Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Cosplay (Page 2 of 9)

Ostopukujen aika

Aloittaessani cosplayn vuonna 2005 ei cosplaypukuja voinut ostaa. Se ei vain ollut mahdollista, koska ei ollut mitään tahoa, josta pukuja olisi saanut valmiina. Niinpä kaikki tekivät itse miten suinkin osasivat tai sitten teettivät puvun jollain ompelijalla, joka ei välttämättä ihan ymmärtänyt, miltä cosplaypuvun pitäisi näyttää. Ja okei, Bodylinea sai Cosmatesin kautta jo silloin, mutta se oli niin kallis paikka, ettei se oikeastaan ollut vaihtoehto kuin ehkä jonkun geneerisen mikopuvun hankintaan. Eikä kenelläkään ollut Paypalia tai luottokorttia kuitenkaan.

Ajatusmallini cosplaysta kehittyi jo ihan tästä syystä hyvin käsityökeskeiseksi. Puvut tehdään ja tehtiin itse, koska cosplay ei oikeastaan voinut olla muuta kuin primäärisesti käsityöharrastus. Varsinaisia conejakin oli niin vähän – Animecon kesällä ja yksipäiväinen Tracon syksyllä tai talvella – että pukuja oli hyvin aikaa työstää vuosi. Pukujen pitäminen oli paljon pienemmässä roolissa kuin niiden tekeminen.

Olen aina ollut askartelija ja ompelija mielenlaadultani muutenkin. Katsoin muinaisina vuosina mielelläni muita vähän nenänvartta pitkin, jos pukuihin käytetty vaiva ei jotenkin vastannut standardejani. Koska cosplay on sitä, että suunnilleen puvun langat kehrätään itse ja kaikki on pakko itse väsätä! ”Oikea” cossaaja on sellainen, joka tekee kaiken itse, sellaisenkin, missä ei välttämättä ainakaan ulkopuoliselle ole mitään järkeä.

Muistan keskustelleeni palavaan sävyyn siitä, onko järkevää ostaa cosplayasuun kuuluvat valkoinen paita ja mustat housut vai ei. Nämä olivat siis aivan järkeviä debatin aiheita joskus vuonna 2007, kun käsityö oli arvo jo sinällään.

Internet ja japanilaisen cosplaykulttuurin tulo lähemmäksi meidän varianttiamme tästä nörttipuuhasta on muuttanut harrastusta aika paljon. Yhtäkkiä Japanissa aina suositut ostopuvut ovat meidänkin saatavillamme, joko juurikin sieltä Bodylineltä tai sitten Taobaon tai Aliexpressin kautta Kiinasta. Ostopuvut ovat yleensä halvempia kuin kankaiden ja tarvikkeiden osto pukua varten täältä koti-Suomesta. Usein ostopuvuissa on teollisilla välineillä toteutetut yksityiskohdat, jotka ovat lähempänä esikuvaa kuin mikään kotikonstein aikaansaatu. Esimerkkejä tästä ovat erilaiset esimerkiksi koulupuvuissa esiintyvät kirjotut merkit tai 100% esikuvan mukaiset printtikankaat.

Toki ostopuvuissa on omat ongelmansa. Kiinapuvut ovat yleensä aina jotain polyesterisekoitetta, mikä ei välttämättä ole kaikissa puvuissa paras kangas. Istuvuutta saa yleensä korjailla ja jotkut yksityiskohdat saattavat olla todella halvan näköisiä.

Lisäksi on hyvä ottaa esille kysymys, mistä ostopuvut oikein tulevat ja maksetaanko niiden tekijöille asiallista palkkaa. Aivan kuten normielämän vaatteiden kohdalla, länsimaisen kuluttajan olisi vastuullista ajatella vaatteiden alkuperää. 2 euron Gina Tricot -paita ei voi olla eettisesti tuotettu; onko 15 euron cosplaypukukaan sitä?

