Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Avautuminen (Page 5 of 20)

Valokuvaurpo

Aikoinaan pitäessäni Simoun-luentoani totesin, että karismaa on hyvin vaikea esittää animessa tai mangassa. Se on niin huonosti kouriintuntuva piirre ihmisessä, että se on erittäin vaikeaa taltioida pelkkiin piirroksiin. Joillain sitä on ja joillain ei. Karisma on kai jonkinlainen yhdistelmä esiintymistaitoa, lavalla olosta nauttimista ja itsevarmuutta, mutta sen tarkemmin sitä on hieman haastava eritellä.

Minulla ei ole karismaa. Siihen läheisesti liittyvää on, että en koskaan onnistu valokuvissa. Niin sanottu fotogeenisyys ei ole sama asia kuin karisma, mutta liittyy siihen. Valokuvauksellisen henkilön tekevät kehonhallinta, ilmeiden ja eleiden hallinta, ryhti, itsevarmuus ja ihan suoraan geenilotto. Minä vedin lyhyen tikun noissa kaikissa paitsi itsevarmuudessa. En osaa hallita vartaloani ja törmäilen milloin mihinkin enkä osaa kulkea ovista. Tanssia ei edes kannata yrittää, koska luultavasti lyön itseäni naamaan ja kompastun omiin jalkoihini. Ryhdissä olen perustasoa nörttikyyry ja sukurasitteena sain heikosti erottuvan leuan ja pienet tihrusilmät, joiden takia kasvokuvaus on hieman … haastavaa.

Tykkään kyllä kuvata! Esimerkiksi maakellarien ovia. Näköjään

Tykkään kyllä kuvata! Esimerkiksi maakellarien ovia. Näköjään.

Tämä on vähän säälittävää ottaen huomioon rakkaan harrastukseni cosplayn, mihin nuo valokuvat liittyvät aika olennaisesti. Olen tietysti imarreltu aina kun minsta pyydetään conissa kuvaa, mutta salaa sisimmässäni fiilikseni ovat tasoa D: D: D: koska tiedän, että kuvasta ei kuitenkaan tule mitään. Olen myös ollut nihkeä ottamaan osaa cossiryhmiin, koska tiedän jo, että minun naamani ”pilaa” kaikki ryhmäkuvat koska herpderppaan kaikissa kuitenkin jotain. Tähän vielä lisää se, että ujostelen kameraa ja keskipisteenä oloa ja minun on äärimmäisen vaivaannuttavaa olla kuvissa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset tulevat sankoin joukoin kuuntelemaan luennoille fiksuja ajatuksiani animesarjasta x, koska silloin huomio keskittyy timantintiukkaan analyyttiseen asiaan. Sen sijaan ulkoiseen habitukseen kohdistuva huomio on ihan äärimmäisen noloa ja ahdistavaa. En oikeastaan edes uskalla olla kuvattavana, kun pakotan aviomiehen kuvaamaan cossiani y. Kuvaussessiot päättyvät yleensä siihen, että minua alkaa punastuttaa ja ahdistaa ja aviomies näyttää elämäänsä täysin kyllästyneeltä ja palaamme noin viiden minuutin jälkeen kotiin (siinä missä cossin laittaminen niskaan saattoi viedä puolitoista tuntia).

On kuitenkin tasan yksi tapa, jolla saan edes siedettäviä kuvia cosplayarkistooni. Rakas Canonin digipokkarini vuodelta 2006 tms on ollut seurassani jo pitkään, ja sitä en ujostele vaan päinvastoin tiedän rajallisen maattini kaikki säädöt ja asetukset. Se on niin kevyt, että saan sen tuettua pystyyn lähes mihin tahansa. Olen myös muuttanut itselaukaisijan säädöt sellaisiksi, että ehdin hyvin asettua kuvaan, varmistaa että kaikki hiussuortuvat ovat missä pitääkin, rentouttaa leuan ja vielä vaihtaa asentoa kuvien välillä luontevasti. En myöskään nolostele ”itseäni” kameran takana vaan itselaukaisija on suunnilleen ainoa asia maailmassa, jolle uskallan hymyillä aidosti tai muuten olla rennosti. Ja koska minulla ei ole kiire mihinkään, voin hioa kuvia ja asetelmaa ja asentoani niin kauan, että saan sen yhden otoksen, jossa cossi näkyy hyvin ja mikään ei herpderppaa.

Azorit, joilla käydessä otin kuvia som satan.

Azorit, joilla käydessä otin kuvia som satan.

Mutta onhan tämä nyt oikeasti aika helkkarin nuijaa toimintaa. Conissa, joka on täynnä hienoja kameroita ja hyviä kuvaajia, minä juoksen piiloon johonkin komeroon kuvaamaan itseäni kököllä kameralla. Cossikuvissa epäonnistumiseni on vain saavuttanut sellaisen lakonisen pisteen, jossa en enää halua vaivata ketään muuta faileillani. Cosplaykuvani ovat muutenkin lähinnä muistoja minua itseäni varten, jotain mitä voin katsella vuosien päästä että ai jaa, tollainen tuli tehtyä, ei mitään suurta taidetta.

Nykyisin olen jo luovuttanut, mutta vuosien varrella olen kyllä katsonut monen monituista poseerausopastusvideoita Youtubesta tai milloin mistäkin. Tiedän kyllä teoriassa, mitä pitäisi tehdä ja yritänkin, mutta tulos ei oikeastaan koskaan ole… no, hyvä. Tiedän että leuan varjon tulisi näkyä kuvassa terävänä jotta kaksoisleukaefekti poistuu, tiedän että painoa ei tulisi pitää tasaisesti molemmilla jaloilla, tiedän että leuan pitäisi olla rento, tiedän että minun pitää avata silmät mahdollisimman suuriksi (kiitos, Tyra Banks) vaikka kuvattaisiin auringonvalossa… mutta mikään näistä teoriatiedoista ei vain siirry siihen, mitä muistikortille tallentuu.

