Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Anime (Page 6 of 16)

Conitusta melkein kotona

Kotikaupungin conit ovat aina mukavia. Ei tarvitse ajaa minnekään kauas, ja vaatteidenvaihtopaikka ja kaikki tarpeellinen on aina lähellä. Toinen hauska puoli on se, että omaan kotiin majoittuu conien ajaksi aina iso lössi ihmisiä, joiden kanssa voi pitää hauskaa. Pelkäsin pahasti meidän saavan varoituksen, kun asunnossa oli la-su yönä PARTY HARD menossa jo toista yötä putkeen joskus kello neljä aamuyöstä, mutta kukaan ei tullut valittamaan! Jes.

Itse con toi mieleen ristiriitaisia tunteita. Ensinnäkin koulussani (kyllä, yliopisto on koulu) pyöri niin erilaisia ihmisiä kuin yleensä, että paikkaa oli melkein vaikea mieltää samaksi. Toisaalta Arcanumin kakkoskerroksessa odotteleva vetokaappini, työpöytäni ja keskeneräinen graduni ahdisti pikkuisen jo pelkästään olemalla fyysisesti liian lähellä. :D

Olin jo kauan sitten suhtautunut Animeconiin lähinnä hengausconina. Lopulta kävin katsomassa yllättävänkin monta ohjelmaa. Finnconin puolelle kauppakorkeaan uskaltauduin vasta sunnuntaina kuuntelemaan ankkasarjakuvajuttuja, koska perinteisesti spefityypit eivät katsele animetyyppejä kovin suopein silmin. Onnistuin vielä olemaan Nolo, kun kännykkäni soi ohjelman loppumetreillä… puolustuksekseni kännykkä oli äänettömällä suurimman osan ohjelmaa ja laitoin äänet päälle vasta, kun luulin ohjelman jo loppuneen! Unelmoiden läpi elämän -sarjiksen teemojen ja tyylin läpikatselmus oli minusta oikein hyvä, enkä vilkuillut kelloa kertaakaan. Toivottavasti ensi vuonna ehdin taas useampaan Finnconin puolen ohjelmaan, kun tapahtumat ovat taas erillään.

Animepuolelta katsoin lähinnä kaverien ohjelmat. Madun Haruhi-vääntö oli erittäin hyvin valmisteltu ja esitetty. Pahoittelen, jos eturivin köörimme häiritsi huuteluillaan muuta yleisöä – yöunta oli tuossa vaiheessa takana hyvin vähän (itselläni yhteensä 7 h koko viikonlopulta) ja olimme hieman hyperaktiivisia. Animecon houkuttelee vanhoista animejääristäkin esiin sen 13-vuotiaan ihqteinin! Tosiaan, myös Anan kapitalistiluento conjärkkäämisestä oli tosiaan oikein hyvä ja varsinkin hauskat slaidit tosiaan toimivat.

Animeconin perilliset -paneelille oli varattu aivan liian vähän aikaa, eikä keskustelu koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin. Lisäksi paneelin pitäjä olisi voinut keskeyttää panelistit useammin. Kolmen minuutin puheenvuorot 45 minuutin paneelissa ovat jo lähestulkoon röyhkeää narsismia. Aika ei riitä pitkiin monologeihin, ja paneelien annin muutenkin tulisi olla keskustelussa ja väittelyssä, ei yksinpuhelussa.

Tapahtuman järjestelyt olivat kyseenalaiset monelta osin. En viitsi enää liittyä valituskuoroon sen yksityiskohtaisemmin ja listata jokaista epäkohtaa, koska Anikissa on jo neljä sivua ei-niin-ylistäviä mielipiteitä ja omani olisivat vain samansuuntaiset. Listaan omasta mielestäni ärsyttävimmät asiat, eli ohjelmasalien uudelleen nimeäminen, copslaypukuhuoneiden varustelu sekä narikan ja infon organisointi. Ohjelmasalien teemanimeäminen oli varmasti hyvä ajatus teoriassa, mutta teki lähes mahdottomaksi oppaana toimimisen ulkopaikkakuntalaisille. Minä tiedän, missä on PUB 1, mutta ei mitään hajua mistään Kitsunesta tai Tanukista. Cosplaypukuhuoneissa ei ollut hakaneuloja, jesaria, silityslautaa, MITÄÄN, mikä oli ikävä yllätys su-aamuna kun kotoa piti lähteä kiireellä ja asu vain puoliksi päällä. Narikka oli auttamattoman hidas, koska vuorossa oli naurettavan vähän työntekijöitä. Ilmeisesti vänkäreitä jätti saapumatta todella paljon, minkä työvoimavastaava olisi voinut estää. Desuconissa vänkärien tulo varmistetaan vielä conia edeltävällä viikolla, jotta yllättäviltä perumisilta vältyttäisiin, ja perumisia voidaan paikata yleisvänkäreillä, jotka ovat olemassa yllättävien nakkien hoitoa varten.