Laajentaen toki on hyvä myös miettiä samaa asiaa cosplaykankaiden kohdalla – onko kutomon tai värjäämön työoloista mitään tietoa – mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Ylipäänsä uusi mahdollisuus valita käsityön ja ostopuvun välillä on muuttamassa harrastusta. Cosplayn ei tarvitse enää olla niin selkeä käsityöharrastus ja varmaankin esimerkiksi suuri osa Love Liven pukuilijoista on valinnut ostopuvun; sarjan ostopuvut ovat yleensä todella pätevän näköisiä ja ne sisältävät paljon sellaisia yksityiskohtia, jotka on helppo toteuttaa massatuotantona mutta vaikeita väsätä kotona. Lisäksi melkein kaikki sarjan sadat (!) puvut ovat helposti saatavina ostoversioina.

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta luulisin harrastuksen Suomessa kehittyvän pikku hiljaa samaan suuntaan kuin Japanissakin. Suosittujen hahmojen helposti ostoversioina löytyvät puvut ja yksinkertaiset koulupuvut ostetaan, harvinaiset ja vaikeat puvut tehdään itse.

Haluaisin ajatella, että ostopuvut korostavat hauskanpitoa puvussa ja tuovat harrastuksen lähemmäs kaikkia. Ensimmäinen cosplaykokeilu on parin vaivattoman klikkauksen päässä, eikä pukua varten tarvitse kahlata nettitutoriaaleja ja opiskella ompelukoneen käyttöä, jos ei halua. Toisaalta ostopuvut voivat viedä harrastusta ulkonäkökeskeisempään suuntaan. Jos ennen ihailtiin pukulijan osoittamaa taitoa puvunteossa, mitä voi ihailla, jos pukua ei ole tehnyt itse – komeaa kroppaa ja nättiä naamaa?

Aikataulusyistä ja kokeillakseni pimeää puolta valitsin itsekin ostopuvun pariin tämän vuoden tapahtumaan. Ristiriitainen tunnehan siitä tuli, vaikka remppapuuhien ja työmatkojen keskellä ostopuku oli yksinkertaisesti hauskanpidon kannalta paras valinta. Ei puvuntekostressiä töiden jälkeen, vaan rentoa shoppailua interverkossa ja visa vinkumaan.

Vanhoja ajatusmallejaan on joka tapauksessa vaikea karistaa. Tekisi melkein mieli laittaa otsaansa joku lappu, missä lukee ”OSTIN OSTOPUVUN! SORRY COSPLAYJUMALAT!” kun pukua pitää tapahtumassa. Ettei kukaan nyt vahingossakaan luule, että väitän tehneeni puvun itse. Ja tehtyä tekoa tekee mieli perustella kaikille. En minä siksi, että olisin laiska. No kun se on halpaa, kangaskin olisi maksanut Eurokankaassa satasen. Ja kun on niin kiireistä. Ja sitä ja tätä.

Mutta miksi ihmeessä asiaa pitäisi edes perustella kenellekään? Ostopuvut ovat ihan yhtä lailla osa cosplayharrastusta kuin 150 työtuntia kirjontaa alushameeseen, jota kukaan ei edes näe. Maailma muuttuu, jäärä yrittää pysyä perässä.

Cosplaypuolue ei vieläkään edustettuna

Yukicon oli ja liian paljastavasta pukeutumisesta tuli noottia, kuten viimeksi blogasin. Yukicon kommentoi tapausta blogauksessaan, mutta kommentti oli lievästi sanottuna hämmentävä. Yhteisymmärryksestä tuskin voidaan puhua, tuskinpa cossaaja muuten olisi kirjoittanut asiasta tilitystä Facebook-sivulleen. Yukiconin mukaan seksikkäitä tai paljastavia asuja ei ole kielletty, mutta niin vaan kiellettiin. Järjestyksenvalvoja olisi kuulemma toiminut samoin missä tahansa vastaavassa tilanteessa, koska laki. Paitsi että tuskin. Vastaus herätti enemmän kysymyksiä kuin tarjosi vastauksia.

