Kategoria: Arvostelu (Page 3 of 10)

Kuukauden kesälomallani oli tarkoitus katsoa enemmänkin animea, mutta lopulta maratoonaaminen jäi aika vähiin. Päädyin kuitenkin tutustumaan useaan lyhyeen sarjaan päättämättömyydestä kärsien. Lyhyisiin sarjoihin on helpompi tarttua kuin 100-jaksoisiin jättiteoksiin, mutta ongelma tietysti on, ettei pienessä jaksomäärässä ehdi kertoa kunnollista tarinaa tai että hahmokehitys on pahasti kiirehdittyä. Tämähän on NoitaminA-sarjojen helmasynti, ja sotkua lisää vielä se, että kunnon loppuratkaisu jää lyhyistä pätkistä usein puuttumaan. Tällä kertaa valkaasin kuitenkin listalleni jotain muuta kuin näkemättömiä Noitaminoja, vaikka minulla onkin projektina saada joskus katsottua läpi kaikki ko. ohjelmapaikan sarjat.

Ensimmäisenä katselukierrokseen päätyi kuusiosainen Iriya no Sora, UFO no Natsu. Sarja oli kivan karkkivärisen näköinen ja sitä vielä mainostettiin riipaisevaksi scifirakkaustarinaksi, mikä sai minut innostumaan. Iriya olikin hiukan kuin Saikano light – enemmän komediaa ja perinteisempi animetyylinen ulkoasu, mutta saman tyylinen juoni ja saman verran angstia (tosin tiivistettynä). Kuusi jaksoa olivat jopa yllättävänkin hyvä ja looginen paketti, eikä solmimattomia langanpäitä juuri jäänyt. Juoni oli toki aika yksinkertainen ja kaiken mahduttamista vain kuuteen jaksoon auttoi paljon se, että scifipuoli sotineen ja avaruusolioineen jätettiin tarkoituksellisen hämäräksi. Tämäkin muistutti minua Saikanosta, missä ei myöskään keskitytty ollenkaan Chisen asearsenaalin ominaisuuksiin tai sotataktiikoihin, vaan ihmissuhteisiin ja riipaisevaan elämäntuskaan. On se niin kamalaa, kun yhden tytön harteilla on koko maapallon kohtalo, ja joskus pitäisi ehtiä deitille poikaystävänkin kanssa.

Iriyan komedialliset kohtaukset olivat pienimuotoinen ongelma. Toisaalta oli ihan kiva, ettei koko sarja ollut pelkkää wangstaamista. Toisaalta siirtymät hauskojen kohtausten, vakavien kohtausten ja surullisten kohtausten välillä eivät olleet kovin luontevia. Tästäkin voi syyttää lyhyttä kestoa: kuudessa jaksossa ei ole varaa viipyileviin siirtymiin. Animaatio oli ehkä hiukan vanhentuneen näköistä varsinkin niissä kohdin, joissa oli CG:tä ja 2D:tä samassa kuvassa. Nykyisin CG näyttää jo vähän sulavammalta kuin vuonna 2005. OVA-sarjoilta olen oppinut odottamaan vähän enemmän kuin TV-animelta, ja siinä suhteessa Iriyan perusanimaatiotaso oli vähän pettymys. Iriyan liike on perushyvää TV-sarjatasoa, muttei mitään muuta.

Jatkoin luontevasti kuusiosaisilla romansseilla ja vuorossa oli Hanbun no Tsuki ga Noboru Sora vuodelta 2006. Tämä olikin selkeämpi romanssisarja ilman mitään scifipuolta. En yleensä jaksa katsoa pelkkiä romansseja, koska kaipaan tarinoiden juonelta muutakin kuin pelkkää rakkaushömppää. Kuusi jaksoa nyt kuitenkin kestää mitä vain, ja Hanbun oli saanut ihan hyviä arvosteluitakin. Sarja siis sijoittuu sairaalaan, jossa hepatiittia sairastava päähenkilöpoika X ja sydänvikainen tsunderetyttö Y ystävystyvät ja rakastuvat.

