Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Anime (Page 7 of 16)

Etelän ristin ihmeitä

Kirjoitin jokin aika sitten valmiiksi postauksen Houkago no Pleiadesista parille a4-arkille, joita en nyt löydä mistään. Huoh, ehkä minunkin pitäisi siirtyä digitaaliaikaan ja luopua muistikirjoista ja irtolappusista, koska niille rustaamisessa on tällaisia pieniä sivupulmia kuten KADOTTAMINEN. No jaa, lätkäisen sen kirjoituksen tänne jos joskus vielä löydän kyseiset laput… sillä aikaa pitää keksiä jotain muuta, eli vaikka tähtikuskia sitten.

Star Driver loppui vihdoin viimein ja ajatukseni sarjasta yleisemmin voi lukea Anime-lehdestä (sori, myin sieluni paholaiselle! En kuitenkaan jätä tätä blogia jalkapuolen asemaan, lupaan!). Minulla oli koko sarjan puolivuotisen keston ajan hurjan hauskaa ja Star Driver oli yksi harvoja sarjoja, joissa nautin joka hetkestä ja kaikesta tuli aidosti hyvä mieli. Yleensä en osaa astua kriitikon roolin ulkopuolelle ja elää tapahtumissa mukana – Star Driver oli ensimmäinen sarja sitten teini-iän, jonka aikana kiljuin, mesosin, tanssin ja muuten vain … myötäelin. Kriitikko minussa haluaa kuitenkin todeta, että eihän Star Driver kuitenkaan mikään täydellinen mestariteos ollut: sarjassa on melko paljon tyhjäkäyntiä ja turhia, epäinspiroituneita taistelukohtauksia. Silti ei-kriitikkominä viihdyttyi silloinkin, kun sarja vain stallasi.

Hyvän fiiliksen lisäksi Star Driver voi kehuskella hyvillä hahmoilla, joista Kuuti kirjoitti pikaisesti jo aiemmin keskittyen lähinnä Benioon ja Kanakoon. Koska tähtikuskin kantava voima (vihjeiden aukikelaamisen ja ENOKIIIIDOOOON röllien etsimisen lisäksi) on sen hahmot, haluan kirjoittaa pitkähkön mölinän Star Driverin hahmoista… joita siis on lähemmäs 30. SPOILERIVAARA, blogin yleisestä linjasta poiketen – en suosittele seuraavan lukemista sarjaa katsomatta, eikä tekstissä edes ole paljoa arvoa sarjaa näkemättömälle. Eivätkä kaikki näköjään mahdu millään yhteen kirjoitukseen, eli osa II joskus myöhemmin.

Takuto, Wako ja Sugata

Takuto on jännä päähenkilö sikäli, että kaikki tämän hahmonkehitys tapahtuu ennen sarjaa. Takuton kasvukaari tapahtui tämän lapsuudenystävien Hanan ja Natsuon kanssa ja johti lopulta siihen, että Tsunashi-vaari antoi Takutolle oman merkkinsä. Itse sarjassa Takuto sitten vain voittaa jokaisen taistelun leikitin ja on ehkä tylsäkin hahmo. Minusta oli hieno ajatus kokeilla päähenkilöä, jonka oma päämäärä on selvinnyt jo ennen sarjan alkua. Idean toimivuus sitten taas ei ehkä ole paras mahdollinen. Suurin osa animekatsojista haluaa kuitenkin sankarinsa kärsivän ja kehittyvän ihmisenä tjsp. Takuto toki sai sarjassa sen, mitä lähti hakemaan: pääsi mottaamaan isäänsä kunnolla.

Wako on minusta kolmikon tylsin hahmo ja vaikka ot3:n kovaääninen kannattaja olenkin, Wakon hahmo on aika perustylsä normaali tyttö. Enokidon jutuista selviää, että Takuto on sarjan ritari, Sugata pelastettava prinsessa ja Wako sankari. Melko loogista. Tosin, täytyy antaa Wakolle pisteet siitä, että tämä tosiaan sekä haluaa kakun että syödä sen. XxxHolicin surkulopun jälkeen olen odottanut, että jollakin animangabisneksessä olisi munaa todelliseen kolmikkoloppuun. CLAMP ehkä saattoi pettää minut, mutta Star Driver veti paremmin. Moni ei-ot3fani toki itki netissä sitä, miten kolmiodraamaan ei saatu sarjan lopussa mitään ratkaisua.