Ilmeisesti Yukiconin näkökanta siis oli ”Hoidettiin homma päin persettä ja JV:t saavat toimia mielivaltaisesti, kunhan keksivät jonkin selityksen teoilleen. Ei olla kielletty mitään, paitsi jos JV:stä siltä tuntuu. Tehtiin mitä piti.”

Reilut seitsemän vuotta sitten kirjoitin tähän blogiin tekstin ”Cosplaypuolue ei ole edustettuna”. Asiat ovat toki sen jälkeen menneet huomattavasti parempaan suuntaan, mutta kuten Yukicon näytti, petrattavaa on edelleen. Mutta ei tässä pelkästä Yukiconista ole kyse, vaikka se onkin viimeisin sensoriksi ryhtynyt coni. Vuosien varrella cosplay-sensurointia ovat harjoittaneet oikeastaan kaikki isot conit – niin Animecon, Tracon kuin surullisesti Desuconkin. Desucon tosin taitaa olla näistä ainoa, mistä ei tullut minkäänlaista kohua jälkeenpäin, mistä kiitos Ilonan jälkihoidolle (ks. kommentit). Mutta jälkihoitoa ei tulisi tarvita lainkaan.

Muistin virkistykseksi luin oman postaukseni uusiksi. Vaikka ilmaisutapani olisi nykyään ehkä vähän erilainen, pointit ovat edelleen jotakuinkin samoja.

Jatka lukemista

Taas Desucon vihaa cossaajia

Sibeliustalon lattiat eivät olleet Frostbiten jäljiltä edes ehtineet kuivua, kun jälleen ulistiin, että Desucon se vihaa cossaajia ja yrittää savustaa cossaajat tapahtumasta. Uusimpana ilkeytenä oli tämä K-18-ikäraja, joka siis tehtiin ihan cossaajien kiusaksi, koska kaikki cossaajat ovat alle 18-vuotiaita, tai jotain. En tiedä millä logiikalla. Lisäksi Desucon syrjii cossaajia, koska Desucon on ohjelmapainotteinen tapahtuma.

Juuh elikkäs. Mistäköhän sitä alottaisi?

Jatka lukemista

Cossaajapeppujen sietämätön kipeys

Nyt kun en ole enää Desuconissa missään virallisessa järjestelyroolissa, voikin huudella kaikkea kivaa mitä silloin ei olisi voinut! Eli puhutaanpas vähän cossaajista.

Vaikka en sitä Tracon-päivityksessäni maininnutkaan, niin viime viikonlopun tapahtumassa pidettiin tosiaan World Cosplay Summit -karsinta. Perinteisesti WCS:n, kuten muidenkin cossikisojen jälkipeli, on ollut vähintäänkin draamantäytteistä. Väärät tyypit voittaa, väärillä asuilla ja väärillä esityksillä ja tuomaristokin on osaamatonta, puolueellista ja lahjottua. Tälläkään kertaa ei ulinalta vältytty.

Cidin avautumisessa ei sinällään ollut mitään erityistä, mikä erottaisi sen muista avautumisista. Syy, miksi sen ylipäänsä tässä nostan esiin, on se, että se lopulta antoi kimmokkeen tälle kirjoitukselle. Cidin kirjoitus on nimenomaan hyvin tavanomainen avautuminen cossikisasta.

Mutta kun nämä cossiulinat toistuvat joka ainoan kisan jälkeen. Yhyy, tuomarit oli ilkeitä, tuli paha mieli!

Jessica Nigrin perse

Ok, ymmärrän kyllä: tuomarointiin meneminen jännittää. Varmasti mikä tahansa sellainen, jonka valmistelut kestävät yli kuukausia ja joka sitten kulminoituu yhteen lyhyeen hetkeen, jännittää. Oli sitten kyse pääsykokeista, Ekasta Kerrasta tai cossikisasta. Ja kyllä, tuomaroinnissa on ilmeisestikin vuosien varrella tullut ihan oikeita ylilyöntejä, kuten tämä yksi legendaarinen tapaus, jossa 14-vuotiaalle tytylle annettu ainoa cossipalaute oli ”hameesi on liian pitkä hahmon hameeseen verrattuna”.