Tsundere-sanan olisi jo pitänyt nostaa hälytyskellot soimaan, mutta olin näköjään hidasälyinen. Kyseinen tsundereyttö on nimittäin rasittava pomottava väkivaltainen ihmishirviö, jonka sietäisikin nuutua failaavan sydämensä kanssa koska FFGHGFGFGGHHHFDS. Revin hiuksia päästäni, ahdistuin ja nauroin epäuskoisesti, kun rakastettava tsunderemme veti herneet nenään siitä, että päähenkilöpoitsulla oli pornolehtiä sängyn alla. ”Yhyy en puhu sulle kauhee pervo!”. Ei näin, ei näin. Vaikka jättäisi senkin realistisen jutun huomiotta, että kaikilla murrosikäisillä pojilla on pornostash jossain, yritys kehittää tästä jotain ~vakavaa draamaa~ sairaalaympäristössä oli aika tuhoon tuomittu. Pitäisikö minun nyt itkeä onnesta, kun tsundere suostuu taas puhumaan pojalle heti, kun tämä poltti kaikki pornulehtensä suurieleisesti? Riipaisevaa. Kovin riipaisevaa.  Bonuksena vielä ~herkkä~ kohtaus katolla, jossa tyttö antaa anteeksi pornut, kunhan sellaisia tuhmuuksia ei enää ikinä hanki mistään! Ja silti se tyttö hakkaa sitä poikaa, vaikka molemmat ovat kipeitä (toinen vielä kuolemansairas) ja sairaalassa. Deeeerp.

Hanbun no Tsuki ga Noboru Sora on muutenkin hiukan liian epärealistinen. Siinä vaiheessa, kun lääkäri hakkaa potilaan mustelmille, lukitsee tämän yöksi ulos sairaalan katolle ja muuta hauskaa joutumatta siitä mihinkään jälkiseuraamuksiin, hakkasin päätäni tietokoneen näppäimistöön aika antaumuksella. Hei nyt, jos sarja sijoittuu reaalimaailmaan, jotain realismia voisi yrittää.

Edellisestä katselukokemuksesta ahdistuneena päätin siirtyä iyashi-kein pariin ja katsastaa Sato Junichin ohjaaman uudehkon (2010) OVA-pätkän Tamayuran. Iyashi-keihän on siis sitä ariatyyliä, eli sarjoja, joissa ei tapahdu mitään tai tapahtuu vain kivoja asioita. Iyashi-keitä tuijottaessa katsojan oma sydän eheytyy ja kaikki tuntuu taas hyvältä ja pörröiseltä, tai se on ainakin tarkoitus. Tamayura on oikeastaan enemmänkin K-ONia valokuvauksella kuin Aria revisited, mutta ainakin se onnistui tavoitteessaan – Hanbun no Tsuki ga Noboru Soran tuottama ahdistus katosi.

Sarja oli kovin söpö. Tytöt hassuttelevat ja ovat hassuja, ujoja ja kömpelöitä. Tosin kissat voisi piirtää kissoina eikä Azumanga Daioh -tyylisinä tyyliteltyinä söpöelikoina, jooko. Tamayurassa kun taustat ovat tarkan realistiset eikä sarja muutenkaan ole surrealistinen samalla lailla kuin Azumanga, joten omituinen moeblob-kissa häiritsi turhankin paljon.

Tamayura pyörii isänsä vanhalla filmikameralla valokuvaavan ujo Fu Sawatarin ympärillä. Fu tutustuu uudessa kotikaupungissaan kolmeen tyttöön, tapaa valokuvaajaidolinsa ja metsästää paikkaa, jossa kävi pienenä tyttönä isänsä kanssa. Sawatarin perheen isä on siis kuollut, mutta asialla ei itketetä katsojaa, vaan sarjan idea on kuvata nättejä maisemia ja olla tosi hidastempoinen. Mitään uutta auringon alla Tamayura ei tarjonnut, mutta joku jossain Japaninmaalla ilmeisesti tykkäsi tosi paljon. Tamayurasta tulee nimittäin kokopitkä TV-sarja, jolle neliosainen OVA on jonkinlainen johdanto.

Katselulistan peruja lisää, eli Senkou no Night Raid. Innostuin sarjasta jo sen tullessa Japanin töllöstä viime vuonna, mutta subbaustahti oli hiiiiidaassss enkä valitettavasti ymmärrä kiinaa. Senkou no Night Raid nimittäin kertoo japanilaisten vakoojien edesottamuksista 1930-luvun kiinassa, ja sarjassa puhutaan paljon (äärimmäisen huonosti lausuttua!) kiinaa. Lisäksi kuullaan venäjää, englantia ja saksaa, eli kyseessä on normianimea kansainvälisempi viritys.

Sarja herätti tullessaan kohua siksi, että Kiinan ja Japanin suhteet ennen toista maailmansotaa ja sen aikana ovat maiden välillä edelleen kiistakapula ja aiheesta ei Japanissa juuri puhuta. Toisin kuin Saksassa, jossa yhä tänäkin päivänä holokaustiin täysin liittymättömät ihmiset pyytelevät anteeksi isovanhempiensa tekoja ja vallalla on apologeettisuus, Japanissa sodan aikaiset tapahtumat on lakaistu maton alle niin kansainvälisissä suhteissa kuin koulujen oppikirjoissakin. Senkou no Night Raid ei kaunistele asioita ja näyttää Japanin ei-niin-kunnialliset teot, kuten sodan aloittamisen Kiinan kanssa Mainilan laukausten kaltaisella tempulla. Tosin kyseistä jaksoa ei sitten saanut televisisossa näyttääkään, ainoastaan DVD:llä! TV-lähetys on sensuurin takia kohtuullisen paljon kehnompi kuin sarjan DVD-versio.

