kokemusta pääsen Desun animevisassa, niin hassua kuin se onkin. Sillä hetkellä siinä tilassa tuntuu olevan tiivistyneenä se osa Suomen animeharrastusta, joka harrastaa suunnilleen samalla tavalla kuin minä itse. Vaikken juttelisikaan kenellekään.

Goblin Slayer ja Haruhi-ongelma

Silloin joskus kun Haruhi oli vielä relevantti sarja, oli aika vaikeaa löytää ihmisiä, jotka pitivät Haruhista itsestään. Rasittava ja hankala Haruhi oli osa sarjan status quota – jotta sarjan maailma toimisi, Haruhi piti pitää tietämättömänä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä oikeastaan esti Haruhin itsensä minkäänlaisen järkevän hahmokehityksen.

Haruhin tarina ei ehkä koskaan saa loppua. Viimeisimmissä tarinan osissa Haruhi siirrettiin sivuun ja hän oli oikeastaan tarinan mahdollistaja, mutta ei enää sen keskushenkilö. Monet tykkäsivät, sillä Haruhi on Haruhin huonoin osa, mutta koko juttu nostaa esiin ongelman tarinoiden alkuasetelmista ja niiden luomasta ongelmasta. Ongelma on erityisesti olemassa, jos tarinassa on jokin hahmo, joka on pakko pitää staattisena.

Onneksi on Kyon, joka ansaitsee kyllä paremman tytön

Ranobet perustuvat usein vetävään alkuaseltemaan. Paras alkuasetelma on sellainen, jonka voi kertoa vaikka jo suoraan tarinan nimessä. Jouduin toiseen maailmaan äitini kanssa, joka onkin supervoimakas taistelija! Pliis olisinpa ihan keskinkertainen, jos minulle käy isekait! Uudelleensynnyin limaölliksi! Uudelleensynnyin limsa-automaatiksi! Näillä koukutetaan ostamaan pokkari kirjakaupassa jo ihan selkämyksen perusteella.

Hankalampi homma on sitten se, että tarinan ja mielellään hahmojenkin pitäisi mennä jonnekin. Suuri osa ranobeista ei tunnu tietävän ollenkaan, miten tarina päättyy tai minne se on menossa. Jos hahmot ovat kivoja ja maailma, se ei niin paljoa haittaa. Jos hahmotkin ovat huonoja, sitten ollaankin jo ongelmissa.

Olen lukenut Goblin Slayeria eteenpäin ja välillä miettinyt, mitähän tästä sarjasta tulee. Välillä kirjat ovat kokoelmia yksittäisiä lyhyttarinoita, joilla syvennetään satunnaisia hahmoja tai sitten naureskellaan D&D-jutuille. Goblin Slayer kun tietää varsin hyvin olevansa tarinaksi kirjoitettua ropettamista (joskin ei ilmeisesti oikeaan kampanjaan perustuvaa), ja itse pelin pelaajatkin käyvät ranoben sivuilla silloin tällöin. Joskus taas joku kirja keskittyy sen verran, että siinä kerrotaan jokin yksittäinen isompi seikkailuretki alusta loppuun. Sanotaan niitä seikkailuretkiä nyt sitten vaikka dungeoneiksi. 

Jep.

Goblin Slayerilla on kaksi asiaa, millä se myy itseään: yksioikoinen päähenkilö, jonka päähän mahtuvat vain ja ainoastaan ne goblinit, ja sitten tietysti liioiteltu väkivalta ja myös seksuaalinen väkivalta. Jälkimmäisellä mässälillään shokkiarvollisesti varsinkin ensimmäisissä kirjoissa, mutta se vähenee, plus siihen turtuu. Goblin slayer itse pysyy.

Ja se onkin sitten lopulta sarjan itsensä ongelma. Jos Goblin Slayer muuttuu enemmän neurotyypilliseksi kaveriksi, sarjan myyntivaltti ja sen suurin erottava tekijä poistuu. Toisaalta, jos Goblin Slayer pysyy aina samanlaisena vähäpuheisena hiidenlahtaajana, miksi kukaan jaksaisi lukea sarjaa kirjatolkulla?