Sugata oli myös Takuton tavoin päättänyt jo ennen sarjan alkua, mitä aikoo tehdä. Sarjan aivan ensimmäinen kohtaus on jo kaikkein ilmiselvin vihjaus siitä, että Sugatan tarkoitus oli alusta asti tuhota/sinetöidä Samekh ikiajoiksi ja näin vapauttaa Wako. Tosin, Sugatan kiintymys Wakoa kohtaan ei vaikuta täysin romanttiselta, vaan siinä on mukana aina kasa jotain outoa velvollisuutta ja kohtaloa. Taas kerran kiitos Enokidon haastatteluiden, tiedämme, että Sugata ei ole ylipäänsä kaveri, joka ajattelisi romanttisesta rakkaudesta kovin arvostavasti. Toivon salaa jotain DVD-epilogia, jossa näkisimme viimein Samekh-painolastista vapautetun Sugatan, joka saa viimein tehdä mitä haluaa. Sugatallahan on koko sarjan ajan päällä jonkinlainen rooli, tämä jopa itse mainitsee sen useaan otteeseen.

Head, Ryosuke, Shingo, Sora ja Sakana-chan

Jos kehumislinjalle lähdetään, minulla on aika hyvä haju siitä, miten kertomuksia tehdään ja tätä vainua käyttäen osaan yleensä arvata, mitä sarjoissa käy. Star Driver ei ole mikään poikkeus: /a/:n kanssa väännetyssä bingossa arvasin oikein kaiken muun paitsi Sarinan luonteen. Se, että Head on Takuton isä, oli ilmiselvää ekasta jaksosta alkaen – hei Star Driver saattaa olla enemmän taikatyttö- kuin mechasarja, mutta sen verran Star Driverissa on robottisielua, että isäsuhde kuuluu kuvioon. Head ei kuitenkaan ole likimainkaan niin pelottava kuin vaikkapa Gendo Ikari, vaan lähinnä vähän säälittävä raukkisnössö. Oikeasti pelottavaa pahista Headdosta ei saa millään, uhkaavan kyllä.

Ryosuke eli tuttavallisemmin speedomies on outo tapaus. Head vei tältä tyttöystävän vuonna x, ja speedomies joutui vielä katselemaan kaikkea ennakkonäkykykynsä kanssa voimatta tehdä asialle oikeastaan mitään. Speedomies jopa kaivoi oman silmänsä pois kuopastaan ahdistuksessaan.. ja SILTI tämä roikkuu yhä Headdon kimpassa? Kenties Ryosukeen vain puree Headdon nössöys ja speedomies kokee, että tuota vähän urpoa hukassa olevaa taiteilijaa pitää suojella, ettei se satuta itseään vielä pahemmin.

Shingon osuus sarjassa jäi lähinnä juonen edistämiseen, mutta homolust-taso Headdon kanssa oli >9000. Doukkareita odotellessa – tätä olisi kyllä voinut avata vähän enemmänkin, miksi Shingo halusi antaa merkkinsä Headdolle. Homorakkaus ei riitä vastaukseksi. Yleensä minua ei haittaa, kun sarjat jättävät asioita avoimeksi, mutta Shingosta olisin mielellään kuullut enemmän. Samoin selitys sille, miksi Takuton äiti Sora on kadonnut poikansa elämästä täysin, olisi ollut ihan kiva. Eihän se sentään kuollut ole.

Joskus taas selittämättä jättäminen toimii. Sakana-chanista emme tiedä juuri mitään muuta kuin että tämä tykkää kertoa tarinoita. Emme saaneet edes neidin oikeaa nimeä, mutta silti Sakana-chan on yksi suosituimmista ja yllättävää kyllä, myös ehjimmistä hahmoista. Jotenkin tämän hiljainen alistuvuus ja toisaalta rivienvälinen vattuilu Headdolle tekee pohjoisen tytöstä mielenkiintoisen.

ps. Eikö ketään muuta kuin minua häiritse, että ”Southern Cross Island” on uintimatkan päässä pääsaarelta ja silti nimetty Etelän ristin mukaan? Ko. tähtikuvio ei näy kuin Japanin eteläisimmillä saarilla, niillä jotka ovat Taiwanin lähellä ja 1000+ kilometrin päässä pääsaarista.

Idiootit eivät ansaitse Star Driveria

Star Driveria on tähän mennessä tullut 18 jaksoa ja… ihan vitun jepa. Oikeastaan väitän sitä yhdeksi viime kauden parhaista animeista, ellen jopa parhaaksi. Hämmentävää kyllä, Star Driverin vastaanotto länsimaissa ei ole ollut lähellekään niin hyvä kuin mitä voisi luulla. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä ihmiset eivät ainoastaan etsi animeista elementtejä joista he pitävät, ”tykkään mechoista joten katson tätä sarjaa koska siinä on mechoja” tai ”tykkään yurista joten katson tätä sarjaa koska siinä on yuria”, vaan myös karttavat tiettyjä elementtejä – ”en katso mitään missä on mechoja koska ne on naurettavia”, ”yäk tässä on lesboja, en kato”.