Historialliset tapahtumat on kuvattu pysytellen tiukasti realismissa välttäen tuomitsemasta osapuolia. Sarja on kuitenkin osin myös James Bondia, sillä neljästä vakoojasta muodostuva päähenkilönelikkö on varustettu yliluonnollisilla voimilla. Yukina on empaatti ja ajatustenlukija, Aoi osaa liikuttaa esineitä mielen voimalla, Kazura teleporttaa ja Natsume näkee täyden kuun aikaan vaikka miten kauas ja rakennusten sisään. Jotkut katsojat ovat valittaneet epäsuhdasta äksöntoiminnan ja vakavan historiallisen draaman välillä. Minusta molemmat toimivat ja ilman toimintakohtauksiaan sarja olisi ollut valitettavan raskassoutuinen. Senkou no Night Raid kärsii jo tällaisenaan liikaa turhasta vakavuudesta. Vakava aihe vaatii tiettyä herkkyyttä, mutta joskus sarja tuntuu elävöitetyltä Wikipedialta tai historian opetusvideolta viihteen sijaan.

DVD-versiossa on myös useampi jakso lisää verrattuna TV-lähetykseen. Varsinkin DVD-version nollajakso on tarinalle huomattavasti parempi aloitus kuin varsinainen ykkösjakso. Muutenkin sarja on ehjempi kokonaisuus DVD:llä. Myös animaatiota on korjailtu jonkin verran. Senkou no Night Raid ei ole valtavan suuren budjetin sarja ja staattisia otoksia riittää. Onneksi kuitenkin toimintakohtauksissa on tarpeeksi paukkuja. Hahmosuunnittelu ja yleisilme on tyylikkäästi toteutettu aikakauden mukaan, joten se korjaa pieniä puutteita animaation laadussa. Musiikki hoitaa sitten loput tunnelmanluonnit. Erityisesti sarjan keulakuvabiisi on loistava.

Päähenkilönelikkö on sarjan kantava voima, ja porukan edesottamuksia olisi mielellään seurannut kauemminkin. Joissain arvosteluissa on valitettu päähenkilöiden puisevuutta, enkä voi allekirjoittaa väitettä, vaikka katsoisin asiaa miten päin. Kaikilla on taustatarina, motivaatio vakoojana toimimiseen, sopiva ääninäyttelijä ja nelikön ryhmädynamiikkakin toimii. Toki joskus päähenkilöt jäävät turhan alisteisiksi historiallisille tosiseikoille, mutta varsinkin viimeisen jakson epilogimainen tarina sisältää hienon lopetuksen vakoojaporukan tarinalle. Se on elämänmakuinen, todellinen ja kaikkea muuta kuin kliseinen tai liian siirappinen.

Lopulta sarja ei kuitenkaan nouse todella hyvien sarjojen kastiin, koska se yrittää turhan tarkkaan kertoa kaiken mahdollisen historiallisen faktan sortuen tylsyyteen jossain puolivälin kohdilla. Lisäksi alun episodimaisissa tarnoissa on muutama melko heikko yksittäistarina. En enää koskaan Code Geassin jälkeen olisi halunnut nähdä sekoilujaksoa, jossa jahdataan kissaa 23 minuuttia, kiitos…

Senkou no Night Raid on osa Aniplexin ja TV Tokyon Anime no Chikara -projektia, joka oli kai tarkoitettu jonkinlaiseksi NoitaminA-ohjelmapaikan haastajaksi. Ohjelmapaikalla esitettiin ainoastaan originaalianimea. Sarjoja ehdittiin tehdä kolme, Senkou no Night Raidin lisäksi So Ra No Wo To ja Occult Academy. Olen edelleen kahden vaiheilla, pitäisikö näihin kahteen tutustua. So Ra No Wo Ton lopusta en ole kuullut mitään hyvää, ja Occult Academystä en ole kuullut oikeastaan mitään. Saa suositella, mihin heinäkuun animenkatseluaikani käyttäisin! Tuntuu siltä, että oikeasti hyvät 11/12/13 jaksoa pitkät sarjat alkaa olla jo kaikki nähty :D