Onneksi Goblin Slayerilla on kavereita, joihin voi keskittyä. Priestess on saanut kivaa hahmonkehitystä ja on matkalla kunnon sankariksi. High Elf Archerin taustaa on avattu ja hahmo tullut sitä myöten moniulotteisemmaksi. Muita sivuhahmoja on syvennetty siellä täällä. Lopulta kuitenkin sarja ei voi pyöriä vain ei-päähenkilöiden varassa; iso juonikin on niin epämääräinen, ettei se riitä koukuttamaan, se on vain jotain perussettiä uhkaavasta tuhosta ja kulteista ja maailmanherruudesta.

Kun kirjamäärä ylittää jo kymmenen, jottain tarttis tehdä, ettei sarjalle käy haruhit. Okei, en ole lukenut kuin englanninkieliset kirjat, joten voipi olla, että jotain alkaa tapahtua seiskakirjan jälkeen. Tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä ongelma ei rajoitu vain gobusureen vaan on potentiaalinen kuoppa kaikille ranobesarjoille, joiden alkuasetelma on liian staattinen.

Cosplay ja paineet

Terve, otin ikuisuusaiheen käsittelyyn. Cosplaysta on minusta vuosien varrella aina puhuttu vähän tyhmästi, milloin mistäkin syystä. Olen avannut sanaisen arkkuni vuosien varrella vaikka mistä cossaamiseen liittyvästä, mutta näin vuonna 2019 ehkä eniten minua jurppii cossaajien tapa puhua omasta harrastuksestaan. Se on usein sellainen, joka saa minut ihmettelemään, miksi kukaan ylipäätään harrastaa tätä.

Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä, itkin kun tein tätä pukua ja ranteeseen tuli rasitusvamma kun kirjoin 450 tuntia, yhyy kaikki puvut saavat minut näyttämään läskiltä sotanorsulta, ostin 300 €:llä worblaa ja joudun syömään makaronia seuraavat 5 kk, en nukkunut ennen conikisapäivää viikkoon kunnolla koska puku oli kesken ja jännitti, jne jne jne.

Lyhyesti: me cossaajat saamme harrastuksen usein kuulostamaan ihan kamalalta hommalta, jota tehdessä ei ole koskaan kivaa.

Miksi tämä puhetapa ja asenne? Monesti näitä tuskakommentteja ja twiittejä lukiessa tulee sellainen olo, että monien kannattaisi pitää cosplaysta tauko tai vähintään suhtautua siihen eri tavalla. Minulle tulee paha mieli ihmisten puolesta, jotka eivät tee mukavia asioita vapaa-ajallaan, surettaa jos kaikilla on koko ajan kurjaa.

Kyynisempi osa minua ajattelee, että todellisuudessa kaikilla ei ole koko ajan kurjaa vaan näillä kommenteilla on tarkoitus hakea huomiota. Niillä joko kalastellaan kivoja kommentteja: ”no et sä oo niin läski”, ”no mut tosi hieno kirjonta tuli, vaivan arvoinen!” tai sitten vaan yksinkertaisesti vedetään marttyyrikortti ”conijärjestäjät eivät ymmärrä, miten paljon cosplaykisaaja näkee vaivaa, ja meidän pitää vielä maksaa sisäänpääsy, epäreilua” tms.

Oli syy mikä oli, jatkuva ulina – sori nyt vaan, sitä se on – piirtää kuvan cossaamisesta ikävänä harrastuksena, jota tekevät ikävät ihmiset, enkä pidä siitä. Ehkä sitä ei voi täysin välttää, koska cosplay on huomionhakuinen harrastus ja sen takia harrastajat myös kärkkyvät huomiota mistä sitä vain saavat.

Ja Suomessa huomiota saa aika vähän. Muinaisina aikoina cossin suosio mitattiin muiden sinusta pyytämillä kuvilla, nyt kai Instagram-tykkäyksillä (en ihan tiedä kun ei ole instaa). Nykyisin kukaan ei pyydä kuvia, ja tykkäykset netissä ovat lopulta aika onttoja – ja kannustavat vertailemaan itseään muihin ja muiden tykkäysmäärään. Livenä cossihuomiota saa tosi, tosi vähän ellei cossaa jotain todella hip juttua tai jotain kaikkien tuntemaa maskottipukua.

Tämä on ehkä se asia, jonka haluaisin muuttaa. Harmillisesti olen tosi ujo enkä usein uskalla mennä kehumaan muiden pukuja, vaikka tunnistaisin lähteen ja oltaisiin Twitter-mutuaaleja. Haluaisin olla osa muutosta, mutta en ainakaan vielä ole. Enkä tiedä, johtaisiko isompi interaktio cossaajien kesken välttämättä siihen, että harrastuksesta puhuttaisiin eri tavalla.