Mutta silti: jotain rajaa nyt. Minun on jotenkin hyvin vaikea uskoa, että cossikisojen tuomarit olisivat tarkoituksella ilkeitä mulkeroita, tai edes vittuiluun välinpitämättömästi suhtautuvia. Päinvastoin, eivätköhän nämä tiedä vastuunsa oikein hyvin. Mitä cossaajat oikein kuvittelevat?

Ei sillä, etteivätkö tuomaritkin joskus voisi sanoa jotain, mistä voisi loukkaantua. Ihmiset ajattelevat eri tavalla ja toisaalta on täysin mahdollista sanoa epähuomiossa jotain, minkä toinen käsittää väärin. Ja kun kisaaja on jo valmiiksi virittyneessä tilassa, tämä helposti tulkitsee kaikkea pahimmalla mahdollisella tavalla.

Mistä päästäänkin pointtiini:

Cossaajat, nyt SAATANA sitä terästä selkärankaan.

Ihan oikeasti, jos olet 1) yli 18-vuotias ja vieläpä 2) pyrkimässä kansainvälisille areenoille, niin oletko miettinyt, että ehkä sinun pitäisi kyetä ottamaan vastaan myös sitä kuuluisaa kriittistä palautetta? Tai että jos joku sanookin pahasti, niin ensireaktion ei välttämättä pitäisi olla että yhyy se sanoi pahasti? Ette te kai ole mitään pikkulapsia, joita pitäisi kohdella silkkihansikkain ja silittää vain myötäkarvaan? Olet jo aikuinen ihminen ja matkalla kohti kansainvälistä menestystä – ja vauhtisi pysähtyy, kun joku huomauttaa sisäsaumoista? Tuollaisenko ulisijan pitäisi olla SUOMEN KOVIN COSSAAJA!?

Mitä helvettiä oikeasti?

Jessica Nigrin perse 2Jotkut puheohjelman pitäjät sanovat, että kauheinta on katsoa omia esityksiään tallenteelta, kun jokaisen virheensä huomaa. Kuka huojuu yleisön edessä, kuka ryystää mukistaan häiritsevästi, kuka nielee sanojensa viimeiset tavut? Ja tottahan se on, hirveää on. Tästä huolimatta itse kuitenkin aina katson omat ohjelmani, niin kauheaa kuin se onkin. Mutta lähtökohta on tämä: jos minä olen valmis tunkemaan ohjelmani ~100 – 300 ihmisen kurkusta alas, myös minun pitää olla valmis ottamaan vähintään sama kura vastaan. Ei ole reilua altistaa muita sellaiselle, mitä ei itse olisi valmis ottamaan vastaan.

Sama sopii muunneltuna cossaajalle; näillä vain on katsojia usein yli tuhat! Jos oikeasti pistät ihmiset katselemaan luomustasi, vähin, mitä voit tehdä, on ottaa tuomarointi vastaan. Ja jos tuomarointi onkin ihan perseestä, entä sitten? Vaikka cossituomarit ovatkin tätä nykyä varsin ammattitaitoisia ja jotkut ihan aikuisten oikeita ammattilaisia, eivät cossituomaritkaan mitään ylijumalia ole, joiden kaikkitietävä sana joko vapahtaa cossaajan tai tuomitsee tämän ikuisiksi ajoiksi kadotukseen? Sattuneesta syystä cossituomareiden näkemykset ovat todennäköisemmin paremmin perusteltuja kuin useiden muiden näkemykset, mutta nekin ovat lopulta Vain Mielipiteitä (TM).