Olen aikaisemmin istunut Turun Animeseuran hallituksessakin ja paikkakuntalainen kun olen, herää kysymys, miksi en itse ollut auttamassa mitenkään. Desucon vie tietysti aikaa ja aika roimastikin, mutta syy on silti toisaalla kuin Desussa. Animecon järjestettiin livekokouksin, joita olen oppinut inhoamaan. Kokoukset kun tuntuvat vievän aikaa itse asioiden tekemiseltä. Desuconia tehdessä asiat vain tehdään – työvoimavastaavana minulla on lähes yksinvaltainen oikeus päättää kaikesta työvoimaa koskevasta. En enää Desuconin jälkeen jaksa järjestämiskulttuuria, jossa kaikesta pitää vatvoa erikseen. Jo Desuconia järjestävän KCS:n virallinen ja pakollinen irl-kokous (kerran vuodessa) lauantai-iltana oli tylsistyttää minut pahasti.

Conin laatu ja järjestelykiemurat sikseen, viikonloppuni oli todella hauska. Se ei niinkään johtunut itse tapahtumasta, vaan ihmisistä. Tuli juteltua ja hengattua monien kanssa, joita ei muuten niin usein näe. Minulla oli melkeinpä vaikeuksia ehtiä viettää aikaa kaikkien kanssa! Sain myös viimein Star Driver -cossini niskaan, keskeneräisenä toki ja posettamisen harjoittelukin jäi välistä, hups. Vasenkätisenä vedin vahingossa Kiraboshia vasemmalla kädellä koko viikonlopun… kiitos kaikille, jotka tulivat juttelemaan sarjasta kanssani, olette parhaita!

Vakoilujuttu

Katselulistan peruja lisää, eli Senkou no Night Raid. Innostuin sarjasta jo sen tullessa Japanin töllöstä viime vuonna, mutta subbaustahti oli hiiiiidaassss enkä valitettavasti ymmärrä kiinaa. Senkou no Night Raid nimittäin kertoo japanilaisten vakoojien edesottamuksista 1930-luvun kiinassa, ja sarjassa puhutaan paljon (äärimmäisen huonosti lausuttua!) kiinaa. Lisäksi kuullaan venäjää, englantia ja saksaa, eli kyseessä on normianimea kansainvälisempi viritys.

Sarja herätti tullessaan kohua siksi, että Kiinan ja Japanin suhteet ennen toista maailmansotaa ja sen aikana ovat maiden välillä edelleen kiistakapula ja aiheesta ei Japanissa juuri puhuta. Toisin kuin Saksassa, jossa yhä tänäkin päivänä holokaustiin täysin liittymättömät ihmiset pyytelevät anteeksi isovanhempiensa tekoja ja vallalla on apologeettisuus, Japanissa sodan aikaiset tapahtumat on lakaistu maton alle niin kansainvälisissä suhteissa kuin koulujen oppikirjoissakin. Senkou no Night Raid ei kaunistele asioita ja näyttää Japanin ei-niin-kunnialliset teot, kuten sodan aloittamisen Kiinan kanssa Mainilan laukausten kaltaisella tempulla. Tosin kyseistä jaksoa ei sitten saanut televisisossa näyttääkään, ainoastaan DVD:llä! TV-lähetys on sensuurin takia kohtuullisen paljon kehnompi kuin sarjan DVD-versio.

