Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Arvostelu (Page 7 of 10)

Sarjisfestarien mangopäivä + haamumaa

Bubukuuti on taas palannut Suomen pääkaupunkiin eli Turkuun Helsingin sarjisfestareiden kemppipäivästä mangopäivästä. Mitä jäi käteen?

Itse olin sekaantunut asiaan sikäli, että mangapäivän tapahtumankoordinaattori Mr. G oli pyytänyt minua kyselemään, olisiko ohjelmanpidosta kiinnostuneita – ja olihan niitä, esimerkiksi Bubu ja (taas vaihteeksi hiljaiseloa viettävän) Häivähdys Mustetta -blogin ylläpitäjä, Desuconin tiedotusvastaava Anna Rantasila. Itse lupauduin varaohjelmanpitäjäksi jos vaikka jollekulle sattuisi tulemaan este. Mangotarhaan kirjoittelevan Jussi Nikanderin sairastuttua minut otettiinkin pitämään ohjelmaa; puhuin samasta asiasta kuin Desuconissa – siis tekijänoikeuksista ja fansubeista. Muutoin mangapäivän ohjelma oli kovin Janne Kemppi -pitoista, joskin mukaan mahtui niin cosplay-kisa, J-Rakun pitämä tietovisa kuin kunniavieraiden Stan Sakain ja Ken Niimuran haastattelutkin. Kemppiä en valitettavasti ehtinyt seuraamaan, mutta ilmeisesti tarjonta oli pesunkestävää Kemppiä: ne jotka tykkäävät, tykkäävät, ne jotka eivät, eivät. Kotiin päin vetääkseni voin sanoa, että niin Bubun kuin Rantasilankin ohjelmat olivat asiapitoisia ja hyvin esitettyjä ;o

MametaHarmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.

Lainatakseni erästä henkilöä: ”Kyllä toi tapahtuma musta sinällään palveli tarkoitustaan sarjisfestarien oheistouhuna, mutta mun mielestä tota konseptia kannattais kehittää ’perinteisestä’ conista joksikin ihan muuksi. Sarjisfestarit on ollut hauska tapahtuma just siks että se on ilmainen ja keskellä kaupunkia niin että siellä voi piipahtaa, tsekata myyntipöydät ja mahdollisesti jotain ohjelmaa/kunniavieraita ja sitten häipyä. Eihän tollasta olis kovin mielekästä lähteä toisesta kaupungista asti katsomaan, mutta kuten jo tällä kertaa veikkailtiin niin varmaan aika harva nytkään oli tullut muualta. Eniten mua ehkä ärsyttää se että jengi yrittää väkisin järjestää jokaisen tapahtuman (kirjamessut katson teitä) yhteyteen taas yhtä conia vanhalla kaavalla cosplaykisoineen päivineen, sen sijaan että tehtäisiin jotain vähän erityyppisiä manga-aiheisia tapahtumia erilaisilla painotuksilla ja teemoilla.”

M.O.T.

Sarjakuvafestivaalien yhteydessä Glorialla järjestettiin ”pienlehtitaivas”, jossa oli myynnissä suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden (omakustanne)sarjakuvia ja pienlehtiä. Myös Pencilmindin Maaria Laurinen oli myymässä juuri painosta tullutta omakustannettaan, Phantomlandia, jonka kävin nappaamassa mukaan 8 euron hintaan. Kun kerran lupasin teoksen haukkua arvostella, niin arvostellaanpa:

Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.

Maarian Phantomlandiin laittamat alkutekstit kertoo: ”I wanted to start a new project to keep myself busy. The aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it; I guess that pretty much sums things up for now”, plus että Maaria ilmoittaa statuksekseen ”graphic design student” (mikä epäilemättä graafisen suunnittelun opiskelijalle pitää paikkansa). Ehkä hieman huvittavasti nämä kaksi lainausta tiivistävät Phantomlandin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Aloitetaan vaikka niistä hyvistä.

Phantomland on etukannesta takakanteen tyylikäs. Etukannen Chie näyttää ilman ääriviivoja vektoroidulta, mistä ainakin itse tykkään. Alareunassa on Phantomlandin logo Cypress-järjestön logon kanssa. Pelkistetyn tyylikästä. Sisäsivuilla käytetty piirtotyyli on perinteisen toimivaa; Maarian viiva kulkee paksuna kun sille on tarve ja ohuena silloin kun niin pitääkin olla ja hahmot näyttävät ”itseiltään”. Selkeys on ehkä se sana, mikä kuvaa Maarian tyyliä parhaiten – tyyli ei ole odamaisen tai mashimamaisen pelkistettyä; toisaalta mitään CLAMPin tai Tanemuran kaltaisia ~hulmuavia hiuksia~ tai ~kirsikankukkia~ on turha odottaa. Selkeys pätee myös taustoihin: niitä käytetään, kun se on tarinan kannalta oleellista. Myös taustat ovat erittäin selkeitä: ne kertovat sen ympäristön missä ollaan, eivät juuri muuta. Taustoiltakaan on turha odottaa minkäänlaisia pikkupiperryksiä – ne kertovat sen ympäristön, missä ollaan. Kertakaikkisen selkeää ja toimivaa.

Kerronta on – niin kuten monet muutkin asiat Phantomlandissa – selkeää, paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Lukija tuskin putoaa kärryiltä missään vaiheessa (toisin kuin esimerkiksi vaikka Tanemuraa lukiessa :F). Parissa kohdassa tosin on vähän epäselvää kuka puhuu tai missä järjestyksessä ruudut tulisi lukea, mutta näitä kohtia sarjakuvassa on noin 2, mikä on hyvinkin siedettävä määrä. Kerrontaa ja juonen kuljetusta helpottavat myös hahmojen ilmeet ja eleet; ne kertovat paljon hahmojen sielunelämästä. Ilmeet ovatkin Maarian ehdottomasti vahvinta aluetta. Ilmeikkyys on edukseen myös huumorikohdissa, jotka olivat jopa ihan oikeasti hauskoja. Kerronta toimii myös taistelu- ja toimintakohtauksissa. Se onkin ensiarvoisen tärkeää, sillä taistelua ja toimintaa on mahdutettu Phantomlandin 60 sivuun suhteellisen paljon. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tyylikkäästi toteutettuja: vauhtia riittää ja läskin tummumisen voi lähes tuntea, selkeyden silti kärsimättä. Maarian kyky piirtää ilmeikkäitä ihmisiä pääsee oikeuksiinsa erityisesti taistelukohtauksissa, kun Jon ensin hämää pahiksia teeskentelemällä heikkoa, sitten toteaa, että ”FWA HA HA tämä oli vasta lämmittelyä” ja alkaa vetää pahiksia pataan. Ja läski tummuu. Pahisten ja Jonin ilmeet ovat todellakin näkemisen arvoiset.


