Henkilökohtainen top ten animooz

Joskus mainitsen ohimennen, että jokin tietty sarja kuuluu tai ei kuulu ns. kärkikymmenikkööni, mutta en ole ennen blogin puolella paljastanut, mitä siellä top kympissäni oikeasti on. Olen yrittänyt välttää mitään tähtien antamista tai pisteytystä, sillä kirjoitan sarjoista mieluummin kuin annan jotain numeerisia arvosanoja. Toisaalta kaikki pitävät listoista, eikö?

Absoluuttiset top ten -listat ovat lisäksi tosi vaikeita tehdä, sillä objektiviisuuden ja subjektiivisuuden raja on melko häilyvä. On objektiivisesti hyvin tehtyjä sarjoja, joiden katselusta olen nauttinut paljon, mutta joissa ei ole ollut juuri sellaisia elementtejä, jotka puhuttelisivat minua tarpeeksi. On myös paljon sarjoja, joista pidän todella paljon, mutta jotka tiedostan lähinnä höntiksi viihteeksi – ne eivät ole tarpeeksi fiksuja tai syvällisiä tai kypsiä, jotta niiden paikka olisi hall of famessani. Viihdyttävyydessä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta pelkkä viihdyttäminen ei enää kelpaa siinä vaiheessa, kun katsotut sarjat lasketaan useissa sadoissa. Toisaalta on myös monia hyviä vakavia sarjoja, joiden katsomisesta en kuitenkaan ole nauttinut: ne ovat hyviä, mutta eivät viihdyttäviä. Tasapaino on aina hankala löytää, mutta minusta seuraavat sarjat ovat siinä onnistuneet. Suurimman osan olen arvostellut tänne jo joskus, osan jo vuosia sitten,  mutta nyt mukana on myös ihan täysin subjektiivista fanityttöilyä!

10.  Shion no Ou

22 jaksoa, 12-vuotias mykkä päähenkilötyttö, paljon shôgin peluuta ja keskinkertaista animointia. Mikään tässä sarjassa ei ensilukemalta erityisesti kilju erinomaisuutta, mutta Shion no Oun taika on sellaista hiukan vaikeammin käsiteltävää. Sarjassa on hienot hahmot, ja koko hahmokaarti saa aimo tujauksen hahmonkehitystä 22 jaksossa, shôginpeluu on jännää ja matsit mielenkiintoisia, je matsit toimivat, vaikka katsoja ei tuntisi pelin sääntöjäkään!

Suurin nerous löytyy kuitenkin sarjan käsikirjoituksesta. Sarja on tiivis, äärimmäisen koukuttava ja menee eteenpäin kuin höyryjuna pysähtymättä ikinä, tämä on turnaussarjojen ehdotonta aatelia. Minulla ei juurikaan ole kilpailuviettiä, mutta vanhana Pokémonyrmynä muistan vielä, millaista on pelata kädet hioten huippuhyvää vastustajaa vastaan. Muut Shion no Oun tyyliset sarjat eivät ole minulle tarpeeksi tiiviitä eivätkä keskity tarpeeksi itse asiaan (pelaamiseen) – ja Shion no Oussa on Ayumi. Olen ehkä vähän helppo, mutta minulta saa helposti lisäpojoja tunkemalla sarjaan kuuman trapin, joka puhuu Romi Pakun äänellä. Shion no Ou on helposti yksi studio DEENin parhaista vedoista, sillä omasta mielestäni animoitu versio on kenties jopa hitusen parempi kuin manga.

Katso, jos nämä iskivät
– melkein mikä tahansa moesarja
– Kaiji, Akagi, Hikaru no Go, Angelic Layer

9. Noein

Kazuki Akane on yksi lempiohaajistani. Hänen sarjoissaan on aina aivan uskomattoman tyylikkäät taistelukohtaukset – ne ovat samalla sekä huikaisevan kauniita ja ilmavia että realistisen graafisia. Noeinissa ei tosin veri lennä ja luut katkeile ihan samaan tahtiin kuin vaikka Birdy the Mighty Decodessa. Noein on Kazuki Akanen kenties paras ohjaustyö ja mielenkiintoinen yhdistelmä slice of lifea ja omaperäistä scifiä. Noein on epätasainen sarja, mutta niin kunnianhimoinen, että annan anteeksi jotkin käsikirjoituksen ja ohjauksen ongelmat. Animaatio on Noeinissa ehdotonta herkkua ja taistelukohtaukset kertakaikkista silmäkarkkia. Fiksu ja omaperäinen scifijuoni siihen lisää, niin ollaan hienojen asioiden äärellä. Vaatii katsojaltaan melko paljon, mutta myös antaa. Hienoa hahmonkehitystä yllättävällä tavalla – enemmän kertominen spoilaisi sarjan… Pidempi ja objektiivsempi arvostelu täällä.

