karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Page 3 of 50

Cosplay ja paineet

Terve, otin ikuisuusaiheen käsittelyyn. Cosplaysta on minusta vuosien varrella aina puhuttu vähän tyhmästi, milloin mistäkin syystä. Olen avannut sanaisen arkkuni vuosien varrella vaikka mistä cossaamiseen liittyvästä, mutta näin vuonna 2019 ehkä eniten minua jurppii cossaajien tapa puhua omasta harrastuksestaan. Se on usein sellainen, joka saa minut ihmettelemään, miksi kukaan ylipäätään harrastaa tätä.

Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä, itkin kun tein tätä pukua ja ranteeseen tuli rasitusvamma kun kirjoin 450 tuntia, yhyy kaikki puvut saavat minut näyttämään läskiltä sotanorsulta, ostin 300 €:llä worblaa ja joudun syömään makaronia seuraavat 5 kk, en nukkunut ennen conikisapäivää viikkoon kunnolla koska puku oli kesken ja jännitti, jne jne jne.

Lyhyesti: me cossaajat saamme harrastuksen usein kuulostamaan ihan kamalalta hommalta, jota tehdessä ei ole koskaan kivaa.

Miksi tämä puhetapa ja asenne? Monesti näitä tuskakommentteja ja twiittejä lukiessa tulee sellainen olo, että monien kannattaisi pitää cosplaysta tauko tai vähintään suhtautua siihen eri tavalla. Minulle tulee paha mieli ihmisten puolesta, jotka eivät tee mukavia asioita vapaa-ajallaan, surettaa jos kaikilla on koko ajan kurjaa.

Kyynisempi osa minua ajattelee, että todellisuudessa kaikilla ei ole koko ajan kurjaa vaan näillä kommenteilla on tarkoitus hakea huomiota. Niillä joko kalastellaan kivoja kommentteja: ”no et sä oo niin läski”, ”no mut tosi hieno kirjonta tuli, vaivan arvoinen!” tai sitten vaan yksinkertaisesti vedetään marttyyrikortti ”conijärjestäjät eivät ymmärrä, miten paljon cosplaykisaaja näkee vaivaa, ja meidän pitää vielä maksaa sisäänpääsy, epäreilua” tms.

Oli syy mikä oli, jatkuva ulina – sori nyt vaan, sitä se on – piirtää kuvan cossaamisesta ikävänä harrastuksena, jota tekevät ikävät ihmiset, enkä pidä siitä. Ehkä sitä ei voi täysin välttää, koska cosplay on huomionhakuinen harrastus ja sen takia harrastajat myös kärkkyvät huomiota mistä sitä vain saavat.

Ja Suomessa huomiota saa aika vähän. Muinaisina aikoina cossin suosio mitattiin muiden sinusta pyytämillä kuvilla, nyt kai Instagram-tykkäyksillä (en ihan tiedä kun ei ole instaa). Nykyisin kukaan ei pyydä kuvia, ja tykkäykset netissä ovat lopulta aika onttoja – ja kannustavat vertailemaan itseään muihin ja muiden tykkäysmäärään. Livenä cossihuomiota saa tosi, tosi vähän ellei cossaa jotain todella hip juttua tai jotain kaikkien tuntemaa maskottipukua.

Tämä on ehkä se asia, jonka haluaisin muuttaa. Harmillisesti olen tosi ujo enkä usein uskalla mennä kehumaan muiden pukuja, vaikka tunnistaisin lähteen ja oltaisiin Twitter-mutuaaleja. Haluaisin olla osa muutosta, mutta en ainakaan vielä ole. Enkä tiedä, johtaisiko isompi interaktio cossaajien kesken välttämättä siihen, että harrastuksesta puhuttaisiin eri tavalla.

Tunnistan kyllä, että osa näistä ulinakommenteista johtuu tietysti paineista, mitä harrastus tuo, tahtomattaankin. Olen cossannut niin kauan, että olen puhkianalysoinut suunnilleen kaiken harrastukseeni liittyvän. Silti joudun joka kerta kasaamaan itseni Desun pukkarissa ennen kuin poistun sieltä cossi päällä. Nolottaa! Iik! Ääk! Ja minulla on sentään suhteellisen ok itsetunto, ja olen ok sen kanssa etten osaa 15 vuoden jälkeenkään oikein olla kuvissa tai näyttää nätiltä muutenkaan. Se nyt vaan on osa sitä kuka olen.