Se pieni moka. Vasemmasta reunasta toisiksi ylimmän kuvan alareunan nostaminen hieman ylöspäin olisi auttanut oikean lukusuunnan löytämisessä.

Hyvät puolet tiivistäen: Phantomlandin graafinen ilme on selkeä, toimiva ja tyylikäs eikä sen tarvitse häpeillä edes kansainvälisellä tasolla. Kerronta toimii erittäin hyvin ja johdonmukaisesti, paria mitätöntä pikkumokaa lukuunottamatta. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja näyttäviä ja taistelun hektisyys välittyy myös lukijalle, kerronnan selkeyden kuitenkaan kärsimättä. Jon on vitun kova jätkä.

Ja sitten ne huonot puolet. Kuten sanoin, Phantomland on graafisen suunnittelijan tekemä alusta loppuun. Se on siinä mielessä huono asia, että vaikka sarjakuvan graafinen ilme, hahmodesignit ja jopa juonenkuljetus toimii, itse juoni jättää vähän kylmäksi. Se, että Jonin ja Chien taustoja ei juurikaan avata, on varmasti tietoinen päätös, mutta ei erityisen toimiva varsinkaan Chien kohdalla. Jonia kannattelee hahmona se, että tämä on IHAN VITUN KOVA JÄTKÄ ja veteraani Cypressissä; Jon on osittain jopa lähes myyttisen Kova Jätkä jota kaikki pelkäävät. Chiellä ei kuitenkaan ole tällaista asemaa tukenaan, ja Chien hahmo onkin todella ohut. Ainoa mitä Chiestä Phantomlandin kautta välittyy, on että 1) tämä juoksee IHAN VITUN KOVAA 2) onnistuu lähinnä mokaamaan asioita ja hankkiutumaan ongelmiin. Itse mietin, miksi Cypress on Chien ylipäätään riveihinsä ottanut, tai ainakin että miksi tämä on pistetty kenttätehtäviin, kun tämä on selkeästi tollo.

Ongelmallinen on myös itse Cypress-organisaatio. Tyylikkäästä logostaan huolimatta Cypresskin jää vähän ohueksi – ilmeisesti kyseessä on jokin puolisotilaallinen, yksityinen poliisimainen organisaatio (tähän viittaa myös Cypressin koko nimi, ”Cypress Law Enforcement”), jonka maine on kiirinyt kauas ja jota pelätään. Tarinasta käy myös ilmi, että Cypressiin liittyminen ei ilmeisestikään ole vapaaehtoista, vaan tiettyjen edellytysten täyttyessä siihen on käytännössä pakko liittyä: Cypressin kaikilla jäsenillä on nimittäin mystinen VIIRUS, joka on tarttuva, ja ilmeisesti hoitamattomana myös tappava. Cypressin asemaa ei kuitenkaan selitetä mitenkään muuten ja se jääkin vähän ontoksi, samalla tavalla kuin Chie.


Artistin itsensä tekemä, harmillisen osuva tiivistelmä Phantomlandin hahmoista.

Juonen kannalta suurin ongelma on ehkä kuitenkin se, että laajempaa juonta homman taustalla ei valoteta. Tämä – kuten muukin taustojen kertomattomuus – on varmasti tietoinen ratkaisu, mutta mielestäni ei kovin toimiva sellainen. Nyt lukijalle jää epäselväksi, miksi näiden hahmojen seikkailuista pitäisi olla kiinnostuneempi yhtään laajemmalla aikavälillä kuin yhden omakustannepokkarin lukemiseen kuluvalla ajalla. Informaatiota kyllä tihkuu, mutta sitä tihkuu niin vähän, että se ei herätä halua kiinnostua Chien taustasta tai siitä, mikä Cypress oikeastaan on ja miksi sillä on niin kovan organisaation maine ja miten mainittu mystinen virus siihen liittyy.

Huonot puolet tiivistäen: Phantomlandista huokuvan tyylikkyyden ja huolittelun vastapainoksi siitä tulee vähän turhan kliininen olo – väittäisin, että tällä on osittain tekemistä myös Maarian perfektionismin kanssa: sen hyvä puoli näkyy tyylinä, mutta kääntöpuolena se tekee sarjasta kliinisen. Tuntuu, ettei Phantomlandin takana ole kantavaa tarinaa tai että Phantomlandilla ei ole mitään sanottavaa lukijalle. Kuten Maaria alkuteksteissä sanookin: ”the aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it”; ei suinkaan ”I had the burning urge to tell you a magnificent and touching story with lots of thrilling, fast-paced action”. Ja kuten minä sanoin – tuo lause tiivistää graphic design studentin kanssa Phantomlandin niin hyvässä kuin pahassakin.

Mitä siis jäi käteen? Tyylikäs ja selkeä perinteinen toimintaseikkailu, jonka päähenkilöjäbä on Ihan Vitun Kova. Toiminta on adrenaliinipitoista ja nopeatempoista. Kerronta pelaa hyvin ja lukijan on helppo seurata tarinaa. Heikkoina kohtina ovat teosta kalvava kliinisyys ja hieman itsetarkoituksellinen ”mystisyys” varsinkin Cypressin kohdalla; tämän lisäksi toinen päähenkilö Chie jää vielä hyvin ohueksi hahmoksi. Mainittakoon muuten vielä, että Phantomland on kotimaisuudestaan huolimatta englanninkielinen; englanti on mitä ilmeisimmin valittu kansainvälisen yleisön saavuttamiseksi. Kielestä ei ole ihmeellisempää sanottavaa; englanti toimii enkä ainakaan itse siinä virheitä huomannut. Toisaalta en olekaan natiivi, eli sillä varauksella.

