Muusitounis kirjoitteli muutama aika sitten blogissaan, että anime on käteistä. Tätä Tounis perusteli sillä, että animessa on aina kyse rahasta – animen taiteelliset tuotantoarvot ovat lähes poikkeuksetta toissijaisia rahantaontamahdollisuuksiin nähden. Tämä on totta ja sen pitääkin olla totta. Anime on ehkä ainoa taidemuoto (katsokaa, kutsun sitä silti taiteeksi, lol), jonka lähestulkoon ainoa motivaattori on ihan puhdas raha.
Kuten sanoin, ei siinä sinällään mitään väärää ole. Jos kukaan ei maksa animestaan tai osta mainostilaa, ei sitä kauhean kauaa tehdä, sillä rahat yksinkertaisesti loppuvat eikä lisää tule. Olisi suorastaan vastuutonta kerjäämistä tehdä paskaa, joka kiinnostaa ehkä yhtä ihmistä, ja sen jälkeen vinkua siitä, miten kukaan ei ostanut (kuten suomalaiset taiteilijat tuon tuosta tekevät).
Tounis myös toteaa, että kun sarjoja tehdään pienelle kohdeyleisölle (=otakut), ei kompromisseja tarvitse tehdä, vaan sarjasta voidaan tehdä juuri sellainen kuin halutaan.
Ja tässä Tounis on väärässä!!1
Kompromisseja on nimittäin aivan äärettömästi. Me vain emme näe niitä, koska ne on sisäänrakennettu kaikkeen animeen niin, että emme välttämättä edes pidä niitä kompromisseina – ajattelemme, että niin asiat ovat, koska sellaista anime on; sellaista animen oikeastaan tuleekin olla – emmekä kyseenalaista asiaa sen enempää.
Ajatus pamahti päähäni, kun katselin tuossa jokin viikko sitten Gundam Unicornia, joka vaikutti, no, tasan samalta kuin kaikki Gundamit aina. Sarjassa on teinipoika ja yhtäkkiä pahikset hyökkäävät, teinipoika päätyy puolivahingossa Gundamin ohjaimiin ja vetää porukkaa pataan. Niin, ja Char (tai siis Full Frontal (lol mikä nimi), jonka äänenä on itse Shuuichi Ikeda).
Kuten Tsubasa viimeisimmän Anime-lehden pääkirjoituksessa totesi, animessa käytetään samoja rakennuspalikoita, kuten vaikkapa stereotyyppisiä hahmoja, koska ihmiset tietävät mitä odottaa. Jos joku on tsundere, voi jo tietää miltä hahmo näyttää ja miltä tämä kuulostaa. Eli Rie Kugimiyalta. Haaremianimeissa on aina nössö päähenkilö, koska niin kuuluu olla. Shounen-sankarit ovat nuoria sällejä, koska niin kuuluu olla. BL:ssä seme on kaksi metriä pitkä ja uke vaivaiset puolitoista, koska niin kuuluu olla.
Mikä tässä kuviossa sitten mielestäni mättää? No se, että anime genrenä uudistuu hitaammin kuin Mäkkärin purilaiset! Mäkkärikin tekee purilaiskampanjoillaan useammin kokeiluja kuin animesarjat keskimäärin. Ottaen huomioon, että suosituimmat animet ovat niitä, jotka tekevät ainakin jotain eri tavalla kuin muut, minusta on ihmeellistä, miten paljon täyttä kloonianimea tehdään (itse kukin voi perehtyä siihen, miten haaremianimet eroavat toisistaan, muuta kuin teemaltaan).
Kun aloittaa jonkin uuden animesarjan katsomisen, on sen osalta tehty jo mieletön määrä kompromisseja. Toki näistä monet ovat sellaisia kompromisseja, joita katsoja on valmis tekemään: jos joku oikeasti haluaa katsoa haaremisarjan, niin varmasti hänelle kelpaa se kompromissi, että sarjassa on liuta tyttöjä, jotka käyvät kaikki kuumana päähenkilöpoitsuun. Jos joku haluaa katsoa mechasarjoja, kyllä katsojalle varmasti kelpaa se kompromissi, että sarjassa on mechoja eikä vaikkapa lentoliskoja. Ja niin edelleen.
Mutta olisi kiva, jos niitä genreään vähän enemmän uudistavia sarjoja tulisi useampia. Esimerkiksi kauden isoimmat tapaukset eli Madoka ja Star Driver olivat molemmat taikatyttösarjoja, mutta täysin erilaisia. Star Driver oli mechasarjalta näyttävä taikatyttösarja (jonka taikatyttö olikin vieläpä poika); Madoka taas pojille suunnattu grimdarkki taikatyttösarja.
Muutosten ei tarvitsisi olla edes mullistavia, jotta sarja tuntuisi tuoreelta, eikä vain sen saman kierrätykseltä.
Eiks mun pointti kuitenkin ollu, että kompromisseja tarvii otakuyleisön takia tehdä vähemmän kuin jos sarjaa yrittäis suunnata kaikille? En oo kyllä varma mitä kirjotin, enkä jaksa tarkistaa koska herp derp internetissä ollaan, kiire on. Tottakai kompromisseja tehdään ja tiettyyn rajaan asti pitääkin tehdä, mutta kyllä sarjat enemmän varmaan toistais hyväks todettuja kaavoja, jos ne suunnattais massoille.
