Kategoria: Arvostelu (Page 6 of 10)

Ensimmäinen osa täällä.

Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.

Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.

Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?

Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…

Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!

Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.

Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.

Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!

Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”).  Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista,  taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.

Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.

Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.

No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.

Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.

Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.

Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!

Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa,  jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…

Kun Bubu oli viime viikonloppuna Tuskac… Tsukiconissa, katsoin minä kotona Bakemonogataria. Ja voi saatana, jos kaikki anime olisi niin hyvää kamaa, niin minä en tekisi yhtään mitään muuta kuin vain katsoisin animua.

Koyomi Araragi on lukiolaispoika, mutta myös ex-vampyyri. Eräänä päivänä koulussa tämän luokkakaveri, Hitagi Senjougahara, kaatuu – tai oikeastaan tippuu – tämän syliin. Koyomin yllätykseksi Hitagi ei paina mitään. Vampyrismistä parannettuna Koyomi hoksaa, että kyseessä on ~yliluonnollinen ilmiö~ ja yrittää penkoa, mistä moinen johtuu. Kiitokseksi Hitagi nitoo Koyomin posken. Siis nitojalla :FFF. Muutoin sarja kulkee about näin: Koyomi törmää tyyppiin jota vaivaa jokin ~yliluonnollinen ilmiö~. Koyomi yrittää selvittää mistä asia johtuu ja menee pyytämään apua hänet parantaneelta äijältä, joka kertoo mitä pitää tehdä. Koyomi organisoi tyypin parantamisen. Rinse and repeat sarjan loppuun asti. Yhden arvoituksen ratkaiseminen vie kaksi tai kolme jaksoa. Ohessa Koyomi pokaa/koettaa pokata tyttöjä jotka hinkuvat/eivät hingu/eivät tiedä hinkuvansa Koyomin housuihin. Lista tytöistä Novan blogissa.

Kuulostaa aika tylsältä. Kuvauksessa ei ole oikeastaan mitään sellaista, mikä saisi olettamaan, että sarja olisi millään tavalla erilainen kuin mikään muukaan yliluonnollisilla asioilla leikkivä haaremianimun poikanen. Mutta se toteutus! Bakemonogatarin on ohjannut Akiyuki Shinbo (mm. Sayonara Zetsubou-sensei, Nanoha, Hidamari Sketch, Moonphase, Natsu no Arashi…) ja muuten puikoissa pyörii Studio SHAFT, minkä pitäisi ainakin joillain saada niinsanotusti shafti pystyyn ja jäykäksi. Shinbo + SHAFT -kombinaatio antaa graafisen ilmeen, joka poikkeaa reilusti ”perusanimesta”. Värit ovat murrettuja ja hiusten värityksessä kikkaillaan välillä Gankutsuou-tyyliin. Äänimaailma koostuu suurelta osin ambientmaisista hurinoista ja piippailusarjoista. Tekijöillensä uskollisesti liikettä ei käytetä paljoa. Itse asiassa suuri osa Bakemonogatarista on pelkkää hahmojen keskustelua ja näiden oheistekemisiä. Sarjan pointti onkin hahmojen vuorovaikutuksessa, ja se onkin Bakemonogatarin ehdottomasti vahvin osa-alue. Hahmojen käsikirjoitus toimii ja dialogi onnistuu olemaan ihan oikeasti hauskaa.

Bakemonogatari onnistuu olemaan samaan aikaan erittäin tyypillinen että epätyypillinen anime. Tyypillisen siitä tekee se, että se on äärimmäisen hahmovetoinen: Bakemonogatarissa ei ole oikeastaan minkäänlaista kantavaa juonta sarjan episodimaisen luonteen vuoksi, paitsi Koyomin ja Hitagin ”boy meets girl” -rakkaustarina. Toisaalta kaikki muu on joko loppuun hiottua (dialogi, hahmojen käsikirjoitus) tai tavallisuudesta poikkeavaa (värimaailma, esitystapa). Bakemonogatari onnistuu vieläpä olemaan samaan aikaan viaton, söpö, väkivaltainen ja jopa eroottinen – varsinkin lopun autoajelukohtaus on, kuvalautatermiä käyttääkseni, ”tulin sankoja”-materiaalia. Hitagi Senjougahara, fap fap fap. Ei sillä että kiihottuisin nitojista, vaikka pari omistankin.

