Kategoria: Avautuminen (Page 5 of 20)

Aikoinaan pitäessäni Simoun-luentoani totesin, että karismaa on hyvin vaikea esittää animessa tai mangassa. Se on niin huonosti kouriintuntuva piirre ihmisessä, että se on erittäin vaikeaa taltioida pelkkiin piirroksiin. Joillain sitä on ja joillain ei. Karisma on kai jonkinlainen yhdistelmä esiintymistaitoa, lavalla olosta nauttimista ja itsevarmuutta, mutta sen tarkemmin sitä on hieman haastava eritellä.

Minulla ei ole karismaa. Siihen läheisesti liittyvää on, että en koskaan onnistu valokuvissa. Niin sanottu fotogeenisyys ei ole sama asia kuin karisma, mutta liittyy siihen. Valokuvauksellisen henkilön tekevät kehonhallinta, ilmeiden ja eleiden hallinta, ryhti, itsevarmuus ja ihan suoraan geenilotto. Minä vedin lyhyen tikun noissa kaikissa paitsi itsevarmuudessa. En osaa hallita vartaloani ja törmäilen milloin mihinkin enkä osaa kulkea ovista. Tanssia ei edes kannata yrittää, koska luultavasti lyön itseäni naamaan ja kompastun omiin jalkoihini. Ryhdissä olen perustasoa nörttikyyry ja sukurasitteena sain heikosti erottuvan leuan ja pienet tihrusilmät, joiden takia kasvokuvaus on hieman … haastavaa.

Tykkään kyllä kuvata! Esimerkiksi maakellarien ovia. Näköjään.

Tämä on vähän säälittävää ottaen huomioon rakkaan harrastukseni cosplayn, mihin nuo valokuvat liittyvät aika olennaisesti. Olen tietysti imarreltu aina kun minsta pyydetään conissa kuvaa, mutta salaa sisimmässäni fiilikseni ovat tasoa D: D: D: koska tiedän, että kuvasta ei kuitenkaan tule mitään. Olen myös ollut nihkeä ottamaan osaa cossiryhmiin, koska tiedän jo, että minun naamani ”pilaa” kaikki ryhmäkuvat koska herpderppaan kaikissa kuitenkin jotain. Tähän vielä lisää se, että ujostelen kameraa ja keskipisteenä oloa ja minun on äärimmäisen vaivaannuttavaa olla kuvissa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset tulevat sankoin joukoin kuuntelemaan luennoille fiksuja ajatuksiani animesarjasta x, koska silloin huomio keskittyy timantintiukkaan analyyttiseen asiaan. Sen sijaan ulkoiseen habitukseen kohdistuva huomio on ihan äärimmäisen noloa ja ahdistavaa. En oikeastaan edes uskalla olla kuvattavana, kun pakotan aviomiehen kuvaamaan cossiani y. Kuvaussessiot päättyvät yleensä siihen, että minua alkaa punastuttaa ja ahdistaa ja aviomies näyttää elämäänsä täysin kyllästyneeltä ja palaamme noin viiden minuutin jälkeen kotiin (siinä missä cossin laittaminen niskaan saattoi viedä puolitoista tuntia).

On kuitenkin tasan yksi tapa, jolla saan edes siedettäviä kuvia cosplayarkistooni. Rakas Canonin digipokkarini vuodelta 2006 tms on ollut seurassani jo pitkään, ja sitä en ujostele vaan päinvastoin tiedän rajallisen maattini kaikki säädöt ja asetukset. Se on niin kevyt, että saan sen tuettua pystyyn lähes mihin tahansa. Olen myös muuttanut itselaukaisijan säädöt sellaisiksi, että ehdin hyvin asettua kuvaan, varmistaa että kaikki hiussuortuvat ovat missä pitääkin, rentouttaa leuan ja vielä vaihtaa asentoa kuvien välillä luontevasti. En myöskään nolostele ”itseäni” kameran takana vaan itselaukaisija on suunnilleen ainoa asia maailmassa, jolle uskallan hymyillä aidosti tai muuten olla rennosti. Ja koska minulla ei ole kiire mihinkään, voin hioa kuvia ja asetelmaa ja asentoani niin kauan, että saan sen yhden otoksen, jossa cossi näkyy hyvin ja mikään ei herpderppaa.