Tässä mielessä Tähtiajuri osuu hankalaan rakoon, sillä lähes kaikille sen vetoaville elementeille löytyy myös hylkäämiseen tai inhoon johtava vastinpari. Kuten Hashihime Simounia ylistävässä postauksessaan sanoi:

”But Simoun is far from popular. The show is in my opinion an artistic success, but appears to be a commercial failure. This may be due to the fact that it was not well designed to attract an audience. For any potential audience, there are features that repel. It is a serious anime about ideas and feelings, but it has an exotic, sexualized surface. The sexualized look, on the other hand, is not followed up with much fanservice. It is an anime set during a war, but in which details of battles and weaponry are not completely conceived, and in which the war is fought by provocatively clad females. It is an anime full of romance, but the romance is almost all between women. It is set in a science-fiction world, but it has the emotional intensity of women’s TV drama.”
Tauburn
Toisin sanoen: Star Driver ei olekaan sitä mitä katsoja luulee sen olevan. Joidenkin mielestä Star Driver on paska mecha-anime, koska sen mechataistelut ovat yksinkertaisia ja Takuto voittaa aina. Mutta Star Driver ei olekaan mechasarja vaan taikatyttösarja, jossa tosin ei ole taikatyttöä vaan -poika, ja jossa transformaatio tarkoittaa mechataistelua. Mutta taikatyttöfanitkaan eivät tykkää, koska Star Driver kuitenkin näyttää mechasarjalta. Samoin se näyttää fujoshibaittaus-yaoi-BL-sarjalta, mutta se vain nauraa fujosheille päin naamaa kaikkien Wakon fantasioiden muodossa. Toisaalta homokammoinen katsoja voi säikähtää näitä elementtejä tai Takuton ja Sugatan yhteisiä kylpyhetkiä. Ulkonäöstään epävarmoja nörttityttöjä ahdistavat paljastavat Kiraboshi-asut. Mättöä hakeville pojille Star Driverissa on liikaa ihmissuhdekuvioita. Ja niin edelleen.

Vika on katsojissa. Star Driverissa on nimittäin monta asiaa, jotka nostavat sen muiden animeiden yläpuolelle. Sinälläänhän odotukset Star Driverin suhteen olivat korkealla: sarjan käsikirjoittaja Yoji Enokido on ollut luomassa mm. Melody of Oblivionia, Redlineä, FLCL:ää, RahXephonia sekä Utenaa. Laatua ja mindfuckeja oli siis lupakin odottaa.

Mindfuck on ehkä toisaalta liiottelua, sillä niitä ei juuri sarjasta löydy. Tästä huolimatta kansainvälinen intternetti (eli 4kani) on täynnä ”uguu en tajua Star Driveria se on liian monimutkainen” tai ”yhyy Star Driver jättää katsojan pimentoon eikä kerro mitään, paska sarja” -ragea. Ei siinä mitään, paitsi että Star Driverissa ei ole tähän mennessä ollut kovinkaan montaa yllätystä, joista ei olisi jollain tasolla jo kerrottu etukäteen. SutaDora antaa katsojalle lähes koko ajan vinkkejä siitä, miten sen maailma toimii, mikä on siellä mahdollista ja mikä ei. Siis nimenomaan vinkkejä: katsojan oletetaan pitävän silmänsä ja korvansa auki ja käyttävän vähän päättelykykyään. Tähtiajuri ei nimittäin tarjoile kaikkea tietoa katsojalle valmiiksi hopealautasella.

Tähän väliin voisi todeta, että ulina Star Driverin vaikeudesta on ylilyötyä. Animeharrastajat ovat jo pitkään huutaneet älyllisesti haastavamman animen perään. No siinä sitä nyt on, joten katsokaa sitä, saatana!
Keito Nichi
Ensimmäinen hyvä puoli on siis Star Driverin kerronta. Spoilatakseni kerron, että toisiksi viimeisessä jaksossa ”paljastui”, että Keito on kuin onkin neljäs temppelityttö. Ihmiset 4chanissa olivat yllättyneitä: ”Täh onko Keito east maiden kun se kerran lauloikin :ooo” MIKSI? Sarjassa kun oli jo aiemmin ollut kohtaus, jossa Kalatyttö matkustaa bussilla saaren satamaan ja lähtee helvettiin, kun oli kyllästynyt olemaan Headin häkissä ja kertomaan tälle tarinoita. Bussin takaosassa on yhteensä 4 tyyppiä: Kalatyttö (jonka asema mikona tiedetään), Wako (jonka asema mikona tiedetään), Mizuno (jonka asema mikona on jo selvä, ja jolle ”lauluvastuu” seuraavassa jaksossa siirtyy) sekä Keito. Ok, eihän kohtaus suoraan iske katsojaa päin naamaa että ”kai nyt huomasit että nämä kaikki ovat niitä pyhättömimmejä”, mutta viesti on selvä.