Välillä tulee mietittyä kuinka rankka tämä harrastus on sellaiselle, joka on ujo, ei niin itsevarma, epävarma kehostaan ja vielä mahdollisesti kärsii jostain mielenterveydellisestä jutusta. Ei varmaan helppoa. Kuvat netissäkin ovat usein niin filtteröityjä ja shopattuja, että helposti tulee niitä kuuluisia ulkonäköpaineita – vaikka eivät cossajat usein livenä ihan niin täydellisiltä näytä.

Täydellisyyden tavoittelu ja paineet sitten purkautuvat nettiin kommentteina, jotka saavat cossaamisen kuulostamaan kamalalta. Se on harmi, koska tämä harrastus on lopulta tosi kivaa, jos sen osaa toteuttaa niin ettei turhaan aja itseään nurkkaan vertaillessaan itseään muihin ja etsien ulkoista validaatiota.

Minä cossaan nykyisin siksi, että se on todella mukavaa vastapainoa normaali-minälleni. Käyn normaaleissa töissä, joissa teen normaaleja asioita. En erityisesti peittele chuuniböö-minua töissäkään, mutta ei sille myöskään ole varsinaista paikkaa päästää kaikki irti varsinkaan asiakkaille, eikä se varmaan työkavereita kauheasti innostaisi, jos alkaisin avautua King of Prismin uusimmista juonenkäänteistä.

Vapaa-ajalla voin sitten olla tulikukkia taikova prinsessa tai taikaluisteleva idoli toisesta todellisuudesta ja olla rauhassa juuri niin chuuniböö kuin haluan. Cosplay auttaa myös jatkuvaan ulkopuolisuuden kokemukseeni (joka on myös osa persoonaani), sillä ollessani joku muu, koen joka tapauksessa tietynlaista etääntymistä normaalista itsestäni, joka tekee ulkopuolisuuden fiiliksestä helpomman jaksaa. Tänään en ole minä, vaan joku eri tyyppi, jolla on eri mietteet! Vaikka en oikeastaan koskaan larppaa hahmojani, vähän kuitenkin pään sisällä tapahtuu jotain.

Jonkun muun syyt cossata ovat todennäköisesti erilaiset, mutta oli ne mitkä vain, toivon että cossaaminen on enemmän kivaa kuin kamalaa, ja toivoisin että se näkyisi myös siinä, miten harrastuksesta puhutaan. Harmittaa kun kaikki on aina niin negatiivista, vaikka meillä nörteillä on toki kumma tapa olla aina negatiivisia, silloinkin kun siitä on lähinnä haittaa.

Animepojat on parempia kuin pojat diskossa

Tässä Yuri on Icen jälkeisessä maailmassa on hauska elää. Kasvoin sellaisen animen parissa, jossa oli mahdottoman huonoja poikia, ja jos kaksi poikaa vihasi toisiaan tai edes millään tavalla oli interaktiossa keskenään, fanitytöt hyppäsivät kelkkaan kuin suomalaiset jonottamaan ämpäreitä. Minulla on Gundam Wingin uudelleenkatseluprojekti menossa, mutta siinä kestää ikuisuus… kun ne pojat ovat vain niin mahdottoman huonoja, eivätkä ne edes pidä toisistaan oikeasti!

Nykyisin asiat ovat paremmin. Animessa on kivempia poikia ja piirrettyjä tehdään vain ja ainoastaan tytöille (Free, Tsurune, mitä näitä nyt on). Silti pitkään ajattelin itsekin, että sille tasolle se jää. Janoiset fujot saavat tyytyä haleihin ja kaveripoikiin ja tunteista puhumiseen – tunteista, jotka suuntautuvat urheiluun, tietty. Muu oli sitten varattu tiukasti oikean BL:n puolelle.