Azorit, joilla käydessä otin kuvia som satan.

Mutta onhan tämä nyt oikeasti aika helkkarin nuijaa toimintaa. Conissa, joka on täynnä hienoja kameroita ja hyviä kuvaajia, minä juoksen piiloon johonkin komeroon kuvaamaan itseäni kököllä kameralla. Cossikuvissa epäonnistumiseni on vain saavuttanut sellaisen lakonisen pisteen, jossa en enää halua vaivata ketään muuta faileillani. Cosplaykuvani ovat muutenkin lähinnä muistoja minua itseäni varten, jotain mitä voin katsella vuosien päästä että ai jaa, tollainen tuli tehtyä, ei mitään suurta taidetta.

Nykyisin olen jo luovuttanut, mutta vuosien varrella olen kyllä katsonut monen monituista poseerausopastusvideoita Youtubesta tai milloin mistäkin. Tiedän kyllä teoriassa, mitä pitäisi tehdä ja yritänkin, mutta tulos ei oikeastaan koskaan ole… no, hyvä. Tiedän että leuan varjon tulisi näkyä kuvassa terävänä jotta kaksoisleukaefekti poistuu, tiedän että painoa ei tulisi pitää tasaisesti molemmilla jaloilla, tiedän että leuan pitäisi olla rento, tiedän että minun pitää avata silmät mahdollisimman suuriksi (kiitos, Tyra Banks) vaikka kuvattaisiin auringonvalossa… mutta mikään näistä teoriatiedoista ei vain siirry siihen, mitä muistikortille tallentuu.

Tämmöstä oli Japanissa.

Koko juttu on minusta lähinnä tragikoominen. Siinä missä käytännössä kaikissa muissa ikinä tekemissäni asioissa kehitystä on havaittavissa, oli se sitten ompelu, luennointi, sosiaaliset taidot tai parkevepuutarhan hoito, valokuvissa oleminen ei vaan luonnistu. Kun katson kymmenen vuoden takaisia kuvia itsestäni, ne saattavat jopa olla parempia ja rennompia kuin nykyiset. Ainoa asia, missä olen kehittynyt, on kuvien sommittelu ja fiiliksen hakeminen ja valoisuusjuttujen huomiointi ja välillä nykyään ärsyttää, kun kamerani on surkeampi kuin suurin osa nykyisistä kännykkäkameroista. Periaatteessa siis minun pitäisi oikeammin olla kameran takana, eikä sen edessä. :D Harmi vain, että haluisin edelleen dokumentoida cossipukuni… ehkä ryhdyn pukemaan niitä jollekin pehmolelulle. Tai kuvaamaan niitä ilman minua niiden sisällä.

Nyt kun kesä on tulossa ja cossikausi taas alkamassa, niin mietin tässä semmoista, että on se kyllä kauheaa, kun useat animehahmot on vähäpukeisia ja sitten timmimmät cossaajat saa enemmän huomiota vaikka sen pulleamman tyypin asu ois paremmin tehty. Ja että se on epäreilua. Ja olen siis huolissani siitä, että joku saa enemmän huomiota kuin minä, vaikka eihän tässä cossaamisessa ole mistään huomion hakemisesta kys-

Ei.

Se on kyllä varmasti totta, että cosplay aiheuttaa ulkonäköpaineita. Ei ole salaisuus, että animehahmojen fysiikka on hyperidealisoitua. Sailor Moonin kilometrisääriä ei löydy edes Victoria’s Secretin alusvaatemalleilta ja Son Gokun lihakset saadakseen saa käydä salilla aika tavalla ja lautaselta pitää löytyä muutakin kuin kaurapuuroa. No, hahmot piirretään idealisoiduiksi, koska ideaalisen näköisiä hahmoja on kivempi katsoa ja näin saadaan lisää katsojia/lukijoita. Ja tästä syntyy yllättäen ulkonäköpaineita.