Siinä mielessä Maaria pääsi kyllä Phantomlandilla yllättämään, että oletin sen olevan melkoinen Deconstructor Fleet täynnä ovelia koukkuja ja niksejä, mutta ainakin ensimmäisen osan perusteella Phantomland on jopa tavanomaista toimintaseikkailua. Mitä Maariasta tiedän, Phantomlandin taustalla kyllä varmasti ON jokin laajempi juoni ja ovelia koukkuja on varmaan odotettavissa, mutta arvostelua on paha mennä kirjoittamaan sillä perusteella, mitä artistista itsestään tietää tai olettaa. Phantomland olisi ehkä kaivannut muutaman sivun lisää, joissa olisi kerrottu vähän siitä, miten Chie päätyi Cypressiin ja mikä Cypress on – ylipäätään sitä, miksi näiden hahmojen tarinasta pitäisi kiinnostua. Toisaalta kyseessä on esikoisteos, joten siinä mielessä on odotettavissakin, ettei ihan kaikki ole vielä täydellistä. Tekninen toteutus Phantomlandissa on kuitenkin puhdasta A-luokkaa, eikä sen todellakaan tarvitse hävetä edes kansainvälisessä vertailussa.

Ps. skannaamani kuvat Phantomlandista muuten valehtelevat vähän. Oikeasti harmaa on tasaisen harmaata ja musta ihan oikeasti mustaa eikä rastereita vaivaa pikselitauti. Kuvien virheet johtuvat skanneristani ;o

Lautapeliloli

Aina joskus törmää animeen, joka ei ole erityisen hyvä millään osa-alueella – en voi kehua nättiä animaatiota, hienoa musiikkia tai ovelaa dialogia – mutta joka on kertakaikkisen koukuttava ja saa silti roikkumaan tuolin reunalla kynsiä purren. 22 jaksoa pitkä Shion no Ou on juuri tällainen sarja. Shôginpeluu ei kenties ensimmäisenä herätä mielikuvia eeppisyydestä ja liikuttavuudesta, ja minäkin tartuin sarjaan erittäin skeptisenä. Tällaisten turnaussarjojen kliseet lätkittynä perä perään heti ensimmäisessä jaksossa eivät ainakaan auttaneet hälventämään skeptisyyttäni.

Shion no Ou Shion no Ou

Pelit ovat toki hyvä ja useampaan kertaan kokeiltu teema animelle, Hikaru no Go (go) ja Akagi (mahjong) ovat menestyneet länsimaistenkin fanien keskuudessa, ja Japanissahan mahjong-teemaisille mangoille on ihan omia lehtiäkin. Shion no Ou on ehkä tuntemattomin näistä sarjoista, joissa nappuloiden lyöminen laudalle on elämää suurempi asia. Sääli, sillä Shion no Ou on erinomainen esimerkki siitä, että tällaisten turnaussarjojen kliseet voivat yhä toimia, kun toteutuksessa on sydäntä ja ajatusta. Aina ei tarvitse olla postmoderni. Shion no Ou on itse asiassa katsojaystävällisempi sarja kuin muut vastaavat, sillä sen seuraamiseen ei tarvitse osata shôgin säännöt kuin vain auttavasti, ja koska shôgi muistuttaa länsimaista shakkia melko paljon, pelkkä shakin sääntöjen tunteminen riittää aluksi; animen aikana oppii kyllä shôgin erityispiirteet.

Shion no Ou Shion no Ou

Shion no Ou kertoo 13-vuotiaasta Shionista, jonka vanhemmat murhattiin raa’asti tämän ollessa leikki-ikäinen. Shion näki kaiken, mutta traumatisoitui niin, että menetti puheäänensä ja kaikki muistikuvat kyseisestä illasta. Shion muistaa vain sen, että murhaaja jätti uhrien päälle shôginappulan kuningas – ”ou”. Naapurissa asuva pariskunta adoptoi Shionin, ja Shion alkaa ottoisänsä, ammattishôgipelaajan (”kishi”), opastuksella itsekin pelata shôgia. Sarjan alkaessa Shion on pyrkimässä itsekin ammattilaispelaajaksi.

Shion no Ou Shion no Ou

Shion itse on hurmaava tapaus. Traaginen loli on tietysti sinänsä helppo hahmostereotypia ja keino lypsää sympatiaa yleisöltä, mutta Shion on aidosti koskettava hahmo kaikessa täydellisyydessäänkin. Shion on samalla sekä toisaalta ulospäin vahva että helposti haavoittuva, shôgimatsissa häntä ei saa helposti hätkäytettyä, mutta öisin painajaiset palaavat. Mykkä Shion kommunikoi muiden kanssa kirjoittamalla viestinsä muistilehtiöön, joten Shionin seiyuulle Ayako Kawasumille jäävät lähinnä Shionin sisäiset monologit.

Shion no Ou Shion no Ou

Shion kohtaa useita vastustajia ja muita shôginpelaajia sarjan aikana. Shion no Ou välttää kuitenkin yhden kuopan – vastustajat eivät jää yksiulotteisiksi vain yhdessä jaksossa esiintyviksi fillerihahmoiksi, vaan suurin osa pelaajista tavataan myös myöhemmin uudelleen sekä matseissa että muuten vain shôgiyhdistyksen tiloissa. Näin sivuhahmotkin muodostuvat ehjiksi ja mielenkiintoisiksi persooniksi jo itsessään, eivätkä ole mukana edistämässä vain Shionin omaa tarinaa ja kasvua. Shionin ystävät ja heidän ongelmansa ja syynsä pelata shôgia ovat sarjalle aivan yhtä tärkeitä kuin Shion itse on; fanisuosikiksi taisi nousta resident trapin Ayumin kohtalo. Jopa Shionin ottovanhemmat ovat itsessään ehjiä hahmoja, eivätkä vain toteuta funktiota päähahmon vanhempina, kuten animessa niin usein. Shionin ottoisä on oma henkilönsä, jolla on omat shôgiottelunsa ja omat heikkoutensa.