Tämmöstä oli Japanissa.

Tämmöstä oli Japanissa.

Koko juttu on minusta lähinnä tragikoominen. Siinä missä käytännössä kaikissa muissa ikinä tekemissäni asioissa kehitystä on havaittavissa, oli se sitten ompelu, luennointi, sosiaaliset taidot tai parkevepuutarhan hoito, valokuvissa oleminen ei vaan luonnistu. Kun katson kymmenen vuoden takaisia kuvia itsestäni, ne saattavat jopa olla parempia ja rennompia kuin nykyiset. Ainoa asia, missä olen kehittynyt, on kuvien sommittelu ja fiiliksen hakeminen ja valoisuusjuttujen huomiointi ja välillä nykyään ärsyttää, kun kamerani on surkeampi kuin suurin osa nykyisistä kännykkäkameroista. Periaatteessa siis minun pitäisi oikeammin olla kameran takana, eikä sen edessä. :D Harmi vain, että haluisin edelleen dokumentoida cossipukuni… ehkä ryhdyn pukemaan niitä jollekin pehmolelulle. Tai kuvaamaan niitä ilman minua niiden sisällä.

Kimono ja vuodenaika

Katsotaanpa jos jaksaisin innostua kirjoittelemaan kimonoista enemmänkin! En aio kirjoittaa mitään ”näin pukeudut kimonoon” -opasta, koska niitä on netissä useampiakin ja lisäksi asia selviää ehkä parhaiten videolta. Youtubessa on paljon eri ohjeita ja kimonokauppa Ichiroyallakin taitaa olla sivuillaan hyvät videot. Varsinkin yleiseimmän obin solmun taikon sitomiseen on monenlaisia tapoja, jotka kaikki näyttävät lopulta samalta, joten en puutu siihenkään. Pukeutumisohjeiden sijaan voisin kirjoitella diipummista aiheista kuten kimonoasun nyansseista, englanninkielisestä kimonokirjallisuudesta, eri vuosikymmenten kitsukesta, kimonokouluista, japanilaisten suhtautumisesta kimonoon ja erilaisista apukeinoista ja huijausvälineistä, joita moderni aika on onneksi keksinyt.

Kuten kaikki jotain heian-kaudelle sijoittuvaa piirrettyä katsoneet tietävät, japanilaisten perversio vuodenaikojen kunnioittamiseen alkoi jo silloin about 1000 vuotta sitten. Hovin ihmisillä ei ollu muuta tekemistä kuin assburgeroida pukeutumista ja runoja, ja osin tuo kaikki on edelleen nähtävissä jopa modernissa kitsukessa (jolla on aika vähän tekemistä noin muuten heian-kauden juunihitoen kanssa).

kimono-02Kimono heijastelee parhaimmillaan vuodenaikaa ja niiden vaihtumista. Japanissa on käytössä melko tiukat päivämäärät, milloin voi pitää mitäkin kuva-aihetta ja minkälaista kimonoa. Vuoritettu kimono (awase) on käytössä lokakuusta toukokuuhun. Vuoriton kimono (hitoe) on käytössä kesäkuussa ja syyskuussa. Keskikesällä käytetään epämuodollisissa tilanteissa yukataa ja muulloin läpinäkyviä kankaita (ro, sha). Japanin ilmasto on kuitenkin erilainen kuin Suomen, joten täällä päivämäärät eivät ole niin tarkkoja. Suomi on niin kylmä varsinkin verrattuna Japanin hullun kosteisiin ja kuumiin kesäkeleihin, että awasea voi hyvillä mielin käyttää pidemmällekin ja lienee kunkin harrastan itsensä päätettävissä, onko ro- tai sha-kimonoille oikeaa tarvetta koskaan. Itse pidän koko kesän hitoe-kimonoja.

Ehkä tärkein asia vuodenajoissa ja luontoteemoissa on ennakointi. Ennakointia ymmärtääkseen pitää kenties ymmärtää japanilaista estetiikan tajua syvemmin. Suomessa on hullua laittaa jouluvalot ikkunaan liian aikaisin lokakuussa ja sellainen voi aiheuttaa hymähdyksiä ja jopa Paheksuntaa Naapurin Mummoilta. Sen sijaan valojen kuuluu olla ikkunassa jouluna ja voihan niitä hyvällä omallatunnolla nyt pitää vielä tammikuun, kun on vielä niin pimeääkin…

No, kimonot eivät toimi näin sitten ollenkaan. Jouluteemaisia kimonoita ei oikeastaan ole olemassa, mutta ajatusleikkinä kuvitellaan kimono, jossa on mistelinoksia ja hyasintteja ja joulutähtiä. Sellaista voisi tyylikkäästi pitää ainakin koko adventtiajan, varmaan jouluaattonakin, mutta ei missään nimessä sen jälkeen.

Tarkoitus on hienovaraisesti ennakoida luonnon ja vuodenkierron muutoksia, mutta luonnon ja sen ilmiöiden kanssa ei saa ikinä kilpailla. Juuri tästä syystä kirsikankukin koristellun kimonon laittaminen hanami-juhlaan on törkeän nuijaa ja tyylitöntä. Ensinnäkin kirsikankukkakimonoa pitävä henkilö vaikuttaa siltä, että hän ei osaa lukea luonnon ennusmerkkejä tai edes katsoa ulos ikkunasta. Toisekseen hän viestittää asullaan, että hän on nätimpi, hienompi ja kaikinpuolin tärkeämpi kuin oikeat puissa olevat kirsikankukat.

kimono-01

Tässä kohtaa kimonoburgeriutta iskee usein epätoivo. Jos aina pitää pukeutua vuodenajan mukaan, eikö kimonoita tarvita ihan valtava kasa, jotta voi aina valita oikean ja sopivan teeman? Onneksi monet kukat ja muut kimonoiden yleiset luontoaiheet kattavat aika suuren osan vuodenkiertoa. Krysanteemi (kiku) on syksyn kukka ja sitä voi pitää tyylikkäästi syyskuun puolivälistä ainakin marraskuulle, ehkä joulukuullekin. Kamellia (tsubaki) on talven kukka, jota voi pitää melkein koko talven. Keväälle hyvä aihe on vaikkapa perhoset (chou), joka kattaa koko kevään ja alkukesän. Lisäksi on monia kuva-aiheita, joita voi käytännössä pitää vuoden ympäri. Suurin osa geometrisistä kuvioista (kikkou, seigaiha, uroko, asanoha – googlatkaa jos nämä eivät sano mitään) ovat sellaisia. Useimmat länsimaiset kukat ovat myös vuodenajattomia (ruusu, tulppaani, jne).