Jos hyvinä puolina Bakemonogatarissa on Akiyuki Shinbo, SHAFT ja ensiluokkainen toteutus, niin sen huonoina puolina on Akiyuki Shinbo, SHAFT ja hutilointi. Shinbo + SHAFT -yhdistelmä tuottaa niin omanlaistaan jälkeä, että jos tyyli ei iske, Bakemonogatari aiheuttaa välittömän oksennusreaktion. Ongelma on myös se, että Shinbo ja SHAFT ovat pitkälti yhden tempun poneja: kun on nähnyt yhden tällä yhdistelmällä tehdyn animen, on nähnyt ne kaikki. Bubu raportoi välittömistä samankaltaisuuksista Sayonara Zetsubou-sensein suuntaan (jonka toteutuksesta vastaa – Shinbo ja SHAFT!). Asiaa ei auta se, että Koyomin ääninäyttelijä on Hiroshi Kamiya, joka vastaa myös Sayonara Zetsubou-sensein päähenkilön, Nozomu Itoshikin, äänestä. Hutilointi taas viittaa Bakemonogatarin 10. jaksoon, jossa koko sarjan ajan tutuksi tulleet, ruudussa välähtävät, värejä tarkoittavat kanjimerkit ko. värisellä taustalla viipyvät ruudussa huomattavan kauan – niin kauan, että animointi- ja aikatauluongelmat tulivat selviksi. Heh, SHAFTin sivuilla kuulemma luki jokin aika sitten ”PALKATAAN ANIMAATTOREITA, NOPEASTI”. En ihmettele.

Joka tapauksessa Bakemonogatari jätti kokonaisuudessaan erittäin positiivisen fiiliksen. Näiden helmien toivossa sitä jaksaa joskus kahlata läpi jotain… keskinkertaisempaakin ainesta. Bakemonogataria tulee itse asiassa vielä lisää. Vaikka TV-animu on loppu, ensimmäinen kolmesta nettiosasta pitäisi pärähtää eetteriin 28. lokakuuta eli lähipäivinä. Sitä odotellessa.

Junichi Sato on eräs lempiohjaajistani ja mahou shoujo lempigenrejäni (olen jopa katsonut jotain 150+ jaksoa Precurea, apua), joten olin keväällä tietysti innoissani, kun Umi Monogatari julkistettiin. Xebec animoimassa ja tarina, joka perustuu pachinko-peliin (?!) ei luvannut mitään erityistä parhautta, mutta kun ohjaajana on mies, joka on myös Princess Tutun, Sailor Moonin, Arian ja Kaleido Starin takana, annoin itselleni luvan odottaa jotain kohtuulaadukasta.

Tarina on perushuttua: meillä on kesäinen, auringonvalossa kylpevä idyllinen saari ja sen ympärillä meressä asuvia meren ihmisiä. Eräänä kesänä saarella asuva Kanon ja merenneito Marin ystävystyvät ja saavat kuulla olevansa taivaan ja meren papittaret. Heidän pitää yhdessä pelastaa maailma pahalta Sednalta, joka haluaa hukuttaa sen pimeyteen. Asiaankuuluvat tietysti henshinit ja taikatyttöasut. Eli joopajoo, eläin-sidekickinä on kilpikonna meriteemaan sopien, Marinilla normaalina asuna kivan paljastavat bikinit ja mukana on vielä Marinin pikkusisko Urin samanlaisissa pikkupikkubikinissä pedokiintiötä täyttämään. Hyvältä kuulostaa.

Ensimmäinen kolmannes sarjaa onkin aika juustoa. Tarina etenee taikatyttökaavalla joka viikon vihollisineen (Sednan korruptoimia mereneläviä – tässä jaksossa pusukala, seuraavassa katkarapu!) kuin oppikirjatapaus. Lisänä on sopivassa määrin sitä, kun Marin pyllistelee bikineissä, hiukan slapstick-huumoria ja hiiiiiidaaaaasteeeeempoisuuuuutttaaa. Umi Monogatarissa on paljon samaa kuin Ariassa: sarjassa ei periaatteessa tapahdu yhtään mitään. Alkupuoliskolla se on huono asia, koska se vähäinen olemassa oleva juoni etenee tässä genressä aiemmin tallattuja latuja kuin oppikirjatapaus, eikä katsoja ole edes vielä ehtinyt kiintyä hahmoihin. Tarinaa kannattaa oikeastaan vain huumori, nätti animaatio ja kiva hahmosuunnittelu, mikä ei kuitenkaan ihan riitä pitämään hommaa pinnalla.