Huonoja poikia

Sitten tuli Yuri on Ice ja internet räjähti. Kaikki tietysti muistavat ”pusi vai hali”-kohun ja samalla jännittävän polemiikin, joka hauskasti demonstroi miten länsianimefanit ja japanilaiset fanit eroavat toisistaan. Japanissa oltiin iloisia siitä mitä saatiin, mutta lännessä keskustelu alkoi nopeasti kiertää kehää saman aiheen ympärillä. Oliko tämä nyt oikeasti homoa kun ruudulla ei suoraan näytetty homoseksiä ja rakkaudentunnustuksia juuri niillä sanoilla? Mikä vikana kun ei uskallettu mennä loppuun asti? Olivatko ne sormukset vain kiva muisto vai jotain enemmän? Tätä väännettiin ainakin omaan kyllästymiseeni asti.

Aiheesta liikkuu tietysti ihan vain väärää tietoa ja kummallisia väärinkäsityksiä. Saan päänsärkyä ja myötähäpeä iskee, kun mietin mihin pyöritykseen sarjan japanilaiset tekijät joutuivat ja millaisille kulttuurieroille nämä altistuivat, kun länsifanit vainosivat näitä suoraan.

Yksi jatkuva väärinkäsitys on ajatus jostain sensuurilainsäädännöstä aiheeseen liittyen. Sellaista ei ole, mutta animeteollisuus on hyvinkin itseäänsäätelevä ja tiettyjä asioita ei vain ole tapana näyttää tv-animessa. Homoseksuaalisuus avoimesti ei-BL-animessa on yksi näistä, mutta on paljon muutakin. Viime viikonlopun Desuconissa tuottaja Naokado Fujiyamaa kuuntelemassa olleet saivat kuulla, että Kuzu no Honkai oli siinä rajoilla, mitä TV:ssä on tapana ja ok näyttää. Jo vanhassa suosikissani Simounissa on miespusu TV:ssä, sitä vaan ei kukaan muista enää tässä vaiheessa yli kymmenen vuotta myöhemmin. Tai ehkä kirjoittamattomat säännöt ovat myös vuosien varrella vaihdelleet, ja kaikki riippuu lopulta siitä, paljonko tekijöillä on pokkaa?

Hyviä poikia

Sayo Yamamoto sai siis läpi piilotellun pusun hieman kompromissina, ja Yuri on Ice oli käsittämätön menestys, jopa animefanipiirien ulkopuolella. Nyt elämme maailmassa, jossa kaikkein kalkkeutuneemmatkin animetuotantopiirien metusalemit tietävät, mikä myy fanitytöille. Tällä onkin sitten ollut vielä mielenkiintoisempia seurauksia.

Itse Ikuhara kaivoi itsensä naftaliinista ja hänelle tyypillisten tyttöjen suhteiden sijaan päättikin pistää Noitamina-ohjelmapaikkaan poikien tunteita käsittelevän piirretyn. Fiksu Ikuhara oli toki jättänyt alkuperäisestä myyntipuheesta pois kaikki pyllykappailut ja vain tunkenut ne sarjaan paljoa keneltäkään kysymättä. Jos olet tarpeeksi kovapäinen kaveri, kaikki on mahdollista.

Sarazanmai kertoo siitä, miten ihmisten välinen kommunikaatio on mahdottoman vaikeaa. Ei mitään uutta animetaivaan alla, mutta sarja on ihan oivaltava muilla tavoilla. Olen hymyillyt sen sanaleikeille useamman kerran, vaikka pyllyvitsi vanhentuikin noin kahden jakson jälkeen.

Ha ha ha

Uusimmissa juonenkäänteissä moni on lukenut Ikuharan keskarinnäytön animeteollisuudelle, kun mieshahmon suusta pääsi se paljon odotettu ja haluttu aishiteru toiselle miehelle, ei-BL-animessa! Tästä sitten toki kohistiin ja asiaa tulkittiin suunnista x, y, z. Itselläni ei ole aiheesta vahvaa mielipidettä, koska Sarazanmain hahmot eivät herätä minussa juuri mitään tunteita, harmi kyllä. Toki hymähtelen vanhan ja kokeneen fujon tyytyväisyydellä, että viimein olemme tässä pisteessä.