Olen aikamatkailu- ja rinnakkaistodellisuusnörtti, ja Noein tarjoilee näitä elementtejä kukkuroittain. Pelkästään juoni ja taistelukohtaukset ja teemat eivät kuitenkaan olisi riittäneet nostamaan Noeinia ysisijalle ilman Atoria. Psykopahikset eivät yleensä ole se hahmotyyppi, johon erityisesti ihastuisin, mutta Atorin hahmo nyt vaan on ihan huippuhieno. Eikä Karasun ja Fukuroun bromancekaan paljoa perässä tule awesomeasteikolla. Näiden kahden eeppinen matsi kun minusta toiseksi paras animetaistelukohtaus ikinä missään. (Ensimmäinen sija sillä listalla on Kenshin vs Saitou, btw!)

Katso, jos nämä iskivät
– Escaflowne ja muut Kazuki Akanen työt
– Planetes, Narutaru, Now and then, here and there, Neon Genesis Evangelion, Dennou Coil
– slice of life ylipäätään

8. Crest of the Stars

Eräs harmittavan harvalukuisista puhtaista animeavaruusoopperoista ilman ¤%¤%¤%¤# mechoja ja myös yksi parhaista. Sarjan animointi on kenties hiukan köyhää nykyisen animenkatsojan silmään, mutta aikakaudellaan se oli huipputasoa. Mielenkiintoiset hahmot ja kerrankin sarja, jossa päähahmot eivät heti pääse johtaviin asemiin vaan heidän pitää oikeasti mennä kouluun ja harjoitella, plus paljon omia perversioitani (mistä saan miekan ja avaruusaluksen ja viitan?). Jinto on uskomattoman moeeeeee ja maailma hienosti kasattu harmaasävyineen. Kirjoitin tästä juuri viime postauksissa (^_^;;) joten en toista itseäni sen enempää.

Katso, jos nämä iskivät
– Legend of Galactic Heroes tai mikä tahansa avaruusooppera
– tsunderet
– ysärianime

7. Read or Die OVA

Kirjoja? Salaisia agentteja? Äksöniä äksönin perään ja hieno animaatio, johon paloi ennätysmäärä rahaa? Hienot musiikit by Taku Iwasaki? Yurifanipalvelua? WE HAS IT ALL.

Minulle Read or Dien paras osio on kuitenkin päähenkilö Yomiko Readman ja tämän kyky manipuloida paperia. Jo juonisynopsiksen luettuani olin koukussa ja syy, miksi aikoinani liityin animeseuraan, oli halu nähdä tämä OVA isolta screeniltä kunnon äänentoistolla. En kadu mitään. Sarja ei tietenkään kolmessa jaksossa kerkiä esittämään mitään uskomattoman syväluotaavaa psykoanalyysiä, mutta se on yksi tiiviimmistä, parhaimmista ja eeppisimmistä OVA-pätkistä, mitä on. Animaatio on melkein kymmenen vuoden takaista jo, mutta ei näytä päivääkään vanhentuneelta; voitte siis kuvitella, kuinka siistin hurjalta se näytti silloin kymmenen vuotta sitten. Ja ne kirjat, kirjat, kirjat… asuessani vielä vanhempieni luona huoneeni pursui kirjoja – lakkasin laskmasta kirjojani siinä vaiheessa, kun menin laskuissa aina useiden satojen kohdalla sekaisin, joten on ehkä selvää, miksi Yomiko oli ja on minulle jonkinlainen idoli.

Katso, jos nämä iskivät
– Toshokan Sensou
– mikä tahansa äksönanime supervoimilla

6. Princess Tutu

Postmodernin taikatyttöilyn aatelia. Ei kannata antaa hölmön nimen tai ”baletilla pelastan prinssin sydämen” kaltaisten lapsellisten juonisynopsisten pelottaa, sillä Princess Tutu on loppua kohti synkkä, syvällinen, julma ja ehdottoman taidokas sarja aikuisillekin. Musiikit ovat baleteista peräisin ja tietysti siis A-laatua, animointi sulavaa ja tarina taidolla kerrottu. Cornelia Funken Mustesydän jää kauas taakse Princess Tutusta kun puhutaan tarinoista, jotka kertovat tarinoista. Tarina vailla loppua pääsee lähelle, mutta siitä puuttuu baletti. Baletti = jatkuva CMOA!