Paljonko näillä asioilla on sitten Suomessa väliä? Eihän täällä edes kasva luonnonvaraisena kuin ehkä 2% kimonoissa yleisimmin kuvatuista kukista. Sanoisin, että vuodenaikakiertoon perehtyminen osoittaa kunnioitusta kimonoita ja vuosisataista kimonoperinnettä kohtaan. Vaikka täällä kamellia pärjää vain kasvihuoneissa eikä todellakaan kuki helmikuussa ulkona, voi silti kunnioittaa japanilaisten perinnettä ja ajatustapaa. Tosin pitää myös muistaa sääntöjen alkuperäinen lähde eli luonto niissä tapauksissa, kun kuva-aihe löytyy myös Suomen luonnosta. En pitäisi luumunkukkakuviota Suomessa vielä helmikuussa, jolloin sitä voi tyylikkäästi pitää Japanissa. Suomessa kun luumu kukkii vasta paljon myöhemmin!

Vuodenaikojen nyanssit ovat mielenkiintoisia ja täysin vedenpitäviä sääntöjä joka tilanteeseen on mahdoton antaa, koska aiheeseen liittyy myös paljon urpohkoja poikkeuksia. Sen sijaan lähestyn asiaa parin esimerkin kautta.

Esimerkkikeissi 1: Yukata.

Yukatahan ei ole varsinaisesti kimono. Japanilaiset eivät miellä sitä kimonoksi, vaan yukata on yukata. Siihen pukeutuminen on yksinkertaisempaa ja helpompaa ja se on leimallisesti keskikesän vaate. Koska yukataa ei saisi pitää kuin erittäin epämuodollisissa tilanteissa (se vastaa t-paitaa ja shortseja) ja vain kesällä, yukatan kuva-aiheena voi olla mitä tahansa, myös jotain leimallisesti muuhun vuodenaikaan kuuluvaa. Yukata itsessään niinsanotusti overridaa kuva-aiheen vuodenajan: siksi yukatoissa voi olla vaikka lumihiutaleita tai syksyn lehtiä! Toisaalta jos haluaa olla aivan ekstra-chic, syksyn lehdin koristeltu yukata sopii loppukesän menoihin – silloin se viittaa tyylikkäästi tulevaan vuodenaikaan. Ennakointi on aina kimonohommissa paras.

kimono-+4

Esimerkkikeissi 2: Lumihiutaleet (yukiwa).

Japanilaiset piirtävät lumihiutaleen vähän piparkakun muotoisena, ei sellaisena kuusikulmaisena härvelinä kuin me täällä. Piparimuoto on itsessään kaunis ja siksi sitä käytetään usein silloinkin, kun ihan oikeasti ja tiukasti ajatellen ei pitäisi. Esimerkiksi kevätobissa voi olla lumihiutalekuosien sisään piirretty kevään kukkia. Tämähän sotii täysin ennakointi-ideaa vastaan: keväällä lumen jo lähdettyä ei missään nimessä pitäisi muistuttaa ketään juuri päättyneestä talvesta. Silti tällaisia obeja tehdään ja kaupataan…

Toisaalta lumihiutalekuosia voidaan käyttää myös keskikesän harsomaisissa kimonoissa. Tällöin kuosin idea on, että helteellä kuosin nähdessään ajatus palaa viileään talveen ja kaikki kimonoa katsovat jotenkin viilenevät itsekin ajatellessaan lumisia asioita.

Esimerkkikeissi 3: Kirsikankukat (sakura, daa!).

Jo lähestulkoon Japanin kansallissymboliksi noussut kirsikankukka on nykyisin käytännössä vuodenajaton. Sitä löytyy melkein joka kimonosta tai kimonotarvikkeesta jossain muodossa, yleensä tyyliteltynä. Tilanteen ollessa näin, hassusti ainoa vuodenaika, jolloin kirsikakukkakuosia nimenomaan EI kannattaisi käyttää jos haluaa olla tyylikäs… on… dun dun duu… tietenkin se aika, kun kirsikka on luonnossa täydessä kukassa tai kukat juuri varisseet. Paradoksaalista? Kyllä. Hyvin japanilaista? Kyllä.

Esimerkkikeissi 4: Kesäkuu.

Kesäkuu on Japanissa yleensä sateinen ja kostea. Animessa kesäkuuhun viitataan yleensä näyttämällä hortensian kukkia ja niistä tippuvaa sadetta, koska molemmat ovat kesäkuun merkkejä. Vähemmän yllättävästi sade- ja vesiaiheet sekä hortensian (ajisai) kukat kuuluvat kesäkuun kimonokuvioaiheisiin.

kimono-03

Kesäkuussa pidetään vuoritonta kimonoa, kuten syyskuussakin. Perinteisesti nämä kimonot eivät kuitenkaan ole samoja – hortensia ei enää sovi syyskuulle. Samoin on vanha tapa (ja erittäin chic), että kesäkuun hitoet ovat tummasävyisiä. Sama pätee myös aivan keskikesän kimonoihin – tummasävyinen kimono on äärimmäisen tyylikäs. Hauskasti keskikesän kimonot ovat yleensä joko tai: erittäin tummia tai hyvin vaaleita. Muina vuodenaikoina yleisiä pastelleja tai kirkkaita rikkaita sävyjä supertyylikäs kimonofashionista ei käytä.