Samalla kaudella tulee eräs toinenkin sarja, josta joku on ehkä joskus kuullut minun mesoavan – King of Prism Shiny Seven Stars. En ole alkuperäisen Rainbow Liven suurin fani, muistan sarjasta lähinnä kaikki höpsöimmät hypyt, ruman CG:n, Hiron draamailut ja Rinnen (paras tyttö). Aikoinaan minut kuitenkin maaniteltiin katsomaan King of Prism -leffat, joiden epätodennäköisestä menestystarinasta voi lukea kattavammin vaikkapa täällä. Lyhyesti: aivan mahdottoman typeriä ja höpsöjä leffoja, mutta silti tosi hyvää.

TV-anime on ollut tavallisempi ja joskus jopa tylsä. Se tekee vähän samoin kuin Tsukiuta, eli jokainen jakso keskittyy yhteen poikaan. Jo ennen sarjan alkua olin vähän huolissani, pitääkö tekijöiden jotenkin rajoittaa itseään nyt, leffassa kun voi näyttää vaikka mitä poika/poika-kielareita ja rintalihasohjuksia, mutta se ei ehkä ole TV:ssä ok. Ja vähän niin siinä kävikin. Sarja oli laiskemmin ja tavanomaisemmin ohjattu jaksoissa 2 – 9.

Onneksi sentään Sugitan poika sai myös oman jakson

Shiny Seven Stars päätti selvästi säästää juoniosuutensa viimeiseen kolmeen jaksoon, ja hurrasin ääneen, kun kuin kohtalon oikusta myös tämä sarja tuuppasi sieltä sitten aishiterut pojalta pojalle. King of Prismin kohdalla tämä on kyllä vähän tulkintakysymys.

Hihittelin yksinäni sille, mikä mahdollinen kakkamyrsky nousisi, jos King of Prismiä katsoisi lännessä enemmän kuin kourallinen ihmisiä. Taasko Japanissa mennään mistä aita on matalin? Eikö heteronormatiivisuus lopu koskaan? Vihataanko tässä nyt homoja vai onko tämä sittenkin transmyönteinen teos? Oliko sateenkaari taustalla sattumaa? Jne jne. Onneksi tilanteen ollessa tämä, minä saan nauttia rauhassa juonielementeistä, joista niin kovasti pidän: traaginen rakkaustarina, pahis hyvisten puolella ja hyvis pahisten, uudelleensyntymistä, sukupuolella leikittelyä, parasta!

Toivottavasti kevätkausi 2019 ei jää pelkäksi anomaliaksi animen historiassa, ja sama meno jatkuu. Anime on tietysti kaupallista, ja sitä tehdään, mikä kuluttajiin vetoaa. Eiköhän se jo ainakin tiedetä, mikä tyttökatsojiin toimii.

Bang Dream ja idolit Läpälöpön varjossa

Pelasin Love Live School Idol Festivalia sen globaalista julkaisupäivästä alkaen kolme vuotta käytännössä joka päivä. Alussa juttu herätti ihmetystä kavereissa ja muissa: en ollut aiemmin koskaan pelannut rytmipelejä tai innostunut mobiilipelaamisesta. Tarvittiin siis tarpeeksi kova tuoteperhe ja hyvät tytöt koukuttamaan minutkin, nykyisin on vaikea ajatella etten pelaisi kännykällä mitään, vaikka Läpälöpön olenkin jo jättänyt.

Lopetin pelaamisen lähinnä siksi, että tuntui, että olen saavuttanut tarpeeksi – oli tarpeeksi monta UR:aa ja full comboa. Toisaalta Läpälöpö alkoi jo tuntua joissain mekaaniikoissaan vanhentuneelta, biisien beatmapit alkoivat tuntua epäloogisilta ja välillä tylsiltä. En myöskään oikein välittänyt tarinoista, ne toistivat vanhaa eivätkä tuntuneet vievän hahmokemioita eikä idoliryhmien tarinoita eteenpäin.

Love Liven jälkeen on tietysti noussut vaikka mitä yrittäjää idolitaivaalle. Olen suhtautunut näihin kaikkiin skeptisesti – minähän fanitin Läpälöpöä jo ennen kuin ensimmäinen anime alkoi, pitää olla uskollinen!!!. Muut ovat halpoja imitaatioita, joista ei voi tulla mitään hyvää ja kaunista.

Happobändi numero 1.