Historialliset tapahtumat on kuvattu pysytellen tiukasti realismissa välttäen tuomitsemasta osapuolia. Sarja on kuitenkin osin myös James Bondia, sillä neljästä vakoojasta muodostuva päähenkilönelikkö on varustettu yliluonnollisilla voimilla. Yukina on empaatti ja ajatustenlukija, Aoi osaa liikuttaa esineitä mielen voimalla, Kazura teleporttaa ja Natsume näkee täyden kuun aikaan vaikka miten kauas ja rakennusten sisään. Jotkut katsojat ovat valittaneet epäsuhdasta äksöntoiminnan ja vakavan historiallisen draaman välillä. Minusta molemmat toimivat ja ilman toimintakohtauksiaan sarja olisi ollut valitettavan raskassoutuinen. Senkou no Night Raid kärsii jo tällaisenaan liikaa turhasta vakavuudesta. Vakava aihe vaatii tiettyä herkkyyttä, mutta joskus sarja tuntuu elävöitetyltä Wikipedialta tai historian opetusvideolta viihteen sijaan.

DVD-versiossa on myös useampi jakso lisää verrattuna TV-lähetykseen. Varsinkin DVD-version nollajakso on tarinalle huomattavasti parempi aloitus kuin varsinainen ykkösjakso. Muutenkin sarja on ehjempi kokonaisuus DVD:llä. Myös animaatiota on korjailtu jonkin verran. Senkou no Night Raid ei ole valtavan suuren budjetin sarja ja staattisia otoksia riittää. Onneksi kuitenkin toimintakohtauksissa on tarpeeksi paukkuja. Hahmosuunnittelu ja yleisilme on tyylikkäästi toteutettu aikakauden mukaan, joten se korjaa pieniä puutteita animaation laadussa. Musiikki hoitaa sitten loput tunnelmanluonnit. Erityisesti sarjan keulakuvabiisi on loistava.

Päähenkilönelikkö on sarjan kantava voima, ja porukan edesottamuksia olisi mielellään seurannut kauemminkin. Joissain arvosteluissa on valitettu päähenkilöiden puisevuutta, enkä voi allekirjoittaa väitettä, vaikka katsoisin asiaa miten päin. Kaikilla on taustatarina, motivaatio vakoojana toimimiseen, sopiva ääninäyttelijä ja nelikön ryhmädynamiikkakin toimii. Toki joskus päähenkilöt jäävät turhan alisteisiksi historiallisille tosiseikoille, mutta varsinkin viimeisen jakson epilogimainen tarina sisältää hienon lopetuksen vakoojaporukan tarinalle. Se on elämänmakuinen, todellinen ja kaikkea muuta kuin kliseinen tai liian siirappinen.

Lopulta sarja ei kuitenkaan nouse todella hyvien sarjojen kastiin, koska se yrittää turhan tarkkaan kertoa kaiken mahdollisen historiallisen faktan sortuen tylsyyteen jossain puolivälin kohdilla. Lisäksi alun episodimaisissa tarnoissa on muutama melko heikko yksittäistarina. En enää koskaan Code Geassin jälkeen olisi halunnut nähdä sekoilujaksoa, jossa jahdataan kissaa 23 minuuttia, kiitos…

Senkou no Night Raid on osa Aniplexin ja TV Tokyon Anime no Chikara -projektia, joka oli kai tarkoitettu jonkinlaiseksi NoitaminA-ohjelmapaikan haastajaksi. Ohjelmapaikalla esitettiin ainoastaan originaalianimea. Sarjoja ehdittiin tehdä kolme, Senkou no Night Raidin lisäksi So Ra No Wo To ja Occult Academy. Olen edelleen kahden vaiheilla, pitäisikö näihin kahteen tutustua. So Ra No Wo Ton lopusta en ole kuullut mitään hyvää, ja Occult Academystä en ole kuullut oikeastaan mitään. Saa suositella, mihin heinäkuun animenkatseluaikani käyttäisin! Tuntuu siltä, että oikeasti hyvät 11/12/13 jaksoa pitkät sarjat alkaa olla jo kaikki nähty :D

No mikä sen kukan nimi nyt sitten oli?

