Kategoria: Anime (Page 9 of 16)

Avaruusmaniani jatkuu, ja selatessani MyAnimeListiä osuin siellä sellaiseen sarjaan kuin Starship Operators. Tämä jo useamman vuoden vanha sarja oli jotenkin mennyt minulta ilmestyessään täysin ohi. Käsittämätöntä ottaen huomioon, että juonisynopsis suorastaan kirkui tämän olevan kuin pelkästään minua varten tehty sarja – avaruustaisteluita ja tositv:tä samassa paketissa!

Kibi-planeetan uusi lippulaiva Amaterasu palaa harjoitusmatkalta kyydissään upseereiksi pian valmistuvia kadetteja. Amaterasun ollessa muilla mailla paikallinen supervalta Henrietta Alliance on tuhonnut toisen Kibin avaruuslaivan, Maizurun, ja julistanut ottavansa planeetan hallintaansa. Kibin hallitus antautuu ja käskee Amaterasun miehistöä poistumaan aluksesta. Kouluttajina toiminut upseeristo tottelee käskyä mukisematta. Viimeisinä alukseen jääville kadeteille rauhaomainen antautuminen ei sovi, vaan kadetit päättävät nuoruuden innolla jatkaa taistelua ylimielistä Henriettaa vastaan. Yhden aluksen yksityinen sota vaatii rahaa ja tarvikkeita, jotka saadaan mediayhtiö Galactic Networkilta kaiken aluksella tapahtuvan televisiointioikeuksia vastaan. Syntyy Starship Channel ja Amaterasuun asennetaan kameroita pitkin poikin.

Miljuuna hahmoa

Sarjan idea tuntuu vähän pikkunäppärältä, mutta Starship Operators on yllättävän fiksu sarja. Tositv-ilmiötä käsitellään herkullisen realistisesti. Tuotantoyhtiö lisää avaruustaisteluihin ääniefektit yleisöä varten, mikä risoo Amaterasun miehistöä aika tavalla. Tuotantoyhtiön vaatimuksesta myös Amaterasun kolme komentosiltaa (komento, asekontrolli ja navigaatio) miehitetään pääasiassa näteillä tyttökadeteilla, sillä kun saadaan paremmat katsojaluvut. Myöhemmin sarjassa Amaterasun miehistön ilmeet ovat näkemisen arvoiset, kun nämä löytävät itsensä galaktisesta ostos-tv:stä kaupittelemassa kuntolaitteita – avaruusalusten aikakaudella kuvankäsittelykin on kehittynyt niin, että shoopaamalla saadaan tietokoneella tehtyyn malliin liitettyä oikean tyypin naama ja ääni saadaan sekin kätevästi syntetisoitua.

Sarjan yllättävä realismi ei rajoitu vain töllöjuttujen käsittelyyn. Avaruustaistelut Henrietta Alliancen ja Amaterasun välillä onnistuvat välttämään käytännössä kaikki scifitaisteluiden kliseet ja sudenkuopat. Tietenkin mukana on se pakollinen FTL-systeemi, joka rikkoo fysiikan lait, mutta avaruusoopperaa on puolimahdoton tehdä ilman valoa nopeampaa matkustamista, joten en puutu Amaterasun warp driveen sen enempää. Mutta sarjassa laseraseita ei voi väistää, vaan ne osuvat käytännössä samalla hetkellä, kun ne on ammuttu. Taisteluita ei todellakaan käydä lähekkäin alusten raapiessa toistensa maalipintaa, vaan alukset ovat jopa satojen tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Miehistön saama informaatio tulee aivan muita reittejä kuin näköhavainnolla, eikä komentosilloilla edes ole ikkunoita. Ilman infrapuna- yms. sensoreitaan Amaterasu onkin taistelukyvytön. Avaruusaluksilla ei ole maksiminopeutta, vaan pelkästään maksimikiihtyvyys. Ja mikä hienointa: Amaterasulla ei ole keinotekoista painovoimaa kuin pyörivässä aluksen keskiosassa ja joissain huoneissa (mm. suihkussa), joten komentosiltojen tuoleissa on turvavyöt. Live action -scifissä aluksilla ei yleensä koskaan olla painottomassa tilassa ja keinotekoinen painovoima ei edes koskaan mene rikki, tietenkin sellaisen tilanteen astronomisten kuvauskustannusten takia. Animaatiossa painottomuuden kulut ovat nolla, mutta jostain syystä animessakaan painottomuutta ei nähdä juuri koskaan alusten sisällä, ilmeisesti koska asiaa ei osata edes ajatella. Amaterasu on muutenkin realistinen purkki – se on vain kolmisensataa metriä pitkä eikä todellakaan turhan tilava 46 hengen miehistölleen, jopa komentosilloilla istutaan kuin sillit suolassa. Liian usein avaruusalukset ovat naurettavan tilavia. Miksi kukaan rakentaisi oikeasti aluksiin tyhjää tilaa viemään kallisarvoista happea, lämpöä ja polttoainetta?