Sitten Bang Dream julkaistiin englanniksi ja ajattelin, että kokeillaan nyt sitten. Olin koukussa aika nopeasti. Bandorissa on joitain todella hyviä biisejä (Star Beat! Passionate Starmine!) ja kun bändejä on nykyisin 6, kaikille löytyy joukosta jotain sekä musiikillisesti että hyvien tyttöjen muodossa.

Bang Dreamia on kritisoitu aina välillä siitä, että pelissä on paljon myös covereita, eli tuttuja animebiisejä muista sarjoista. Minusta tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia, jonka kritisointi tuntuu vähän siltä kuin joku valittaisi siitä, että iltapäiväkahvilla on tarjolla sekä pullaa että jätskiä. Mutkun tässä on nyt liikaa kivaa! Tai jotain.

Tykkään myös Bandorin beatmapeista, ne ovat minusta selkeämmät ja kivemmat kuin Läpälöpössä, jotenkin rytmikkäämmät. En tosin oikeasti ymmärrä musiikista juuri mitään, joten joku rytmitajulla oikeasti varustettu on ehkä pätevämpi kommentoimaan asiaa.

Yleensähän mobageissa tarinat ovat selkeästi ei-kaanonisia tai sitten jotain yhdentekevää höpöhöpöä. Bandorissa sen sijaan aika kuluu, hahmonkehitystä tapahtuu ja ne tarinat kannattaa oikeasti lukea: siellä on hyvin kirjoitettua ja tunteisiin vetoavaa settiä. Tämä oli Se Juttu, millä Bang Dream lopullisesti muuttui #1 idolipelikseni.

Tosin läpälöpö voittaa Bandorin 9-0 animen laadussa. Muusseista ei olisi ehkä tullut mitään ilman taitavasti tehtyä ja aidosti hauskaa animea. Bandori yritti kai replikoida samaa ekalla kaudella, mutta tulos oli lähinnä ontto sarja varustettuna pahimmanlaatuisella cringellä. En halua miettiä Kasumin Tuiki tuiki tähtönen -esitystä oikeastaan enää koskaan.

Bang Dreamin eka anime ei kiinnostanut oikein ketään, ja hetken ajan koko tuoteperheen tulevaisuus vaikutti kyseenalaiselta. Onneksi rytmipeli pelasti, ja nykyisin tuoteperhe elää ja voi hyvin. Animellekin julkaistiin lopulta kaksi jatkokautta, jotka tekee eri studio – CG:stään tunnettu
Sanzigen. Nämä ovat jo miellyttävämpiä, ovat vähän kuin pelin tarinoita kokonaan animoituna.

Jos totta puhutaan, olisin mieluusti ottanut animen jatkokaudet 2D-animoituna, mutta tällä mennään. Animaatio on vähän jäykähköä eikä asettelussa, taustoissa tai visuaalisessta ohjauksessa muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, joka todella erottaisi animen pelin visual novel -tyylistä.

Animen eka kausi ja fiilikseni Kasumista

Nykyisellään yksikään animen kausi tuskin tuo uusia faneja mukaan, vaan ne ovat enemmänkin lisämateriaalia jo olemassa oleville faneille. Anime kamppailee myös fokuksen kanssa nyt kun tyttöjä on 6 x 5 = 30.

Tässä kohtaa näkisin itse mieluusti jo jotain muuta kuin Poppin Partya. Juu juu, se on koko Bandorin ”pääbändi”, mutta ensimmäinen anime oli kokonaan Popipaa, ja toisen kauden suurin draamankaari koski myös samaa bändiä. Lisää muita ruutuun! Hello, Happy Worldin jakso oli loistava happotrippi, ja oma lempibändini Pastel Palettes tuntuu olevan ruudulla vähiten.

Bandori on ehkä tuoteperheenä lopulta liian epätasainen saavuttamaan täysin Läpälöpön menestysasemaa, mutta epätäydellisyys on usein mielenkiintoisempaa kuin sellainen tasapaksu ihankiva. Plus, Bandorissa on paremmat ja nykyaikaisemmat tytöt. Taidan siis jäädä tähän kelkkaan, ainakin kunnes Läpälöpön kolmannen sukupolven tytöistä tulee anime.