Onneksi Umi Monogatari parantaa loppua kohden: joka jakso on parempi kuin edellinen jaksosta viisi alkaen. Sato Junichi osaa kertoa suuristakin tunteista ilman, että kerronta muuttuu ylimelodramaattiseksi ja samalla tahattoman hauskaksi. Vaikka juoni onkin hiukan ennalta-arvattava, hahmonkehitys on loistavaa ja hienosti kuvattua, ja hahmoihin kiintyy. Kanon pimeine sydämineen on ehkä loistavimpia ja omaperäisimpiä päähenkilöitä mahou shoujossa aikoihin, ja sekä samaistuin että symppasin tyttöä aika tavalla. Kanon on hahmona vaikeasti kuvailtava ja oikeasti moniulotteinen. Marin on se perinteinen itkupilli taikatyttöpäähenkilö, jolla on suuri sydän, muttei paljoakaan aivoja tai maalaisjärkeä. Marin itkee paljon, mutta se ei kuitenkaan tunnu rasittavalta alun jälkeen – ja jopa Marinin ryöstöviljelemä, joka toiselle vastaantulijalle alussa julistettu ”Aishiteruuu!” saa tipan linssiin viimeisissä jaksoissa. Miten Sato Junichi sen tekee? Sama lausehan se on ollut koko ajan!

Animaatio on nättiä ja taistelukohtauksissakaan ei ole säästelty. Varsinkin merenalainen maailma on kaunis ja taustat tyylikkäät. Valitettavasti musiikkia en kuitenkaan voi ylistää. Sarjan musiikki on kokonaisuudessaan chillailuun sopivaa hissimusiikkia. Slice of life – kohtiin pianonpimputus sopii, mutta kun tarinan panokset nousevat ja meno kovenee, rentouttava jazzpimputus ei sovi oikeastaan mihinkään ja latistaa tunnelmaa. Äänimaailmaan tottuu niin, ettei se enää haittaa niin paljon kuin alkujaksoissa, mutta musiikin sopimattomuus lisää fiiliksiä siitä, että ne viikon hirviö – kohdat on yritetty pakolla istuttaa sarjaan, johon ne eivät sovi. Loppupäätä kohden varsinaista perinteistä taikatyttöilyä on vain nimeksi, ja hyvä niin – ne kohtaukset eivät kerta kaikkiaan istu sarjan hitaaseen tyyliin.

Seiyuutyöskely sen sijaan on erittäin laadukasta. Kanonin seiyuu Minako Kotobuki on kertakaikkiaan loistava uusi äänilahjakkuus. Sivuhahmo Ooshima (Aki Toyosaki) varastaa jokaisen kohtauksen, jossa esiintyy, ja kokeneet Yui Horie ja Miyuki Sawashiro tekevät laatutyötä Urinina ja Kojimana. Sarjan hyödyntämä huumori on useammin visuaalista kuin äänimaailman avulla toimivaa, mutta varsinkin Ooshiman kohtaukset ovat ratkiriemukkaita, koska kuva ja ääni toimivat niin hyvin yhteen. Kanonin suuttumista on myös hauska katsoa, koska ylivedetyt mustat pilvet ja ”paha aura” -kuvastot ovat sekä hauskoja että hieman surullisiakin, kun muistelun kautta katsoja oppii syyt Kanonin käytökselle.

Umi Monogatarista jäi lämmin, mutta hieman surullinen olo. Sarjan onnellinen ja silti hieman haikea lopetus oli komea ja tyylikkäästi toteutettu ja ohjattu, mutta tällä sarjalla olisi ollut rahkeita olla jotain vieläkin parempaa. Lyhyiden kesäsarjojen kastissa Umi Monogatari kuuluu kuitenkin samaan perushyvään kastiin Someday’s Dreamersin ja Uta~katan kanssa, joissa molemmissa on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä. Ihan jees, mutta ei suoraan lempparilistalleni pikkuvikojen takia.

En tiedä teistä, mutta minulle animesarjojen visuaalinen ilme on hyvin tärkeä asia ja suostun katsomaan melkoista huttua, jos se vain on animoitu ja piirretty kauniisti. Nätti ulkokuori voi pelastaa yllättävän paljon; ehkä eniten karsastan sellaisia hyvin geneeriseen tyyliin piirretyjä animesarjoja, jotka kiljuvat sarjan nyt olevan ANIMEA, esimerkkeinä tällaisesta blääh-tyylistä voisin mainita vaikka Shufflen tai Kyoshiro to towa no Soran. Omaperäinen tyyli saa minut muistamaan sarjan ja ehkä lopulta myös tarttumaan siihen.

Kun kirjoittaa arvostelua Kaibasta, tuo omaperäinen piirrostyyli on ensimmäinen asia, joka pitää mainita. Kaiban animaatio on ristisiitos Astro Boyta, pikku prinssiä ja Junko Mizunoa. Hyvin ei-animemainen piirrostyyli on varmasti saanut monen tuomitsemaan sarjan pelkästään parin screenshotin perusteella, mutta Kaiba ei olisi Kaiba ilman huikaisevan hienoa ja erikoista tyyliään. Kaiban animaatio on Madhouselta tuttua laatua, kaikki liikkuu sulavasti ja nätisti, ja tyyli sopii sarjaan kuin nokka päähän. Erityisesti takaa-ajokohtaukset ovat hienoa silmäkarkkia: mielikuvitukselliset kamera-ajot sarjan surrealistisissa maisemissa jäävät mieleen.