Avaruustaisteluiden lisäksi Starship Operators tarjoilee myös kohtuullisen realistista politiikkaa, jossa ei ole hyviksiä tai pahiksia. Kähmintää riittää erityisesti sarjan loppupuoliskolla, ja sarjan loppu on erittäin herkullinen. Harvoin sarjoissa on näin toimivia loppuratkaisuja, jotka sekä pohjaavat kaikkeen aiemmin tapahtuneeseen että sarjan kantaviin teemoihin ja vielä onnistuvat yllättämään katsojan täysin.

Jos tässä olisi kaikki, mitä minulla on sanottavaa Starship Operatorsista, sarja olisi takuulla pompannut suoraan suosikkilistalleni. Valitettavasti mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä ja Starship Operatorsissa on sössitty joitain aika tähdellisiä osa-alueita.

Sarja on vain 13 jaksoa pitkä. Juoni on hieman liian pitkä näin lyhyeen sarjaan ja varsinkin ensimmäinen jakso on aivan liian täyteen ahdettu. Sarjassa ei ole tyhjää tilaa tai kohtauksia, joiden aikana katsoja voisi hengähtää tai käsitellä juuri näkemäänsä, vaan koko ajan tapahtuu. Tämä tekee joistain koskettaviksi tarkoitetuista kohdista jopa vähän koomisia, kun mitään ei ehditä käsitellä kunnolla: ”oho jaa, sekin kuoli”. Hahmoja on valtavasti näin lyhyeen sarjaan: Starship Operatorsissa on parisenkymmentä tärkeää nimettyä hahmoa. On aika selvää, että monien ”hahmonkehitys” on summattu muutamalla parin minuutin kohtauksella – jos sitäkään. Liian moni hahmo on pelkkä statisti tai tarinankerronnan funktio. Nekin hahmot, joissa on yritystä, lätsähtävät liian nopeaan juonenkehitykseen, kun romansseja ilmestyy lähes tyhjästä ja hahmojen taustat summataan parilla lauseella. Ainoa todellinen ja mielenkiintoinen henkilö sarjassa on sen päähenkilö ja Amaterasun ensimmäinen operaattori Sinon Kouzuki, jonka epävarmuuksia ja mietteitä kuvataan ilman kiirettä ja uskottavasti.

Budjetilla ei myöskään ole juhlittu. Animaatio on usein vähän kökönpuoleista ja varsinkin painottomassa tilassa koostuu usein taustaa vasten leijuvista hahmo-paperinukeista, joissa liikkuu ehkä suu jos sekään. Avaruustaisteluiden CG on vähän mitäänsanomatonta. Taustat ovat tylsähköjä, onneksi sentään hahmosuunnittelu on tehty kunnolla ja hahmot ovat mielenkiintoisen näköisiä ja helposti erotettavissa toisistaan. Varsinainen rimanalitus on alkutunnarin animaatio, animaatio on tylsä, efekteiltään amatöörimäinen ja koostuu lähinnä kierrätetyistä kuvista itse sarjasta. Onneksi biisin sentään on väkertänyt KOTOKO, jotain hyvää edes.