Jos siis olet sitä mieltä, että asusi oli yksinkertaisesti PARAS eivätkä tyhmät tuomarit vain tajunneet nerokkuuttasi, ole sitä mieltä. Se on ihan sallittua! Mutta silloin ei myöskään kannata tulla ulisemaan siitä nettiin, koska silloin vaikutat vain ulisijalta ja huonolta häviäjältä. Mutta mikä pahinta, vaikutat sellaiselta ihmiseltä, joka ei todellakaan ole valmis maailman areenoille. Jos on pakko päästä purkautumaan, purkaudu vaikka kavereillesi.

Tuomaroinnista netissä ulisemalla et kuitenkaan voita yhtään mitään, enkä oikein usko, että tuomaroinnin tulokset siitä muuttuisivat.

Valokuvaurpo

Aikoinaan pitäessäni Simoun-luentoani totesin, että karismaa on hyvin vaikea esittää animessa tai mangassa. Se on niin huonosti kouriintuntuva piirre ihmisessä, että se on erittäin vaikeaa taltioida pelkkiin piirroksiin. Joillain sitä on ja joillain ei. Karisma on kai jonkinlainen yhdistelmä esiintymistaitoa, lavalla olosta nauttimista ja itsevarmuutta, mutta sen tarkemmin sitä on hieman haastava eritellä.

Minulla ei ole karismaa. Siihen läheisesti liittyvää on, että en koskaan onnistu valokuvissa. Niin sanottu fotogeenisyys ei ole sama asia kuin karisma, mutta liittyy siihen. Valokuvauksellisen henkilön tekevät kehonhallinta, ilmeiden ja eleiden hallinta, ryhti, itsevarmuus ja ihan suoraan geenilotto. Minä vedin lyhyen tikun noissa kaikissa paitsi itsevarmuudessa. En osaa hallita vartaloani ja törmäilen milloin mihinkin enkä osaa kulkea ovista. Tanssia ei edes kannata yrittää, koska luultavasti lyön itseäni naamaan ja kompastun omiin jalkoihini. Ryhdissä olen perustasoa nörttikyyry ja sukurasitteena sain heikosti erottuvan leuan ja pienet tihrusilmät, joiden takia kasvokuvaus on hieman … haastavaa.

Tykkään kyllä kuvata! Esimerkiksi maakellarien ovia. Näköjään

Tykkään kyllä kuvata! Esimerkiksi maakellarien ovia. Näköjään.

Tämä on vähän säälittävää ottaen huomioon rakkaan harrastukseni cosplayn, mihin nuo valokuvat liittyvät aika olennaisesti. Olen tietysti imarreltu aina kun minsta pyydetään conissa kuvaa, mutta salaa sisimmässäni fiilikseni ovat tasoa D: D: D: koska tiedän, että kuvasta ei kuitenkaan tule mitään. Olen myös ollut nihkeä ottamaan osaa cossiryhmiin, koska tiedän jo, että minun naamani ”pilaa” kaikki ryhmäkuvat koska herpderppaan kaikissa kuitenkin jotain. Tähän vielä lisää se, että ujostelen kameraa ja keskipisteenä oloa ja minun on äärimmäisen vaivaannuttavaa olla kuvissa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset tulevat sankoin joukoin kuuntelemaan luennoille fiksuja ajatuksiani animesarjasta x, koska silloin huomio keskittyy timantintiukkaan analyyttiseen asiaan. Sen sijaan ulkoiseen habitukseen kohdistuva huomio on ihan äärimmäisen noloa ja ahdistavaa. En oikeastaan edes uskalla olla kuvattavana, kun pakotan aviomiehen kuvaamaan cossiani y. Kuvaussessiot päättyvät yleensä siihen, että minua alkaa punastuttaa ja ahdistaa ja aviomies näyttää elämäänsä täysin kyllästyneeltä ja palaamme noin viiden minuutin jälkeen kotiin (siinä missä cossin laittaminen niskaan saattoi viedä puolitoista tuntia).