Tota kloonianimeiden määrää oon kyllä ihmetelly enemmänkin. Miten joku Hoshizoran tuotantotiimi on tullu siihen tulokseen että fuck yeah, tehdään tällanen, kun yli 9000 samanlaista viritystä on tuottanut miinus miljuuna yeniä, eikä mitään mullistavaa lähdetä edes yrittämään? Vai kattooks ne että jaha, Clannad myi ja sehän tais olla tällanen haaremi_animu, tehdääs samallainen JA LISÄTÄÄN FANSERVICEÄ FUCK YEA KÄTEISTÄ OVISTA JA IKKUNOISTA?
Kyllähän vuosittain tulee (joitakin) erilaisia ja uniikkeja tapauksiakin vastaan, ja ne on poikkeuksetta otakuyleisölle suunnattuja, joten sikäli väitteeni pitää osittain paikkaansa!
Mutta että kompromissittomia.. hö. En kyl tainnu kirjottaa niin. En tainnu!
Suurin syy miksi en enää ole samanlainen mangan ja animen suurkuluttaja kuin vuosia sitten on juuri se että ne ovat aina sitä samaa. Onhan länsimaisissakin sarjoissa omat kliseensä jota toistetaan kyllästymiseen asti, mutta Japani tuntuu vetävän sen potensiin kymmenen.
Olen kyllä miettinyt kovasti miksi näin on, onko syy se että yleisöön uppoaa vai se että eri genret ovat hioutuneet äärimmilleen vai liika kohderyhmäajattelu vai mikä?
En nyt tierä. Kyllä nuo shounensarjat ovat edelleen suosituimmat. Jos puhutaan vain otakusarjoista niin silloin muttei aina, esim. Strike Witches (DVD-myynnin ykkönen) ei ollut häävin erilainen jos katsoo pinta syvemmältä. Sarjan tarkoitus oli tarjota häpeämätöntä fanservicemenoa mechamimi muodossa ja tarinasta tuli siten cliche-täytteinen välttämätön paha.
Veikkaisin syyn siihen miksi suurin osa kaikesta viihteestä on aina ”sitä samaa” olevan siinä, että suurin osa niiden kuluttajista nimenomaan ei ole viihteen massakuluttajia. Harvapa sitä TV-sarjojen katsomisestakaan itselleen harrastusta tekee, vaan katsoo vain muutamia sarjoja. Tällöin kaavamaisuus ei pääse haittaamaan, koska sitä ei välttämättä edes huomaa ellei tarkoituksella etsi.
Tästä näkökulmasta suurkuluttaja, joka on nähnyt ”kaiken”, innostuu luonnollisesti aina kaavasta poikkeavista teoksista. Mutta ne saattavat olla kasuaalille kuluttajalle liiankin kokeellisia, etenkin jos niistä nauttiminen täysillä vaatii sitä aiempaa kokemuspohjaa siitä mikä on ”normaalia”…
Tounis: kylläpäs kirjotit koska oot kakka_pää :(( Mut joo, kompromissit perusoletuksia fjkdsklösdflö.
Tsubasa: sepä se… ”peruskama” tulee aina olemaan melko samanlaista, koska Carl Friedrich Gauss. Sille ei matemaattisesti yksinkertaisesti mahda mitään. Ja koska näin on, ne, jotka ovat aktiiveja ja harrastavat alaa aktiivisesti, leipiintyvät ”perusjuttuihin” helposti: koska tää on taas sitä samaa (TM). Erilaiset sarjat iskevätkin silloin tajuntaan; niissä voi olla tropeiden dekonstruktiota ja subvertiota ja ties mitä nurinpäin kääntämisiä. Ja koska katsoja tuntee tropeet läpikotaisin, muutokset niihin ovat tuoreita. Sen sijaan peruskatsojalle muutokset ovat vain kummallisia ja vieraannuttavia.
Pitäisikö siitä tehdä se oletus, että maailmassa on vain muutama tarina joita saa kertoa, ja ne pitää kertoa aina samalla tavalla?
Uusia kokeiluja tekevät animsarjat ovat toki suosituimpia kuin perusmätöt, mutta ainakin jos katsoo valtavirtaisesti esimerkiksi Japanin Top10 listoja, niin hyvin vahvasti siellä on yhä mukana sellaiset perusjuonella vuodesta [enemmänkin vuosikymmenistä, jos puhutaan aina ykkös- ja kakkospaikat valtaavista Sazaesta ja Chibi-Marukosta] toiseen pörräävät sarjat~
Kokeiluja tekevät animesarjat ovat varmasti suositumpia fandomin/otakujen keskuudessa, mutta perusyleisöön taitanee purra ihan perusjounet [Tosin voin itsekin kaikessa seitsemäntoistavuotisen ikäni ja viiden vuoden harrastuneisuuden kypsyydessäni sanoa, että osaan yhä nauttia täysin rinnoin esim. Pokémonista]
Hyvä kirjoitus noin muutoin, eipä siinä mitään :3