Blogi hiljeni ikävästi Desuconia edeltäneinä viikkoina, mutta nyt on aikaa ottaa rästit kiinni ja postailla vaikka ihan oikeasti animesta. Olen yrittänyt nyt kauden sarjojen lisäksi katsella myös vanhempia sarjoja, jotka aikoinaan jäivät katsomatta ajan puutteen vuoksi. Ensimmäisenä vanhoista sarjoista katsoin loppuun True Tearsin. Vannoin aikoinaan Kimi ga Nozomu Eienin jälkeen pysytteleväni kaukana kolmiodraamoista, mutta True Tearsin tekijälista näytti niin pätevältä, etten voinut vastustaa. True Tearsin ohjaaja on Simounin ohjaaja Junji Nishimura, ja käsikirjoittajana on nykyisin todella nousujohteisella uralla oleva Mari Okada. Molemmat ovat vastuussa useista suosikkisarjoistani ja kun sarjan ulkoasukin näytti promokuvien perusteella vallan nätiltä, uskalsin ottaa 13 jaksoa pitkän loikan tuntemattomaan.

True Tears on periaatteessa visual novel -adaptaatio, mutta pelistä on otettu mukaan ainoastaan nimi. Hahmot ja tarina ovat täysin uusia. Harmillisesti se ei näy missään. Päähenkilöpoika Shinichiro on aivan yhtä tylsä ja luonteenpiirteetön kuin kuka tahansa tusinaerogeadaptaation päähenkilö. Kolmiodraaman naispuoliset osapuolet Noe ja Hiromi eivät ole kovinkaan paljon mielenkiintoisempia. Hiromi on ~kaltoin kohdeltu~ ja Noe taas Tosi Outo ja Omaperäinen. Hiromin assertiivisuus ja luonne muistuttavat vanhaa tiskirättiä ja Noe tuntuu pakotetulta eriskummallisen tytön muottiin puheääntä ja ärsyttävää, aina Noen ilmestyessä soivaa musiikinpätkää myöten. Kun sarjassa ei ole mitään muuta koukkua tai juonta kuin tämän kolmikon ihmissuhdesotkut, pitäisi hahmojen oikeasti olla todella mielenkiintoiset ja moniulotteiset, jotta niistä sotkuista jaksaisi välittää. Nyt ei jaksa. Noen, päähenkilö Shinichiron ja Hiromin välillä ei ole mitään vetoa. Minulle ei edes varsinaisesti koskaan selvinnyt, miksi tytöt ihastuivat juuri tähän poikaan. Hohhoi.

Kaikkein huvittavinta on kuitenkin koko sarjan ajan toistuva kanametafora. Noe on äärimmäisen innostunut parista kanasta, ja hahmojen tunteita kuvaillaan sillä, oppiiko toinen näistä kanoista kenties lentämään. Kyllä, se on juuri niin naurettavaa kuin miltä kuulostaa – koskettava draama ja kanat eivät oikein sovi samaan lauseeseen. Kot kot.

Sarja on kyllä ulkoasultaan ja ohjaukseltaan moitteeton. Piirrostyyli ei ole liiallisuuksiin asti viedyn animemainen, vaan melko realistinen. Silmät eivät ole valtavia, ja hahmoissa on tiettyä maanläheisyyttä. Kaikilla on ruskeat tai mustat hiukset, ja vaatetus ja kodit ovat normaalin näköisiä. Silti tyyli on loppuun asti hiottu. Taustat ovat hienot, ja vuodenaikojen vaihtumiseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Animaatio on tv-sarjojen kärkitasoa.

Junji Nishimuran ohjaustyyli on helposti tunnistettavissa. Melkein joka jaksossa on ainakin yksi kohtaus, jossa kuva muuttuu vesivärimaalaukseksi hahmosta. Nämä kohdat eivät ole animaatiosäästöä, vaan ohjaajan tyylijippo, joka löytyy Simounistakin (tosin siinä kuvat ovat enemmän pastelliväreillä tehdyn oloisia). Samoin hahmojen silmät saavat erityishuomiota. Silmiin rajaaminen nyt on aika vanha idea, mutta ainoastaan Nismuran sarjoissa silmät piirretään lähiotoksissa sellaisella tarkkuudella, että kikka on tunnistettava. Hiromin siniset ja Noen vihreät silmät ovat täysin erilaiset. Varsinkin Hiromin silmien sinisyys ja kylmyys korostuu.