Kaiba kertoo maailmasta, jossa ihmisten muistot on siirretty piirilevylle, USB-tikulle, miksi sen haluaakin mieltää – animessa nämä esitetään harmaina kartioina. Kun ruumis kuolee, kartion voi pullauttaa ulos ja siirtää uuteen ruumiiseen. Kaiban maailmassa onkin jatkuva pula ruumiista ja liikaa muistikartioita, sillä muistot eivät kuole koskaan, ellei kartiota jotenkin tuhoa. Muistinsa siirtäjä on kuitenkin muiden armoilla, sillä ruumiiton muisti ei voi tehdä mitään – muistin omistajan täytyy luottaa siihen, että joku tunkee muistikartion uuteen ruumiiseen.

Kaiban tarina on vakavaa, pohdiskelevaa scifiä, joka tuo mielenkiintoisen kontrastin erittäin naivistisen piirrostyylin kanssa. Jo toisessa jaksossa harrastetaan seksiä siihen pisteeseen asti, että toisen osapuolen ruumis hajoaa – tätä sarjaa ei siis kannata näyttää pikkusiskolle. Kontrasti toimii loistavasti erityisesti tarinan dramaattisimmilla hetkillä, joita riittää. Spoilaamatta mitään voin kertoa, että maailmassa on tällä hetkellä kaksi fiktiivistä teosta, jotka ovat saaneet minut itkemään – toinen on tänne joskus kauan sitten arvostelemani Toward the Terra, ja toinen on Kaiban jakso 3. Kolmosjaksoa voisin väittää parhaaksi yksittäiseksi animejaksoksi, jonka olen koskaan nähnyt.

Kaiban päähenkilö, Kaiba, herää ensimmäisessä jaksossa reikä rinnassaan ja vailla muistoja. Tarinakehys on siis hyvinkin yksinkertainen ja jo monta kertaa nähty tarina matkalaisesta, joka matkustaa planeetalta toiselle etsien itseään ja muistojaan. Alkupäässä jokainen Kaiban jakso muodostaa itsenäisen tarinansa, mutta puolivälin kohdalla varsinainen pääjuoni tulee mukaan. Loppujen lopuksi kaikissa hyvissä tarinoissa on kyse rakkaudesta, niin tässäkin. Vaikka kaiken pohjalla onkin vanhanaikainen boy meets girl -kertomus, sen vierelle lisukkeeksi samalle lautaselle on laitettu niin iso annos ajatuksia herättäviä kohtauksia ja ihmiskohtaloita, että itse päätarina lähes hukkuu pohdintaan ja spekulointiin. Loppujaksoissa nostetaan vielä panoksia ja kerronta muuttuu vaikeaselkoisemmaksi ja vieläkin taiteellisemmaksi tyyliin End of Evangelion, mutta tarina pysyy kasassa jopa yllättävänkin hyvin ja kaikkiin kysymyksiin saadaan lopulta vastaus.

Visuaalisuus ja tarina ovat vasta osa koko pakettia. Kaiban äänimaailmankaan ei tarvitse yhtään hävetä: seiyuukasti koostuu lähes pelkästään huippunimistä (Kaibana Houko Kuwashima, Popona Romi Paku, Neirona Mamiko Noto) ja vaikka musiikissa toistuvat usein samat kappaleet ja sävelkulut, toisto auttaa kuljettamaan symbolistista ja eräällä tavalla kehää kiertävää tarinaa. Tyylillisesti musiikki on sopivan karmivaa ja konemaisen, ei-inhimillisen kuuloista. Komeuden kruunaavat Seira Kagamin herkät OP ja ED, jotka istuvat sarjaan täysin saumattomasti.

Kaiban ulkokuori on hämäävän yksinkertainen ja on selvää, että tämän sarjan tekemiseen on palanut valtava määrä kunnianhimoa, ajatuksia, rahaa ja aikaa. Jo kaikesta huokuva vaiva ja tekijöiden rakkaus aihetta kohtaan – on varmaan kaikille selvää, että tällaisista animeista ei koskaan tule kaupallisia menestyksiä – riitti minut voittamaan Kaiban puolelle. Se, että sarja päätyi vielä ihan oikeasti liikuttamaan kylmäkiskoista, sarkastista minua, vei sen hyvin korkealle henkilökohtaisella lempparilistallani.