Pingviinirumpu loppui sitten loistavana joululahjana. Nyt on ainakin jotain, mitä miettiä ja burgeroida salaa pään sisällä samalla kun mukamas nyökyttelee sukulaistäti X:n jouluvalmistelujutuille. Lähiaikoina on eletty mielenkiintoisia aikoja sikäli, että ensin saatiin Utenan käsikirjoittajan uusi sarja (Star Driver, jonka vikan hahmoanalyysin voisin joskus siirtää muistilapuilta koneelle) ja sitten itse ohjaaja-Ikuhara ryhtyi animehommiin vuosien hiljaiselon jälkeen.
Utenan varjo häilyy molempien uusien sarjojen päällä, mutta hieman eri tavalla. Pingviinirumpu oli Utenaan ja Star Driveriin verrattuna huomattavasti vähemmän ritualistinen sarja. Selviytymisstrategia toistui alkujaksoissa sen pari kertaa, mutta sen jälkeen sarja lopetti kaavamaisuuden ja ryhtyi yksinkertaisesti jonkinlaiseksi psykologiseksi draamaksi. Pingviinirumpua on vielä vaikeampi tunkea mihinkään genre- tai kohderyhmälaatikkoon kuin Utenaa tai tähtikuskia. Se ei ole shoujo, shounen, seinen tai josei; se ei ole taikatyttöilyä, mechaa tai mitään muutakaan. Ja sellaisenaan se on äärimmäisen virkistävä tapaus nykyisessä animeteollisuuden ilmapiirissä, jossa sarjat brändätään tarkkaan johonkin kastiin ja määritelmään jo ennen alkamistaan. Madokahan leikki charapiirteillä ja genremääritelmillä alkuvuodesta hauskasti näyttämällä perussöpöltä leveänaamataikatyttöilyltä, loistavaa rölliä.
Olen kenties jäävi sanomaan, mutta Pingviinirumpu ei ole kovin vaikea sarja. Vaikeampitajuisia sarjoja on paljon, Paranoia Agent ja Mouryou no Hako esimerkiksi. Rummussa on toki symboleja ihan sikana, osa oleellisia osa ei. Symbolit hämäävät hiukan, mutta kaikista tärkeimmistä juonenkäänteistä saa kiinni myös ilman symbolimerkitysten tajuamista. Väitin jo alusta alkaen, että pingviineillä itsessään ei ole sarjassa muuta symboliarvoa kuin olla olemassa joka paikassa – ne eivät siis merkitse ilmaston lämpenemistä tai sydämen kylmyyttä tai mitään muutakaan, ne ovat vain visuaalinen motiivi jota spämmitään ympäriinsä Utenan ruusujen tai Star Driverin pelikorttien tapaan.
Omena sen sijaan on pingviinirummun ”oikea” symboli, jolla on juonellista merkitystä. Omena tarkoittaa elämää, elämänvoimaa, kohtaloa ja rakkautta. Alussa vain Kanballa oli omena, jonka tämä sitten jakoi Shouman kanssa, minkä Shouma jakoi Himarin kanssa. Kenelläkään ei ollut kokonaista omenaa, minkä takia kolmikon elämät olivat vajaat ja toisiinsa sidotut. Lopussa molemmat veljekset antoivat omenan osansa Himarille, joka sai näin mahdollisuuden elää ja vapautui kirouksestaan olla epätoivottu lapsi.
Kohtaus, jossa Kanba muuttuu lasinsirpaleiksi aivan kuten Himarin ennalta määrätty kohtalo lapsigrillissä olisi ollut, oli yksi koko sarjan väkevimmistä. Ringo ja Shouma eivät kyllä jääneet paljon jälkeen. Ilman kohtalonsiirtotaikaa Himari olisi luultavasti kuollut silti, tai ainakaan sarjan kaikkien sivuhahmojen kohtalo ei olisi ollut niin onnellinen, kuin se lopussa on. Kohtalot voitiin siirtää uusille raiteille ja kaikki muuttui hyväksi, aww. Ringon kasvu itsekkäästä stalkkerieukosta Momokan kaltaiseksi maailmanparantajaksi oli Ikuharalta mestarillista työtä. Koskaan ennen ei sarjan tyhmimmästä hahmosta ole lopussa tullut ehdotonta suosikkihahmoani!
