Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Sohjot kirjahyllyssä, ei vielä maassa

Täysin aiheeseen liittymättä hekottelen täällä sille, että allcaps-rölliotsikoilla saa näköjään kävijöitä ihan eri tavalla kuin tällaisilla peruspostauksilla. Voisinkin tästä lähtien laittaa näiden (tylsien?) manga-arvostelupostausten otsikoksi jotain ILMAISTA PILLUA LAUDAN NYYMEILLE tjsp.

Oikeaan aiheeseen eli mangaan. Manga-arvosteluja näkyy muuten Suomen blogosfäärissä tosi vähän. Olenko ainut, joka oikeasti ostaa isot määrät mangaa vai eikö muita vain kiinnosta kirjoittaa ei-liikkuvasta, mustavalkoisesta median muodosta? Vai saavatko kaikki jo tarpeekseen siitä, kun oikeat journalismin muodot eli Animelehti ja Japan Pop arvostelevat näitä samoja sarjoja? Hmm…

Kitchen Princess, luettu osat 1-2

Kitchen Princessin päähenkilö Najika on orpo (huoh) pirteä tyttö Hokkaidolta, joka on hyvin lahjakas ruuanlaitossa. Hän lähtee Tokioon elitistikouluun (huoh) etsimään mystistä lapsuuden prinssiään (huoh), juolta tämä vuosia sitten sai mystisen lusikan. Tämä juoni on, kuten huomaatte, äärimmäisen omaperäinen ja jotain, mitä shoujomangassa ei ole koskaan nähty. Haluaisin tietää, millä perusteella näitä äärimmäisen kliseisiä juonikyhäelmiä pieritään Japaninmaalla persrei’istä ulos – eikö siellä kukaan oikeasti mieti, että kaavaa voisi joskus taivuttaa edes johonkin suuntaan? Voi itku ja hammastenkiristys. Ostin Kitchen Princessin ekan osan, koska mukana sai ilmaista ruokaa, en siksi, että erityisesti olisin odottanut mitään lukunautintoa.

Näitä voi klikata suuremmaksi. Niinkuin fyi.

Onneksi aina voi olla myös väärässä. Kitchen Princess ei todellakaan muuta hyväksi havaittua shoujomangan kaavaa mihinkään suuntaan, mutta manga tekee kuitenkin kaiken peruskaavan sisällä oikein. Jo kokkausteema kantaa sarjaa yllättävän pitkälle – jokaisen pokkarin takana on kirjassa tehtyjen ruokien reseptit! – eikä manga kliseisyydestään huolimatta tunnu kuitenkaan väkisin tehdyltä. Juoni rullaa siististi eteenpäin, ruoka ja hahmot on nätisti piirretty, juonen kuljetus ruudusta toiseen toimii näppärästi eikä ikinä tule ”apua, kuka tää hahmo oli, mitä hittoa tässä tapahtui, missä nyt ollaan?” -ongelmia kuten minulle aina tulee varsinkin Arina Tanemuraa ja Haruka Fukushimaa lukiessa.

Kitchen Princessin suurin ongelma on piirrostyyli. Piirrostyyli on auttamattoman tylsä, perus-shoujo-Nakayoshia, jossa ei oikein ole mitään omaa. Vaikka tyyli on nätti ja kiva katsella, se on kuitenkin hirivttävän geneerinen ja yhdessä kliseisen juonen kanssa paketista tulee hiukan mitäänsanomaton, vaikka Kitchen Princessin tekijöillä selvästi on yritystä saada sarjaansa sitä kuuluisaa sydäntä mukaan. Kitchen Princess on hyvää perussohjoa, mutta ei kovin mielenkiintoista sellaista.

Alice 19th, luettu osat 6-7

Viimeksi syytin sarjan keskivaiheen pokkareita tyhjäkäynnistä. Onneksi viimeiset osat jättivät irtovitsit ja ”tykkää, eitykkää” -tason rakkausongelmoinnin sikseen ja nämä kaksi pokkaria käsittävät käytännössä pelkkää tiukkaa taikatyttötoimintaa viimeisten pomotaisteluiden muodossa. Loppu on juuri niin eeppinen kuin tällaisissa sarjoissa pitääkin olla, ja loppu hyvin kaikki hyvin, tietysti: pääpari saa toisensa ja siskokin pelastuu pahan kynsistä. Mukana oli kuitenkin yhden hahmon uhrautuminen Suuremman Hyvän puolesta, joka lähestulkoon avasi kyynelkanavat ja pillityskohtaus ei ollut hirveän kaukana.