Blogi hiljeni ikävästi Desuconia edeltäneinä viikkoina, mutta nyt on aikaa ottaa rästit kiinni ja postailla vaikka ihan oikeasti animesta. Olen yrittänyt nyt kauden sarjojen lisäksi katsella myös vanhempia sarjoja, jotka aikoinaan jäivät katsomatta ajan puutteen vuoksi. Ensimmäisenä vanhoista sarjoista katsoin loppuun True Tearsin. Vannoin aikoinaan Kimi ga Nozomu Eienin jälkeen pysytteleväni kaukana kolmiodraamoista, mutta True Tearsin tekijälista näytti niin pätevältä, etten voinut vastustaa. True Tearsin ohjaaja on Simounin ohjaaja Junji Nishimura, ja käsikirjoittajana on nykyisin todella nousujohteisella uralla oleva Mari Okada. Molemmat ovat vastuussa useista suosikkisarjoistani ja kun sarjan ulkoasukin näytti promokuvien perusteella vallan nätiltä, uskalsin ottaa 13 jaksoa pitkän loikan tuntemattomaan.

True Tears on periaatteessa visual novel -adaptaatio, mutta pelistä on otettu mukaan ainoastaan nimi. Hahmot ja tarina ovat täysin uusia. Harmillisesti se ei näy missään. Päähenkilöpoika Shinichiro on aivan yhtä tylsä ja luonteenpiirteetön kuin kuka tahansa tusinaerogeadaptaation päähenkilö. Kolmiodraaman naispuoliset osapuolet Noe ja Hiromi eivät ole kovinkaan paljon mielenkiintoisempia. Hiromi on ~kaltoin kohdeltu~ ja Noe taas Tosi Outo ja Omaperäinen. Hiromin assertiivisuus ja luonne muistuttavat vanhaa tiskirättiä ja Noe tuntuu pakotetulta eriskummallisen tytön muottiin puheääntä ja ärsyttävää, aina Noen ilmestyessä soivaa musiikinpätkää myöten. Kun sarjassa ei ole mitään muuta koukkua tai juonta kuin tämän kolmikon ihmissuhdesotkut, pitäisi hahmojen oikeasti olla todella mielenkiintoiset ja moniulotteiset, jotta niistä sotkuista jaksaisi välittää. Nyt ei jaksa. Noen, päähenkilö Shinichiron ja Hiromin välillä ei ole mitään vetoa. Minulle ei edes varsinaisesti koskaan selvinnyt, miksi tytöt ihastuivat juuri tähän poikaan. Hohhoi.

Kaikkein huvittavinta on kuitenkin koko sarjan ajan toistuva kanametafora. Noe on äärimmäisen innostunut parista kanasta, ja hahmojen tunteita kuvaillaan sillä, oppiiko toinen näistä kanoista kenties lentämään. Kyllä, se on juuri niin naurettavaa kuin miltä kuulostaa – koskettava draama ja kanat eivät oikein sovi samaan lauseeseen. Kot kot.

Sarja on kyllä ulkoasultaan ja ohjaukseltaan moitteeton. Piirrostyyli ei ole liiallisuuksiin asti viedyn animemainen, vaan melko realistinen. Silmät eivät ole valtavia, ja hahmoissa on tiettyä maanläheisyyttä. Kaikilla on ruskeat tai mustat hiukset, ja vaatetus ja kodit ovat normaalin näköisiä. Silti tyyli on loppuun asti hiottu. Taustat ovat hienot, ja vuodenaikojen vaihtumiseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Animaatio on tv-sarjojen kärkitasoa.

Junji Nishimuran ohjaustyyli on helposti tunnistettavissa. Melkein joka jaksossa on ainakin yksi kohtaus, jossa kuva muuttuu vesivärimaalaukseksi hahmosta. Nämä kohdat eivät ole animaatiosäästöä, vaan ohjaajan tyylijippo, joka löytyy Simounistakin (tosin siinä kuvat ovat enemmän pastelliväreillä tehdyn oloisia). Samoin hahmojen silmät saavat erityishuomiota. Silmiin rajaaminen nyt on aika vanha idea, mutta ainoastaan Nismuran sarjoissa silmät piirretään lähiotoksissa sellaisella tarkkuudella, että kikka on tunnistettava. Hiromin siniset ja Noen vihreät silmät ovat täysin erilaiset. Varsinkin Hiromin silmien sinisyys ja kylmyys korostuu.