Aikamoiset läskireidet tuolla Candice Swanepoelilla, eikun…

Mutta minäpäs väitän, että ulkonäköpaineet eivät ole mikään ongelma, vaan se, miten niihin suhtautuu. Tässä kohtaa voisin vetää pienen vertauksen Henry Laasasen tunnetuksi tekemään markkina-arvoteoriaan. Tiedättehän siis: miehet voidaan jakaa menestyviin, varakkaisiin ja korkeaa statusta nauttiviin Ylemmän Tason Miehiin, jotka saavat naiset hyrräämään ja sitten Alemman Tason Miehiin, joilla ei ole rahaa tai menestystä ja jotka eivät naisia kiinnosta. Ongelmalliseksi teoria muuttuu, kun miehet lukevat tekstejä ja jäävät katkerina tilittämään nettiin, miten ”olen ATM enkä koskaan tule saamaan naista koska naiset huoria!!” sen sijaan, että alkaisivat kehittää itsestään YTM:ää, mikä on ollut markkina-arvoteorian alkuperäinen sovellus.

Suuri osa suomalaisista on ylipainoisia. Salaisuus ei ole myöskään se, että ylipaino aiheuttaa myös terveysongelmia. Ja ennen kuin joku mainitsee HAES-propagandan, mainittakoon, että lihavanakin on ihan mahdollista pysyä terveenä… samoin kuin kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään. Mutta haluatko ottaa riskin? Ylipäätään tilanne on kuitenkin se, että suomalaisten pitäisi liikkua enemmän. Tai länsimaisten ihmisten ylipäätään.

Mutta takaisin asiaan. Kuten sanoin, ulkonäköpaineet cosplayn suhteen eivät ole mikään ongelma, vaan se, miten niihin suhtautuu. Ongelma niistä tulee, jos henkilö vain masentuu ja ahdistuu omasta riittämättömyydestään tai siitä, että tahtoisi näyttää joltain toiselta, mutta ei ole valmis sen vaatimiin uhrauksiin tai ei onnistu siinä mitä haluaa. Uhraukset tässä ovat siis sitä, että jättää karkin ja pullan vähemmälle ja lisää liikuntaa vapaa-ajalleen…

#salitreeni on paras :D Ja #hauiskäännöt :D

On yleisesti tiedossa, että cosplay on ulkonäkökeskeinen harrastus. Valtaosalle se on myös sosiaalinen harrastus. Sosiaalisella harrastuksella en nyt tarkoita sitä, että tekisi cossejaan muiden kanssa tai osallistuisi cosplay-ryhmiin, vaan yksinkertaisesti sitä, että harrastus toteutuu muilta saatavan huomion kautta. Jos siis ajattelet, että on ”epäreilua” että ”timmimmät tytyt saavat enemmän huomiota vaikka niiden asu olisi huonommin tehty”, tämä kertoo sinusta kaksi asiaa:

1. haluat cossaamisella huomiota ja
2. sinusta on epäreilua, että joku saa huomiota enemmän olemalla timmimpi.

Kohta 1 ei ole mitenkään väärin, onhan huomiota kiva saada. Tämä asenne on erittäin yleinen, ja huomiohuoraksi haukkuvatkin yleensä sellaiset ihmiset, jotka tahtoisivat itsekin huomiota, mutta eivät ole valmiita laittamaan itseään likoon huomiota saadakseen. Kohta 2 taas on ongelmallinen, sillä se kertoo siitä, että henkilö ikäänkuin pitää joitain asioita väärinä tai cosplayhin kuulumattomina asioina, joilla ei ”pitäisi” saada huomiota tai joilla saatu huomio on jotenkin epäansaittua. Yllättäen tämä on yleensä se asia, mihin ei ole itsessään tyytyväinen tai mihin ei ole valmis itse panostamaan, mikä kertonee kaiken oleellisen aiheesta.