Esimerkkikeissi 5: Kurki (tsuru).

Kurki on vuodenajaton, joskin sen voi liittää uuteenvuoteen. Kurjet ovat yksi niistä kuva-aiheista, jotka ovat itsessään juhlavia sekä hyvää onnea ja ajatuksia tuottavia. Sen takia kurki on yleinen aihe juhlakimonoissa ja hääkimonoissa. Uutenavuotena kurki on sopiva siksi, että uusivuosi on Japanissa vuoden tärkein juhla. Itse välttäisin kurkikimonon käyttöä silloin, kun tiedossa ei ole mitään arjesta poikkeavaa. Kurkikimono on vähän pölhö valinta perus ryyppyreissulla izakayaan tai kauppareissulle.

Aiheeseen siis liittyy yhtä sun toista huomioitavaa. Aloittelijaa nämä ”säännöt” saattavat pelottaa – niin ne pelottavat Japanissakin monia, jopa siihen asti, että kimonoon ei uskalleta pukeutua! Pelon sijaan lähestyisin vuodenaika-aihetta haasteena ja hauskana tapana jaksottaa ajankulkua. On kivaa rakennella vuodenaikoihin sopivia asuja ja fiilistellä niitä. Suomessa jossain animetapahtumassa luultavasti ehkä kaksi henkilöä tajuaa asusi kaikki hienovaraiset vuodenaikaviittaukset, mutta juuri tämä salakerhoon kuuluminen on yksi kimonoiden hienous. Japanissakin toimii sama salakerho, sillä noin 95% ikäisistäni japanilaisnuorista ei luultavasti tiedä kaikkea, mitä yllä kirjoitin. Kimono on modernissa maailmassa aina vaarassa kadota ja olisi ikävää, jos koko hienovarainen tapakulttuuri katoaisi sen mukana.

(pee äs kuvat on sellaisesta läpyskästä kuin Kimono Hime ja ehdottoman supermodernia tyyliä.)

Cosplay ja ulkonäköpaineet

Nyt kun kesä on tulossa ja cossikausi taas alkamassa, niin mietin tässä semmoista, että on se kyllä kauheaa, kun useat animehahmot on vähäpukeisia ja sitten timmimmät cossaajat saa enemmän huomiota vaikka sen pulleamman tyypin asu ois paremmin tehty. Ja että se on epäreilua. Ja olen siis huolissani siitä, että joku saa enemmän huomiota kuin minä, vaikka eihän tässä cossaamisessa ole mistään huomion hakemisesta kys-

Ei.

Se on kyllä varmasti totta, että cosplay aiheuttaa ulkonäköpaineita. Ei ole salaisuus, että animehahmojen fysiikka on hyperidealisoitua. Sailor Moonin kilometrisääriä ei löydy edes Victoria’s Secretin alusvaatemalleilta ja Son Gokun lihakset saadakseen saa käydä salilla aika tavalla ja lautaselta pitää löytyä muutakin kuin kaurapuuroa. No, hahmot piirretään idealisoiduiksi, koska ideaalisen näköisiä hahmoja on kivempi katsoa ja näin saadaan lisää katsojia/lukijoita. Ja tästä syntyy yllättäen ulkonäköpaineita.

Candice Swanepoel vs Sailor Moon

Aikamoiset läskireidet tuolla Candice Swanepoelilla, eikun…

Mutta minäpäs väitän, että ulkonäköpaineet eivät ole mikään ongelma, vaan se, miten niihin suhtautuu. Tässä kohtaa voisin vetää pienen vertauksen Henry Laasasen tunnetuksi tekemään markkina-arvoteoriaan. Tiedättehän siis: miehet voidaan jakaa menestyviin, varakkaisiin ja korkeaa statusta nauttiviin Ylemmän Tason Miehiin, jotka saavat naiset hyrräämään ja sitten Alemman Tason Miehiin, joilla ei ole rahaa tai menestystä ja jotka eivät naisia kiinnosta. Ongelmalliseksi teoria muuttuu, kun miehet lukevat tekstejä ja jäävät katkerina tilittämään nettiin, miten ”olen ATM enkä koskaan tule saamaan naista koska naiset huoria!!” sen sijaan, että alkaisivat kehittää itsestään YTM:ää, mikä on ollut markkina-arvoteorian alkuperäinen sovellus.

Suuri osa suomalaisista on ylipainoisia. Salaisuus ei ole myöskään se, että ylipaino aiheuttaa myös terveysongelmia. Ja ennen kuin joku mainitsee HAES-propagandan, mainittakoon, että lihavanakin on ihan mahdollista pysyä terveenä… samoin kuin kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään. Mutta haluatko ottaa riskin? Ylipäätään tilanne on kuitenkin se, että suomalaisten pitäisi liikkua enemmän. Tai länsimaisten ihmisten ylipäätään.