Toiseksi, Star Driverin hahmot. Star Driver on loistoesimerkki siitä, miten hahmosta saatavaa vaikutelmaa voi syventää aivan pienellä vaivalla. Kun animehahmoilla on yleensä noin yksi luonteenpiirre, Tähtiajurin hahmoilla on ainakin kokonaista kaksi luonteenpiirrettä! Hyvänä esimerkkiparina toimivat Benio ja Kanako. Molemmat ovat fyysisesti kovia taistelijoita – Benio on koulun kendojoukkueen kapteeni, Kanako taas nyrkkeilymestari. Molempien hahmoja määrittää seksuaalisuus. Kanakon rintavarustus on toki huomattavasti suurempi kuin Beniolla, mutta tämä on vain pintapuolinen ero. Tärkeämpää on, että Kanakon ja Benion ero näkyy näiden suhteessa seksiin ja seksuaalisuuteen. Seksi on molemmille väline tahtonsa läpisaamiseen, mutta Beniolle se on selvästi työkalu: jotain teknistä, mitä voi käyttää, mutta mikä ei määritä tätä ihmisenä. Kanakon hahmo taas on selvästi seksin läpikotaisin kyllästämä ja on selvää, että tämän luonnetta ja olemassaoloa määrittää seksuaalisuus huomattavasti enemmän kuin Beniota. Tietyllä tavalla Kanako symboloi myös rahan ja muun maallisen vallan vaikutusta, kun taas Benio edustaa japanilaisia perinteitä ja tätä myötä myös henkisyyttä. Benion hahmoluokka on siis syöjätär/henkinen, Kanakon hahmo taas syöjätär/maallinen. Hahmonluontiin käytetyt kikat ovat siis äärimmäisen yksinkertaisia, mutta ne toimivat: hahmoista kumpuava fiilis on ihan erilainen.

Benio ja Kanako

Kolmanneksi Star Driver hyödyntää hahmojaan paremmin kuin useat muut animet. Tässäkin kikat ovat äärimmäisen yksinkertaisia. Vaikka sarjan selvä vastakkainasettelu on Takuto-Sugata-Wako versus Kiraboshi-Head. Tästä huolimatta lähestulkoon jokaisen jakson fokus suuntautuu johonkin ihan eri hahmoon, mutta ei silti unohda, että loppupeleissä sen kantava voima löytyy Taku/Suga/Wako vs. Crux/Head -asetelmasta, minkä ympärillä se sitten pyörii. Näin jokainen hahmo saa aikaa ruudussa eivätkä tunnu pelkästään statisteilta, mutta Star Driver tuntuu silti yhtenäiseltä, jatkuvajuoniselta sarjalta joka tarjoilee joka jaksossa uusia juonenkäänteitä, eikä vain sivuhahmoja esittelevältä episodiluonteiselta hötöltä.

Ainoa huono puoli Star Driverissa on, että sitä on enää 7 jaksoa ;_;. Mutta siihen saakka jokainen sunnuntai on Star Driver -sunnuntai!

Edit: lol sanoin vahingossa Mizunoa Marinoks, kiitti huomiosta Arghy :3

Mikään ei ole ikinä hyvin ja homoilu on halpaa

Lähiaikoina minua on syytelty kaappiyaoifanityttöilystä ja 07 Ghostin ja Togainu no Chin töllöttömisestä. Okei, noista ensimmäisen olen katsonut melkein kokonaan, Togainua en, joku taso nyt sentään on pidettävä. Kaappihomofaniksi en tunnustaudu, sillä en lue BL-mangaa oikeastaan ollenkaan ja varsinainen BL-genren tietämykseni rajoittuu lähinnä Gravitationin katsomiseen kolmesti (olin silloin teini ja kaverit käski!). Vaikka joskus innostunkin jostain poika + poika -parituksesta, se ei liity hahmojen sukupuoleen mitenkään. Kiinnostun tietynlaisista hahmodynamiikoista, en mistään iih iiih yaoista. Useissa tapauksissa tykkäisin niistä faniparituksista mistä tykkään vielä enemmän, jos ne olisivat hetskua. Heterona, ylläripylläri, hetskujutut ovat lähinnä sitä omaa samastumispintaa. Kuutin tavoin minua nakertaa, että mistään mediasta ei tunnu löytyvän oikeasti koskettavia ja uskottavia heteroromansseja sitten millään.

Lempihahmodynamiikkani varsinkin on sellainen, että sitä ei animumangaosastolta oikeastaan löydy yhtään minään muuna kuin yaoivarianttina. Innostun aina, jos sarjassa on kaksi päähenkilöä, jotka näennäisesti ovat täysin erilaiset, toistensa peilikuvat, mutta loppujen lopuksi täysin samanlaiset jotain tiettyä periaatetta/luonteenpiirrettä lukuun ottamatta. Tämä täsmää animangaosastolla AINA, AINA siihen sarjan nättipoikapäähenkilöön ja sen päävastustajaan. Code Geass: Lelouch ja Suzaku; Scryed: Kazuma ja Ryuhou; Toward the Terra: Jomy ja Keith. Death Noten L ja Light poikkeuksena sääntöön eivät kutkuta minua, sillä molemmat ovat vähän turhan nihilistisiä ja sekaisin.

