Ensimmäinen osa täällä.
Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.
Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.
Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?
Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…
Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!
Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.
Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.
Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!
Mielestäni Kokoron ongelma ei ole se että kikkailut hukuttavat tarinaa alleen liian tietoisesti, vaan se, miten ne on toteutettu.
Onhan se ihan järkeenkäypää että tekijät heittäytyvät joskus siinä määrin kunnianhimoisiksi, ettei se pelkkä tarina enää riitä, vaan jotain muutakin pitäisi saada sen piristeeksi – varsinkin Aoi Bungakun kaltaiseen suuren skaalan artfägeilyyn, jossa kaikki muutkin tekijätiimit pistävät parastaan etteivät jäisi muista huonommiksi. Kokoro ei välttämättä olisi yksittäisenä tarinana ilman näkökulmaswäppäystä jäänyt pahemmin mieleen muuna kuin sinä vähäeleisenä ja aika unohdettavana kolmiodraamana siinä sarjan voimakkaampien ja eniten kerronnallisesti leikittelevien adaptaatioiden välissä. Minusta Kokoron näkökulmakikka olikin hieno idea, mutta jäi kismittämään, ettei siitä revitä irti enempää.
Sen sijaan, että saman tarinan kertomisesta kahteen kertaan olisi raastettu viimeisetkin pisarat todella elävän ja moraalisesti mutkikkaan kolmiodraaman rakentamiseksi, porukat päättivätkin olla yhtä taiteellisia kuin kaikki muut ja päätyivät käyttämään puhtaan näkökulmallisten muutosten lisäksi kasakaupalla tarinallisia muutoksia. Se että toisen tarinassa on kesä ja toisen tarinassa talvi tai että yhdessä tarinassa totuus kihlauksesta paljastuu täysin eri kohtauksessa kuin toisessa voi olla taiteellisesti tosi elävöittävää, mutta se myös muuttaa eri näkökulmat pikemminkin toisiaan etäisesti muistuttaviksi kertomuksiksi kuin aidosti uskottaviksi samoja tapahtumia eri henkilöiden pääkopista kuvaaviksi otannoiksi (mikä olisi ollut paljon tehokkaampaa hahmojen kuvauksen kannalta).
Kohtaus, jossa K ja Ojou-san ohittavat Sensein sateessa on olennaisesti tosiseikoiltaan kummassakin jaksossa sama mutta näkökulmallisesti K:n ja Sensein versiot eriävät selvästi. Hetki demonstroi erinomaisesti, kuinka voimakkaaksi asetelma olisi voitu rakentaa kikkailun avulla, jos ohjaaja ja käsikirjoittaja eivät olisi ryhtyneet artsyilemään henkilösuhteiden kustannuksella. Nyt suuri osa jaksoista tuntuu liiallisten eriävyyksien vuoksi toisiinsa nähden lähinnä tyhjäkäynniltä (Herossa sentään on ideanakin että kaikki valehtelevat koko ajan, minkä takiat faktatkin muuttuvat versioiden välillä, mutta Kokorossa kuitenkin haetaan vilpittömyyttä).
Run, Melosista olen tismalleen samaa mieltä kanssasi, hieno pätkä.
Totta kyllä, mikäli oltaisiin pysytty vain näkökulmaeroissa Kokoron kikka ei mielestäni olisi ollut niin päälleliimatun ja itsetarkoituksellisen oloinen. Ne tarinalliset muutokset vieroittivat tarinasta, jolloin hommaan ei enää suhtautunut eläytyen vaan lähinnä etsien vihjeitä tai vinkkejä siitä, mikä on se ”oikea” totuus.
Kumma miten epämääräisestä yaoiahdistuksestani huolimatta onnistun nykyisin aina kuulostamaan lähinnä 15-kesäiseltä yaoihaukalta. :D Mut kun Run, Melos oli hyvä!