Mutta takaisin asiaan. Kuten sanoin, ulkonäköpaineet cosplayn suhteen eivät ole mikään ongelma, vaan se, miten niihin suhtautuu. Ongelma niistä tulee, jos henkilö vain masentuu ja ahdistuu omasta riittämättömyydestään tai siitä, että tahtoisi näyttää joltain toiselta, mutta ei ole valmis sen vaatimiin uhrauksiin tai ei onnistu siinä mitä haluaa. Uhraukset tässä ovat siis sitä, että jättää karkin ja pullan vähemmälle ja lisää liikuntaa vapaa-ajalleen…

Haruka ja käsipainot

#salitreeni on paras :D Ja #hauiskäännöt :D

On yleisesti tiedossa, että cosplay on ulkonäkökeskeinen harrastus. Valtaosalle se on myös sosiaalinen harrastus. Sosiaalisella harrastuksella en nyt tarkoita sitä, että tekisi cossejaan muiden kanssa tai osallistuisi cosplay-ryhmiin, vaan yksinkertaisesti sitä, että harrastus toteutuu muilta saatavan huomion kautta. Jos siis ajattelet, että on ”epäreilua” että ”timmimmät tytyt saavat enemmän huomiota vaikka niiden asu olisi huonommin tehty”, tämä kertoo sinusta kaksi asiaa:

  1. haluat cossaamisella huomiota ja
  2. sinusta on epäreilua, että joku saa huomiota enemmän olemalla timmimpi.

Kohta 1 ei ole mitenkään väärin, onhan huomiota kiva saada. Tämä asenne on erittäin yleinen, ja huomiohuoraksi haukkuvatkin yleensä sellaiset ihmiset, jotka tahtoisivat itsekin huomiota, mutta eivät ole valmiita laittamaan itseään likoon huomiota saadakseen. Kohta 2 taas on ongelmallinen, sillä se kertoo siitä, että henkilö ikäänkuin pitää joitain asioita väärinä tai cosplayhin kuulumattomina asioina, joilla ei ”pitäisi” saada huomiota tai joilla saatu huomio on jotenkin epäansaittua. Yllättäen tämä on yleensä se asia, mihin ei ole itsessään tyytyväinen tai mihin ei ole valmis itse panostamaan, mikä kertonee kaiken oleellisen aiheesta.

Sanottakoon kuitenkin vielä, että jos cossaaminen on henkilölle X sosiaalinen harrastus ja tämä nauttii muilta saadusta huomiosta, henkilö X ei voi päättää, millä mittapuilla ja arvotuksilla muut tätä arvioivat ja millä perusteilla muut antavat tälle huomiota. Samoin kuin Laasasen tekstejä lukenut mies ei voi naisten puolesta päättää, että ”koska minä olen nyt omasta näkökulmastani ihannemies, naisten pitäisi antaa minulle huomiota! Mutta kun eivät anna niin naiset huoria!”, vaan se päätös huomion antamisesta on edelleen niiden naisten vallassa. Cossaamiseen sovellettuna: jos ne timmimmät tyypit saavat enemmän huomiota kuin sinä, vaihtoehtoja on jälleen kaksi:

  1. ole itse timmimpi tai
  2. deal with it.

Ennen kuin joku sanoo, että kauneusihanteet johtavat kiusaamiseen jne. jos joku ei kauneusmuottiin mahdu, niin joo ja ei. Jälleen suhde on sama kuin kauneusihanteilla ja sillä mitä sille tekee – kauneusihanteet eivät tule mihinkään tästä maailmasta katoamaan, vaikka ihanne voikin vaihdella. Mutta ihanteiden olemassaolo ei suinkaan tarkoita sitä, että olisi lupa mennä huutelemaan niille, jotka eivät ko. ihanteita täytä. Ratkaisu ei ole kauneusihanteiden poistaminen, koska ne eivät tule mihinkään poistumaan. Ratkaisu on se, ettei mennä aukomaan päätä.

Samoin voisi todeta laihuuden ihannoinnista, joka on perin kummallista. ”Laiha” adjektiivina on melkein mistä tahansa asiasta puhuttaessa negatiivissävytteinen. Jos keitto on laihaa, ei se ole hyvä asia. Tai jos liha on laihaa, ei sekään ole kehu. Ja Laihia herättää puistatuksia jo pelkkänä mainintana. Jostain kumman syystä ”laiha” on kuitenkin ollut pitkään kehu ihmisestä puhuttaessa, mikä on täysi mysteeri.

Laihia

Laihian Halpa-Halli. Pelottaako jo?

Onneksi ajat muuttuvat ja vieläpä parempaan päin. Erityisesti naisten naisille suuntaama kauneusihanne on muuttunut laihasta timmiksi, mikä on yksistään hyvä asia. Toki sama on tapahtunut pojilla, joskin poikien ulkonäköihanne on jo pidempään ollut vähän terveellisempi kuin se naisten naisille asettama ulkonäköihanne, mutta joka tapauksessa.

Mutta entäs sitten, jos alkaa harrastaa juoksulenkkeilyä ja painojennostelua cosplayn vuoksi, vääntää itsensä ekstratimmiksi eikä voitakaan cosplaykisoja? Tai jos joku toinen saa siitä huolimatta enemmän huomiota? Sehän olisi kamalaa, sillä silloin olet muuttanut elämäntapojasi terveellisemmäksi, muuttunut timmimmäksi ja terveemmäksi IHAN TURHAAN!!

Jokainen cosplayn eteen tehty juoksulenkki, vatsalihasliike ja hauiskääntö ovat siis kotiin päin. Jos cosplay ja sen aiheuttamat ulkonäköpaineet saavat sinussa aikaan tämänlaisia muutoksia, se on yksinomaan hyvä asia. Vaikka cossikisasta ei voittoa tulisikaan, olet ainakin paremmassa kunnossa ja yleisesti terveempi. Kenelläkään tuskin on mitään sitä vastaan.

Cosplayhipsterismin alkeet

Muotisarjoja menee ja tulee. Vuosien varrella cosplayskenessä on ollut pinnalla vähän kaikkea Narutosta Kingdom Heartsin kautta Hetaliaan ja Homestuckiin sekä titaanintappajiin. Uusin ehkä vasta nouseva trendi vaikuttaisi olevan Marvel-leffauniversumin hahmot. Ajankohtaisia sarjoja cossaamalla pääsee heti mukaan photoshootteihin, miitteihin, ryhmiin ja osalliseksi kivasta yhteishenkeä nostattavasta hypestä. Suosio coneissa ja tunnistettavuus on taattu, kun joku juoksee läpi conipaikan aulan Levi babby uguuta huutaen. Kyllähän sellainen huomio tuntuu kivalta.