Joku voisi pikku hiljaa tehdä sarjan, jossa se toisen puolen epic vastustajatyyppi onkin tyttö, ja kököstä yaoibaittauksesta päästäisiin viimein eroon ja siirryttäisiin kunnolliseen romanssiin. Ääh. Tai, kelpaa minulle kunnon homoilukin, jos on kerran pakko homoilla – mutta pelkkä fujoshifanservice on tylsää, koska siitä tietää, ettei se ikinä oikeasti johda yhtään mihinkään oikeaan suhteen kehittymiseen. Sitten olen jumissa huonojen fanficcien kanssa lopun elämääni.

No miksi pirussa sitten katson kaiken maailman bishounensarjoja ja huonoa yaoi-cockteasea (voiko noin sanoa :D)? Niissä sarjoissa yleensä ei ole yllä kuvaamaani hahmodynamiikkaa ainakaan minään muuna kuin tosi vesitettynä hölmöläisversiona, ja sarjojen ansiot ovat muutenkin kyseenalaiset.

Vastaus on SEIYUUT. Seiyuiden takia olen myös kuunnellut useamman BL-audiodraaman kuin kenenkään mielenterveydelle on hyväksi, ja tosiaan katsonut ties minkälaisia hirvityssarjoja. Mutta kun kaikki kivat seiyuut tungetaan aina huonoihin sarjoihin! Ja niistä huonoista yaoifanityttösarjoista tehdään kaikkea siistiä omakematskua mitä hyvistä artfaggyanimeista ei koskaan tehdä… ja ne SEIYUUT pitää KONSERTTEJA.

Tietysti minua fiksumpi ihminen olisi ehkä jättänyt jonkun Koutetsu Sangokushin kaltaisen hirvityksen kokonaan katsomatta ja ihkuttanut vain tätä videota. Olisin säästänyt hermojani ja aikaani. Toisaalta suurin osa lempiseiyuistani päätyy kerta toisensa jälkeen lähinnä erinäisiin kökkörooleihin. Lemppariesimerkkini on Mitsuki Saiga, jolle sysääntyy lähinnä pelkästään jonkinlaisia yaoibaittirooleja aina silloin, kun tämä ei esitä träppiä tai hermafrodiittia. Ei siinä mitään, mutta tädin lahjat menevät hukkaan komediallisissa semiyaoihölmöilyissä kuten Kyou Kara Maoussa; kuulisin niin paljon mieluummin Saiga-tätiä joko ihan reilusti miehenä (Rossiu, TTGL tai Jomy, Toward the Terra), ei-komediallisena ristiinpukeutujana (Tsukasa, .hack//SIGN tai Kei, Moyashimon) tai naisena (Ryoko Tanbo, Saya no Uta). Saiga Mitsuki on pirun taitava seiyuu, jolta onnistuu sekä hyvin feminiininen, joskin matalahko ääni sekä tämän tavaramerkiksi muodostunut miesääni, jota useimpien ääninoviisien on vaikea erottaa miehen äänestä. Harva sarja on oikeasti hyödyntänyt Saigan koko potentiaalia jättäen tämän lähinnä rääkymään mukahauskasti kuten Kuragehimessä tai mumisemaan monotonisesti kuten 07 Ghostissa.

Täällä minä siis istun ja katson jotain kökköä 07 Ghostia tai Kuragehimeä ihan vain jonkun ääninäyttelijän tähden. Jonkun Urabokun  sentään jätin välistä, vaikka siinä olisi ollut Sakurai Takahiro, jonka pornoääni on ihan jees. Urabokun sijaan olen Sakurai-annokseni saamiseksi katsonut pätkiä Twilightin japanidubista – angstibishirooleihin jumittunut Sakurai on nimittäin kaikkien lempparikimaltelija Edward.

Pistin pimatsun boksiin

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Lupasin joskus aikoja sitten kirjoittaa yhdestä lempisarjastani Mouryou no Hakosta. Sain viimeisenkin tölväisyn viimein kirjoittaa tästä kohtuullisen tuntemattomasta animen täysosumasta katseltuani joululomalla töllöstä Hercule Poirot -teeveeleffoja kaksin kappalein. Örkkimörkkien laatikosta on kuitenkin vähän vaikea kirjoittaa, koska pidempi analyysi sarjan juonen koukeroista tai hahmoista spoilaisi auttamatta, enkä halua pilata kenenkään katselukokemusta.