Jäniksiä mangassa, automaattisesti hyvää tavaraa! PS PAINOLAATU HAISEE

Kokonaisuutena pidin sarjasta tosi paljon. Sanojen merkityksen ja voiman teema on sentään vähän jotain erilaista kuin yleensä taikatyttöilyssä pyörivä epämääräinen ”sydämen voima” tai joku muu yhtä pöhkö ja hattaramainen termi, Nyozeka nousi Parhaat Hahmot Evörrrr -listoillani kohtuullisen korkealle ja pidin myös sekä Alicesta että Mayurasta. Siskosten luonteen erilaisuus oli kuvattu hyvin ja molemmat myös säilyttivät luonteensa muuttumatta turhan radikaalisti tai epäuskottavasti täysin eri ihmisiksi sarjan aikana – sellainen ei ole hahmonkehitystä, se on vain huonoa käsikirjoittamista. Pääpoitsu Kyokin sai vähän taustatarinaa niin, ettei hahmo ole vain täysin geneerinen hiljainen komea nättipoika. Sivuhahmot sen sijaan olivat sarjan huonoin veto. Freytä lukuun ottamatta muut lotistyypit jäivät käytännössä täysin statisteiksi ja näiden olemassaolon sarjassa voi kyseenalaistaa: mihin ihmeeseen Englanti- Amerikka- ja Kiinavahvistuksia tarvittiin, kun nämä saivat hädin tuskin kolme vuorosanaa jokainen?

Shugo Chara, luettu osa 1

Ensimmäiset osat taikatyttösarjoissa menevät juonellisesti aina käytännössä täysin samaa reittiä ja niin ollen niiden arvostelukin on vähän vaikeaa.  Shugo Charan ensimmäinen pokkari olikin ehkä vähän tylsä kaavamaisine tapahtumineen: esitellään päähenkilö, esitellään tämän koulu, esitellään supervoimat, esitellään vastustajat.

Shugo Charassa on Peach-Pitin tavaramerkiksi muodostunut ällösöpön nätti piirrostyyli, joka  jo itsessään saattaa olla ihan hyvä syy tutustua tähän sarjaan. Tyyli ei ole ihan samanalaista kuin Peach-Pitin aiemmassa sarjassa Rozen Maidenissa vaan selkeämpää ja ällösöpömpää.

Niin viileää

Shugo Charan mielenkiintoisin osa oli sen päähenkilö Amu. Kuten pokkarin takakansiteksti kertoo, Amu kärsii puolivahingossa saamastaan koviksen leimasta. Omasta mielestäni ykköspokkarin hauskinta ja omaperäisintä antia olivat ne kohdat, joissa tämä näytetään (show, don’t tell!) Amun kuittaillessa puolivahingossa ihmisille jotain tosi coolia ja koulutyttöjen ihkuttaessa taustalla kun on tuo Amu ah niin siisti ja viileä! Jälkikäteen seuraava pienimuotoinen morkkis ”no miksi mä nyt taas noin sanoin” on sekin hassua, mutta ehkä joillekin lukijoille myös tuttua. Todellisen minän etsimisen teema varmasti kolahtaa täysillä Shugo Charan esimurrosikäiseen kohdeyleisöön – no, koko taikatyttögenrehän on oikeastaan murrosiän allegoria, joten mitä sitä enempää itsestäänselvyyksiä pälpättämään. Sarjan pakollisten taikaesineiden, munien etsintä saattaa kyllä herättää ei-kypsemmässä lukijassa hieman hilpeyttä. Kyllä minä sinulle munat näytän, eiku…

7 Comments

  1. Futoi yatsu

    Olen minäkin joskus jonkun mangan esitellyt :)
    Mutta oikeassa olet. Kotimaisista blogeista voisi äkkiä päätellä, että anime ja cosplay ovat valtavirtaa, manga marginaalia. Hieman outoa siinä on mm. se, että eroa ei voine selittää harrastuksen hinnalla. Cosplay on melko varmasti kalliimpaa kuin manga, vaikka animet lataisikin verkosta.