Shion no Ou Shion no Ou

Studio DEENin luoma visuaalinen ilme sarjalle on jossain määrin keskinkertainen. Animaatio ei ole huonoa, mutta ei erityisen mieleenpainuvaakaan. Hahmosuunnittelu on tehty hyvin, ja hahmot ovat helposti toisistaan erotettavissa, mutta suunnittelu on jotenkin geneerisen oloista. Lisäksi osassa jaksoista animointityyli ja hahmojen ulkonäkö muuttuu häiritsevänkin paljon. Musiikki sekin toimii sarjan kontekstissa, mutta yksinään sarjan OSTia ei juuri jaksaisi kuunnella.

Shion no Ou Shion no Ou

Sarjan valtti onkin sen käsikirjoitus ja sopivalla tahdilla eteenpäin puskeva juoni. Käsikirjoitus luo jännitettä sekä hienosti mietittyihin matseihin että tapahtumiin sen ulkopuolelle; sarjassa ei ole mitään turhaa eikä varsinaisia suvantokohtiakaan juuri nähdä. Lähes joka jaksossa esiintyvä shôginpeluu kuljettaa yleensä juonta, ja shôgimatsien ulkopuoliset tapahtumat vieläkin enemmän. Jokainen jakso jättää katsojalle halun katsoa seuraava heti perään; minä maratoonaan sarjoja hyvin harvoin, mutta Shion no Oun katsoin 24 tunnin sisään. Suurin yksittäinen juonilanka on tieytysti Shionin vanhempien murhaajan henkilöllisyys. Jo alusta asti on selvää, että kyseessä on toinen shôginpelaaja, ja niin katsoja miettii jatkuvasti, kuka Shionin kohtaamista muista pelaajista saattaisi olla veriteon takana. Lopullinen murhaajan henkilöllisyys ja varsinkin motiivi on kenties hieman nieleskelyä vaativa, mutta sopinee maailmaan, jossa shôgi on SRS BSNS ja elämää suurempi asia.

Porakoira vs. GUMI GUMI GIGGELI

RRRrrrrrrrrrrrraaaaAAAAAAAAHHHH

Aikaa on mennyt töissä ja Turun ja Helsingin väliä reissatessa plus härvätessä sitä sun toista, kuten Desuconia, mutta erityisesti One Pieceä lukiessa. Tammi/Sangatsu Manga kun aloitti Helsingin Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa liikkeessään ”manga-maanantait” (”Joka kuukauden ensimmäinen maanantai on manga-maanantai!”), jolloin jotain sarjaa saa ko. liikkeestä puoli-ilmaiseksi. Itse päätin kuukausi sitten ostaa One Piecen, ja niinpä ostin sen muutaman viikon aikana, jokaisen osan joka Suomessa on ilmestynyt (1 – 44), siis. Eikä harmita, One Piece oli ihan mukiinmenevää mättöä.

Monet ovat huomanneet, että One Piecellä ja Ravella (Jap. Groove Adventure Rave, eng. Rave Master) on paljon yhteistä – molemmat ovat osittain sekopäisiä seikkailushouneneita; molempien piirrostyyli on samankaltainen ja molempia julkaistaan Suomessa – Egmont julkaisee Ravea, Sangatsu One Pieceä. Kuten aikojen alusta asti vallinnut Babylon 5 – Deep Space 9 -kiista osoittaa, vain toisesta voi pitää ja toinen on ehdottomasti PELKKÄÄ PASKAA. Joten ratkaistaan homma NYT.

Rave Master on Hiro Mashiman ensimmäinen varsinainen manga, mikä valitettavasti näkyy varsinkin sarjan alussa piirtojäljestä. Rave kertoo Garage Islandilla elelevästä Haru Glory -nimisestä nuoresta miehestä, joka saa kuulla olevansa RAVE MASTER, maagisten Rave-kivien jonkinlainen suojelija, jonka tulee tietysti kerätä kaikki Rave-kivet. Tämä on ihan sikke tärkeetä hei, koska MUUTOIN MAAILMA TUHOUTUU. Niin kävi osittain 15 vuotta ennen tarinan alkamista, kun edellinen Rave Master otti yhteen Darkbringien (jotka ovat yllättäen ”pahoja Rave-kiviä”) haltijan kanssa, mikä aiheutti ilmiön nimeltä Overdrive, joka tuhosi puolet maailmasta. Tai kymmenesosan. Tai jotain. Joka tapauksessa nyt Darkbringien kerääjät ovat taas kasaamassa kiviä, joten Haru on ainoa joka voi pelastaa maailman. Avuksi Harulle tulee Plue-niminen koira, joka muistuttaa lumiukkoa jonka nenänä on pora o_O. Seuraan liittyy myös jengin beibe Elie, myöhemmin myös Musica-niminen hopeanmuokkaaja. Jengissä roikkuu mukana myös yhtä sun toista outoa örvelöä ja kaveria. Tämä ei kuitenkaan ole tärkeää.

Ravessa seikkaillaan pitkin maailmaa, metsästäen Rave-kiviä – ja samalla tietysti pistetään pahiksia kuonoon. Nämä ovat yleensä jonkin rikollisjärjestön tyyppejä; tarinan taustalla on paljon ”politiikkaa”. Politiikka lainausmerkeissä siksi, että siinä lähinnä heitellään järjestöjen nimiä; mitään erityisiä poliittisia näkemyksiä näillä ei ole – pahikset vain haluavat Darkbringejä ja siinäpä se. Tärkeämpää tuntuu olevan Elien mystisen menneisyyden selvittäminen, kaverien suojeleminen ja… niin, pahisten turpaan mättäminen. Oikealla esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Harun kavereita loukkaa ;/

Näillä eväillä ei tietenkään pitkälle pötkittäisi. Rave Masterin suolana toimiikin huumori, jota on paljon. Jo pelkkä Pluen olemus on vitsi sinällään ja jos sarjassa ei taistella, läppä lentää ja ihmeellisiä tapahtumia riittää. Toisaalta silloin kun sarjassa taistellaan, siinä myös taistellaan kunnolla – Rave Master on joko todella eeppinen tai sitten ”LULZ LULZ IHAN SEKOO :—–D”-tason meininkiä.

One Piece taas on merirosvomanga, joka kertoo Monkey D. Luffy -nimisestä pojasta, joka tahtoo hokageksi merirosvokuninkaaksi. Tätä varten hänen tulee löytää legendaarisen Gold Rogerin (Gol D. Roger, kummaa että Luffy on Monkey D. Luffy ja legendaarinen merirosvokuningas Gol D. Roger ;OOO) jälkeensä jättämä One Piece -aarre, joka sijaitsee Grand Linellä, merialueista vaarallisimmalla.