Mouryou no Hako on yliluonnollisilla teemoilla leikittelevä salapoliisisarja.  Sarja sijoittuu 50-luvulle sodan jälkeiseen Japaniin, ja kiristyvä tunnelma sekä juonen rakenne muistuttavat minua valtavasti Agatha Christien kirjoista.  Ensimmäiset seitsemän jaksoa näyttävät kaikki mysteerin palaset, ja sen jälkeen mysteeri selvitetään hitaasti kerien koko sotkuinen vyyhti auki. Sarja jopa huipentuu aivan kuten kaikki Poirot-keissit: kaikki tärkeät hahmot kerätään yhteen paikkaan ja mysteerin selvittänyt mestarietsivä kertoo, mitä todella tapahtui.

Mouryou no Hako on todellakin mysteeri. Olen katsonut sarjan kahdesti, ja ensimmäisellä kerralla olin osin auttamattomasti pihalla. Ensimmäisissä jaksoissa ei todellakaan selitetä mitään, ja erilaiset hahmot ja tapahtumat saattavat vaikuttaa täysin toisiinsa liittymättömiltä. Sarja kuluttaa useita jaksoja näennäisesti  liittymättömiin kertomuksiin, kuten sivutarinaan selvänäkemisestä tai pitkällisiin keskusteluihin mouryou-termin alkuperästä. Kaikki kuitenkin oikeasti liittyy kaikkeen. Toisella katselukerralla tekstityksen kanssa pidin muistivihossa kirjaa kaikista mysteerin osista, päivämääristä ja henkilöhahmoista, ja harjoitin pieniä harmaita aivosolujani siinä samassa. Suosittelen samaa – mysteerin ratkaisu on vielä palkitsevampi, kun on yrittänyt selvittää sitä itsekin. Olennaiset ratkaisun avaimet näytetään kaikki jaksoissa 1-7; on eri asia, osaako kaivaa totuuden kaiken muun joukosta!

Mouryou no Hako nimittäin käyttää yliluonnollista hienosti. Mouryou-termi on koko sarjan ajan esillä ja sarja maalailee hyvinkin psykedeelisiä ja häiritseviä näkyjä. Ennen loppuhuipennusta ei kuitenkaan kerrota, onko Mouryou no Hakon maailmassa todella sijaa yliluonnolliselle vai ei; onko kaikki vain hahmojen päässä, illuusiota tai mielisairautta. Yksi päähenkilöistä, Sekiguchi, on kirjailija ja tämän kirjoittamat tai toisten kirjoista lukemat kauhunäyt limittyvät oudosti itse päätarinaan. Toinen päähenkilöistä, etsivä Kiba, kärsii yhä sodan jälkeisistä painajaisista. Lisänä sotkussa on vielä teini-ikäisiä tyttöjä ja näiden kuvitelmia, outo kultti, omituisia lääkäreitä, pelottava sairaala ja elokuvanäyttelijöitä, jotka kenties näyttelevät yhä. Mikä on totta ja mikä ei, sano se punaisella teks- äh, se onkin se yksi toinen yliluonnollisen ja tavallisen mysteerin erolla leikkivä juttu…

Itse tarinahan perustuu samannimiseen kirjaan, joka taas on osa pidempää kirjasarjaa. Ensimmäinen osa on saatavilla myös englanniksi. Mouryou no Hako on sarjan toinen sekä suosituin osa, ja tarinalla on myös live-elokuvasovitus. Hahmoja ei esitellä kovin perusteellisesti, varmaan koska japanilaisen yleisön oletetaan tuntevan hahmot ja heidän keskinäiset suhteensa jo ennalta. Tämä on hiukan hahnkalaa länsimaiselle katsojalle, joka heitetään heti alussa syvään päähän. Kaikki kuitenkin esitellään, joskin nopeasti – kuten itse mysteerin kanssa, katsojan pitää olla tarkkana kuin porkkana koko ajan. Mouryou no Hako ei ole erityisen anteeksiantava sarja.

Vaikka itse tarina on monisyinen, mielenkiintoinen ja yksi jännimmistä salapoliisijutuista, jonka olen eläissäni nähnyt, se ei kuitenkaan yksin riittäisi. Sarjasta tulisi helposti kuivahko vyörytys dialogia ja liian ilmiselviä vihjeitä. On pakko hehkuttaa noviisiohjaaja Ryousuke Nakamuraa. Sarja on ohjattu hienovaraisesti ja niin, että unenomainen raukeus ja häiritsevyys säilyy koko sarjan ajan. Nakamuran tyyliin kuuluu paljon dialogia ja puhuvia päitä. Verrattuna kuitenkin siihen toiseen päläpälätyyppiin (argh, Nisio Isin, älä vainoa minua joka kirjoitukseen), tyyli on erilainen. Nakamuran ohjaamissa jutuissa puhutaan myös Ihan Helskutisti, mutta täysin eri tyylillä. Nisio Isinin hahmoilla on tapana jauhaa samaa asiaa eri kulmista ikuisuus, kun taas Nakamuran hahmot puhuvat luonnollisemmin. Vain osa puheesta on merkityksellistä, loppu on hahmojen keskinäisten suhteiden näyttämistä ja hahmojen persoonan luontia varten. Mouryou no Hako onnistuu lähes mahdottomassa: sarjassa on kaksi peräkkäistä jaksoa, joissa ei tehdä tai näytetä mitään muuta kuin neljän hengen teoreettista keskustelua samassa huoneessa.