  2. Aura

    Arvostelun kirjoittaminen ei ole aivan siitä helpoimmasta päästä, joten ehkä niitä näkyy sen takia niin vähän? On vielä helppo sanoa että tykkää tai ei tykkää jostain, mutta kunnollinen perustelu on sitten vaikeampaa.

    Itse ostelen mangaa nykyään hyvin vähän, syynä on yksinkertaisesti se ettei rahaa ole. Sarjan pitää olla varmasti hyvä että sen viitsii itselleen hankkia. Ja suuri osa sohjosta ei tuohon kategoriaan kuulu… Olen itse aika kaikkiruokainen lukemisteni suhteen, ja uusiin sohjosarjoihinkin yritän välillä tutustua… Monasti on vain tullut harmiteltua noita samoja juttuja. Sarja voi olla kliseinen ja olla silti viihdyttävä, mutta jos manga on sitä hieman kömpelösti toteutettua osittain sekavaa kliseistä höttöä ja tekijä ei osaa piirtää mitään muuta kuin yhdennäköisiä hahmoja… niin ei. Ei riitä että silmiin ja rusetteihin on kiinnitetty huomiota jos kaikki muu kusee. (No okei, en enää kuulu kohderyhmään, jos sohjoa olisi ollut saatavilla silloin kun olin pieni niin näkisin asiat varmasti eri tavalla…)

    Noista edellä mainituista itselle on tuttu vain Kitchen Princess, joka yllätti minutkin positiivisesti. Jälleen sama juoni ja piirrosjälki, mutta toteustus toimii. En ostaisi sitä omaan hyllyyni, mutta onpahan oikeasti sujuvaa sarjakuvaa.

  3. Soiled

    Saahan mangatkin verkosta. Eihän se nyt mikään syy ole. :)

    Shugo Chara tuli tosiaan ostettua jo sen takia, että Rozen Maidenin kynänjälki miellytti. Shoujoa ei ole tullut luettua lähes ollenkaan, mutta ajattelin antaa tälle sarjalle mahdollisuuden.
    Ja vaikkei hyvä olisikaan, niin artti on sentään nättiä.

  4. stargay

    >>Manga-arvosteluja näkyy muuten Suomen blogosfäärissä tosi vähän. Olenko ainut, joka oikeasti ostaa isot määrät mangaa vai eikö muita vain kiinnosta kirjoittaa ei-liikkuvasta, mustavalkoisesta median muodosta?

    Minä ja Arana tätä joskus pohdittiin yhdessä, ja Arana nosti aika hyvän pointin siitä että englanninkielisessä blogosfäärissä yleensä naiset pitävät mangablogeja ja miehet animeblogeja. Suomessa näyttää toteutuvan ihan sama jakauma, eli naisblogaajat kirjoittelevat myös mangasta mutta suurin osa miespuolisista keskittyy pelkkään animeen. Siihen kun lisää sen että näissä piireissä on aika vähän naispuolisia blogaajia jotka kirjoittaisivat muusta kuin cosplaysta, niin manga jää äkkiä aika pienelle huomiolle. Sääli. Itse olen viime aikoina ostanut niin paljon mangaa etten ole ehtinyt kirjoittaa läheskään kaikesta, pitää yrittää korjata tilannetta jatkossa.

  5. Bubu

    Futoi Yatsu: Omituista sikälikin, että ainakin minä luen paljon enemmän mangaa kuin katson animea. Manga on hyvä tapa tappaa aikaa junassa, luentotauoilla, kyläreissulla, kahvilassa… toki jos lataa mangansa verkosta, noin ei voi tehdä. :D Cosplay on tosiaan huomattavastikin kalliimpaa kuin muutaman mangasarjan kerääminen. Hassua cosplayjutussa on vielä se, että aika harva cossari edes omistaa sitä cossaamaansa sarjaa missään muodossa, mangana tai DVD-boksina, tekee vain sen cosplaypuvun.