Jälkeenpäin tosin vuoden 2007 jätesäkkiä muistuttava organisaatiokaapu ja Youtubesta löytyvä herkkä Roxas x Axel -pusutteluvideo voi vähän nolottaa.

En ole itse juuri koskaan löytänyt henkistä kotiani näistä ns. massasarjoista. Nuorempana saatoin ehkä vähän leijuakin tällä. Nykyisin en oikeastaan enää välitä suuntaan enkä toiseen, tykkään mistä tykkään ja sillä sipuli.

Clampin Suki Dakara Suki, jota ei ole koskaan kukaan cossannut missään. Miten ois?

Koska lempisarjani ja lempijuttuni ovat lähes aina sieltä tuntemattomasta päästä, on se myös muovannut cosplayharrastustani tietynlaisiin suuntiin. Aikoinaan en oikeastaan koskaan ryhmäcossannut. Ei vain ollut ketään, joka olisi tykännyt samoista jutuista kuin minä – tai ainakaan ilman painostusta ja manipulointia! Olen myös tottunut siihen, kun kukaan ei tunnista cossia. Samoin tiedän sen tunteen varsin hyvin, kun olen maailman ainut tietystä sarjasta tietyn puvun tehnyt henkilö.

Harvinaisempien ja vanhempien sarjojen cossaaminen vaatii tiettyä mielenlujuutta ja hyvää itsetuntoa. Kun pukua väsää tuntikaupalla, suurin osa cossaajista kaipaa sille huomiota itse conipäivänä. Voi tuntua pahalta, kun Ereniä ja Mikasaa cossaavat parhaat kaverisi pyydetään kuvaan koko ajan, mutta sinun hienoa Yowamushi Pedal -pukuasi ei tunnista ketään ja päädyt aina pitämään kaverien laukkuja pimeässä nurkassa samalla kuin nämä posettavat iloisesti conikuvaajille.

Harvinaisten hahmojen ja sarjojen tapauksessa motivaatio tehdä puku pitää olla sisäinen. Ei voi luottaa ulkoiseen gloriaan ja tunnustukseen – sen pitää riittää, että olet itse iloinen ja tyytyväinen siihen, mitä teet. Voi tuntua yksinäiseltä olla 1500 kävijän tapahtumassa ainut henkilö, joka on katsonut animesarjan x, mutta sitä sattuu (kokemuksen syvällä rintaäänellä). Parhaassa tapauksessa pääset mainostamaan lempisarjaasi ihmisille, kun nämä kysyvät ”Hei mistä toi puku on, oon varmaan nähnyt ainakin kuvan joskus…?” Tyhmää on vetää itkupotkuraivarit conin jälkeen, jos kukaan ei tunnista (olen tehnyt tätäkin, anteeksi, olin hölmö ja nuori).

Hipsterismissä on myös ehdottoman hienoja puolia. Sanokaa vain hassuksi, mutta minusta on kivaa olla maailman eka, joka on tehnyt jonkun tietyn asun. Vertailukohtia ei ole, joten omat ratkaisut pitää keksiä ihan itse, ei voi luntata keneltäkään. Ehkä tässä on myös osin hauskaa se, miten cosplay on ikioma salaleikki. ”Näistä kävijöistä täällä kukaan ei tiedäkään, miten harvinainen ja siisti juttu mulla on päällä!”. Melkein kuin söisi lempikarkkia omassa huoneessaan SALAA kesken kotibileiden eikä jakaisi kellekään muulle!

Neverhööd-sarjojen cossaaminen on yleisesti ottaen yksinäistä puuhaa enkä suosittele sitä ihmisille, joille ryhmät ja niihin kuuluminen on tärkeää. Myöskään ei kannata aliarvioida omaa tarvettaan huomiolle. Monille cosplay on huomionhakuinen harrastus eikä sen myöntämisessä itselleen ole mitään väärää, päin vastoin. Mutta toisaalta joskus cossaamalla jotain harvinaista hahmoa tai sarjaa voi saada ne parhaat kokemukset. Mistään ei voi etukäteen tietää, mikä sellainen sarja tosin olisi, se on sattumaa ja aina yllätys.

Olen useamman kerran pukenut puvun päälle täysin varmana, että kukaan ei tunnista. Yhtäkkiä minulle onkin huudeltu toiselta puolen coniaulaa sarjan repliikkejä, kysytty halia ja juostu perässä ottamassa kuvaa. Faniuden voima on merkillinen ja usein parhaat reaktiot toisilta faneilta saa pukuilemalla jotain ei niin suosittua. Cosplay kun on ulospäin loistava huutomerkki siitä, mitä fanitat. Osin juuri tästä syystä suhtaudun itse nihkeästi siihen, että cossaaja ei tunne lähdeteostaan. Jos näen omasta harvinaisesta lempparisarjastani cossin, totta ihmeessä hyökkään puhumaan tyypille ja hehkuttamaan sarjaa. Silloin jääkin aika karvas maku suuhun, kun vastaus on ”Ai jaa, tää on sellasesta sarjasta? Mä löysin kuvan googlen kuvahausta…”

Trendeissä on sekin huono puoli, että ne vanhevat nopeasti. Sen sijaan obskuurin sarjan x cossia arvostetaan yleensä ihan samalla lailla, oli vuosi 2006 tai 2014. Poikkeuksena sääntöön ovat nyt ehkä jotkut otakuhäröilyhuumorisarjat, terkkuja kaikille maailman viidelle Noucome-cossaajalle (en laskenut itseäni mukaan). Siinä oli perin laadukas piirretty!