Ohjaustyylillä on myös rajansa. Simounissa on joskus vaikea selkesäti sanoa, mitä yksittäinen hahmo tuntee tietyllä tarinan hetkellä, koska nyansseja on niin paljon. Se on realistista, sillä oikeassakin elämässä pään sisällä on samaan aikaan monia erilaisia tunteita, eikä itsekään tiedä, mihin tunteeseen aina luottaisi. True Tearsissa hienovarainen tunnekuvaus kuitenkin kääntyy itseään vastaan, koska kaukaiseksi jääviin hahmoihin on hyvin vaikea päästä sisään. Hahmot ovat liiaksi yhden luonteenpiirteen karikatyyrejä, jotka toisaalta eivät reagoi tilanteisiin tarpeeksi vahvasti tai selkeästi, jotta edes siitä yhdestä luonteenpiirteestä pääsisi selvyyteen. Sarjassa ei myöskään ole tarpeeksi vastakkaisia hahmoja tai erilaisia sivuhahmoja peilaamaan pääkolmikon tunteita ja päätöksiä Simounin tapaan.

Vertailun vuoksi voisin iskeä tähän samaan artikkeliin myös juuri päättyneen AnoHanan. AnoHana on myös Mari Okadan kynäilemä, ja parin vuoden lisäkokemus True Tearsin jälkeen näkyy. AnoHana on myöskin täysin hahmovetoinen sarja, jossa ei juuri ole juonta sen kummemmin. Lapsuuden kaveriporukka yrittää päästä menneisyydestä ja vanhoista ihastuksista yli, kun lapsena kuolleen Menman haamu ilmestyy yhdelle porukan jäsenelle. Menma pitäisi saada kunnialla taivaaseen ja vanhat kaunat selvitettyä, mutta aikuiseksi kasvaminen ei ole koskaan ollut helppoa.

AnoHana on True Tearsia paljon melodramaattisempi. Sarjaa auttaa myös se, että henkilökaartissa on mukana kaksi hahmoa, jotka näyttävät tunteensa avoimesti (Anaru ja Menma itse).  Nyt huuto ja itku ovat selvästi kaikkien nähtävissä ja hahmojen pään sisään on helppo päästä. AnoHanan hahmoista oikeasti välittää, ja he tuntuvat myös kokonaisilta ihmisiltä pelkkien animkarikatyyrien sijaan. Lisäksi aikuiseksi kasvamisen teema on sellainen, johon kuka tahansa katsoja löytää omakohtaista tarttumapintaa. Rakkauskolmiodraamat ovat läsnä AnoHanassakin, mutta mukana on muitakin teemoja. Lisäksi rakkausjutut tuntuvat todellisemmilta. Ymmärrän, mitä Menma ja Anaru näkevät Jintanissa tai Tsuruko Yukiatsussa.

Melodramaattisuus, joka toisessa jaksossa parkuminen ja itkupotkuraivarit ovat tietysti kaksiteräinen miekka. Välillä AnoHanakin on naurettava. Lukioikäisiä on vähän vaikea ottaa tosissaan, kun nämä puhuvat ”aikuisuudesta”. Joo, olin minäkin lukion ekalla 16-vuotiaana omasta mielestäni ihan hurjan aikuinen, mutta nyt 9 vuotta myöhemmin tiedän, että olin silloin aika pentu vielä. Itkeminen kaikista ruumiinaukoista on ehkä ymmärrettävää, kun kerran kuitenkin on oikeasti aika traumaattisesta matskusta kyse, eli ystävän kuolemasta lapsena. Silti itku ja raivarit tahtovat välillä mennä hiukan juuston puolelle.

AnoHanassa on kuitenkin tarpeeksi sydäntä ja hahmoilla lihaa luiden ympärillä, jotta katsojan tarkoituksellinen itkettäminen toimii. Lisäksi se on yksi harvoja NoitaminA-slotin sarjoja, joka onnistuu kertomaan ehjän tarinan 11 jaksossa. Itsekin vähän vetistelin kymppijaksossa, joten AnoHana on sitten kolmas kerta, kun joku anime on saanut minut itkemään. Kohtuullisen suuri saavutus.