Princess Tutusta itse asiassa puuttuu sellainen yksi hahmo (tai jossain tapauksissa useampia), jota symppaisin täysillä – muissa tämän listan sarjoissa sellainen hahmo on. Kertoo sarjan laadusta jotain, etten tarvinnut edes mitään henkilökohtaista samaistumisen kohdetta nauttiakseni tästä hurjasti. Toisaalta ”tarina tarinan sisällä” -tropee on aina ollut sydäntäni lähellä, koska pidän kirjoista, tarinoista ja siitä, miten tarinat luodaan (ehkä sen takia roikun TvTropesissa niin paljon!).

Katso, jos nämä iskivät
– taikatytöt, varsinkin Utena
– baletti

5. Haibane Renmei

Voisin lisätä tämän hiljaisen ja filosofisen sarjan tälle listalle jo yhden kohtauksen perusteella – ensimmäisen jakson kohta, jossa Rakka saa siipensä, on lempikohtauksiani ikinä missään median muodossa koskaan.Kohtaus on kaunis, herkkä, tyylikäs, petaa maailman loistavasti ja onnistuu olemaan vielä vähän pelottava ja ällökin. Vau.

Haibane Renmei aloittaa verkkaisesti, mutta päätyy pikkuhiljaa koskettavaksi, surulliseksi ja erittäin elämänmakuiseksi tarinaksi. Plussaa siitä, että kaikkea ei kerrota suoraan, vaan annetaan katsojan omille tulkinnoille tarpeeksi tilaa. Jos jotain inhoan, niin asioiden pakkosyöttyä – hienotunteisuus ja herkkyys toimivat yleensä paremmin kuin alleviivaaminen, ja sen välttämisessä tämä sarja on erittäin hyvä. Jokainen voi ajatella haibaneiden kohtaloista mitä haluaa. Joskus tosin toivoisin, että löytäisin Rakkan omalle Rekilleni… tai kenties tuo Kuuti on sitä, kaivaa minut aina epätoivon suosta!

Katso, jos nämä iskivät
– Lain ja muut Yoshitoshi Abet
– Aria, Mushishi, Kino no Tabi…
– slice of life ylipäätään

4. Azumanga Daioh

Yksi syistä, miksi yhä katson animea ja paras ei-musta animekomedia, jonka olen nähnyt. Kenties internetfandom ja yleinen memeentyminen on himmentänyt sarjan loistoa jossain määrin, mutta sarja, jonka vitsit naurattavat minua lähes seitsemän vuoden ja useiden kymmenien (satojen?) toistokertojen jälkeen, ei voi olla huono. Tähän sarjaan tiivistyy se, mikä koulussa, koulukavereissa ja teini-iässä oli hyvää, hauskaa ja muistelemisen arvoista – Azumanga daioh piristää millaisen sadepäivän vain.

Lempihahmoni on muuten Tomo. Kyllä, olen se tyyppi, joka painaa kaikkia nappeja salaa ja koskee vasta maalattua seinää ihan tahallaan, joka naljailee ja valittaa ja on yleisesti ottaen rasittava ääliö. Ja silloin kun en ole Tomo, esitän fiksua älykköä enemmän tai vähemmän onnistuneesti. :D Voitte arvoida onnistumistani tämän blogin perusteella – joka toinen postaus yrittää olla fiksu animearvostelu ja joka toinen on joku cosplayrölläys.

Et ole oikeasti Tampereelta ellei eväissäsi ole mustaamakkaraa!

Katso, jos nämä iskivät
– Lucky Star, Ichigo Mashimaro, Pani Poni Dash ja muut koulukomediat

3. Kaleido Star

Jos Noein oli Kazuki Akanen paras, tämä on Junichi Saton paras. Kaleido Star ei periaatteessa ole taikatyttösarja, mutta käyttää sen lajityypin tropeet ja kliseet edukseen paremmin kuin oikeastaan mikään oikea taikatyttöily. Kaleido Star on GANBAREEE- ja ”do your best” sekä ”training from hell” -sarjojen metusalem ja jedimestari, ja samalla taikatyttötraditioista ammentava hyväntuulinen shoujo. Kaleido Star on paljon kaikkea, se on kirkasvärinen, kauniisti animoitu, sydäntäsärkevä, julma, pirteä, ihana ja vihastuttava. Kaleido Star osaa herättää tunteita ja 52 jaksossa hahmokehitykselle on aikaa yllin kyllin.

Sirkus antaa puitteet visuaaliseen iloitteluun ja fantastiseen ilma-akrobatiaan, eikä Kaleido Star jätä niitä käyttämättä. Asut ja animaatio ovat paikoin henkeäsalpaavia, ja arvostukseni pelkästään nousi, kun nappasin ebaysta itselleni kirjan verran kuvia animaatioprosessista. Kaleido Star on ehkä hitusen ennalta-arvattava, mutta en laske sitä tämänkaltaisessa sarjassa ongelmaksi – tärkeää ei ole lopputulos vaan tie, ja sen tien mutkat kuvataan erinomaisesti. Henkilökohtaisia lisäpisteitä annan pääparin Soran ja Leylan epämääräisen yurihtavasta suhteesta. Arvostelu.