    Aura: Ei sitä välttämättä tarvitse arvostelua kirjoittaa. Ylipäänsä ihmiset puhuvat netissä mangasta vähemmän kuin animesta. Animesta postaillaan jakso jaksolta, mutta ei kukaan postaa vaikka viikottain uusimmasta One Piecen chapterista, buu.

    Luen shoujoa, koska pidän ylipäätään enemmän lapsille ja nuorille suunnatusta fiktiosta kuin aikuisten viihteestä. Huono teos on kuitenkin aina vain huono, ja juuri tuo sekavuus ja samanlaiset naamat ovat se syy, miksi dissaan täällä Arina Tanemuraa ja Haruka Fukushimaa aina kun ehdin. :D Okei, Tanemuralla on yksi tai ehkä kaksi oikeasti hyvää sarjaa, mutta siiiilti.

    Soiled: Shugo Chara on aika erilaista tavaraa kuin Rozen Maiden ainakin tuon ekan pokkarin perusteella! Tosin jotain yhtäläisyyksiäkin on, vaikka vähän tulikin Shinkua ikävä (Shinku Shinku, oi päivieni valo ja sielunsisareni). Tosi monet kehuvat Shugo Charaa tämän sukupolven Card Captor Sakuraksi yms yms yms, minkä perusteella itse nappasin pokkarin ärrältä mukaani.

    stargay: Joo, näinhän sen isossa maailmassa menee. En kuitenkaan haluaisi uskoa, että Suomen on pakko toistaa pienemmässä mittakaavassa samaa kuin muu maailma: eihän meillä edelleenkään ole yhtään episodiblogiakaan huolimatta siitä, että englanninkielisessä blogimaailmassa ne ovat suosituin blogaamisen muoto. Jostain syystä itse päädyin lopputulokseen, että suurin osa ei vain omista tai kerää mangaa samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Bubukuuti-residenssi. Tuskin ihan täysin oikea arvio, mutta tunnen kyllä aika monta animubloggaajaa, jotka eivät lue mangaa tai omistavat ehkä 15 pokkaria.

    Minulla on muuten vielä kaksi manga-arvostelupostausta jonossa heti tämän perään, että näistä ette ihan heti pääse eroon :Ddd Sitten vielä mahdollisesti manga top 10 -listaukseni… apua…

  6. Kuuti

    Yksi syy voi olla se, että anime soveltuu formaattinsa puolesta helpommin blogattavaksi kuin manga. Animen peruspalikka on yksi jakso, mangan peruspalikka joko yksi luku tai yksi pokkari, vähän katsantokannasta riippuen. Yhdessä mangaluvussa ei kuitenkaan ehdi tapahtua niin paljoa, että ihmiset välttämättä jaksaisivat askarrella oman blogikirjoituksensa jokaiselle luvulle; yksi mangapokkari taas on niin iso kokonaisuus, että sellaisesta blogaaminen vaatii jo huomattavaa panostusta, mikä pidentää kirjoitusta, mikä karkottaa lukijat. Tai sitten analyysi jää pintapuoliseksi. Ja lopultakin animesta blogaaminen on yksinkertaisesti helpompaa – lähdemateriaalin saa napinpainalluksella, mangaa taas pitää manuaalisesti tunkea skanneriin sivu tai aukeama kerrallaan.

    Tai ehkä manga vain koetaan jotenkin niin arkiseksi, ettei se herätä intohimoja; se ei ole kenellekään Juuri Se asia, mitä haluaisi tehdä, joten mielummin kirjoittelee siitä, mikä sitten niitä intohimoja herättää – on se sitten anime tai cosplay.

    Asiasta puheen ollen, minulla olisikin yksi manga-aiheinen postaus lähestulkoon valmiina, mutta pitäisi kahlata läpi jotain 34 pokkaria paskaa kertauksen vuoksi ja pientä tilastointia varten. Yhyy.

  7. Aura

    Ehkä animessa on vain sitä jotakin, onhan se värikästä ja se liikkuu. Mustavalkoinen manga ei ole samalla tavalla… no, samalla tavalla helposti lähestyttävää? Jo sarjojen openingeistakin saa kätevästi puhuttavaa, mutta sarjakuva-albumin kannesta tuskin kukaan jaksaa turista. En tiä.

Vastaa käyttäjälle Aura Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