Ohjaustyylillä on myös rajansa. Simounissa on joskus vaikea selkesäti sanoa, mitä yksittäinen hahmo tuntee tietyllä tarinan hetkellä, koska nyansseja on niin paljon. Se on realistista, sillä oikeassakin elämässä pään sisällä on samaan aikaan monia erilaisia tunteita, eikä itsekään tiedä, mihin tunteeseen aina luottaisi. True Tearsissa hienovarainen tunnekuvaus kuitenkin kääntyy itseään vastaan, koska kaukaiseksi jääviin hahmoihin on hyvin vaikea päästä sisään. Hahmot ovat liiaksi yhden luonteenpiirteen karikatyyrejä, jotka toisaalta eivät reagoi tilanteisiin tarpeeksi vahvasti tai selkeästi, jotta edes siitä yhdestä luonteenpiirteestä pääsisi selvyyteen. Sarjassa ei myöskään ole tarpeeksi vastakkaisia hahmoja tai erilaisia sivuhahmoja peilaamaan pääkolmikon tunteita ja päätöksiä Simounin tapaan.

Vertailun vuoksi voisin iskeä tähän samaan artikkeliin myös juuri päättyneen AnoHanan. AnoHana on myös Mari Okadan kynäilemä, ja parin vuoden lisäkokemus True Tearsin jälkeen näkyy. AnoHana on myöskin täysin hahmovetoinen sarja, jossa ei juuri ole juonta sen kummemmin. Lapsuuden kaveriporukka yrittää päästä menneisyydestä ja vanhoista ihastuksista yli, kun lapsena kuolleen Menman haamu ilmestyy yhdelle porukan jäsenelle. Menma pitäisi saada kunnialla taivaaseen ja vanhat kaunat selvitettyä, mutta aikuiseksi kasvaminen ei ole koskaan ollut helppoa.

AnoHana on True Tearsia paljon melodramaattisempi. Sarjaa auttaa myös se, että henkilökaartissa on mukana kaksi hahmoa, jotka näyttävät tunteensa avoimesti (Anaru ja Menma itse).  Nyt huuto ja itku ovat selvästi kaikkien nähtävissä ja hahmojen pään sisään on helppo päästä. AnoHanan hahmoista oikeasti välittää, ja he tuntuvat myös kokonaisilta ihmisiltä pelkkien animkarikatyyrien sijaan. Lisäksi aikuiseksi kasvamisen teema on sellainen, johon kuka tahansa katsoja löytää omakohtaista tarttumapintaa. Rakkauskolmiodraamat ovat läsnä AnoHanassakin, mutta mukana on muitakin teemoja. Lisäksi rakkausjutut tuntuvat todellisemmilta. Ymmärrän, mitä Menma ja Anaru näkevät Jintanissa tai Tsuruko Yukiatsussa.

Melodramaattisuus, joka toisessa jaksossa parkuminen ja itkupotkuraivarit ovat tietysti kaksiteräinen miekka. Välillä AnoHanakin on naurettava. Lukioikäisiä on vähän vaikea ottaa tosissaan, kun nämä puhuvat ”aikuisuudesta”. Joo, olin minäkin lukion ekalla 16-vuotiaana omasta mielestäni ihan hurjan aikuinen, mutta nyt 9 vuotta myöhemmin tiedän, että olin silloin aika pentu vielä. Itkeminen kaikista ruumiinaukoista on ehkä ymmärrettävää, kun kerran kuitenkin on oikeasti aika traumaattisesta matskusta kyse, eli ystävän kuolemasta lapsena. Silti itku ja raivarit tahtovat välillä mennä hiukan juuston puolelle.

AnoHanassa on kuitenkin tarpeeksi sydäntä ja hahmoilla lihaa luiden ympärillä, jotta katsojan tarkoituksellinen itkettäminen toimii. Lisäksi se on yksi harvoja NoitaminA-slotin sarjoja, joka onnistuu kertomaan ehjän tarinan 11 jaksossa. Itsekin vähän vetistelin kymppijaksossa, joten AnoHana on sitten kolmas kerta, kun joku anime on saanut minut itkemään. Kohtuullisen suuri saavutus.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Lupasin joskus aikoja sitten kirjoittaa yhdestä lempisarjastani Mouryou no Hakosta. Sain viimeisenkin tölväisyn viimein kirjoittaa tästä kohtuullisen tuntemattomasta animen täysosumasta katseltuani joululomalla töllöstä Hercule Poirot -teeveeleffoja kaksin kappalein. Örkkimörkkien laatikosta on kuitenkin vähän vaikea kirjoittaa, koska pidempi analyysi sarjan juonen koukeroista tai hahmoista spoilaisi auttamatta, enkä halua pilata kenenkään katselukokemusta.