Katso, jos nämä iskivät:
– Sailor Moon, Cardcaptor Sakura, Full Moon o Sagashite
– irl Cirque du Soleil

2. Toward the terra

Pahamaineiset avaruushomot tietenkin, pelkäsittekö, että unohtaisin? Avaruusoopperoita ei ole koskaan liikaa ja Toward the terra on klassinen, hyvin tehty lajityyppinsä edustaja. Sarja on erinomaisesti käsikirjoitettu ja ohjattu, ja tulos on hyvin tunteellinen ja eeppinen, emoilevaksikin haukuttu sarja. Musiikit ja ääninäyttely ovat erinomaisia, hahmosuunnittelu ihanan retroa ja animaatiokin ihan ok, koko paketti toimii. Ensimmäiset viisi jaksoa ovat kenties vähän puuduttavia, mutta niitä vaaditaan kontrastiksi hienolla voimalla rullaavalle loppupuoliskolle.

Kerrankin sarja, jossa ihmiset oikeasti kasvavat isoiksi, hahmoja seurataan kymmeniä vuosia ja tyypit joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä – sankareita ei avaruushomoista löydä. Okei okei, se LoGH täyttää myös nämä kriteerit, mutta siltä puuttuu yksi meriitti:  Toward the Terra on AINOA fiktiivinen teos ikinä, joka on ikinä saanut minut itkemään lähes koko jakson pituudelta. Kirjoitin arvostelun tästäkin.

Ja se, että toisaalta haluaisin olla Jomy ja toisaalta mennä sen kanssa naimisiin on tässä vaiheessa jo kyllä tosi vanha uutinen.

Katso, jos nämä iskivät
– avaruusooppera: Crest of the Stars, Legend of Galactic Heroes…
– 70-80 – lukujen shoujo
– yaoivibat ja nättipojat

1. Simoun

Simoun on minulle ensinnäkin henkilökohtaisesti tärkeä jollain niin syvällä tasolla, etten halua keskustella sarjasta ihmisten kanssa, joita en koe asian arvoisiksi enkä halua suositella sarjaa ihmisille, jotka koen ”pinnallisiksi” animefaneiksi. En pitäisi tätä blogia ilman Simounia enkä välttämättä olisi muutenkaan aivan se ihminen, joka olen nyt. Kuva liittyy, sillä harva animehahmo muistuttaa minua vähän nuorempana niin paljon kuin Aaeru. Monien mielestä Aaeru on jotenkin tylsä ja ärsyttävä hahmo, mutta en vain pysty näkemään sitä, koska öh, tajuan vähän liian hyvin. Monilta jää sarjaa katsoessa täysin huomioimatta ne hetket ja vuorosanat, jotka tekevät Aaerusta jotain muuta kuin tylsän pirtsakan päähenkilön. Itselleni ne taas kolahtivat kenties liiankin syvälle!

Jos jättää nämä omat henkilökohtaiset kiksini huomiotta, Simoun on ihan objektiivisestikin (lukekaa about minkä tahansa lehden tai pidempään animea katsoneen tyypin tai ANN:n arvosteluita) hieno scifidraama. Sarjan maailma on tarkkaan suunniteltu, taistelukohtaukset jännittäviä, visuaalinen ilme omaperäinen, musiikki sopivan mahtipontista, mutta ilman hahmojaan Simoun ei ikinä toimisi.

Simounissa ihmissuhteet ovat realistisia – yhteistyötä on tehtävä, vaikka ei parhaita kavereita oltaisikaan – sarjan oikea suola. Hahmot eivät ehkä sarjastaan irroitettuna ole uskomattoman koskettavia, mutta Simoun kuvaa ryhmädynamiikkaa ja ihmissuhteita paremmin kuin yksikään toinen katsomani sarja. Tähän kun vielä lisätään melankolinen tunnelma, hieno sanoma aikuiseksi kasvamisesta, upea seiyuutyö ja les yay, ei varmaan ole ihme, että Simoun on minulle ”se” sarja. SoYeah.

Katso, jos luulet olevasi tarpeeksi fiksu. Simoun ei  ole kaikkien teekuppi, kannan yhä kaunaa siitä, että paikallinen animeseura vihasi Simounia eeppisesti – otin sen lähestulkoon henkilökohtaisena loukkauksena.