Burgeriviihdettä

Muusitounis kirjoitteli muutama aika sitten blogissaan, että anime on käteistä. Tätä Tounis perusteli sillä, että animessa on aina kyse rahasta – animen taiteelliset tuotantoarvot ovat lähes poikkeuksetta toissijaisia rahantaontamahdollisuuksiin nähden. Tämä on totta ja sen pitääkin olla totta. Anime on ehkä ainoa taidemuoto (katsokaa, kutsun sitä silti taiteeksi, lol), jonka lähestulkoon ainoa motivaattori on ihan puhdas raha.

Kuten sanoin, ei siinä sinällään mitään väärää ole. Jos kukaan ei maksa animestaan tai osta mainostilaa, ei sitä kauhean kauaa tehdä, sillä rahat yksinkertaisesti loppuvat eikä lisää tule. Olisi suorastaan vastuutonta kerjäämistä tehdä paskaa, joka kiinnostaa ehkä yhtä ihmistä, ja sen jälkeen vinkua siitä, miten kukaan ei ostanut (kuten suomalaiset taiteilijat tuon tuosta tekevät).

Tounis myös toteaa, että kun sarjoja tehdään pienelle kohdeyleisölle (=otakut), ei kompromisseja tarvitse tehdä, vaan sarjasta voidaan tehdä juuri sellainen kuin halutaan.

Ja tässä Tounis on väärässä!!1

RorschachKompromisseja on nimittäin aivan äärettömästi. Me vain emme näe niitä, koska ne on sisäänrakennettu kaikkeen animeen niin, että emme välttämättä edes pidä niitä kompromisseina – ajattelemme, että niin asiat ovat, koska sellaista anime on; sellaista animen oikeastaan tuleekin olla – emmekä kyseenalaista asiaa sen enempää.

Ajatus pamahti päähäni, kun katselin tuossa jokin viikko sitten Gundam Unicornia, joka vaikutti, no, tasan samalta kuin kaikki Gundamit aina. Sarjassa on teinipoika ja yhtäkkiä pahikset hyökkäävät, teinipoika päätyy puolivahingossa Gundamin ohjaimiin ja vetää porukkaa pataan. Niin, ja Char (tai siis Full Frontal (lol mikä nimi), jonka äänenä on itse Shuuichi Ikeda).

Kuten Tsubasa viimeisimmän Anime-lehden pääkirjoituksessa totesi, animessa käytetään samoja rakennuspalikoita, kuten vaikkapa stereotyyppisiä hahmoja, koska ihmiset tietävät mitä odottaa. Jos joku on tsundere, voi jo tietää miltä hahmo näyttää ja miltä tämä kuulostaa. Eli Rie Kugimiyalta. Haaremianimeissa on aina nössö päähenkilö, koska niin kuuluu olla. Shounen-sankarit ovat nuoria sällejä, koska niin kuuluu olla. BL:ssä seme on kaksi metriä pitkä ja uke vaivaiset puolitoista, koska niin kuuluu olla.

MäkkärilogoMikä tässä kuviossa sitten mielestäni mättää? No se, että anime genrenä uudistuu hitaammin kuin Mäkkärin purilaiset! Mäkkärikin tekee purilaiskampanjoillaan useammin kokeiluja kuin animesarjat keskimäärin. Ottaen huomioon, että suosituimmat animet ovat niitä, jotka tekevät ainakin jotain eri tavalla kuin muut, minusta on ihmeellistä, miten paljon täyttä kloonianimea tehdään (itse kukin voi perehtyä siihen, miten haaremianimet eroavat toisistaan, muuta kuin teemaltaan).

Kun aloittaa jonkin uuden animesarjan katsomisen, on sen osalta tehty jo mieletön määrä kompromisseja. Toki näistä monet ovat sellaisia kompromisseja, joita katsoja on valmis tekemään: jos joku oikeasti haluaa katsoa haaremisarjan, niin varmasti hänelle kelpaa se kompromissi, että sarjassa on liuta tyttöjä, jotka käyvät kaikki kuumana päähenkilöpoitsuun. Jos joku haluaa katsoa mechasarjoja, kyllä katsojalle varmasti kelpaa se kompromissi, että sarjassa on mechoja eikä vaikkapa lentoliskoja. Ja niin edelleen.