Tunnistan kyllä, että osa näistä ulinakommenteista johtuu tietysti paineista, mitä harrastus tuo, tahtomattaankin. Olen cossannut niin kauan, että olen puhkianalysoinut suunnilleen kaiken harrastukseeni liittyvän. Silti joudun joka kerta kasaamaan itseni Desun pukkarissa ennen kuin poistun sieltä cossi päällä. Nolottaa! Iik! Ääk! Ja minulla on sentään suhteellisen ok itsetunto, ja olen ok sen kanssa etten osaa 15 vuoden jälkeenkään oikein olla kuvissa tai näyttää nätiltä muutenkaan. Se nyt vaan on osa sitä kuka olen.

Välillä tulee mietittyä kuinka rankka tämä harrastus on sellaiselle, joka on ujo, ei niin itsevarma, epävarma kehostaan ja vielä mahdollisesti kärsii jostain mielenterveydellisestä jutusta. Ei varmaan helppoa. Kuvat netissäkin ovat usein niin filtteröityjä ja shopattuja, että helposti tulee niitä kuuluisia ulkonäköpaineita – vaikka eivät cossajat usein livenä ihan niin täydellisiltä näytä.

Täydellisyyden tavoittelu ja paineet sitten purkautuvat nettiin kommentteina, jotka saavat cossaamisen kuulostamaan kamalalta. Se on harmi, koska tämä harrastus on lopulta tosi kivaa, jos sen osaa toteuttaa niin ettei turhaan aja itseään nurkkaan vertaillessaan itseään muihin ja etsien ulkoista validaatiota.

Minä cossaan nykyisin siksi, että se on todella mukavaa vastapainoa normaali-minälleni. Käyn normaaleissa töissä, joissa teen normaaleja asioita. En erityisesti peittele chuuniböö-minua töissäkään, mutta ei sille myöskään ole varsinaista paikkaa päästää kaikki irti varsinkaan asiakkaille, eikä se varmaan työkavereita kauheasti innostaisi, jos alkaisin avautua King of Prismin uusimmista juonenkäänteistä.

Vapaa-ajalla voin sitten olla tulikukkia taikova prinsessa tai taikaluisteleva idoli toisesta todellisuudesta ja olla rauhassa juuri niin chuuniböö kuin haluan. Cosplay auttaa myös jatkuvaan ulkopuolisuuden kokemukseeni (joka on myös osa persoonaani), sillä ollessani joku muu, koen joka tapauksessa tietynlaista etääntymistä normaalista itsestäni, joka tekee ulkopuolisuuden fiiliksestä helpomman jaksaa. Tänään en ole minä, vaan joku eri tyyppi, jolla on eri mietteet! Vaikka en oikeastaan koskaan larppaa hahmojani, vähän kuitenkin pään sisällä tapahtuu jotain.

Jonkun muun syyt cossata ovat todennäköisesti erilaiset, mutta oli ne mitkä vain, toivon että cossaaminen on enemmän kivaa kuin kamalaa, ja toivoisin että se näkyisi myös siinä, miten harrastuksesta puhutaan. Harmittaa kun kaikki on aina niin negatiivista, vaikka meillä nörteillä on toki kumma tapa olla aina negatiivisia, silloinkin kun siitä on lähinnä haittaa.

Animepojat on parempia kuin pojat diskossa

Tässä Yuri on Icen jälkeisessä maailmassa on hauska elää. Kasvoin sellaisen animen parissa, jossa oli mahdottoman huonoja poikia, ja jos kaksi poikaa vihasi toisiaan tai edes millään tavalla oli interaktiossa keskenään, fanitytöt hyppäsivät kelkkaan kuin suomalaiset jonottamaan ämpäreitä. Minulla on Gundam Wingin uudelleenkatseluprojekti menossa, mutta siinä kestää ikuisuus… kun ne pojat ovat vain niin mahdottoman huonoja, eivätkä ne edes pidä toisistaan oikeasti!

