Lautapeliloli

Aina joskus törmää animeen, joka ei ole erityisen hyvä millään osa-alueella – en voi kehua nättiä animaatiota, hienoa musiikkia tai ovelaa dialogia – mutta joka on kertakaikkisen koukuttava ja saa silti roikkumaan tuolin reunalla kynsiä purren. 22 jaksoa pitkä Shion no Ou on juuri tällainen sarja. Shôginpeluu ei kenties ensimmäisenä herätä mielikuvia eeppisyydestä ja liikuttavuudesta, ja minäkin tartuin sarjaan erittäin skeptisenä. Tällaisten turnaussarjojen kliseet lätkittynä perä perään heti ensimmäisessä jaksossa eivät ainakaan auttaneet hälventämään skeptisyyttäni.

Pelit ovat toki hyvä ja useampaan kertaan kokeiltu teema animelle, Hikaru no Go (go) ja Akagi (mahjong) ovat menestyneet länsimaistenkin fanien keskuudessa, ja Japanissahan mahjong-teemaisille mangoille on ihan omia lehtiäkin. Shion no Ou on ehkä tuntemattomin näistä sarjoista, joissa nappuloiden lyöminen laudalle on elämää suurempi asia. Sääli, sillä Shion no Ou on erinomainen esimerkki siitä, että tällaisten turnaussarjojen kliseet voivat yhä toimia, kun toteutuksessa on sydäntä ja ajatusta. Aina ei tarvitse olla postmoderni. Shion no Ou on itse asiassa katsojaystävällisempi sarja kuin muut vastaavat, sillä sen seuraamiseen ei tarvitse osata shôgin säännöt kuin vain auttavasti, ja koska shôgi muistuttaa länsimaista shakkia melko paljon, pelkkä shakin sääntöjen tunteminen riittää aluksi; animen aikana oppii kyllä shôgin erityispiirteet.

Shion no Ou kertoo 13-vuotiaasta Shionista, jonka vanhemmat murhattiin raa’asti tämän ollessa leikki-ikäinen. Shion näki kaiken, mutta traumatisoitui niin, että menetti puheäänensä ja kaikki muistikuvat kyseisestä illasta. Shion muistaa vain sen, että murhaaja jätti uhrien päälle shôginappulan kuningas – ”ou”. Naapurissa asuva pariskunta adoptoi Shionin, ja Shion alkaa ottoisänsä, ammattishôgipelaajan (”kishi”), opastuksella itsekin pelata shôgia. Sarjan alkaessa Shion on pyrkimässä itsekin ammattilaispelaajaksi.

Shion itse on hurmaava tapaus. Traaginen loli on tietysti sinänsä helppo hahmostereotypia ja keino lypsää sympatiaa yleisöltä, mutta Shion on aidosti koskettava hahmo kaikessa täydellisyydessäänkin. Shion on samalla sekä toisaalta ulospäin vahva että helposti haavoittuva, shôgimatsissa häntä ei saa helposti hätkäytettyä, mutta öisin painajaiset palaavat. Mykkä Shion kommunikoi muiden kanssa kirjoittamalla viestinsä muistilehtiöön, joten Shionin seiyuulle Ayako Kawasumille jäävät lähinnä Shionin sisäiset monologit.

Shion kohtaa useita vastustajia ja muita shôginpelaajia sarjan aikana. Shion no Ou välttää kuitenkin yhden kuopan – vastustajat eivät jää yksiulotteisiksi vain yhdessä jaksossa esiintyviksi fillerihahmoiksi, vaan suurin osa pelaajista tavataan myös myöhemmin uudelleen sekä matseissa että muuten vain shôgiyhdistyksen tiloissa. Näin sivuhahmotkin muodostuvat ehjiksi ja mielenkiintoisiksi persooniksi jo itsessään, eivätkä ole mukana edistämässä vain Shionin omaa tarinaa ja kasvua. Shionin ystävät ja heidän ongelmansa ja syynsä pelata shôgia ovat sarjalle aivan yhtä tärkeitä kuin Shion itse on; fanisuosikiksi taisi nousta resident trapin Ayumin kohtalo. Jopa Shionin ottovanhemmat ovat itsessään ehjiä hahmoja, eivätkä vain toteuta funktiota päähahmon vanhempina, kuten animessa niin usein. Shionin ottoisä on oma henkilönsä, jolla on omat shôgiottelunsa ja omat heikkoutensa.

Studio DEENin luoma visuaalinen ilme sarjalle on jossain määrin keskinkertainen. Animaatio ei ole huonoa, mutta ei erityisen mieleenpainuvaakaan. Hahmosuunnittelu on tehty hyvin, ja hahmot ovat helposti toisistaan erotettavissa, mutta suunnittelu on jotenkin geneerisen oloista. Lisäksi osassa jaksoista animointityyli ja hahmojen ulkonäkö muuttuu häiritsevänkin paljon. Musiikki sekin toimii sarjan kontekstissa, mutta yksinään sarjan OSTia ei juuri jaksaisi kuunnella.

Sarjan valtti onkin sen käsikirjoitus ja sopivalla tahdilla eteenpäin puskeva juoni. Käsikirjoitus luo jännitettä sekä hienosti mietittyihin matseihin että tapahtumiin sen ulkopuolelle; sarjassa ei ole mitään turhaa eikä varsinaisia suvantokohtiakaan juuri nähdä. Lähes joka jaksossa esiintyvä shôginpeluu kuljettaa yleensä juonta, ja shôgimatsien ulkopuoliset tapahtumat vieläkin enemmän. Jokainen jakso jättää katsojalle halun katsoa seuraava heti perään; minä maratoonaan sarjoja hyvin harvoin, mutta Shion no Oun katsoin 24 tunnin sisään. Suurin yksittäinen juonilanka on tieytysti Shionin vanhempien murhaajan henkilöllisyys. Jo alusta asti on selvää, että kyseessä on toinen shôginpelaaja, ja niin katsoja miettii jatkuvasti, kuka Shionin kohtaamista muista pelaajista saattaisi olla veriteon takana. Lopullinen murhaajan henkilöllisyys ja varsinkin motiivi on kenties hieman nieleskelyä vaativa, mutta sopinee maailmaan, jossa shôgi on SRS BSNS ja elämää suurempi asia.