Kanata no Astra ja pieni annos hypeä kesäkaudelle

Avaruus on kiva ympäristö. Olen varmaan tässä suhteessa tyypillinen nörtti, jos joku tarina tapahtuu edes osin avaruudessa, olen heti kiinnostuneempi kuin jos ei tapahtuisi. Jostain syystä avaruusmangaa on aika vähän. Ehkä se vaatii sellaista kiinnostusta ja perehtyneisyyttä, että se ei ole sellainen aihe, jonka mangapiirtäjä ensimmäisenä valitsee. Koulu tai japanilainen yhteiskunta muuten on helppo – senhän tuntee jo valmiiksi. Aikaa jää itse ruutujen piirtämiseen eikä tarvitse käydä kirjastossa lukemassa lähdeteoksia tai viettää tuntikaupalla aikaa Wikipediassa.

Tässähän sitä pönötetään

Kenta Shinohara ei ollut minulle erityisen tuttu nimi ennen kuin satuin tarttumaan Kanata no Astraan. Sket Dance oli kai jonkinmoinen menestys, mutta aika harvan kuulee puhuvan sarjasta täällä lännessä. Ostin kuitenkin Kanata no Astran ykköspokkarin joitain vuosia sitten aikamoisella yolo-asenteella: avaruusjuttuja ja viisi pokkaria vain, jos tuntuu pahalta niin ei ollut suuri menetys. Yllätyinkin sitten positiivisesti.

On kiva, kun joku sarja on selvästi suunniteltu alusta loppuun niin, että sarja ei vain haahuile eteenpäin alkuasetelman varassa. Kanata no Astra on sellainen ja se selittää myös tiiviin ja lyhyen pokkarimäärän. Välillä sarjaa olisi voinut kuvittaa ilmavamminkin ja antaa tapahtumille enemmän tilaa, mutta mukana pysyy vaikka tavaraa ja tapahtumia on ruutujen täydeltä. Sarja ei siis ole mitenkään erityisen nopealukuinen.

Tarinassa siis tulevaisuuden luokkaretkeläiset eksyvät x:n valovuoden päähän kotiplaneetastaan, ja heidän pitää seikkailla takaisin hylätyllä ja vanhalla aluksella, joka nimetään Astraksi. Jutussa on jotain mätää, ja seikkailun ohessa pitää selvittää, kuka luokkaretkeläisistä on petturi ja minkä takia koko liemeen ylipäätään päädyttiin. Hommassa kun on liikaa yhteensattumia pelkästään kohtalon oikuksi.


Tarina on tietysti paljon velkaa Moto Hagion klassikolle Juuichinin irulle, jonka leffaversion moni muistanee yhtenä harvana animena, joka on tullut Suomessa töllöstä. Siinäkin joukku nuoria joutuu pärjäämään keskenään avaruudessa ilman aikuisia, ja samalla selvitetään salaliittoa.

Kanata no Astran juonesta on vaikea sanoa paljoa enempää spoilaamatta, joten jätän väliin. Hahmot sen sijaan ovat helpompia käsitellä. Päähenkilö Kanata on shounenpäähenkilö – kuumakalle, fyysisiltä kyvyiltään ryhmän paras ja johtajahahmo. Päätyttö Aries on pirtsakka ja positiivinen. Sitten on älykäs ja rauhallisempi poika Zack sekä tämän lapsuudenkaveri ja tsundere Quitterie (ja vielä tämän pikkusisko Funicia). Loput porukan jäsenet ovat ujo Yun-Hua, prinssipoika Charce, kovis-mököpoika Ulgar ja kiltti Luca. Näin lueteltuna aika peruskauraa.

Totta kai jokainen hahmo muuttuu ja kasvaa stereotyyppiään suuremmaksi. Kivaa on myös, että hahmot ovat selvästi erinäköisiä ja tyyppisiä, ja sarja antaa fokuksen vuorollaan kaikille. Eivät nämä silti yksittäisinä mitään parhaita hahmoja ever!!! ole, vaan ovat parhaimmillaan käsiteltynä joukkona, jonka dynamiikan muutosta ja hitsautumista yhteen on mukava seurata.