Aina samat ohjelmat

Frostipalautteita, -blogauksia ja siihen liittyviä foorumiviestejä lukiessa on vastaani tullut mielenkiintoista kommentaaria Desuconin ohjelmistosta. ”Desuconin ohjelma käsittelee vain jotain 10 vuoden takaisia animesarjoja”, ”Desuconin ohjelma on aina vaan pelkkää moepaskaa” ja ”Samat tyypit pitää saman ohjelman joka vuosi” tai ihan vain ”Desuconissa kierrättää samoja ohjelmia vuodesta toiseen”.

Tämä on sikäli outoa, että Desuconia perustettaessa tehtiin linjaus siitä, että kierrätysohjelmaa ei huolita Desuconiin. Kun Desucon on Suomen kallein coni, rahoille pitää saada vastinetta. Olisikin melko härskiä kävijöitä kohtaan täyttää coni muissa coneissa jo nähdyillä kierrätysohjelmilla. Näkemykset ohjelman sisällöstä ovat myös sikäli outoja, että Desuconin ohjelma pyritään tekemään mahdollisimman monipuoliseksi. Ohjelmaan pyritäänkin sisällyttämään niin vanhoja klassikoita koskevia ohjelmia kuin myös uusimpia hittejä, jotta käsittely on… no, monipuolista.

Joten mistä ulina nousee? Katsotaanpa.

”Desuconin ohjelmassa on vain yli 10 vuotta vanhoja animesarjoja!” Nyt Frostissa käsiteltiin mm. Haibane Renmeitä (2002) ja Initial D:tä (1995) sekä Patlaboria (1988, herraisä). Eli homma todistettu, pelkkää vanhaa paskaahan siellä on! Eikun hetkinen… Initial D kyllä alkoi 1995, mutta Fifth Stage -anime tuli 2012 – 2013 ja leffa on tulossa 2014. Puhumattakaan siitä, että näiden lisäksi Frostissa oli ohjelmaa myös Free!:stä (2013), Gintamasta (alkoi 2003, mutta jatkuu edelleen), Danganronpasta (alkup. pelin julkaisu 2010, anime 2013), Nana to Kaorusta (2008, jatkuu edelleen), Kami nomi zo shiru sekaista (manga alkoi 2008 ja jatkuu edelleen, uusimmat animet vuodelta 2013) sekä To aru kagaku no railgunista (2009 – 2010).

Nuo olivat siis yhteen sarjaan keskittyviä ohjelmia; toki esimerkiksi Nuppu ”ToriSohva” Eskelisen taikatyttöaiheisella Kirakiraa ja kärsimystä -luennolla puhuttiin esimerkiksi Madokasta (2011) että Symphogearista (animesarjat 2012 ja 2013). Että joo, en nyt ehkä sanoisi, että kaikki ohjelmat koskisivat pelkästään yli 10 vuotta vanhoja sarjoja. Myth busted.

Frostiperjantain ohjelmakartta

Ohjelmakartta Frostbite 2014:n perjantailta. Pelkkää vanhaa kamaa ja moepaskaa.

”Desuconin ohjelmassa on vain moepaskaa”. Noniin, now we’re talking! Kuten kaikki tietävät, kaikki Desuconin järjestäjät ovat läskejä kaulapartoja, jotka kellarikomeroissaan hönkivät moetytöille ja runkkaavat moefiguurien päälle. Myönnetään, tottahan se on Sen vuoksi Desuconin ohjelmistossa onkin pelkkiä moesarjoja, kuten nyt vaikka yllämainitut Haibane Renmei ja Initial D sekä Patlabor. Varsinkin Initial D tunnetaan jotakuinkin kaiken animen historian rumimmista hahmodesigneistä. Ja sitomisleikeistä kertova Nana & Kaoru se vasta moesarja onkin. Saati sitten Boku no Pico! Eikun ei helvetti. Ei tämäkään tainnut pitää paikkaansa :( Myth busted.

”Samat tyypit pitää saman ohjelman joka vuosi”. Tämä arvostelu on tuntunut kohdistuvan varsinkin Valtteri ”Tounis” Strömsholmiin, joka on tosiaan pariin kertaan puhunut aiheesta ”Animestudiot värikuvina” sekä ”Duden X elämä ja teot”, mitkä eivät nyt kyllä ole mitenkään samoja ohjelmia, kun käsiteltävä animestudio sekä käsiteltävä ohjaaja ovat vaihtuneet. Tai siis: jos joku tekee esitelmän Mozartista ja toinen Beethovenista, ovatko nämä sama esitelmä? Minusta on selvää, etteivät ole :-D. Puhumattakaan siitä, että läheskään kaikkia näistä Valtterin ohjelmista ei ole pidetty Desuconissa, vaan esimerkiksi Traconissa.

Sinällään on ymmärrettävää, että joku voi mennä sekaisin: ohjelmanpitäjät puhuvat tietysti itselleen mieluisista aiheista, ja kun useimpien ihmisten mielenkiinnon kohteet pyörivät muutaman aihepiirin ympärillä, ohjelmienkin aiheet pyörivät samoissa aihepiireissä. Siis aihepiireissä: esimerkiksi mechasarjoista diggaava henkilö voi puhua vaikkapa uusimmista mechadesigneista, mechasarjojen ihmeellisimmistä superaseista tai siitä, miten politiikka mechasarjoissa yleensä toimii. Nämä eivät ole samoja ohjelmia eivätkä edes samoja aiheita. Myth busted.

Ja samoista ohjelmista ja samoista aiheista puheenollen, pääsemmekin kätevästi aasinsillan kautta viimeiseen ulinan aiheeseen, eli…

”Desucon kierrättää samoja ohjelmia vuodesta toiseen”. Kuten sanoinkin, tämä on mielestäni erittäin kummallista, koska jo Desuconin suunnitteluvaiheessa päätettiin, että kierrätysohjelmaa ei ohjelmistoon hyväksytä, eikä tätä linjaa ole missään vaiheessa muutettu. Mutta jostain tämä ulina tietysti tulee, koska ei kai kukaan nyt huvikseen kuvalaudoilla mistään valittaisi?