Enemmän kuin animaation puutteet minua kuitenkin nakertaa mielikuvitukseton ohjaus. Starship Operatorsia kökömmällä budjetilla on tehty vaikka mitä mielenkiintoista kamaa animaatiosäästön kultaisella ajalla ysärillä, kaikki ovat varmaan nyt ainakin NGE:n ja Utenan nähneet. Starship Operatorsin ohjausratkaisut ovat tylsiä. Kuvakulmat noudattavat samaa puisevaa linjaa, ja jopa avaruustaisteluista on saatu harvinaisen tylsiä käyttämällä aina samoja kuvakulmia ja otoksia. Ongelma liittyy myös yllä mainitsemiini hahmoihin – kun ohjausratkaisuissa tunnutaan etenevän kaikkein helpoimmin ja ilmiselvimmin ratkaisuin, hahmojen tärkeät kohtauksetkaan eivät saa sitä fiilistä, mikä pitäisi tulla. ”Tähän voitais laittaa se kattomassa kaihoisasti avaruusaluksen ikkunasta keskellä yötä, pannataan ylhäältä jaloista ylös kasvoihin. Sit kasvokuvaa ja näytetään kun se alkaa itkeä, ja oisko hei tosi hyvä tätsi laittaa siihen soimaan sarjan tunnari pianoversiona ja sit kans näytetään painottomana leijuvia kyyneleitä”. Tuli vähän hölmö fiilis, kun minäkin osaisin vääntää mielikuvituksekkaammat storyboardit… Eivätkä musiikitkaan auta kohottamaan tunnelmaa. Erilaisia biisejä OSTilla on ehkä neljä, eikä se eeppisinkään niistä ole likimainkaan tarpeeksi eeppinen. Seiyuilla sentään on nimeä, sarjassa pyörii muutamankin repliikin rooleissa sellaisia nimiä kuin Ayako Kawasumi, Mamiko Noto ja Miyu Irino, muutaman mainitakseni.

Starship Operatorsia suosittelen, jos politiikka ja hc-avaruusscifi kolahtavat. Realistista hahmodraamaa tai upeaa animatiota etsivien kannattaa suunnata muualle. Sarjan tiiviyden takia en suosittele maratoonaamaan sarjaa, sillä pitämällä vähän tuumaustaukoa jaksojen välissä sarja toimii huomattavan paljon paremmin. Ja skipatkaa se kamala alkuanimaatio!

Avaruustaisteluita täynnä olevassa sarjassa animaation laatu on tärkeä kynnyskysymys. Crest of the Stars on jo vanha sarja ja tyyli saattaa nykykatsojan silmään näyttää vähän vanhentuneelta, mutta animaation laadussa sen ei tarvitse hävetä yhtään. Avaruustaistelut ovat selkeitä ja näyttäviä, saavutus, jolla kovin moni sarja tällä kökköCG:n aikakaudella ei voi kehuskella. Myös muut kuin avaruusräimistelykohtaukset on oikeasti animoitu; animaatiosäästöä ei juuri näy. Osin täytyy tietysti kiittää loistavaa lähdemateriaalia, mitä niihin taisteluihin tulee.

Seikai-sarjojen avaruustiedesysteemi sord-portteineen ja kaksiulotteisine pseudoulottuvuuksineen antaa mahdollisuuden ja universumin sääntöjen mukaan järkeenkäyvän selityksen sille, miksi avaruustaisteluita voi esittää 2D-skeemoina näytöillä ja muilla. Itseäni ainakin ärsyttää lähes kaikkien avaruussarjojen helmasynti, jossa avaruustaistelut toimivat täysin 2D, eikä kukaan koskaan hyökkää ylhäältä tai alhaalta. Toisaalta 2D-taisteluita on huomattavasti helpompi kuvata ja katsojan seurata, minkä takia tämä esitystapa on niin suosittu fiktiossa. Abhien ja muiden avaruusmätöt toimivat sillä periaatteella, että on olemassa rinnakkainen kaksiulotteinen avaruus, jossa avaruusalukset matkustavat valoa nopeammin. Itse taistelut kuitenkin käydään normaalissa 3D-avaruudessa, mutta ennen alusten kohtaamista niiden liikkeet voi esittää 2D-”pelilaudalla”. Taisteluita on helppo seurata, mutta ne ovat universuminsa sääntöjen mukaan toimivia ja realistisia. Jääkaappitäydellisyyttä!