Sanottakoon kuitenkin vielä, että jos cossaaminen on henkilölle X sosiaalinen harrastus ja tämä nauttii muilta saadusta huomiosta, henkilö X ei voi päättää, millä mittapuilla ja arvotuksilla muut tätä arvioivat ja millä perusteilla muut antavat tälle huomiota. Samoin kuin Laasasen tekstejä lukenut mies ei voi naisten puolesta päättää, että ”koska minä olen nyt omasta näkökulmastani ihannemies, naisten pitäisi antaa minulle huomiota! Mutta kun eivät anna niin naiset huoria!”, vaan se päätös huomion antamisesta on edelleen niiden naisten vallassa. Cossaamiseen sovellettuna: jos ne timmimmät tyypit saavat enemmän huomiota kuin sinä, vaihtoehtoja on jälleen kaksi:

1. ole itse timmimpi tai
2. deal with it.

Ennen kuin joku sanoo, että kauneusihanteet johtavat kiusaamiseen jne. jos joku ei kauneusmuottiin mahdu, niin joo ja ei. Jälleen suhde on sama kuin kauneusihanteilla ja sillä mitä sille tekee – kauneusihanteet eivät tule mihinkään tästä maailmasta katoamaan, vaikka ihanne voikin vaihdella. Mutta ihanteiden olemassaolo ei suinkaan tarkoita sitä, että olisi lupa mennä huutelemaan niille, jotka eivät ko. ihanteita täytä. Ratkaisu ei ole kauneusihanteiden poistaminen, koska ne eivät tule mihinkään poistumaan. Ratkaisu on se, ettei mennä aukomaan päätä.

Samoin voisi todeta laihuuden ihannoinnista, joka on perin kummallista. ”Laiha” adjektiivina on melkein mistä tahansa asiasta puhuttaessa negatiivissävytteinen. Jos keitto on laihaa, ei se ole hyvä asia. Tai jos liha on laihaa, ei sekään ole kehu. Ja Laihia herättää puistatuksia jo pelkkänä mainintana. Jostain kumman syystä ”laiha” on kuitenkin ollut pitkään kehu ihmisestä puhuttaessa, mikä on täysi mysteeri.

Laihian Halpa-Halli. Pelottaako jo?

Onneksi ajat muuttuvat ja vieläpä parempaan päin. Erityisesti naisten naisille suuntaama kauneusihanne on muuttunut laihasta timmiksi, mikä on yksistään hyvä asia. Toki sama on tapahtunut pojilla, joskin poikien ulkonäköihanne on jo pidempään ollut vähän terveellisempi kuin se naisten naisille asettama ulkonäköihanne, mutta joka tapauksessa.

Mutta entäs sitten, jos alkaa harrastaa juoksulenkkeilyä ja painojennostelua cosplayn vuoksi, vääntää itsensä ekstratimmiksi eikä voitakaan cosplaykisoja? Tai jos joku toinen saa siitä huolimatta enemmän huomiota? Sehän olisi kamalaa, sillä silloin olet muuttanut elämäntapojasi terveellisemmäksi, muuttunut timmimmäksi ja terveemmäksi IHAN TURHAAN!!

Jokainen cosplayn eteen tehty juoksulenkki, vatsalihasliike ja hauiskääntö ovat siis kotiin päin. Jos cosplay ja sen aiheuttamat ulkonäköpaineet saavat sinussa aikaan tämänlaisia muutoksia, se on yksinomaan hyvä asia. Vaikka cossikisasta ei voittoa tulisikaan, olet ainakin paremmassa kunnossa ja yleisesti terveempi. Kenelläkään tuskin on mitään sitä vastaan.