Nuo kaksi jaksoa  ovat sarjan koetinkivi ja käännöspiste, jossa siirrytään palasten näyttämisestä itse ratkaisemiseen. Osa monisyisestä keskustelusta saattaa olla vaikeaa seurattavaa, jos Japanin mytologia ei kiinnosta yhtään. Onneksi sarjan ohjaus on kunnossa, eivätkä jaksot retkahda tylsään  pelkkien puhuvien päiden näyttämiseen. Toinen kiitos kuuluu animaatiolle ja yleiselle visuaaliselle ilmeelle. Mouryou no Hakon hahmosuunnittelun teki CLAMP, ja ryhmä on pannut parastaan. Hahmot ovat kaikki kauniita, mutta ikäisensä ja asemansa näköisiä. Kaikki ovat myös helposti erotettavissa toisistaan. Animaatio taas on MADHOUSEn tyypillistä laatua. Kaikki liikkuu ja varsinkin hahmojen kasvonilmeet on tehty taidolla. Osa kohtauksista on lähestulkoon henkeäsalpaavan upeita. Normaalisti sarjassa värimaailma on realistisen ruskeansävytteinen, mutta joissain tärkeimmissä kohtauksissa käytetään muita värejä luomaan kontrastia ja vau-efektiä.

Vau-efektistä puheen ollen, Mouryou no Hakolle kuuluu vielä yksi kunnia. Sen ensimmäinen jakso on käytetännöllisesti katsoen täydellinen animejakso. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän, ja mysteerin käyntiin potkaiseva kahden tytön kohtalokas romanttinen ystävyys on kuvattu niin kauniisti kaikessa kieroutuneisuudessaan, että kaikenmaailman kököt fanservuyuristelut voisivat ottaa oppia, miten homma oikeasti tehdään.

Mikään sarja ei kuitenkaan ole täydellinen. Sen lisäksi, että Mouryou no Hako vaatii katsojaltaan täydellistä tarkkaavaisuutta, se vaatii myös sietokykyä. Jonkun neropatin mielestä oli ässä idea käyttää ääniraitana lähinnä kolmea biisiä. Oikeasti, varsinkin katsoessa koko sarjan putkeen se sama jaksosta toiseen toistuva hissipianonpimputus alkaa raastaa ja aiheuttaa väkivaltaisia purkauksia. Harvemmin voi sanoa, että jossain sarjassa on surkea OST, mutta Mouryou no Hako saa tämän kyseenalaisen kunnian.

Miehen sielu palaa aurinkoa kuumempana!!1

Katsoin Sengoku Basaran sekä sen kakkoskauden, Sengoku Basara Twon. Sengoku Basarahan on feodaaliajan Japaniin sijoittuva pelisarja ja anime perustuu tälle löyhästi. Jokainen koulunsa käynyt sivistynyt ihminen tietää, että historiantuntien mielenkiintoisinta antia ovat sodat, taistelut ja niihin liittyvät taktiset selkäänpuukotukset – se muu ei sitten niinkään. Sengoku Basarassa tämä ajatus on sisäistetty erittäin hyvin. Vaikka ensimmäinen kausi teoriassa kertoo Oda Nobunagan Japanin-valloitussuunnitelman torppaamisesta ja toinen kausi Toyotomi Hideyoshille kampoihin pistämisestä, ne ovat lähinnä kulisseja tai tekosyitä turpakekkereille. Ja kun turpakekkerit alkavat normijärki lentää ulos ikkunasta. Vaikka ei normijärki sarjan menoa muutenkaan haittaa: jos se kuulostaa siistiltä, se on toteuttamisen arvoista! Fysiikan laeilla tai historiallisella korrektiudella ei ole juurikaan väliä; Sengoku Basarassa matsia ottavat sotaloordit, jotka eivät historiallisesti olisi voineet kohdata taistelukentillä esimerkiksi siitä syystä, että toinen oli vasta sylilapsi kun toinen komensi jo monituhatpäisiä armeijoita.