MC-kun on MC-kun-mäinen

Kanata no Astra taisi mennä ilmestyessään ohi aika monelta. Lyhyt shounensarja on ehkä jo valmiiksi muutenkin vähän hassu tapaus. Olinkin sitten todella yllättynyt, kun uutinen animesovituksesta julkaistiin kauan mangan päättymisen jälkeen. Koska sarja on ilmestynyt kokonaan ja se on järkevän pituinen, koko tarina on mahdollista käsitellä. Toki myös avaruus on liikkuvana kuvana aina vaikuttavampi kuin mangan sivuilla.

Intoani lisäsi vielä, kun sarjan seiyuut julkistettiin. Yoshimasa Hosoyaa kuuntelen mielelläni melkein missä vain kontekstissa. Kouki Uchiyama on juuri oikea tyyppi Ulgarin ääneksi – kuulin jo mangaa lukiessani aika uchiyamamaisen äänen – ja Saori Hayami on samalla tavalla aivan oikea henkilö Yun-Huaksi. Eniten innostusta sai kyllä aikaan Nobunaga Shimazaki Charcena. Tämä on nyt sitä hyvää, kunpa vain anime ei sotke tarinaa ohjauksellisesti tai muuten!

Asterisk War, ranobetodellisuus ja miksi minä vihaan kaikkea hauskaa – myös sinun lempianimeyoutubettajaasi

Hei. Muistin että mulla on blogin puolikas. Muistin myös että tykkään kirjoittaa!

Olen satunnaisesti maininnut siellä täällä, että suosikkiranobeni on Asterisk War. Innostuin ranobeista viitisen vuotta sitten ja pidin niistä ohjelmankin Desuconissa. Minulla sattui olemaan kausi, jolloin oli intoa ja tilaisuus lukea paljon ja mielellään jotain kevyttä ja kivaa – lyhyt työttömyyspätkä valmistumisen ja työpaikan saannin välillä, lämmin kesä ja iso parveke oli voittava yhdistelmä.

Sen jälkeen englanninkielisten ranobejen saatavuus on parantunut aika roimasti, mutta muutama sarjasuosikki noilta varhaisilta ranobehöyrähdysajoilta maistuu yhä paremmin kuin uudet tulokkaat. Asterisk Warin kaltaista sarjaa ei englanninkielisillä markkinoilla ole toista. Nykyään lisensoidaan enemmän isekaita ja kaikkea postmodernin hauskaa ja kikkailevaa.

Asterisk War ei ole ollenkaan kikkaileva sarja. Se mitä siinä tapahtuu, tapahtuu ilman mitään itsetiedostavaa genreironiaa. Nykyisin jo se tuntuu virkistävältä ja mukavalta. On myös kiva upota maailmaan, jossa kukaan hahmoista ei ole ulkopuolinen muista maailmoista paikalle viskattu.

Moneen muuhun ranobeen verrattuna Asteriskilla on myös yksi aika merkittävä etu. Se on nimittäin hyvin kirjoitettu. En lue japania tarpeeksi hyvin, jotta voisin kommentoida alkuperäisversioita oikeastaan ollenkaan, joten ajatukseni perustuvat käännökseen. Voipi siis olla tämä ihan vain kääntäjän taitoakin, mutta Asterisk etenee kuin tavallinen kirja ilman kömpelyyksiä ja dialogia, joka koostuu äännähdyksistä ja kolmesta pisteestä.

Ilmeeni kun luen Asteriskia

Useat ranobekirjailijat on poimittu netistä, tyypillisesti eräästä japanilaisesta portaalista, jonne kuka tahansa innostunut kirjoittaja voi laittaa omaa hengentuotettaan. Nämä ovat proosallisesti vähän kököhköä settiä. Konsepti on yleensä hyvä, mutta itse tarina on täynnä technobabblea, tympeää dialogia tai ihan vain kykenemättömyyttä kirjoittaa jatkuvajuonista tarinaa. Tarinaa sitten putsataan kirjamuotoon sen verran mitä pystytään.

Pari tällaista mitä itse olen tullut lukeneeksi ovat limauudelleensyntymissarja ja (pahamaineinen?) Goblin Slayer. Kummassakin tarinankerronta ja hahmot jättävät toivomisen varaa, ja varsinkin Goblin Slayerissa tarina poukkoilee tyylillisesti minne sattuu. Eivätkä Sword Art Onlinenkaan netissä julkaistut ekat kirjat mitään varsinaisia mestariteoksia ole.