Bang Bang Boom

Taistelut myös esitetään monen portaan näkökulmasta, sekä komentajien että alempana olevien. Liian usein sarjoissa päähenkilö, joka on jonkinlainen pilottinero tai strategiaihmelapsi, onnistuu yksin tuhoamaan kokonaisia armeijoita tai toimimaan koko armeijan komentoketjun yli. Seikai-sarjoissa huolimatta siitä, että Lafiel ja Jinto ovat päähenkilöitä, he eivät pelasta koko maailmaa – he ovat vain pieniä tekijöitä isossa kuvassa. Taisteluiden kulusta ja muusta päättävät korkeammalla olevat, amiraalit ja viime kädessä keisarinna, siinä ei paljon yhden pienen taistelupurkin komentajalla ole asiaa nipottaa. Lafielin aluksessa ei myöskään ole mitään superhyperaseita tai jotain uskomatonta kokeellista teknologiaa, joka tekisi juuri hänen aluksestaan jotenkin superihmeellisen ja antaisi kerrontateknisesti helpon keinon saattaa päähenkilö ulos pinteestä kuin pinteestä superpyssyä käyttämällä.

Kaikki tämä taisteluiden nerokkuus olisi kuitenkin turhaa, jos sarjassa ei olisi henkilöitä joiden puolesta taisteluiden tulosta jännittää. Olen aiemminkin maininnut, miten pidän päähenkilöistä, jotka eivät ole perinteisiä sankarityyppejä supervoimilla vaan jotenkin ”nössömpiä”, oli sitten kyseessä Kenshin tai Black Lagoonin Rock. Seikai-sarjoissa minulla on Jinto. Jintolla ei ole Abhien luontaisia kykyjä avaruusmatkailuun, vaikka hän laillisesti Abh onkin. Jinto on tietysti varsinkin alussa katsojan ikkuna Abhien maailmaan ja kulttuuriin – Jinto kysyy tyhmät kysymykset katsojan puolesta ja näin saadaan joku kätevästi selostamaan maailmaa ja sen tapoja sekä katsojalle että Jintolle. Jinto on kuitenkin myös mielenkiintoinen hahmo kerronnallisen funktionsa lisäksi. Jinto ei ole missään vaiheessa valinnut, mitä elämällään tekisi. Abh-aatelisen kohtalo vain sysäytyy hänelle etäisen isän tekemien päätösten kautta. Jinto on luonteeltaan konfliktia kaihtava ja niin hän menee virran mukana ja tekee, mikä milloinkin on sopivinta tai kätevintä.

So cuet aww

Tähän mennessä animoidut sarjat ovat oikeastaan Jinton kasvutarina, sillä vasta viimeisessä OVA-sarjassa hänen tulee todella valita. Sitä ennen Jinto on voinut olla molempia: toisaalta hän on Abhien pariin aina tervetullut, mutta toisaalta koska Jinto ei ole geneettisesti Abh, hän voisi aina luopua tästä manttelistaan ja muuttaa jonnekin planeetalle asumaan elämään tavallista ihmiselämää ilman, että hän olisi sinitukkaisena heti tunnistettavissa Abhiksi. Banner of the Stars II:ssa Jinto ymmärtää, että hänellä on tiettyjä velvollisuuksia. Sarjassa vankilaplaneetan asukkaita ihmetyttää, kun Jinto jää epävakaisiin oloihin hoitamaan asioita Abhien imperiumin puolesta – mitä siteitä hänellä Abheihin on, eihän hän edes ole oikea Abh, pelkkä nousukas! Jinto kuitenkin haluaa itse jäädä. Viimein OVA-sarjassa Jinto on pakotettu tekemään sopimus, jonka mukaan hän (tai seuraavatkaan Hyden jaarlit) eivät saa astua Hyden planeetan, Martinen, pinnalle. Hyde kun ei ole kovin Abh-myönteinen systeemi ja jopa Jinton vanhat tutut pitävät tätä maanpetturina. Jinto estää sodan, mutta kadottaa viimeisenkin yhteytensä kotiplaneettaansa ja vanhaan elämäänsä. Jinto ei kuitenkaan ole vieläkään mitenkään varma siitä, että Abhit olisivat oikeassa tai jotenkin parempi vaihtoehto – hän valitsee Abhit Lafielin takia. Vaikka sitä ei kukaan ääneen sanokaan, taitaa olla Jinto aika pahasti lätkässä kyseiseen abhprinsessaan!