Onneksi Luffy ei olekaan mikä tahansa jätkä, vaan hän on syönyt gumigumi-pirunmarjan, joka tehnyt hänestä kumimiehen – hän pystyy siis venymään miten vain tahtoo. Ilmeisesti gumigumi-marja antoi hänelle myös supervoimat, sillä Luffy tuntuu kestävän uskomattoman paljon kurmotusta ja lyömään ja potkimaan käsittämättömän kovaa. Ketään tuskin yllättää, jos sanon, että aikaa myöten vastaan tulee vihollisia, jotka ovat myös syöneet pirunmarjoja itsekin, saaden milloin minkäkinlaisia voimia. Onneksi Luffyn ei täydy kohdata näitä kaikkia yksin.

Luffyn merirosvojengiin kuuluu varkaasta navigaattoriksi siirtynyt Nami, pitkänenäinen pelkuri/tarkka-ampuja Usopp, ex-palkkionmetsästäjä Zoro Roronoa (Oikeasti siis l’Ollonois – mutta fanikäännöksiin virheellisesti translitteroituun nimeen Roronoa tottuneina fanit olivat lähettäneet Sangatsun toimitukseen kovaa palautetta siitä, että Zoron nimeä ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA saa kirjoittaa l’Ollonois, vaan sen tulee EHDOTTOMASTI olla Roronoa…) ja sininenäinen lääkäriporo Tony Tony Chopper, kokki Sanji sekä arkeologi Nico Robin. Ilmeisesti seikkailun jatkuessa mukaan tulee myös lisää hahmoja. Positiivisena yllätyksenä kaikkien taustoja valotetaan kunnolla eikä One Pieceä voi ainakaan syyttää liiallisesta päähahmoon keskittymisestä. Luffy ei myöskään ole ainoa, jonka erikoistekniikoita sarjassa esitellään, vaan myös muut oppivat uusia tekniikoita ja kehittyvät muutenkin.

One Piece on siis merirosvomanga – nimellisesti. Tosiasiahan on, että One Piecellä on merirosvouksen kanssa suurin piirtein yhtä paljon tekemistä kuin Pirate Baylla piratismin. Joo, päähenkilöitä sanotaan merirosvoiksi. Joo, One Piecessä purjehditaan paljon, vieläpä laivalla, jonka lippu on pääkallolippu. Joo, rosvouksesta puhutaan – mutta siinä se. One Piecessä ainakaan päähenkilöt eivät kertaakaan ole ryöstäneet yhtään laivaa ja merirosvoiksi nämä viettävät todella paljon aikaa kuivalla maalla. Välillä sentään vetävät turpaan jotain korruptoituneita merivoimien upseereita. ”Tai jotain.” Kuten Rave Masterissa, One Piecessäkin tärkeämpää tuntuvat olevan YSTÄVÄÄÄÄÄTTTTH. Korkeammille voimille kiitos siitä, että One Piecen suomennoksessa nakama on käännetty tilanteesta riippuen tovereiksi tai ystäviksi, eikä jätetty sillensä, kuten fanikäännöksissä. Joka tapauksessa One Piecessä ollaan jopa valmiit julistamaan sota maailmanhallitukselle, vain siksi, että se on loukannut Luffyn porukan YSTÄVIÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH.


One Piece. Hih hih osu kikkeliin :DDD Varmaan pitäisi naurattaa… kai.

Kuten Rave Masterissa, myös One Piecessä on huumoria. Mutta toisin kuin Rave Masterissa, One Piecen huumoria on joka paikassa, ympäriinsä, siellä sun täällä. Tämä on varmaan se syy, miksi jotkut pitävät One Piecestä enemmän kuin Rave Masterista, mutta se on juuri se syy, miksi itse pidän Rave Masterista tämän aspektin osalta enemmän kuin One Piecestä: One Piecessä on koko ajan pieni virne päällä kun Luffy heittää GUMI GUMI GIGGELIÄ, mutta suurempaa naurunremakkaa ei One Piece juurikaan ole onnistunut aiheuttamaan, toisin kuin Rave, joka vetää huumorinsa aivan yli, kuitenkin siinä onnistuen.

Niin Rave kuin One Piece ovat molemmat ovat ihan kivoja ja humoristisia mangoja. Molempien piirrostyylissä on myös samaa – ensinnäkin ne ovat samannäköisiä (ei tosin sillä, etteikö niitä erottaisi). Tämän lisäksi niin Mashimalla kuin Odallakin on tapana piirtää todella yksityiskohtaisia taustoja ja piilottaa niihin jotain pientä ekstraa jonka tarkkaavainen lukija voi huomata – One Piecessä on joukkokohdissa mukana mystinen Pandamies, Ravessa taas on mukana numeroäijät. Kokonaisuudessaan Rave on lyhyempi kuin One Piece: Ravessa on kokonaisuudessaan 35 osaa, One Pieceä taas on Suomessa ilmestynyt 44 osaa, Japanissa 53 osaa – ja sarja jatkuu, osoittamatta pienintäkään merkkiä päättymisestä.

Jos minulta kysytään, tämä on ehkä One Piecen suurin ongelma: Oda voi keksiä aina uusia ja uusia saaria ja uusia seikkailuja, niin kauan kuin sarja myy, ja sitten kun myyntiluvut alkavat laskea, onkin aika pistää pillit nopeasti pussiin. Rave Masterissa taas on kuvio melko selvä alusta alkaen. Tietysti siihenkin mahtuu vaikka kuinka monta powerupattua vihollista jne, mutta sinällään sooloilun varaa on huomattavasti vähemmän. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio: ties kuinka kompaktiksi Ravenkin olisi saanut, jos olisi viitsinyt.

Vielä tärkeä juttu: Rave Masterissa on huomattavasti enemmän fanserviceä kuin One Piecessä. One Piecessä ensimmäiset palveluhtavat kuvat tulevat vasta jossain osassa 10, mutta ensimmäiset kunnon servicet tulevat vasta jossain osan 40 tienoilla. Tosin silloin sitä sitten tuleekin. One Piecen Kalifa oikealla.

