Ostin Bayonettan.
Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on Hideki Kamiyan ohjaama, Platinum Gamesin (Devil May Cry, Viewtiful Joe) uusin toimintaseikkailuräimiskely, jonka pääosassa on ~530-vuotias kuunoita Bayonetta. Bayonetta on hyvin hahmokeskeinen: juoni on sen verran ohut, että se ei yksinkertaisesti pidä teosta kasassa vaan on tasoa ”heräsin koomasta öö mitäköhän mun pitäis tehdä tapan jotain enkeleitä lolz OH GAWD MINUN PITÄÄ PELASTAA UNIVERSUMI PS LUKE OLEN ISÄSI” – siinä kaikki. Pelaajaa motivoikin lähinnä se, että seuraavaan paikkaan siirryttäessä vastaan tulee lisää enkeleitä joita pistää pataan. Bayonetta on tiukkaa tavaraa kaikin mahdollisin puolin: enkelinteurastusfestivaali toimii kuin märkä uni. Niistä puheenollen Bayonetta onnistuu tyydyttämään lähes jokaista ”kiinnostuksenkohdettani”, mutta ei siitä enempää (Bayonettan kiihottavuus on huomattu myös Pencilmindin puolella). Pelillisiä puutteita löytyy parista quicktime eventistä, joissa ainakin itse onnistuin kuolemaan useaan otteeseen ihan vain siksi, että tilanteesta ei käynyt ilmi mitä tulisi tehdä. Onneksi Bayo onkin tarkoitettu pelattavaksi useaan otteeseen ja seuraavilla pelikerroilla epäonnistumisesta ei voi syyttää kuin itseään.
Bayonetta onkin hardcore-pelaajan peli, jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Pelaaminen vaatii sekunnin murto-osien hyödyntämistä – itseasiassa pelin bullet ti- anteeksi, witch time aktivoituu vain, jos väistää vihollisten iskut vasta viime hetkellä. Toisaalta, vaikka iskukomboja pelistä löytyy useita kymmeniä ja toiset ovat hyödyllisempiä kuin toiset, lähes mikä tahansa nappien hakkaaminen muuttuu näyttäväksi teurastusbaletiksi. Enkeleitä pistetetään pataan niin pistooleilla, haulikoilla, katanalla, ruoskalla kuin singoillakin. Tähän mennessä toimivin ase on kuitenkin ollut Durga – jonkinlainen raavintakäpälähärpäke. Useimmat aseista voi myös asentaa jalkoihin – korkokenkäfetissi nyt on aika peruskamaa, mutta entäs pistoolikorkkarit? Tai sinkokorkkarit? ;O~~ Mutta kuten sanottu, kontrollit toimivat: nuo pari INSTANT DEATH LOL -kohtaa lukuunottamatta peli on siinä mielessä reilu, että epäonnistumisista voi syyttää vain itseään.
Mutta se siitä; peliarvosteluja voi lukea muualtakin. Huomattavasti kiinnostavampi on itse Bayonetta hahmona – äärinaisellinen ja ääriseksuaalinen. Kamiya on parissakin haastattelussa ja blogikirjoituksessa todennut, että siinä missä Devil May Cryssa teemana oli väkivalta, Bayonettassa teema on seksikkyys: päähenkilön kävelyssä lantio keinuu puolelta toiselle noin puoli metriä per askel, tikkareita syödään ei-niin-viattomasti ja väännettäviä vipuja käytetään tankotanssilla. Sanomattakin on selvää, että aihe on kirvoittanut hyvinkin värikkäitä keskusteluja ja kirjoituksia (Esimerkiksi tämä Leigh Alexanderin artikkeli) siitä, onko Bayonetta aivan suoraan sortavan seksistinen ja paluu aikaan, jolloin naisten ainoa tehtävä peleissä oli olla tissejä ja perseitä. Niitä Bayonettassa kieltämättä esitellään; Bayonettan vaatteet muodostuvat nimittäin tämän hiuksista, joita tämä käyttää myös demonien esiinmanaamiseen – ja tällöin hiukset eivät tietystikään ole käytettävissä vaatetustarkoitukseen… alasti toki Bayonetta ei ole; Kamiya onkin todennut, että kahta asiaa Bayonetta ei riisu: silmälaseja ja alusvaatteitaan (hygienia-aspektia ei välttämättä kannata ajatella). Ei että ne alusvaatteet kauheasti peittäisivät, ne ovat lähinnä kaksi kultalankaa. Sanotaanko näin, että useimmat stringit peittävät alushousuina enemmän ”:-D”. Vieressä oleva kuva antaa osviittaa, joskin se on epävirallinen ja loppupeleissä vaatteita irtoaa… enemmän.