Masamune ja moottoripyörähevonenNyt on kuitenkin turha luulla, että Sengoku Basara olisi mikään kadettikoulun strategialuento mallia ”näin teet onnistuneen koukkausmanööverin”. Ei todellakaan. Armeijoilla ja niiden käytöllä ei ole paskankaan vertaa väliä. Ainoa mikä taistelukentällä merkitsee, on sotaloordien keskinäiset mittelöt, jossa nämä ottavat toisistaan mittaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Superhyökkäykset ja ”äitis on”-tyyliset loukkaukset lentävät puolin ja toisin ja kovin jätkä voittaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Shingen Takeda ja Yukimura SanadaHahmoihin on käytetty samaa suunnitteluperiaatetta kuin Sengoku Basarassa kaikessa muussakin: vedetään yli ja ympäri nupit kaakossa ja talla pohjassa. Jokainen hahmoista on elämää suurempi persoona ja jonkinlaisessa pääosassa olevat Yukimura Sanada ja Masamune Date ovat molemmat mieleenpainuvia hahmoja, Yukimura pomonsa kanssa käytävän ”OYAKATA-SAMAAAA” ”YUKIMURAAAA” ”OYAKATA-SAMAAA” -karjunnan takia ja Masamune… no, Masamunen hevosella on moottoripyörän kahvat ja pakoputket. Niin ja Masamunella on kuusi miekkaa ja hänen lempilausahduksiinsa kuuluu todella huonolla engrishillä huudettu ”PUT YOUR GUNS ON”. Muutkaan hahmot eivät jää huonommaksi.

Mitä helvettiä, oikeasti.

Olen todella huono katsomaan animesarjoja loppuun. En droppaa niitä kuten Nova tekee – ne vain jäävät katsomatta. Sengoku Basaran jaksoin kuitenkin katsoa loppuun mielenkiinnolla. Itse asiassa se on lähestulkoon ainoita animesarjoja, jotka olen jaksanut oikeasti katsoa loppuun tässä viimeisimmän puolen vuoden aikana, siinä on sitä Jotain.Hra. Tokugawa ja Hra. Honda Mitään taideanimea Sengoku Basara ei todellakaan ole, vaan oikeastaan niin kaukana siitä kuin vain voi olla. Kuten sanoin, mihinkään syvällisiin kähmintöihin siinä ei mennä, poislukien tätä tasoa olevat politikoinnit:

”Hurr hurr ois kiva jos saatais tosta tyypistä liittolainen ;) ;) ;)”
”ok meen sinne kysyy silt :DDDDD”
”HURR VEDÄN SINUA TURPAAN TESTATAKSENI OLETKO KELVOLLINEN >:OOO”
”SPURDE SPÖRDE ES :DDDD”

Tuotantoarvot ovat kuitenkin korkeat. Sengoku Basara on isolla rahalla tehty sarja, jossa on panostettu animointiin ja piirrosjälkeen. Stillkuvia ei juuri ole ja animaation laatu pysyy korkeana kautta linjan. Mitään hay naruto you look kinda cool -vammanaamoja en nähnyt. Kasuga Musiikeista vastaa suhteellisen uusi tulokas Hiroyuki Sawano, jonka CV ei ole erityisen pitkä: tämän tunnetuimpia musiikkiprojekteja taitaa olla Basaran lisäksi Gundam Unicorn. Sawanon sävellystyyli tuo kuitenkin mieleen Taku Iwasakin (mm. Read or Die, Kenshin Seisouhen, Witch Hunter Robin) ja Toshihiko Sahashin (Full Metal Panic!, Simoun, Gundam Seed Destiny) risteytyksen, mikä on yhdistelmä, joka uppoaa minuun kuin karkkitanko suklaadonitsiin ruotsalaisilla makeismarkkinoilla ja uskon, että Sawano saa lähitulevaisuudessa paljon uusia toimeksiantoja.

Tietyllä tavalla Sengoku Basaraa voisi verrata lekalliseen Russki Standartia. Eihän se ole muuta kuin vodkaa, mutta onpahan ainakin helvetin hyvälaatuista vodkaa. Sen funktio tietysti on sama kuin millä tahansa vodkalla: saada pää täyteen. Samoin toimii Sengoku Basara.

Johanna antaa ilmaisen idean suomalaisille mangopiirtäjille: miten olisi Talvisota-manga, jossa korsettiin puettu Mannerheim lentää hevosella ja ampuu kymmenmetristä mecha-Stalinia Suomi-konepistoolilla? Tai jossa shotapoika Simo Häyhä ampuu divisioonan verran Puna-armeijan sotilaita yhdellä laukauksella? Mukaan voi tietysti heittää myös Kekkosen, Lallin ja Jaakko Ilkan – kannattaa muistaa, että kun tehdään Hyvää Kamaa, historiallisella korrektiudella ei ole paskaakaan väliä!

Ankkurilentoa

IT’S SHOWTIME!!1

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2025 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