Mouryou no Hako on yliluonnollisilla teemoilla leikittelevä salapoliisisarja.  Sarja sijoittuu 50-luvulle sodan jälkeiseen Japaniin, ja kiristyvä tunnelma sekä juonen rakenne muistuttavat minua valtavasti Agatha Christien kirjoista.  Ensimmäiset seitsemän jaksoa näyttävät kaikki mysteerin palaset, ja sen jälkeen mysteeri selvitetään hitaasti kerien koko sotkuinen vyyhti auki. Sarja jopa huipentuu aivan kuten kaikki Poirot-keissit: kaikki tärkeät hahmot kerätään yhteen paikkaan ja mysteerin selvittänyt mestarietsivä kertoo, mitä todella tapahtui.

Mouryou no Hako on todellakin mysteeri. Olen katsonut sarjan kahdesti, ja ensimmäisellä kerralla olin osin auttamattomasti pihalla. Ensimmäisissä jaksoissa ei todellakaan selitetä mitään, ja erilaiset hahmot ja tapahtumat saattavat vaikuttaa täysin toisiinsa liittymättömiltä. Sarja kuluttaa useita jaksoja näennäisesti  liittymättömiin kertomuksiin, kuten sivutarinaan selvänäkemisestä tai pitkällisiin keskusteluihin mouryou-termin alkuperästä. Kaikki kuitenkin oikeasti liittyy kaikkeen. Toisella katselukerralla tekstityksen kanssa pidin muistivihossa kirjaa kaikista mysteerin osista, päivämääristä ja henkilöhahmoista, ja harjoitin pieniä harmaita aivosolujani siinä samassa. Suosittelen samaa – mysteerin ratkaisu on vielä palkitsevampi, kun on yrittänyt selvittää sitä itsekin. Olennaiset ratkaisun avaimet näytetään kaikki jaksoissa 1-7; on eri asia, osaako kaivaa totuuden kaiken muun joukosta!

Mouryou no Hako nimittäin käyttää yliluonnollista hienosti. Mouryou-termi on koko sarjan ajan esillä ja sarja maalailee hyvinkin psykedeelisiä ja häiritseviä näkyjä. Ennen loppuhuipennusta ei kuitenkaan kerrota, onko Mouryou no Hakon maailmassa todella sijaa yliluonnolliselle vai ei; onko kaikki vain hahmojen päässä, illuusiota tai mielisairautta. Yksi päähenkilöistä, Sekiguchi, on kirjailija ja tämän kirjoittamat tai toisten kirjoista lukemat kauhunäyt limittyvät oudosti itse päätarinaan. Toinen päähenkilöistä, etsivä Kiba, kärsii yhä sodan jälkeisistä painajaisista. Lisänä sotkussa on vielä teini-ikäisiä tyttöjä ja näiden kuvitelmia, outo kultti, omituisia lääkäreitä, pelottava sairaala ja elokuvanäyttelijöitä, jotka kenties näyttelevät yhä. Mikä on totta ja mikä ei, sano se punaisella teks- äh, se onkin se yksi toinen yliluonnollisen ja tavallisen mysteerin erolla leikkivä juttu…

Itse tarinahan perustuu samannimiseen kirjaan, joka taas on osa pidempää kirjasarjaa. Ensimmäinen osa on saatavilla myös englanniksi. Mouryou no Hako on sarjan toinen sekä suosituin osa, ja tarinalla on myös live-elokuvasovitus. Hahmoja ei esitellä kovin perusteellisesti, varmaan koska japanilaisen yleisön oletetaan tuntevan hahmot ja heidän keskinäiset suhteensa jo ennalta. Tämä on hiukan hahnkalaa länsimaiselle katsojalle, joka heitetään heti alussa syvään päähän. Kaikki kuitenkin esitellään, joskin nopeasti – kuten itse mysteerin kanssa, katsojan pitää olla tarkkana kuin porkkana koko ajan. Mouryou no Hako ei ole erityisen anteeksiantava sarja.

Vaikka itse tarina on monisyinen, mielenkiintoinen ja yksi jännimmistä salapoliisijutuista, jonka olen eläissäni nähnyt, se ei kuitenkaan yksin riittäisi. Sarjasta tulisi helposti kuivahko vyörytys dialogia ja liian ilmiselviä vihjeitä. On pakko hehkuttaa noviisiohjaaja Ryousuke Nakamuraa. Sarja on ohjattu hienovaraisesti ja niin, että unenomainen raukeus ja häiritsevyys säilyy koko sarjan ajan. Nakamuran tyyliin kuuluu paljon dialogia ja puhuvia päitä. Verrattuna kuitenkin siihen toiseen päläpälätyyppiin (argh, Nisio Isin, älä vainoa minua joka kirjoitukseen), tyyli on erilainen. Nakamuran ohjaamissa jutuissa puhutaan myös Ihan Helskutisti, mutta täysin eri tyylillä. Nisio Isinin hahmoilla on tapana jauhaa samaa asiaa eri kulmista ikuisuus, kun taas Nakamuran hahmot puhuvat luonnollisemmin. Vain osa puheesta on merkityksellistä, loppu on hahmojen keskinäisten suhteiden näyttämistä ja hahmojen persoonan luontia varten. Mouryou no Hako onnistuu lähes mahdottomassa: sarjassa on kaksi peräkkäistä jaksoa, joissa ei tehdä tai näytetä mitään muuta kuin neljän hengen teoreettista keskustelua samassa huoneessa.