Abhit esitetään sarjassa melko mielenkiintoisessa valossa. Varsinkin ihan ensimmäisiä Crest of the Starsin jaksoja katsoessa kuvittelee helposti, mihin suuntaan sarja voisi mennä: pahat sinitukkaiset avaruushaltiat valloittavat planeetan ja sen presidentin poika lähtee kapinaliikkeen johtajaksi! Yllätys onkin melkoinen, kun sarja siitä lähtien esitetään Abhien näkökulmasta. Abhit eivät kuitenkaan ole mitenkään yksiselitteisesti tarinan hyviksiä, aivan kuin vastapuoli, ihmisten valtioiden liitto, ei sekään ole yksiselitteisen paha. Pikemminkin on niin, että sota on pakollinen välttämättömyys ja paha, jota kukaan (paitsi ehkä joku vähän kilahtanut amiraali Spoor/Spaurh) ei erityisesti halua käydä, vaikka onhan sota tietysti sankarillista ja kunniakasta. Abhien tavoitteena on koko avaruuden herruus – kaikki aluksethan Abhien imperiumissa kuuluvat valtiolle eikä niitä voi omistaa – jotta sotia ei enää olisi. Abhit eivät kuitenkaan ole mitään rauhanlähettiläitä, sota ei haittaa, jos siitä on hyötyä,  eikä meno ole kovin diplomaattista, soditaan loppuun asti sata lasissa. Abhit kun eivät välitä, mitä mieltä heistä ollaan.

Aika nätti lens flare sun planeetalla, Jinto-hakushaku

Toisaalta Abhien imperiumissa on paljon hyvää. Planeetat saavat itsenäisesti päättää asioistaan, kunhan eivät sotkeudu ilmakehän yläpuolisiin juttuihin. Ja toisaalta, kenellä tahansa planeettojen välisestä matkustelusta kiinnostuneella on mahdollisuus liittyä avaruuslaivastoon ja anoa kansalaisuutta. Huolimatta geneettisen perintönsä tarkasta vaalinnasta elffikorvia myöten Abhit eivät ole rasistisia. Geneettisesti ei-Abh on heille ihan samanlainen Abh kuin kaikki muutkin. Kukaan ei naureskele Jinton ruskealle tukalle. Tosin, kaikkien Abhien lasten tulee näyttää ulkoisestikin Abheilta, joten Jinton lapset tulevat olemaan aikoinaan sinitukkaisia.

Toki on aika ilmiselvää, että hieman kuin Tolkienin haltiat, Abhit ovat tekijänsä kehittämä ideaalirotu. Abhit ovat eräänlaisia ideaaliavaruusjapanilaisia. Kaikki pelaavat samaan pussiin imperiumin hyväksi, feodaalinen järjestelmä toimii täydellisesti ja kaikki kruununperijät ovat aina hyviksiä ja mallikansalaisia, yksittäiset Abhit ovat kunniantuntoisia ja vastuuntuntoisia sankareita, ja niin edelleen. Sarjassa kerrotaan aivan suoraan, että aikoinaan avaruudentutkimukseen luotu orjarotu karkasi luojiltaan, soti näitä vastaan ja voitti – tulos ovat Abhit. Ja niin, se Abhit kehittänyt valtio sijaitsi kuulemma vanhan maailman Aasiassa. Hyvin hienovaraista!

Avaruusopperan genressä ei ehkä animessa ole liikaa kilpailua, mutta nämä kolme Seikai-sarjaa ja kaksi OVAa ovat pelkästään hyviä sarjoja, eivät vain pelkästään hyviä avaruusoopperoita. Itse arvostan ne ~koskettavien~ tarinaelementtien takia korkeammalle kuin vaikka kaikkien suosikin LoGHin, mielipideasioita toki, vaikka LoGH voittaakin Seikait univormujen tyylissä.

Ja tämä on silkkaa neroutta!