Kalajuttu

Junichi Sato on eräs lempiohjaajistani ja mahou shoujo lempigenrejäni (olen jopa katsonut jotain 150+ jaksoa Precurea, apua), joten olin keväällä tietysti innoissani, kun Umi Monogatari julkistettiin. Xebec animoimassa ja tarina, joka perustuu pachinko-peliin (?!) ei luvannut mitään erityistä parhautta, mutta kun ohjaajana on mies, joka on myös Princess Tutun, Sailor Moonin, Arian ja Kaleido Starin takana, annoin itselleni luvan odottaa jotain kohtuulaadukasta.

Tarina on perushuttua: meillä on kesäinen, auringonvalossa kylpevä idyllinen saari ja sen ympärillä meressä asuvia meren ihmisiä. Eräänä kesänä saarella asuva Kanon ja merenneito Marin ystävystyvät ja saavat kuulla olevansa taivaan ja meren papittaret. Heidän pitää yhdessä pelastaa maailma pahalta Sednalta, joka haluaa hukuttaa sen pimeyteen. Asiaankuuluvat tietysti henshinit ja taikatyttöasut. Eli joopajoo, eläin-sidekickinä on kilpikonna meriteemaan sopien, Marinilla normaalina asuna kivan paljastavat bikinit ja mukana on vielä Marinin pikkusisko Urin samanlaisissa pikkupikkubikinissä pedokiintiötä täyttämään. Hyvältä kuulostaa.

Ensimmäinen kolmannes sarjaa onkin aika juustoa. Tarina etenee taikatyttökaavalla joka viikon vihollisineen (Sednan korruptoimia mereneläviä – tässä jaksossa pusukala, seuraavassa katkarapu!) kuin oppikirjatapaus. Lisänä on sopivassa määrin sitä, kun Marin pyllistelee bikineissä, hiukan slapstick-huumoria ja hiiiiiidaaaaasteeeeempoisuuuuutttaaa. Umi Monogatarissa on paljon samaa kuin Ariassa: sarjassa ei periaatteessa tapahdu yhtään mitään. Alkupuoliskolla se on huono asia, koska se vähäinen olemassa oleva juoni etenee tässä genressä aiemmin tallattuja latuja kuin oppikirjatapaus, eikä katsoja ole edes vielä ehtinyt kiintyä hahmoihin. Tarinaa kannattaa oikeastaan vain huumori, nätti animaatio ja kiva hahmosuunnittelu, mikä ei kuitenkaan ihan riitä pitämään hommaa pinnalla.

Onneksi Umi Monogatari parantaa loppua kohden: joka jakso on parempi kuin edellinen jaksosta viisi alkaen. Sato Junichi osaa kertoa suuristakin tunteista ilman, että kerronta muuttuu ylimelodramaattiseksi ja samalla tahattoman hauskaksi. Vaikka juoni onkin hiukan ennalta-arvattava, hahmonkehitys on loistavaa ja hienosti kuvattua, ja hahmoihin kiintyy. Kanon pimeine sydämineen on ehkä loistavimpia ja omaperäisimpiä päähenkilöitä mahou shoujossa aikoihin, ja sekä samaistuin että symppasin tyttöä aika tavalla. Kanon on hahmona vaikeasti kuvailtava ja oikeasti moniulotteinen. Marin on se perinteinen itkupilli taikatyttöpäähenkilö, jolla on suuri sydän, muttei paljoakaan aivoja tai maalaisjärkeä. Marin itkee paljon, mutta se ei kuitenkaan tunnu rasittavalta alun jälkeen – ja jopa Marinin ryöstöviljelemä, joka toiselle vastaantulijalle alussa julistettu ”Aishiteruuu!” saa tipan linssiin viimeisissä jaksoissa. Miten Sato Junichi sen tekee? Sama lausehan se on ollut koko ajan!

Animaatio on nättiä ja taistelukohtauksissakaan ei ole säästelty. Varsinkin merenalainen maailma on kaunis ja taustat tyylikkäät. Valitettavasti musiikkia en kuitenkaan voi ylistää. Sarjan musiikki on kokonaisuudessaan chillailuun sopivaa hissimusiikkia. Slice of life – kohtiin pianonpimputus sopii, mutta kun tarinan panokset nousevat ja meno kovenee, rentouttava jazzpimputus ei sovi oikeastaan mihinkään ja latistaa tunnelmaa. Äänimaailmaan tottuu niin, ettei se enää haittaa niin paljon kuin alkujaksoissa, mutta musiikin sopimattomuus lisää fiiliksiä siitä, että ne viikon hirviö – kohdat on yritetty pakolla istuttaa sarjaan, johon ne eivät sovi. Loppupäätä kohden varsinaista perinteistä taikatyttöilyä on vain nimeksi, ja hyvä niin – ne kohtaukset eivät kerta kaikkiaan istu sarjan hitaaseen tyyliin.

Seiyuutyöskely sen sijaan on erittäin laadukasta. Kanonin seiyuu Minako Kotobuki on kertakaikkiaan loistava uusi äänilahjakkuus. Sivuhahmo Ooshima (Aki Toyosaki) varastaa jokaisen kohtauksen, jossa esiintyy, ja kokeneet Yui Horie ja Miyuki Sawashiro tekevät laatutyötä Urinina ja Kojimana. Sarjan hyödyntämä huumori on useammin visuaalista kuin äänimaailman avulla toimivaa, mutta varsinkin Ooshiman kohtaukset ovat ratkiriemukkaita, koska kuva ja ääni toimivat niin hyvin yhteen. Kanonin suuttumista on myös hauska katsoa, koska ylivedetyt mustat pilvet ja ”paha aura” -kuvastot ovat sekä hauskoja että hieman surullisiakin, kun muistelun kautta katsoja oppii syyt Kanonin käytökselle.

Umi Monogatarista jäi lämmin, mutta hieman surullinen olo. Sarjan onnellinen ja silti hieman haikea lopetus oli komea ja tyylikkäästi toteutettu ja ohjattu, mutta tällä sarjalla olisi ollut rahkeita olla jotain vieläkin parempaa. Lyhyiden kesäsarjojen kastissa Umi Monogatari kuuluu kuitenkin samaan perushyvään kastiin Someday’s Dreamersin ja Uta~katan kanssa, joissa molemmissa on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä. Ihan jees, mutta ei suoraan lempparilistalleni pikkuvikojen takia.