Nuo kaksi jaksoa  ovat sarjan koetinkivi ja käännöspiste, jossa siirrytään palasten näyttämisestä itse ratkaisemiseen. Osa monisyisestä keskustelusta saattaa olla vaikeaa seurattavaa, jos Japanin mytologia ei kiinnosta yhtään. Onneksi sarjan ohjaus on kunnossa, eivätkä jaksot retkahda tylsään  pelkkien puhuvien päiden näyttämiseen. Toinen kiitos kuuluu animaatiolle ja yleiselle visuaaliselle ilmeelle. Mouryou no Hakon hahmosuunnittelun teki CLAMP, ja ryhmä on pannut parastaan. Hahmot ovat kaikki kauniita, mutta ikäisensä ja asemansa näköisiä. Kaikki ovat myös helposti erotettavissa toisistaan. Animaatio taas on MADHOUSEn tyypillistä laatua. Kaikki liikkuu ja varsinkin hahmojen kasvonilmeet on tehty taidolla. Osa kohtauksista on lähestulkoon henkeäsalpaavan upeita. Normaalisti sarjassa värimaailma on realistisen ruskeansävytteinen, mutta joissain tärkeimmissä kohtauksissa käytetään muita värejä luomaan kontrastia ja vau-efektiä.

Vau-efektistä puheen ollen, Mouryou no Hakolle kuuluu vielä yksi kunnia. Sen ensimmäinen jakso on käytetännöllisesti katsoen täydellinen animejakso. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän, ja mysteerin käyntiin potkaiseva kahden tytön kohtalokas romanttinen ystävyys on kuvattu niin kauniisti kaikessa kieroutuneisuudessaan, että kaikenmaailman kököt fanservuyuristelut voisivat ottaa oppia, miten homma oikeasti tehdään.

Mikään sarja ei kuitenkaan ole täydellinen. Sen lisäksi, että Mouryou no Hako vaatii katsojaltaan täydellistä tarkkaavaisuutta, se vaatii myös sietokykyä. Jonkun neropatin mielestä oli ässä idea käyttää ääniraitana lähinnä kolmea biisiä. Oikeasti, varsinkin katsoessa koko sarjan putkeen se sama jaksosta toiseen toistuva hissipianonpimputus alkaa raastaa ja aiheuttaa väkivaltaisia purkauksia. Harvemmin voi sanoa, että jossain sarjassa on surkea OST, mutta Mouryou no Hako saa tämän kyseenalaisen kunnian.

Katsoin Sengoku Basaran sekä sen kakkoskauden, Sengoku Basara Twon. Sengoku Basarahan on feodaaliajan Japaniin sijoittuva pelisarja ja anime perustuu tälle löyhästi. Jokainen koulunsa käynyt sivistynyt ihminen tietää, että historiantuntien mielenkiintoisinta antia ovat sodat, taistelut ja niihin liittyvät taktiset selkäänpuukotukset – se muu ei sitten niinkään. Sengoku Basarassa tämä ajatus on sisäistetty erittäin hyvin. Vaikka ensimmäinen kausi teoriassa kertoo Oda Nobunagan Japanin-valloitussuunnitelman torppaamisesta ja toinen kausi Toyotomi Hideyoshille kampoihin pistämisestä, ne ovat lähinnä kulisseja tai tekosyitä turpakekkereille. Ja kun turpakekkerit alkavat normijärki lentää ulos ikkunasta. Vaikka ei normijärki sarjan menoa muutenkaan haittaa: jos se kuulostaa siistiltä, se on toteuttamisen arvoista! Fysiikan laeilla tai historiallisella korrektiudella ei ole juurikaan väliä; Sengoku Basarassa matsia ottavat sotaloordit, jotka eivät historiallisesti olisi voineet kohdata taistelukentillä esimerkiksi siitä syystä, että toinen oli vasta sylilapsi kun toinen komensi jo monituhatpäisiä armeijoita.