Onko elämä sitten vain pidennetty rangaistus, jossa jotkut ihmiset ovat toivottuja ja jotkut vain kerta kaikkiaan eivät? En ihan allekirjoita Ikuharan aika kyynistä sanomaa. Kanban ja Shouman lopullinen kohtalo on toki tarkoitettu onnelliseksi. Heille käy kuin Madokalle tai Utenalle (tästä voidaan kiistellä, Utena saattaa olla vain jossain Ohtorin ulkopuolella) ja siirtyvät jonkinlaisiksi metafyysisiksi olennoiksi normitodellisuuden ulkopuolelle. Henkilökohtaisesti en pidä tällaisista lopuista hahmoille sen takia, että uskon näkyvän maailman olevan ja paras ja tärkein, en usko mihinkään Nirvanaan tai valaistumiseen (tästä voi syyttää Universumien Tomua ja Philip Pullmania). Animea katsoessa näihin loppuihin saa kyllä tottua :F Tuntuu olevan yksi suosikkilopetuksista.
Musiikinkäyttöä pitää vielä kehua yhden kappaleen verran. Varsinkin viimeisessä jaksossa musiikin voima nousee ihan uusiin sfääreihin ja huomasin hyräileväni sarjan teemaa (ei siis openingia, hoksaatte ehkä) vielä pitkään katsomisen jälkeenkin. Loistavan soundtrackin ei näköjään tarvitse aina olla Yuki Kajiuran tai Taku Iwasakin kaltaista mahtipontista paisuttelua, vaan vähän hienovaraisempikin raita riittää oikein käytettynä.
/a/ on täynnä vihaketjuja, joissa väännetään vuoden 2011 parhaasta animesta – Madoka vai Pingviinirumpu. Oma mielipiteeni on, että rummussa riittää analysoitavaa pidemmäksi aikaa ja se kestää uudelleenkatsomista paremmin kuin lopulta aika yksinkertainen aikamatkustustarina Madoka. Madoka on näistä kahdesta enemmän jipposarja, jonka ainoa idea on taikatyttögenren kääntäminen päälaelleen. Voi tosin olla, että olen väärässäkin, ja tässä se ikävä deepfagiys sitten näkyy…
Kompromisseja on nimittäin aivan äärettömästi. Me vain emme näe niitä, koska ne on sisäänrakennettu kaikkeen animeen niin, että emme välttämättä edes pidä niitä kompromisseina – ajattelemme, että niin asiat ovat, koska sellaista anime on; sellaista animen oikeastaan tuleekin olla – emmekä kyseenalaista asiaa sen enempää.
Mikä tässä kuviossa sitten mielestäni mättää? No se, että anime genrenä uudistuu hitaammin kuin Mäkkärin purilaiset! Mäkkärikin tekee purilaiskampanjoillaan useammin kokeiluja kuin animesarjat keskimäärin. Ottaen huomioon, että suosituimmat animet ovat niitä, jotka tekevät ainakin jotain eri tavalla kuin muut, minusta on ihmeellistä, miten paljon täyttä kloonianimea tehdään (itse kukin voi perehtyä siihen, miten haaremianimet eroavat toisistaan, muuta kuin teemaltaan).
Sun Tzu sanoo: ”Voittoisa kenraali voittaa ensin ja menee vasta sitten sotaan. Häviävä kenraali menee ensin sotaan ja yrittää sitten voittaa.” Yksi tapa ymmärtää tämä on se, että voittoisa kenraali järjestää asiat ensin hyvin ja hyökkää vasta sitten: hän varustaa joukkonsa ensiluokkaisesti, kouluttaa näistä tehokkaan ja toimintakykyisen armeijan, varmistaa, että huolto toimii ja että miehet ovat kunnossa ja että olosuhteet ovat oikeat, ennen kuin hän hyökkää. Jos lähtee soitellen sotaan, saattaa matkan varrella huomata, että puuttuu sitä ja tätä, miehiä ei ole koulutettu kunnolla ja varusteidenkin kanssa on vähän niin ja näin. ”Harrastajilta harrastajille” on juuri tätä ensin sotaan lähtemistä ja voiton yrittämistä sen jälkeen – ja tulokset puhuvat puolestaan. Tieto ei kulje, 40 cossaajaa istuu (tai seisoo, koska tuoleja ei ole tarpeeksi) pienessä huoneessa ilman juotavaa tunteja, cossikisaan jonotetaan tunteja, kun paikkojen ennakkovarauksista luovutaan, jne. Ja väliajalla katsotaan hyvinkin vaivaannuttavaa ukulelen soittoa, koska väliaikaohjelmaa ei ole järjestetty – jota ei tosin edes tarvittaisi, jos tuomarointi järjestettäisiin paremmin.