Nykyisin asiat ovat paremmin. Animessa on kivempia poikia ja piirrettyjä tehdään vain ja ainoastaan tytöille (Free, Tsurune, mitä näitä nyt on). Silti pitkään ajattelin itsekin, että sille tasolle se jää. Janoiset fujot saavat tyytyä haleihin ja kaveripoikiin ja tunteista puhumiseen – tunteista, jotka suuntautuvat urheiluun, tietty. Muu oli sitten varattu tiukasti oikean BL:n puolelle.

Huonoja poikia

Sitten tuli Yuri on Ice ja internet räjähti. Kaikki tietysti muistavat ”pusi vai hali”-kohun ja samalla jännittävän polemiikin, joka hauskasti demonstroi miten länsianimefanit ja japanilaiset fanit eroavat toisistaan. Japanissa oltiin iloisia siitä mitä saatiin, mutta lännessä keskustelu alkoi nopeasti kiertää kehää saman aiheen ympärillä. Oliko tämä nyt oikeasti homoa kun ruudulla ei suoraan näytetty homoseksiä ja rakkaudentunnustuksia juuri niillä sanoilla? Mikä vikana kun ei uskallettu mennä loppuun asti? Olivatko ne sormukset vain kiva muisto vai jotain enemmän? Tätä väännettiin ainakin omaan kyllästymiseeni asti.

Aiheesta liikkuu tietysti ihan vain väärää tietoa ja kummallisia väärinkäsityksiä. Saan päänsärkyä ja myötähäpeä iskee, kun mietin mihin pyöritykseen sarjan japanilaiset tekijät joutuivat ja millaisille kulttuurieroille nämä altistuivat, kun länsifanit vainosivat näitä suoraan.

Yksi jatkuva väärinkäsitys on ajatus jostain sensuurilainsäädännöstä aiheeseen liittyen. Sellaista ei ole, mutta animeteollisuus on hyvinkin itseäänsäätelevä ja tiettyjä asioita ei vain ole tapana näyttää tv-animessa. Homoseksuaalisuus avoimesti ei-BL-animessa on yksi näistä, mutta on paljon muutakin. Viime viikonlopun Desuconissa tuottaja Naokado Fujiyamaa kuuntelemassa olleet saivat kuulla, että Kuzu no Honkai oli siinä rajoilla, mitä TV:ssä on tapana ja ok näyttää. Jo vanhassa suosikissani Simounissa on miespusu TV:ssä, sitä vaan ei kukaan muista enää tässä vaiheessa yli kymmenen vuotta myöhemmin. Tai ehkä kirjoittamattomat säännöt ovat myös vuosien varrella vaihdelleet, ja kaikki riippuu lopulta siitä, paljonko tekijöillä on pokkaa?

Hyviä poikia

Sayo Yamamoto sai siis läpi piilotellun pusun hieman kompromissina, ja Yuri on Ice oli käsittämätön menestys, jopa animefanipiirien ulkopuolella. Nyt elämme maailmassa, jossa kaikkein kalkkeutuneemmatkin animetuotantopiirien metusalemit tietävät, mikä myy fanitytöille. Tällä onkin sitten ollut vielä mielenkiintoisempia seurauksia.

Itse Ikuhara kaivoi itsensä naftaliinista ja hänelle tyypillisten tyttöjen suhteiden sijaan päättikin pistää Noitamina-ohjelmapaikkaan poikien tunteita käsittelevän piirretyn. Fiksu Ikuhara oli toki jättänyt alkuperäisestä myyntipuheesta pois kaikki pyllykappailut ja vain tunkenut ne sarjaan paljoa keneltäkään kysymättä. Jos olet tarpeeksi kovapäinen kaveri, kaikki on mahdollista.

Sarazanmai kertoo siitä, miten ihmisten välinen kommunikaatio on mahdottoman vaikeaa. Ei mitään uutta animetaivaan alla, mutta sarja on ihan oivaltava muilla tavoilla. Olen hymyillyt sen sanaleikeille useamman kerran, vaikka pyllyvitsi vanhentuikin noin kahden jakson jälkeen.

Ha ha ha

Uusimmissa juonenkäänteissä moni on lukenut Ikuharan keskarinnäytön animeteollisuudelle, kun mieshahmon suusta pääsi se paljon odotettu ja haluttu aishiteru toiselle miehelle, ei-BL-animessa! Tästä sitten toki kohistiin ja asiaa tulkittiin suunnista x, y, z. Itselläni ei ole aiheesta vahvaa mielipidettä, koska Sarazanmain hahmot eivät herätä minussa juuri mitään tunteita, harmi kyllä. Toki hymähtelen vanhan ja kokeneen fujon tyytyväisyydellä, että viimein olemme tässä pisteessä.