Screenshot /cgl/:stä

Jos se lukee /cgl/:ssä, sen on pakko olla totta.

Nähdäkseni teorioita on kolme: ihmiset (sitten kuitenkin) valittavat huvikseen/sekoittaakseen pakkaa, näiden näkemys kierrätysohjelmasta poikkeaa siitä, mitä järjestäjät ymmärtävät kierrätysohjelmalla tai valittajat eivät yksinkertaisesti näe eroa eri ohjelmien välillä.

Ensimmäisen jätän käsittelemättä, koska trolls gonna troll joka tapauksessa. Joten otetaan toinen: valittajien näkemys kierrätysohjelmasta eroaa siitä, mitä järjestäjät tarkoittavat kierrätysohjelmalla. Näin järjestäjän ominaisuudessa kierrätysohjelma on määritelty seuraavasti:

Kierrätysohjelma on ohjelmaa, joka on…

  • pidetty jo aiemmin jossain muussa tapahtumassa,
  • saman ihmisen toimesta,
  • samasta aiheesta,
  • samoilla slaideilla tai enintään pienin muutoksin.

Jos esimerkiksi Olli Ohjelmanpitäjä olisi puhunut Metsäconissa aiheesta ”CLAMPin tuotokset 2005 – 2010”, ei samaa luentoa hyväksyttäisi Desuconiin. Ei, vaikka luento olisi ”CLAMPin tuotokset 2006 – 2011”, koska tämä ei vaikuttaisi luennon sisältöön juuri mitenkään.

Sen sijaan Leena Luennoitsijan ohjelma ”CLAMP vuosina 2005 – 2010” voitaisiin hyväksyä, koska se olisi todennäköisesti sisällöltään erilainen. Vaikka aihe olisi nimellisesti sama, kahden eri luennoitsijan näkemykset asiasta ovat todennäköisesti erilaiset. Mitenkään varmaa tämmöisen luennon hyväksyminen ei kuitenkaan olisi, sillä Desucon kuitenkin pyrkii välttämään täysin samoja aiheita. Toisaalta, jos Olli Ohjelmanpitäjä tahtoisi pitää Desuconissa ohjelmaa ”CLAMPin tuotokset vuosina 1990 – 2004”, ei tälle olisi mitään estettä, sillä alkuaikojen CLAMP oli kuitenkin erilaista kamaa kuin mitä se nykyään on.

Viimeksi minulta kysyttiin, että eikös Frostissa nyt ollut Tiia ”Tikaka” ”Rehukahvi” Veijolan ”Nörtille naista”-luento ollut kierrätysohjelmaa, kun itse pidin ”Näin animefani saa naista”-luennon Desuconissa 2010. No joo, kieltämättä pyöritään saman aihepiirin ympärillä. Mutta kas, kun minä en ole Tiia, ei kyseessä ole ainakaan sama luennoitsija. Tietääkseni Tiialla oli myös ihan omat slaidit luentoaan varten ja mitä luennotsijaa tunnen, hänen lähestymistapansakin aiheeseen on erilainen kuin minulla. Joten ei tämä kyllä minun nähdäkseni mitenkään ole kierrätysohjelmaa, ellei sitten samankaltaisen aiheen ja kierrätysohjelman välille vedä yhtäsuuruusmerkkejä.

Kierrätys kielletty -symboli

Desucon riistää luonnonvaroja kun se ei kierrätä!! Paska coni.

Mistä pääsemmekin viimeiseen aiheeseen. Olisiko mahdollista, etteivät ihmiset yksinkertaisesti erota ohjelmia toisistaan? Sen vielä ymmärrän, jos joku erehtyy pitämään vuonna 2010 pitämääni luentoa ja nyt pidettyä ”Nörtille naista”-ohjelmaa samoina, mutta kun valitusta ei ole kuulunut pelkästään näistä kahdesta ohjelmasta. Ei, valitus kuuluu, että ”Desuconissa on aina samat ohjelmat”.

Yksi selitys tälle voisi olla, että ihmiset yleistävät ohjelman aiheen mielessään ja sitten päätyvät siihen, että ne ovat samoja. Tällä tarkoitan sitä, että jos yhtenä vuonna on luento taikatyttösarjojen eri genreistä, toisena vuonna käsitellään Sailor Moonin vaikutusta taikatyttöilyyn ja kolmantena vuonna puhutaan taikatyttöjen erilaisista hyökkäystekniikoista, kävijä X voi ajatella, että ”jahas, kolmena vuonna on ollut ohjelmaa taikatytöistä – sama ohjelma joka vuosi!” Siitä huolimatta, että nämä ovat… no, aivan eri ohjelmia eri aiheista. Taikatyttögenret, Sailor Moonin vaikutus taikatyttöilyyn sekä taikatyttöjen erilaiset hyökkäykset eivät ole mitenkään sama ohjelma, vaikka kaikissa puhutaan tietysti myös taikatytöistä.

Toki ohjelmien aiheita voi noinkin yleistää jos tahtoo. Se on mielestäni kuitenkin vähän sama kuin sanoisi, että audit, bemarit ja mersut olisivat samoja autoja, koska kaikki ovat saksalaisia premium-autoja. Eli: myth busted.

Eli mistä avautuminen sitten tulee? En oikein tiedä. Toki minua kiinnostaa, onko johonkin Desuconiin päässyt tutkan alta lipsahtamaan oikeasti sama ohjelma. Minun nähdäkseni tähän mennessä niin ei kuitenkaan ole käynyt. Ja tietysti: jos juuri sinun suosikkiaiheesi jäi käsittelemättä, otamme ohjelmaideoita mieluusti vastaan. Helpottaahan se Desuconin tekemistä, kun emme itse joudu miettimään, mikä olisi mielenkiintoinen aihe ohjelmalle ;D

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