Vankkumattomana tasa-arvon kannattajana en kuitenkaan voi nähdä Bayonettaa kuin pelkästään positiivisena asiana. On totta, että Ioscus Muinaicilla Aioilla naisilla oli peleissä tasan kaksi merkitystä: tissit ja perse; roolina ehkä jopa damsell in distress. Lähivuosina peleissä on kuitenkin näkynyt yhä enemmän ja enemmän naishahmoja, jotka ovat olleet muutakin kuin pelkkiä statisteja tai seksiobjekteja – Half-Lifen Alyx Vance on varmaan yleisin esimerkki. Bayonetta on tästä taas yhden ”kehitystason” ylempänä: Bayonetta näyttää, että nainen pystyy varmasti ihan samaan kuin mihin miehetkin, ellei jopa enempään, ja tekee sen ollessaan äärimmäisen naisellinen. Tietystikään kaikki eivät tätä ymmärrä – useille feministeille nimittäin näyttää olevan aivan mahdoton ajatus, että nainen voisi olla uskottava ja tehokas mutta samaan aikaan seksikäs ja naisellinen. Pahempaa seksismiä saa hakea: tasa-arvo ei nimittäin ole sitä, että ollaan samanlaisia ja siksi samanarvoisia, vaan sitä, että erilaisuudesta huolimatta ollaan silti samanarvoisia.
Hämmentävää muuten, että useissa lähteissä on todettu että Bayonettan soundtrackina soiva ”J-poppi” hajottaa pään. Jännä sinänsä, sillä minä en löytänyt soundtrackilta yhtään J-pop-biisiä – musiikki on enemmänkin jazzahtavaa; taivaas- anteeksi, Paradisossa taas laulaa enkelikuoro. Toki mukana on myös kevyttä musiikkia, esimerkiksi useissa taisteluissa taustalla soiva Fly me to the moon -remiksaus, mutta tuosta on pitkä matka J-poppiin. Vähän tuntuu, että taustalla on lähinnä arvostelijan henk. koht. viha kaikkea japanilaista kohtaan. ;O
Harmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.
Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.
joka saa kuulla olevansa RAVE MASTER, maagisten Rave-kivien jonkinlainen suojelija, jonka tulee tietysti kerätä kaikki Rave-kivet. Tämä on ihan sikke tärkeetä hei, koska MUUTOIN MAAILMA TUHOUTUU. Niin kävi osittain 15 vuotta ennen tarinan alkamista, kun edellinen Rave Master otti yhteen Darkbringien (jotka ovat yllättäen ”pahoja Rave-kiviä”) haltijan kanssa, mikä aiheutti ilmiön nimeltä Overdrive, joka tuhosi puolet maailmasta. Tai kymmenesosan. Tai jotain. Joka tapauksessa nyt Darkbringien kerääjät ovat taas kasaamassa kiviä, joten Haru on ainoa joka voi pelastaa maailman. Avuksi Harulle tulee Plue-niminen koira, joka muistuttaa lumiukkoa jonka nenänä on pora o_O. Seuraan liittyy myös jengin beibe Elie, myöhemmin myös Musica-niminen hopeanmuokkaaja. Jengissä roikkuu mukana myös yhtä sun toista outoa örvelöä ja kaveria. Tämä ei kuitenkaan ole tärkeää.
Ravessa seikkaillaan pitkin maailmaa, metsästäen Rave-kiviä – ja samalla tietysti pistetään pahiksia kuonoon. Nämä ovat yleensä jonkin rikollisjärjestön tyyppejä; tarinan taustalla on paljon ”politiikkaa”. Politiikka lainausmerkeissä siksi, että siinä lähinnä heitellään järjestöjen nimiä; mitään erityisiä poliittisia näkemyksiä näillä ei ole – pahikset vain haluavat Darkbringejä ja siinäpä se. Tärkeämpää tuntuu olevan Elien mystisen menneisyyden selvittäminen, kaverien suojeleminen ja… niin, pahisten turpaan mättäminen. Oikealla esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Harun kavereita loukkaa ;/
Vielä tärkeä juttu: Rave Masterissa on huomattavasti enemmän fanserviceä kuin One Piecessä. One Piecessä ensimmäiset palveluhtavat kuvat tulevat vasta jossain osassa 10, mutta ensimmäiset kunnon servicet tulevat vasta jossain osan 40 tienoilla. Tosin silloin sitä sitten tuleekin. One Piecen Kalifa oikealla.
Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.
En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa – siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.
Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne – mangassa kun hahmot ovat – hahmokeskeisyydestään huolimatta – hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.