Nyt on kuitenkin turha luulla, että Sengoku Basara olisi mikään kadettikoulun strategialuento mallia ”näin teet onnistuneen koukkausmanööverin”. Ei todellakaan. Armeijoilla ja niiden käytöllä ei ole paskankaan vertaa väliä. Ainoa mikä taistelukentällä merkitsee, on sotaloordien keskinäiset mittelöt, jossa nämä ottavat toisistaan mittaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Superhyökkäykset ja ”äitis on”-tyyliset loukkaukset lentävät puolin ja toisin ja kovin jätkä voittaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Hahmoihin on käytetty samaa suunnitteluperiaatetta kuin Sengoku Basarassa kaikessa muussakin: vedetään yli ja ympäri nupit kaakossa ja talla pohjassa. Jokainen hahmoista on elämää suurempi persoona ja jonkinlaisessa pääosassa olevat Yukimura Sanada ja Masamune Date ovat molemmat mieleenpainuvia hahmoja, Yukimura pomonsa kanssa käytävän ”OYAKATA-SAMAAAA” ”YUKIMURAAAA” ”OYAKATA-SAMAAA” -karjunnan takia ja Masamune… no, Masamunen hevosella on moottoripyörän kahvat ja pakoputket. Niin ja Masamunella on kuusi miekkaa ja hänen lempilausahduksiinsa kuuluu todella huonolla engrishillä huudettu ”PUT YOUR GUNS ON”. Muutkaan hahmot eivät jää huonommaksi.

Mitä helvettiä, oikeasti.

Olen todella huono katsomaan animesarjoja loppuun. En droppaa niitä kuten Nova tekee – ne vain jäävät katsomatta. Sengoku Basaran jaksoin kuitenkin katsoa loppuun mielenkiinnolla. Itse asiassa se on lähestulkoon ainoita animesarjoja, jotka olen jaksanut oikeasti katsoa loppuun tässä viimeisimmän puolen vuoden aikana, siinä on sitä Jotain. Mitään taideanimea Sengoku Basara ei todellakaan ole, vaan oikeastaan niin kaukana siitä kuin vain voi olla. Kuten sanoin, mihinkään syvällisiin kähmintöihin siinä ei mennä, poislukien tätä tasoa olevat politikoinnit:

”Hurr hurr ois kiva jos saatais tosta tyypistä liittolainen ;) ;) ;)”
”ok meen sinne kysyy silt :DDDDD”
”HURR VEDÄN SINUA TURPAAN TESTATAKSENI OLETKO KELVOLLINEN >:OOO”
”SPURDE SPÖRDE ES :DDDD”

Tuotantoarvot ovat kuitenkin korkeat. Sengoku Basara on isolla rahalla tehty sarja, jossa on panostettu animointiin ja piirrosjälkeen. Stillkuvia ei juuri ole ja animaation laatu pysyy korkeana kautta linjan. Mitään hay naruto you look kinda cool -vammanaamoja en nähnyt. Musiikeista vastaa suhteellisen uusi tulokas Hiroyuki Sawano, jonka CV ei ole erityisen pitkä: tämän tunnetuimpia musiikkiprojekteja taitaa olla Basaran lisäksi Gundam Unicorn. Sawanon sävellystyyli tuo kuitenkin mieleen Taku Iwasakin (mm. Read or Die, Kenshin Seisouhen, Witch Hunter Robin) ja Toshihiko Sahashin (Full Metal Panic!, Simoun, Gundam Seed Destiny) risteytyksen, mikä on yhdistelmä, joka uppoaa minuun kuin karkkitanko suklaadonitsiin ruotsalaisilla makeismarkkinoilla ja uskon, että Sawano saa lähitulevaisuudessa paljon uusia toimeksiantoja.

Tietyllä tavalla Sengoku Basaraa voisi verrata lekalliseen Russki Standartia. Eihän se ole muuta kuin vodkaa, mutta onpahan ainakin helvetin hyvälaatuista vodkaa. Sen funktio tietysti on sama kuin millä tahansa vodkalla: saada pää täyteen. Samoin toimii Sengoku Basara.

Johanna antaa ilmaisen idean suomalaisille mangopiirtäjille: miten olisi Talvisota-manga, jossa korsettiin puettu Mannerheim lentää hevosella ja ampuu kymmenmetristä mecha-Stalinia Suomi-konepistoolilla? Tai jossa shotapoika Simo Häyhä ampuu divisioonan verran Puna-armeijan sotilaita yhdellä laukauksella? Mukaan voi tietysti heittää myös Kekkosen, Lallin ja Jaakko Ilkan – kannattaa muistaa, että kun tehdään Hyvää Kamaa, historiallisella korrektiudella ei ole paskaakaan väliä!

IT’S SHOWTIME!!1