Mutta olisi kiva, jos niitä genreään vähän enemmän uudistavia sarjoja tulisi useampia. Esimerkiksi kauden isoimmat tapaukset eli Madoka ja Star Driver olivat molemmat taikatyttösarjoja, mutta täysin erilaisia. Star Driver oli mechasarjalta näyttävä taikatyttösarja (jonka taikatyttö olikin vieläpä poika); Madoka taas pojille suunnattu grimdarkki taikatyttösarja.

Muutosten ei tarvitsisi olla edes mullistavia, jotta sarja tuntuisi tuoreelta, eikä vain sen saman kierrätykseltä.

Ja nämä ei kyllä lopu toiseenkaan osaan

No niin, jos sitä gradunteolta yrittäisi taas jatkaa tänne kirjoittelua. :) Star Driverista ette ihan hetkeen pääse eroon. Okei, seuraavaksi kirjoitukseksi voisin yrittää kaivaa ideapinostani jotain muuta, mutta tähtikuskista pitää kirjoittaa niin kauan kuin sarja on vielä tuoreena muistissa!

Jälleen kerran, juonipaljastusvaara.

Wakon päättämättömyys lopussa oli tosiaan monelle jonkinlainen järkytys ja ärsyynnyksen aihe. Omasta mielestäni… jos se tuli jonain yllätyksenä, on huono lukemaan sarjan teemoja. Star Driver on kuorrutettu kolmikoilla. Päähenkilökolmikon ja sitä peilaavaan menneisyyden Head-Sora-Ryosuke -kolmikon lisäksi sarjassa on paljon ns. B-puolen kolmikoita, jotka tungen nyt tähän postaukseen.

Kolmen hahmon välinen dynamiikka on sarjassa koko ajan esillä, oli se tekijöiltä täysin tiedostettu valinta tai ei. Kolmikot eivät rikkoudu, vaan kolmikko on selvästi Star Driverin maailmassa se optimaalinen ihmissuhdekuvio.

Kanako, Simone ja Takashi



Adult Bankin porukka sai sivuhahmoista ehkä eniten huomiota osakseen. Kanakon hahmo varsinkin on ihan törkeän hyvin rakennettu. Aluksi vain pussailusta ja rahasta kiinnostuneena pyrkyribimbona esitelty hahmo muuttuu sarjan edetessä ja kässärin näyttäessä tästä muitakin puolia.  Kanako onkin hahmoista vastuuntuntoisin ja viisain  – Adult Bank on ainoa salaseuran jengi, joka on oikeasti huolestunut sellaisista pikkujutuista kuin maailman talous tai maailmanrauha. Muille hommassa on kyse joko henkilökohtaisista päämääristä tai suvun kunniasta. Jopa alkujaksoissa jonkinlaisena hassuna megalomaniapilana esitelty Kanakon luksusjahti ei ole vain vitsi tai animetyylistä liioittelua. Kanakolla on iso paatti, koska sillä voisi tarpeen tullessa evakuoida koko saaren väestön!  Loistavaa, tällä tavalla animea pitää käsikirjoittaa. Mukamas vitsinä tai pelkkänä taustadetaljina esitellyt jutut ovatkin oikeasti merkityksellisiä ja mietittyjä.

Ihmissuhdedynamiikassa Kanako on yksiselitteisesti tämän joukon pomo. Kanakon suhde Simoneen ja Takashiin ei ole kuin ystävän, vaan enemmän kuin työnantajan. Koska kaikki ovat saman ikäisiä, joskus tietysti kuvio on hieman mutkikkaampi. Simonen suhde työnantajaansa käsiteltiin loistavassa jaksossa 11, jonka lopetus oli yksi sarjan parhaista jaksonlopuista. Jakso etenee kohti tyypillistä happyhappy jeejee loppua, jossa Simone ja Kanako selvittävät erimielisyytensä ja väärinkäsitykset ja juoksevat yhdessä kikattaen auringonlaskuun. Star Driver ei kuitenkaan suosi kliseisiä tai helppoja ihmissuhteita. Erinomaisena ja hyvin realistisena käänteenä Simone ei voi sietää Kanakoa, vaikka tietääkin nyt totuuden: ”Jooei, vihaan silti tota eukkoa, oli miten oli” – ja loppubiisi soi. Joskus vaan persoonallisuudet eivät toimi yhteen.