Samalla kaudella tulee eräs toinenkin sarja, josta joku on ehkä joskus kuullut minun mesoavan – King of Prism Shiny Seven Stars. En ole alkuperäisen Rainbow Liven suurin fani, muistan sarjasta lähinnä kaikki höpsöimmät hypyt, ruman CG:n, Hiron draamailut ja Rinnen (paras tyttö). Aikoinaan minut kuitenkin maaniteltiin katsomaan King of Prism -leffat, joiden epätodennäköisestä menestystarinasta voi lukea kattavammin vaikkapa täällä. Lyhyesti: aivan mahdottoman typeriä ja höpsöjä leffoja, mutta silti tosi hyvää.

TV-anime on ollut tavallisempi ja joskus jopa tylsä. Se tekee vähän samoin kuin Tsukiuta, eli jokainen jakso keskittyy yhteen poikaan. Jo ennen sarjan alkua olin vähän huolissani, pitääkö tekijöiden jotenkin rajoittaa itseään nyt, leffassa kun voi näyttää vaikka mitä poika/poika-kielareita ja rintalihasohjuksia, mutta se ei ehkä ole TV:ssä ok. Ja vähän niin siinä kävikin. Sarja oli laiskemmin ja tavanomaisemmin ohjattu jaksoissa 2 – 9.

Onneksi sentään Sugitan poika sai myös oman jakson

Shiny Seven Stars päätti selvästi säästää juoniosuutensa viimeiseen kolmeen jaksoon, ja hurrasin ääneen, kun kuin kohtalon oikusta myös tämä sarja tuuppasi sieltä sitten aishiterut pojalta pojalle. King of Prismin kohdalla tämä on kyllä vähän tulkintakysymys.

Hihittelin yksinäni sille, mikä mahdollinen kakkamyrsky nousisi, jos King of Prismiä katsoisi lännessä enemmän kuin kourallinen ihmisiä. Taasko Japanissa mennään mistä aita on matalin? Eikö heteronormatiivisuus lopu koskaan? Vihataanko tässä nyt homoja vai onko tämä sittenkin transmyönteinen teos? Oliko sateenkaari taustalla sattumaa? Jne jne. Onneksi tilanteen ollessa tämä, minä saan nauttia rauhassa juonielementeistä, joista niin kovasti pidän: traaginen rakkaustarina, pahis hyvisten puolella ja hyvis pahisten, uudelleensyntymistä, sukupuolella leikittelyä, parasta!

Toivottavasti kevätkausi 2019 ei jää pelkäksi anomaliaksi animen historiassa, ja sama meno jatkuu. Anime on tietysti kaupallista, ja sitä tehdään, mikä kuluttajiin vetoaa. Eiköhän se jo ainakin tiedetä, mikä tyttökatsojiin toimii.

Bang Dream ja idolit Läpälöpön varjossa

Pelasin Love Live School Idol Festivalia sen globaalista julkaisupäivästä alkaen kolme vuotta käytännössä joka päivä. Alussa juttu herätti ihmetystä kavereissa ja muissa: en ollut aiemmin koskaan pelannut rytmipelejä tai innostunut mobiilipelaamisesta. Tarvittiin siis tarpeeksi kova tuoteperhe ja hyvät tytöt koukuttamaan minutkin, nykyisin on vaikea ajatella etten pelaisi kännykällä mitään, vaikka Läpälöpön olenkin jo jättänyt.

Lopetin pelaamisen lähinnä siksi, että tuntui, että olen saavuttanut tarpeeksi – oli tarpeeksi monta UR:aa ja full comboa. Toisaalta Läpälöpö alkoi jo tuntua joissain mekaaniikoissaan vanhentuneelta, biisien beatmapit alkoivat tuntua epäloogisilta ja välillä tylsiltä. En myöskään oikein välittänyt tarinoista, ne toistivat vanhaa eivätkä tuntuneet vievän hahmokemioita eikä idoliryhmien tarinoita eteenpäin.

Love Liven jälkeen on tietysti noussut vaikka mitä yrittäjää idolitaivaalle. Olen suhtautunut näihin kaikkiin skeptisesti – minähän fanitin Läpälöpöä jo ennen kuin ensimmäinen anime alkoi, pitää olla uskollinen!!!. Muut ovat halpoja imitaatioita, joista ei voi tulla mitään hyvää ja kaunista.