Asterisk War sen sijaan on selkeä ja helposti luettava. Taistelukohtaukset on selkeästi kuvailtu ja fiilis pysyy yllä, eikä tarina töksähdä hitaampiinkaan kohtiin. Maailmasta ja hahmoista paljastuu koko ajan lisää, mutta selkeästi niin, että nämä asiat on mietitty alusta asti.

Asteriskissa on tietysti paljon ranobehassua – kanjisanahirviöt, jotka luetaan omalla hassulla tavallaan, päähenkilö joka voittaa aina, stereotyyppisiä supervoimaisia teinejä ja päähenkilön ympärille kerääntyvä haaremi. Nämä toisaalta minusta kuuluvat genreen aivan samoin kuin itkuviulu ja surulliset tytöt Key-sovitukseen. En siis pidä niitä virheinä vaan päin vastoin.

Ilmeeni kun ei ilmettä

Vaikka minua ei niin paljoa haittaakaan, että joku ei tykkää juuri minun suosikkisarjastani… juuri tämän yhden sarjan tapauksessa välillä tukka nousee pystyyn ja selityssormi kohoaa (tämä kirjoitus on toki lähinnä virtuaalinen selityssormi). Ensin taustatietoa. En seuraa animeyoutubettajia siinä missä en katso muitakaan tubettajia. Selvisi kuitenkin, että Digibro oli ilmeisesti kuluttanut useamman videon verran aikaa juuri Asteriskin dissaamiseen. Animeversion perusteella totta kai.

Minua ärsyttää muutenkin se, jos jotain teosta tai tuoteperhettä kritisoidaan sovituksen perusteella – oletan, että jos jollakulla on aikaa vääntää vapaa-ajallaan kritiikkiä nettiin, hänellä on aikaa myös tutustua teokseen kunnolla. Ärsyttää myös se, että joissain piireissä on edelleen coolia haukkua animea ja tehdä iso numero siitä miten huono joku sarja on.

Jos minusta joku sarja on huono, jätän sen kesken ja katson tai luen jotain muuta. Se ei tietenkään ole ollenkaan niin raflaavaa kuin tehdä tikusta asiaa ja valittaa jokaisesta pikkuasiasta. Törmään itse asiassa samaan ilmiöön jatkuvasti myös Sword Art Onlinen suhteen – aina välillä tulee vastaan joku tietäjä, joka on jossain animetubettajan videossa x kuullut miten asia on, yleensä totta kai virheellisesti.

Rasittavin tällainen kiertävä netistä opittu juttu on, miten jollain muulla kuin Kiritolla näkyy animen ensimmäisellä kaudella 2 asetta, yksi molemmissa käsissä, ja tämän takia koko tuoteperhe on täyttä paskettia ja kauheata kun se ei pysy edes omissa säännöissään. Ensinnäkin tuo kohta on ihan perus animaatiomoka, jollaisia on kaikissa sarjoissa. Toisaalta jos nämä jostain youtubevideosta x animetietonsa oppineet olisivat lukeneet ne kirjat, sieltä olisi ehkä tarttunut mukaan se tieto, että Aincradissa on täysin mahdollista pitää asetta molemmissa käsissä. Sword skillejä ei vain voi silloin käyttää, ellei ole Kirito.

Se SAO-knoppitiedosta ja takaisin Asteriskiin. Sarjaa on tällä hetkellä olemassa 14 kirjaa ja se loppunee kolmannen taisteluturnaustarinankaaren jälkeen. Anime ehti käsitellä turnauksista ensimmäisen – ja niin tehdessään se jätti aika paljon pohjustusta pois. Anime on minusta lähinnä ihan ok – pidän sen visuaalisesta ilmeestä ja musiikista – mutta kyllä tämä tarina on parhaassa muodossaan kirjan sivuilta luettuna.

Vaikka juuri tämä taikakoulu ei juuri sinuun iskisi kuten minuun, suositan silti kahta asiaa: vähemmän meta-anime-juttuja kuten youtubea, enemmän itse asiaa kuten höpsöjä ranobeja, joiden perusteella voi muodostaa sen ihan oman mielipiteen.

Blogikirjoituksia sen sijaan kannattaa aina lukea, koska niissä on vain hyviä mielipiteitä.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