Joka tapauksessa – niin mahdotonta kuin se onkin – molemmat sarjat ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin jos One Pieceä irtoaa vielä Tammelta 2,5 euron pokkarihintaan.

Sakurai Takahiron pornoääni

Viimekesäisen Romance of the Three Kingdoms -maniani pysyvin jälkiseuraamus oli, että nykyisin pyrin katsomaan kahta teemoiltaan jotenkin samankaltaista sarjaa rinnakkain ja vertailemaan niitä, koska Koihime Musoun ja Koutetsu Sangokushin katsominen rinnakkain osoittautui sen verran hauskaksi kokemukseksi. Viimeisinpänä villityksenä kierrokseen pääsivät sellaiset animesarjat kuin Mononoke ja Genji Monogatari Sennenki, jotka molemmat ovat Japanin historiaan sijoittuvia hyvin visuaalisia animesarjoja – ja molempien sarjojen päähenkilöä ääninäyttelee Sakurai Takahiro.

mononoke mononoke

Mononoke on näistä kahdesta vanhempi, sarja on vuodelta 2007, mutta oikeammin sarjassa esiintyvän haltiakorvaisen lääkemyyjän seikkailuiden alkupiste löytyy vuodelta 2006 sarjasta Ayakashi – Samurai horror tales (ei saa sekoittaa siihen toiseen Ayakashiin). Yhdessä tarinanpätkässä esiintynyt Mr. Medicine Seller tai wapanesella kusuriuri osoittautui sen verran toimivaksi konseptiksi, että herra sai oman 12-jaksoisen animaationsa. Sarja sijoittuu jonnekin Edo-kaudelle lukuun ottamatta viimeistä tarinankaarta, jonka voi ajoittaa 1900-luvun alkuun.

Mononoken visuaalista ilmettä on hehkutettu siinä määrin, että minun ei välttämättä tarvitse enää liittyä kuoroon. Kyllä, Mononoke on silmiä hivelevän kaunis, täynnä kaikkea ja ihanan kitsch. Tietokoneella renderöidyt portaikot, talot, junat ja käytävät ja niihin lätkäistyt tekstuurit luovat melkoisen psykedeelisen maailman, joka sopii erittäin hyvin sarjaan, jonka pitäisi hämmentää, kuvottaa ja pelottaa.

mononoke mononoke

Mononoke on silti loppujen lopuksi hyvin kaavamainen sarja, vaikka sen ulkoinen ilme onkin omaperäinen. Jokaisessa tarinankaaressa voi luottaa siihen, että outojen tapahtumien ja viikottaisen mononoke-hirviön ilmaantuessa kaikki paikalla olevat ihmishahmot valehtelevat, kunnes uhkaava yliluonnollinen olio ja kusuriuri yhdessä saavat puristettua heistä tarinan oikean version. Kusuriuri tarvitsee nimittäin mononoken karkoittamiseen kolme asiaa: sen Totuuden, Katumuksen ja Muodon. Ihmisillä on aina oma lehmä ojassa ja kenties näppinsä pelissä siihen, miksi mononokesta tuli mononoke, eivätkä he halua paljastaa itselleen epämieluisia asioita. Mononoke on oikeastaan yhdistelmä vanhan ajan suljetun tilan murhamysteeriä ja kevyttä yliluonnollista fantasiaa. Sarjan genreksi merkitään usein kauhu, mutta se sarjasta jää kyllä puuttumaan. Mononoken ennalta-arvattava kaava – lopussa kusuriuri karkottaa mononoken – saa katsojan luottavaisena odottamaan, että ihan hyvin kaikki päättyy, ja jos ei pääty, no, kusuriuri itse ainakin selviää koko rytäkästä muuttumattomana. Mononoke on välillä häiritsevä ja ällöttävä, mutta pelottava se ei ole koskaan.

mononoke mononoke

Harmittavasti arvosteluissa usein tartutaan hieman liikaakin Mononoken erikoiseen animointityyliin ja jätetään äänimaailma täysin huomiotta. Sääli, sillä Takahiro Sakurai tekee takuuvarmasti elämänsä roolin kusuriurina. Varma esitys kuljettaa koko sarjaa ja kusuriuri varastaa jokaisen millisekunnin, jonka aikana tämä on äänessä. Ainoastaan Norio Wakamoto sammakkohirviönä yhdessä tarinankaaressa pääsi lähelle samanlaista äänitaituruutta. Takahiron viipyilevä, dramaattinen ja … eittämättä myös makuuhuoneeseen kuuluva puhetyyli on saanut naispuolisten jalat veteläksi ja livejournal-yhteisössä fandomsecrets on näkynyt salaisuuksia ”I fapped to his voice” kusuriurin kuvan kera. Enää en hämmästele miksi…

mononoke mononoke


Genji Monogatari Sennenki on NoitaminA-ohjelmapaikan sarja kuten Mononokekin. Tämä anime pohjaa tietysti kuuluisaan, tuhat vuotta vanhaan hovinainen Murasaki Shikibun kirjoittamaan tarinaan ja maailman ensimmäiseen harlekiiniromaaniin. Tiivistettynä Genji Monogatari kertoo keisarin poika Hikaru Genjistä, joka tykkää iskeä naisia. Paljon. Mukana on runoutta, luonnon ihailua ja muuta perijapanilaista, mutta pääasiassa Genji pokaa naisia – ja joskus poikiakin, jos näiden sisko on nihkeä eikä anna.

genji monogatari sennenki genji monogatari sennenki

Kirjana Genji Monogatari on pitkä, monipolvinen, sisältää tuhottoman määrän henkilöitä ja eikä kerro mitään varsinaista juonta. Tämän tiivistäminen 11 animejaksoon kuulostaa lähes mahdottomalta. Genji Monogatari Sennenki yksinkertaistaakin melko paljon, jättää joitain henkilöitä pois, ja yksinkertaistaa hahmojen nimeämiskäytäntöjä. Heian-kaudella ketään hovissa ei saanut kutsua suoraan nimellä, joten kirja käyttää kiertoilmaisuja: Sininen Korkea Rouva, Kuudennen Kadun Rouva – ja nämä lempinimet vaihtuvat tietysti aina, jos hahmon asema/asuinpaikka/jne vaihtuu. Animessa käytetään yleisimmin käytössä olevia hahmojen lempinimiä kuin ne olisivat hahmojen oikeat nimet, mikä helpottaa suuren hahmokaartin mukana pysymistä.