On kuitenkin tasan yksi tapa, jolla saan edes siedettäviä kuvia cosplayarkistooni. Rakas Canonin digipokkarini vuodelta 2006 tms on ollut seurassani jo pitkään, ja sitä en ujostele vaan päinvastoin tiedän rajallisen maattini kaikki säädöt ja asetukset. Se on niin kevyt, että saan sen tuettua pystyyn lähes mihin tahansa. Olen myös muuttanut itselaukaisijan säädöt sellaisiksi, että ehdin hyvin asettua kuvaan, varmistaa että kaikki hiussuortuvat ovat missä pitääkin, rentouttaa leuan ja vielä vaihtaa asentoa kuvien välillä luontevasti. En myöskään nolostele ”itseäni” kameran takana vaan itselaukaisija on suunnilleen ainoa asia maailmassa, jolle uskallan hymyillä aidosti tai muuten olla rennosti. Ja koska minulla ei ole kiire mihinkään, voin hioa kuvia ja asetelmaa ja asentoani niin kauan, että saan sen yhden otoksen, jossa cossi näkyy hyvin ja mikään ei herpderppaa.

Azorit, joilla käydessä otin kuvia som satan.

Azorit, joilla käydessä otin kuvia som satan.

Mutta onhan tämä nyt oikeasti aika helkkarin nuijaa toimintaa. Conissa, joka on täynnä hienoja kameroita ja hyviä kuvaajia, minä juoksen piiloon johonkin komeroon kuvaamaan itseäni kököllä kameralla. Cossikuvissa epäonnistumiseni on vain saavuttanut sellaisen lakonisen pisteen, jossa en enää halua vaivata ketään muuta faileillani. Cosplaykuvani ovat muutenkin lähinnä muistoja minua itseäni varten, jotain mitä voin katsella vuosien päästä että ai jaa, tollainen tuli tehtyä, ei mitään suurta taidetta.

Nykyisin olen jo luovuttanut, mutta vuosien varrella olen kyllä katsonut monen monituista poseerausopastusvideoita Youtubesta tai milloin mistäkin. Tiedän kyllä teoriassa, mitä pitäisi tehdä ja yritänkin, mutta tulos ei oikeastaan koskaan ole… no, hyvä. Tiedän että leuan varjon tulisi näkyä kuvassa terävänä jotta kaksoisleukaefekti poistuu, tiedän että painoa ei tulisi pitää tasaisesti molemmilla jaloilla, tiedän että leuan pitäisi olla rento, tiedän että minun pitää avata silmät mahdollisimman suuriksi (kiitos, Tyra Banks) vaikka kuvattaisiin auringonvalossa… mutta mikään näistä teoriatiedoista ei vain siirry siihen, mitä muistikortille tallentuu.

Tämmöstä oli Japanissa.

Tämmöstä oli Japanissa.

Koko juttu on minusta lähinnä tragikoominen. Siinä missä käytännössä kaikissa muissa ikinä tekemissäni asioissa kehitystä on havaittavissa, oli se sitten ompelu, luennointi, sosiaaliset taidot tai parkevepuutarhan hoito, valokuvissa oleminen ei vaan luonnistu. Kun katson kymmenen vuoden takaisia kuvia itsestäni, ne saattavat jopa olla parempia ja rennompia kuin nykyiset. Ainoa asia, missä olen kehittynyt, on kuvien sommittelu ja fiiliksen hakeminen ja valoisuusjuttujen huomiointi ja välillä nykyään ärsyttää, kun kamerani on surkeampi kuin suurin osa nykyisistä kännykkäkameroista. Periaatteessa siis minun pitäisi oikeammin olla kameran takana, eikä sen edessä. :D Harmi vain, että haluisin edelleen dokumentoida cossipukuni… ehkä ryhdyn pukemaan niitä jollekin pehmolelulle. Tai kuvaamaan niitä ilman minua niiden sisällä.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