Simonen ja Takashin välillä on koko sarjan ajan epämääräistä jännitettä, jota ei kuitenkaan sarjan aikana ratkaista. Aika harva romanssi Star Driverissa muutenkaan ratkeaa; vain Sakana-chanin ja Mizunon rakkausjutut päätyivät jonkinlaiseen loogiseen loppupisteeseen. Takashi parka kolmoisagenttina ei saanut sarjassa muuta roolia kuin olla epämääräinen heittopussi Vanishing Agen ja Adult Bankin välillä. Osa faneista odotti tälle viimeiseen asti jotain tärkeää roolia, mutta Takashin panos Star Driverissa jäi melko merkityksettömäksi.

Benio, George ja Tetsuya


Filamentin kohtalo oli olla Star Driverin rakettiryhmä, jolle ainoastaan häviö oli ainoa mahdollisuus. Hommassaan huonot, aina epäonnistuvat pahikset ovat tietysti sympaattisia. Jos Adult Bankin porukat eivät oikeastaan olleet antagonisteja ensinkään vaan piilohyviksiä, Filament on pahis-hyvis -akselilla lopulta lähinnä neutraali porukka, jota kiinnostaa menneen kunnian palautus eikä juuri muu.

George varsinkin nousi melkoiseksi fanisuosikiksi huolimatta  siitä, että tätä nähtiin vain hyvin harvoin ensimmäisen kahden jakson jälkeen. Minusta oli mukavaa, että Tetsuyan ja Georgenkin kohtalo käsiteltiin lopussa nopeasti yhdessä kohtauksessa, jossa nämä pohtivat nuoruutta ja rakkauskirjeitä. Näiden kahden hyvin taustalla olleen hahmon oma tarinankaari muodostui kuitenkin ehjäksi, huolimatta vähäisestä ruutuajasta.

Benio oli lähes yhtä mielenkiintoinen kuin Kanako. Ensin lolitavamppina esitelty hahmo olikin lopulta hyvin perinteisten japanilaisten arvojen ja ajatusmaailman kannattaja. Benio oli lisäksi vastuussa muutamasta sarjan ylivoimaisesti hauskimmasta kohdasta, jossa tämä kommentoi muiden kiraboshi-tyyppien edesottamuksia: Benion reaktio Manticoren mahtipontisuuteen tai Needle Starin älyttömään henshinkoreografiaan olivat hilpeitä.

Tsukihiko, Takeo, Ginta


Jostain minulle tuntemattomasta syystä tämä Vanishing Agen kolmikko sai faneilta lempinimen ”idiot trio”, vaikkeivat nämä hahmoina mitenkään tyhmimmästä päästä olleet. Päin vastoin, Ginta oli sarjan hahmoista ilmeisesti ainut, joka osaa laskea 1+1=2 ja päätteli Keiton identiteetin oikein.

Itselleni tämä porukka jäi aika kaukaiseksi. Vanishing Agen kolmikko jäi selkeästi Headdon varjoon eikä kehittynyt missään vaiheessa todellisiksi henkilöiksi, ehkä eniten ruutuaikaa saanutta Gintaa lukuun ottamatta. Ehkä 25 jaksoa oli sittenkin piirun verran liian vähän, tai joitain hahmoja olisi voinut jättää pois. Tällaisenaan idiot trio jäi vähän valjuksi ja omituisesti joitain pedattuja juonikuvioita jätettiin täysin tyhjän varaan. Jos jopa George ja Tatsuya saivat selvän lopetuksen tarinalleen, saman olisi suonut myös tälle porukalle. Nyt esimerkiksi Takeon ihastus Marinoon unohtui täysin, eikä siihen viitattu siskosten lähdön jälkeen oikeastaan mitenkään. Hei, jos minun tyttöystäväkandidaattini yhtäkkiä katoaisi saarelta, voi olla että mainitsisin sen vielä ääneen… mutta ei sitten näköjään.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2025 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