Happobändi numero 1.

Sitten Bang Dream julkaistiin englanniksi ja ajattelin, että kokeillaan nyt sitten. Olin koukussa aika nopeasti. Bandorissa on joitain todella hyviä biisejä (Star Beat! Passionate Starmine!) ja kun bändejä on nykyisin 6, kaikille löytyy joukosta jotain sekä musiikillisesti että hyvien tyttöjen muodossa.

Bang Dreamia on kritisoitu aina välillä siitä, että pelissä on paljon myös covereita, eli tuttuja animebiisejä muista sarjoista. Minusta tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia, jonka kritisointi tuntuu vähän siltä kuin joku valittaisi siitä, että iltapäiväkahvilla on tarjolla sekä pullaa että jätskiä. Mutkun tässä on nyt liikaa kivaa! Tai jotain.

Tykkään myös Bandorin beatmapeista, ne ovat minusta selkeämmät ja kivemmat kuin Läpälöpössä, jotenkin rytmikkäämmät. En tosin oikeasti ymmärrä musiikista juuri mitään, joten joku rytmitajulla oikeasti varustettu on ehkä pätevämpi kommentoimaan asiaa.

Yleensähän mobageissa tarinat ovat selkeästi ei-kaanonisia tai sitten jotain yhdentekevää höpöhöpöä. Bandorissa sen sijaan aika kuluu, hahmonkehitystä tapahtuu ja ne tarinat kannattaa oikeasti lukea: siellä on hyvin kirjoitettua ja tunteisiin vetoavaa settiä. Tämä oli Se Juttu, millä Bang Dream lopullisesti muuttui #1 idolipelikseni.

Tosin läpälöpö voittaa Bandorin 9-0 animen laadussa. Muusseista ei olisi ehkä tullut mitään ilman taitavasti tehtyä ja aidosti hauskaa animea. Bandori yritti kai replikoida samaa ekalla kaudella, mutta tulos oli lähinnä ontto sarja varustettuna pahimmanlaatuisella cringellä. En halua miettiä Kasumin Tuiki tuiki tähtönen -esitystä oikeastaan enää koskaan.

Bang Dreamin eka anime ei kiinnostanut oikein ketään, ja hetken ajan koko tuoteperheen tulevaisuus vaikutti kyseenalaiselta. Onneksi rytmipeli pelasti, ja nykyisin tuoteperhe elää ja voi hyvin. Animellekin julkaistiin lopulta kaksi jatkokautta, jotka tekee eri studio – CG:stään tunnettu
Sanzigen. Nämä ovat jo miellyttävämpiä, ovat vähän kuin pelin tarinoita kokonaan animoituna.

Jos totta puhutaan, olisin mieluusti ottanut animen jatkokaudet 2D-animoituna, mutta tällä mennään. Animaatio on vähän jäykähköä eikä asettelussa, taustoissa tai visuaalisessta ohjauksessa muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, joka todella erottaisi animen pelin visual novel -tyylistä.

Animen eka kausi ja fiilikseni Kasumista

Nykyisellään yksikään animen kausi tuskin tuo uusia faneja mukaan, vaan ne ovat enemmänkin lisämateriaalia jo olemassa oleville faneille. Anime kamppailee myös fokuksen kanssa nyt kun tyttöjä on 6 x 5 = 30.

Tässä kohtaa näkisin itse mieluusti jo jotain muuta kuin Poppin Partya. Juu juu, se on koko Bandorin ”pääbändi”, mutta ensimmäinen anime oli kokonaan Popipaa, ja toisen kauden suurin draamankaari koski myös samaa bändiä. Lisää muita ruutuun! Hello, Happy Worldin jakso oli loistava happotrippi, ja oma lempibändini Pastel Palettes tuntuu olevan ruudulla vähiten.

Bandori on ehkä tuoteperheenä lopulta liian epätasainen saavuttamaan täysin Läpälöpön menestysasemaa, mutta epätäydellisyys on usein mielenkiintoisempaa kuin sellainen tasapaksu ihankiva. Plus, Bandorissa on paremmat ja nykyaikaisemmat tytöt. Taidan siis jäädä tähän kelkkaan, ainakin kunnes Läpälöpön kolmannen sukupolven tytöistä tulee anime.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