genji monogatari sennenki genji monogatari sennenki

Genji Monogatari Sennenki keskittyy Genjin elämän alkupuoliskoon. Pelkäsin aloittaessani sarjaa sen lopetusta jo valmiiksi, sillä kirjassa ei ole mitään selkeää loppua – Genjin kuolemaa ei kuvata, se vain mainitaan. Animeversio päättyy yllättävänkin luontevasti kohtaan, jossa Genji lähtee erään skandaalin seurauksena maaseudulle pakoon. Viimeisessä jaksossa on yksi täysin turha ja sarjan tyylin rikkova taistelukohtaus, mutta muuten lopetus on onnistunut. Genjin muutto Sumaan on hyvä lopetuskohta, sillä anime muuttaa tapahtumien järjestystä siten, että samalla Genji päätyy viimein yhteen aikuiseksi kasvaneen, kenties tärkeimmän naisensa ja toisen vaimonsa Murasaki no uen kanssa. Murasaki on myös animen kertojanääni, mikä toimii hyvin: ”tässä kerron, mitä Genji teki ennen kuin hän ja minä päädyimme yhteen” on kätevä ratkaisu ja lisäksi luo vielä katseet alkuperäisen kirjailijan suuntaan. Murasaki Shikibu nimittäin otti kirjailijanimensä romaanihahmoltaan (Shikibu viittaa tämän isän asemaan hovissa), koska Murasaki no uesta tuli niin suosittu hahmo aikalaisten lukiessa tarinaa.

genji monogatari sennenki genji monogatari sennenki

Genji Monogatari Sennenki on hyvin symbolinen ja unenomainen. Ymmärrän hyvin, mikä efektejä ja filttereitä ja symboleja ylikäyttävä tyyli ei nappaa, minä kuitenkin pidin kuin hullu puurosta. Monesti sellaiset henkilöt ja esineet, jotka ovat Genjille tärkeitä, loistavat outoa valoa. Kimonoiden kuviot voivat lähteä ilmaan leijumaan, kuu tai joku muu sopiva symboli ilmestyä hahmojen taustalle ja rakkaudesta (”koi”) puhuttaessa voidaan näyttää karppeja (myös ”koi”) keisarillisen puutarhan lammessa. Luonto ja vuodenajat on kuvattu hienosti, ensimmäisen jakson lentävät kurjet ovat huimaa katsottavaa. Symbolismi ja unenomaisuus tekevät sarjasta hiukan hankalan seurattavan, sillä muistelu- ja unikohtauksia ei mitenkään erityisesti selvennetä, vaan katsojan täytyy itse osata päätellä, mikä on totta, mikä visuaalista symbolismia, mikä unta ja mikä (seksi)fantasiaa.

genji monogatari sennenki genji monogatari sennenki

Seksistä puheen ollen, sitä on tässä sarjassa paljon. Genjin traaginen lapsuudenihastus saa hänet tavoittelemaan aina ja aina uusia naisia korvaamaan sitä yhtä, jota hän ei voi koskaan saada, joten seksiä on joka jaksossa. Rakastelukohtaukset ovat hyvin aistillisia ja visuaalisesti upeita, niillä ei ole paljoakaan tekemistä minkään tissifanservicen kanssa.

Hahmodesign on hyvin 70-80 -luvun shoujoa räpsyripsineen, mikä saattaa vaatia totuttelua. Kaikilla naisilla on miljoona kimonoa päällekkäin, pitkät tummat hiukset ja vaaleat silmät, joten Genjin rakastajien ja vaimojen erottaminen voi olla aluksi hiukan hankalaa. Sakurai Takahiro Genjinä ei varasta showta aivan samalla tavalla kuin kusuriurina, sillä naishahmojen ääninäyttelijät vievät tällä kertaa voiton tästä ikonisesta playboyhahmosta. Varsinkin Ami Koshimizun Yuugao ja Sakiko Tamagawan Fujitsubou ovat loistavia, herkkiä ja dramaattisia. Sänkypuuhia kuitenkin riittää, joten Sakurai Takahiron pornoääni tulee tutuksi tässäkin sarjassa.

KYASHHAAN

Moi. Nyt olisi oikeastaan Kuutin vuoro, mutta herralla on ”kiire” Empire Total Warin ja muiden äärimmäisten tärkeiden asioiden kanssa ja minulla postauksia jonoksi asti, joten rikon kaavan. GASP

Psgelsiä lainaten on olemassa erinomaisia animesarjoja, jotka onnistuvat jokaisella osa-alueella, ja sitten on olemassa hyviä animesarjoja, jotka onnistuvat jossakin toteutuksen osa-alueella erinomaisesti, mutta koko paketti ei pysy kasassa. Casshern Sins kuuluu jälkimmäiseen luokkaan. Casshern Sins on kevyesti parempi kuin 90% animesta, jopa silloin kun sarjan taso notkahtaa alas, mutta parhaalla tahdollanikaan en voi laskea sitä henkilökohtaiseen Hall of Fameeni. Mitä meni mönkään?

casshern casshern

Casshern Sins luotiin Casshern-tuoteperheen uudelleenlämmittelyksi; se on tarkoituksella Darker and Edgier- versio 70-luvun hömppärobottipiirretystä. Retrolähtökohdat on otettu hienosti huomioon sarjan visuaalista ilmettä luodessa, rakastamani retroanimepiikkitukat pöllyävät ja robotit ovat ihanan 60-70-luvun scifin oloisia ja näköisiä. Seiyuuvalinnoissakin on luotettu lähinnä vanhoihin, hyviin veteraaniseiyuihin – hypetetty ja Desuconiin saapuva Tohru Furuya näyttelee päähenkilön Casshernin roolin.

Monilla animenkatsojilla on joku lempianimointistudio – omani on Madhouse (Gonzo ja Sunrise taas tuottavat kakomisreaktion enkä koske ko. studioiden tuotoksiin pitkällä tikullakaan, mutta tästä joskus myöhemmin lisää). Casshern Sins on vaivatta eräs Madhousen upeimmista aikaansaannoksista visuaalisesti. Lähes joka jaksossa nähdyt taistelukohtaukset ovat sulavia, voimakkaita ja upeita katsella, mutta silmäkarkki ei pääty siihen. Casshern Sinsissä visuaaliseen ilmeeseen on todella panostettu, se on jopa osa tarinankerrontaa. Monesti kohtauksen visuaalinen ilme kertoo jotain oleellista myös tarinasta; helpoin esimerkki lienee, miten joissain tärkeissä kohtauksissa päävärein väritetyt hahmot seisovat taustan päällä, joka taas on väritetty välivärein. Ne hahmot, joiden vaatteet taas eivät ole kirkkain päävärein väritetty, eivät kenties pelaa aivan puhtailla jauhoilla. Hahmodesign yksinään on jo syy katsoa Casshern Sins!

casshern casshern

Ja ne taustat, upeampia en ole vähään aikaan nähnyt. Varsinkin ensimmäinen puolisko sarjaa on välillä ihan puhdasta maisema- ja animointipornoa, ”kattokaa miten hienosti me osataan animoida”, sillä juoni lähtee käyntiin varsinaisesti vasta sarjan toisella puoliskolla.

Ensimmäinen puolisko Casshern Sinsiä on viipyilevä, melankolinen, episodiluonteinen sarja. Casshern vaeltaa dystooppisessa, Tuhon (Ruin subeissa, Horobi wapaneseksi) kohdanneessa maailmassa, jossa ennen kuolemattomina pidetyt robotit ruostuvat ja kuolevat, eikä vähillä jäljellä olevilla ihmisilläkään ei mene paljon paremmin. Casshern tapaa henkilön per jakso, ja jokaisella on oma tapansa elää maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta. Nämä ihmis- ja robottikohtalot ovat Casshernin parasta antia, ne on kerrottu herkästi ja dialogi toimii erittäin hyvin; sitä on vähän, mutta se on aina merkityksellistä ja jotenkin runollista. Lisäksi vaihtuvat maisevat antavat mahdollisuuden vyöryttää ruutuun käsittämättömän upeita maisemia jaksosta toiseen. Vieläkin olen ihmeissäni, kuinka hienosti Casshern Sins onnistuu luomaan vaikutelman maailmasta, joka saattaa olla kuolemassa hetkenä minä hyvänsä, mutta joka on yhä kaunis – juurikin koska se on kuolemassa.

casshern casshern

Onhan sarjassa sentään juonikin. Casshern on ilmeisesti joskus menneisyydessä tappanut kuolemattoman Lunan, Kuuksi kutsutun Auringon (Tsuki to yuu na Taiyou, termien kääntäminen on kivaa), ja tästä johtuu se, että maailma on tuhoutumassa ja se, että Casshern ainoana robottina ei ruostu ja on kuolematon. Casshern lähtee matkaan selvittääkseen, mitä todella tapahtui: kuvioon liittyy myös naispuolinen robotti Lyuze, jonka sisko oli Lunan henkivartija, lapsirobotti Ringo, joka kenties ei ole aivan niin robotti kuin miltä näyttää, sekä Casshernin kanssa samaan tarkoitukseen luodut supertappajarobotit Leda ja Dio, joista jälkimmäinen tosin on lähinnä superemorobotti Ledan hoitaessa pakollisen tissiosuuden sarjassa.

casshern casshern

Juonessakaan ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta juonen tultua mukaan kuvioon sarja ei enää muutu paremmaksi. Yleensä animesarjoissa ensin tulee jaksoja, jotka ovat ”ihan kivoja” ja vasta lopussa siirrytään ”OMG TÄÄ ON PARASTA SITTEN VIIPALOIDUN LEIVÄN” -tasolle. Casshern Sins on alusta asti erittäin hyvä, mutta se ei ikinä varsinaisesti muutu paremmaksi, mikä on tarinan kaaren kannalta ongelmallista. Toki toisella puoliskollakin on hetkensä – Lyuzen unijakso on hieno – mutta se ei nouse sille tasolle, kuin ensimmäisen puoliskon perusteella olettaisi. Lisäksi liika juoni muuttaa sarjan vähemmän ilmavaksi. Kun ensimmäisellä puoliskolla puhuttiin vähän mutta merkityksellisiä, ja joka tapahtumalle ja sanalle annettiin aikaa ja ilmaa vaikka kuvaamalla hetken upeaa taustaa tai tuulessa lentäviä ruostehiukkasia, toisella puoliskolla sille ei enää näytä olevan aikaa. Tässä sarjassa se on ehdottomasti huono asia: herkkyys kärsii eikä mikään tärkeä lause tai sananvaihto enää tunnu tihkuvan merkitystä kuten ensimmäisellä puoliskolla, vaikka kyseessä olisikin joku todella tärkeä paljastus.

casshern casshern

Toisaalta hahmot saavat toisella puoliskolla hurjasti lisää syvyyttä ja yksiulotteisenkin tuntuiset tyypit saavat lihaa luiden ympärille, joten ihan kaikki siinä ei mene mönkään. Harmittavasti sarja olisi kaivannut kaksi jaksoa lisää – viimeinen jakso on aivan liian täynnä kaikkea. 24 jaksoa ei vain riittänyt saman ilmavuuden ylläpitämiseen loppuun asti, ja viimeisessä jaksossa tapahtuu niin paljon, ettei edellistä isoa tapahtumaa ehdi kunnolla edes tajuta, kun taas jo mennään. Aika kaukana siitä Casshern Sinsistä, josta opin nauttimaan ja joka voi kuluttaa kokonaisen jakson yhden henkilön pään sisäiseen tutkiskeluun ja tekee sen vielä hyvin vaikuttamalta filleriseltä.

casshern casshern

Eräs asia on vielä mainitsematta: Kaoru Wadan musiikki. Se on tyylikästä ja hienon animaation kanssa yhdistettynä luo ilmeen Casshern Sinsin maailmalle erittäin hyvin, surumielistä ja melankolista mutta uskomattoman kaunista, kuten sarjan kuoleva maailma. Casshern Sins kannattaa katsoa, jos silmäkarkki ja retroscifi uppoavat millään tasolla.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2025 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