Katsottujen ja luettujen teosten pinooni on kertynyt viime aikoina isohko määrä pesunkestävää shoujoa. Tilanne on hassu sikäli, että useimmiten pinooni kertyy seineniä ja shoujoa suunnilleen fifty-fifty, nyt seinen loistaa poissaolollaan. Kenties olen jossain varsin tyttömäisessä vaiheessa… mutta pitemmittä pölinöittä niihin ensimulkaisuihin.
Cherry Juice, luettu osa 1 (suom.) 
Ensimmäisen osan juoni ei herttänyt erityisiä tunteita mihinkään suuntaan. Kuvio, jossa tyttö ja poika ovat sisarpuolet ja ihastuvat toisiinsa, on tuttu jo aikojen takaa – ensimmäinen tätä kuviota hyödyntänyt shoujo on muistaakseni Marmalade Boy. Luin kuitenkin tätä ihan mieluusti ja jos ei nyt mistään tajunnanräjäyttävästä tapauksesta olekaan kysymys, on pokkari kuitenkin hintansa väärti. Mangaka Haruka Fukushima piirtää nätisti, tosin ehkä hieman geneerisesti. Tyyli muistuttaa etäisesti Arina Tanemuran tyyliä, mutta on paljon helppolukuisempi ja tapahtumista pysyy paremmin kärryillä.
Manga ansaitsee erityispisteet fanservicen loistavasta käytöstä. Ensinnäkin tässä on miespuolisia lukijoita houkuttelemaan tissejä, tissejä ja vähän lisää tissejä. Nännejä ei tosin ole piirretty, mutta tissit kuin tissit. Naispuolisia kosiskellaan peittelemättömällä yaoifanipalvelulla: OMG TÄSSÄ MANGASSA ON POIKAPUSUJA PAKKO OLLA HYVÄ
..krhm joo.
Sugar Sugar Rune, luettu osa 1 (suom.) 
Tätä olen odottanut kuin kuuta nousevaa siitä alkaen, kun suomikäännösuutinen julkistettiin. Right turn only!! on harvoin väärässä ja Sugar Sugar Runea on kehuttu siinä maasta taivaisiin – taikatyttöily on lempigenreni ja mangaka on vielä kehuttu Moyoco Anno! Odotukset olivat siis melko suuret. Ensimmäinen pokkari on lähinnä asetelman esittelyä, tulevien tapahtumien petaamista eikä mitään todella mielenkiintoista vielä tapahdu, mutta ainekset ovat kasassa vaikka mihin. Päähenkilö Chocola on hauska tapaus, pidän aina suorapuheisista hahmoista, koska sellainen olen itsekin. Odotan innolla, miten Chocolan ja Vanillan ystävyydelle käy, ja josko kilttikiltin Vanillankin komerosta löytyisi joku luuranko…
Sugar Sugar Runen taide on metkaa ja sopii noitateemaan erittäin hyvin, mutta sivut on aivan täyteen ahdettu puhekuplia ja tapahtumia. Pidän enemmän sellaisesta shoujosta, joka on ilmavaa, sivulla on ehkä muutama puhekupla, sivut on reunustettu kukin ja paneelijako on lähes olematon. Sugar Sugar Rune tuntuu vähän tunkkaiselta verrattuna siihen. Tapahtumista pysyy kuitenkin yllättävän hyvin kärryillä, vaikka joka paikka onkin täynnä tekstiä ja piperrystä.
Itazura na Kiss, katsottu jaksot 1-5
Tästä 90-luvun shoujomangasta on useampikin draama-adaptaatio, mutta animeversio saatiin jostain syystä vasta nyt. Aloitin sarjan katsomisen tietämätä siitä oikeastaan mitään, ja yllätyin, kun minua vastaan läjähti taidokasta tarinankerrontaa ja peruskaavan vanhan koulukunnan sohjojuoni. Sarjan idea on vanhanaikainen, viileä fiksu poika ei halua tunteakaan söpöä, koulussa huonoa tyttöä – kunnes nämä pakotetaan asumaan saman katon alle. Homma toimii, koska tarina etenee niin sujuvasti, hauskojen kohtien kohdalla varsinkin kaikki pelittää erinomaisesti: jotenkin ajoitus on vain kohdallaan ja lepsut, ehkä nykyajan animeyleisölle liian hömelöt vitsit saivat minutkin nauramaan. Itazura na Kissille pitää nostaa hattua, sillä shoujokouluromanssikomedia ei kuulu lempigenreihini, enkä jaksanut esimerkiksi Ourania ollenkaan. Toisaalta tulevissa jaksoissa ympäristö tulee muuttumaan; ehtihän päähenkilöpari mangassa lopulta naimisiin ja oikeisiin töihin.
Olen vanhan shoujon ystävä ja pidän 70- ja 80-lukujen shoujomangasta; 90-luku tuo mieleeni animeharrastuksen alkuajat ja silloin lukemani shoujot Marmalade Boysta Kodochan kautta Marsiin. Itazura na Kiss vei minut suoraan niihin päiviin, piirrostyyliään myöten. Monet ovat jo ehtineet haukkua sarjan piirrostyyliä rumaksi, mutta minä en mitään rumuutta ysäririllieni läpi pysty näkemään. Mielipidekysymyksistä ei voi kiistellä! Sarjan animaatio tosin kaipaisi välillä hieman lisää jenejä budjettiin, joskus sitä varsinaista liikettä tuntuu olevan harmistuttavan vähän.
Kaksi viimeisintä jaksoa sarjan asetelma on pysynyt lähes samana eikä juonenkehitystä ole liiemmilti tapahtunut, mutta pikkulinnut kertoivat, että päähenkilöiden ehtiessä yliopistoon asiat rullaavat taas. Sitä odotellessa! Sarjan loppuratkaisu tulee myös olemaan keskustelun kohteena jo siksi, että Itazura na Kissin mangaka kuoli ennen kuin manga sai päätepisteensä.
Mushishi on fiktiiviseen, feodaaliaikaista Japania muistuttavaan maailmaan sijoittuva tarina Ginko-nimisestä miehestä, joka on mushishi – vapaasti käännettynä ötökkämestari. Mushit ovat eräänlaisia alkueläimiä, joita on lähes kaikkialla ja jotka aiheuttavat kaikenlaista ikävää kuten esimerkiksi mystisiä sairauksia; mushishit taas auttavat ihmisiä ja parantavat näitä musheja torjumalla. Mushishit ovat siis eräänlaisia lääkäreitä. Jos jollekulle on nyt juolahtanut päähän, että ”tämähän kuulostaa Pokemonilta”, voi unohtaa tämän ajatuksen. Mushit todellakin muistuttavat enemmän tohvelieläimiä tai planktonia kuin mitään söpöä lemmikkieläintä: useat ovat pieniä, muodottomia möykkyjä, toiset muistuttavat hieman kotiloita, kolmas näyttää sateenkaarelta. Toisaalta kaikki mushit eivät ole pieniä; eräskin on lammen kokoinen.
Mikä Mushishista sitten tekee niin erityisen, että se pitäisi palkita useaan otteeseen? Se, että se on jotain, mitä mangassa ei ole totuttu näkemään. Se hylkää lähes kaikki mangan konventiot – okei, ihmisillä on suhteessa reaalimaailmaan suuret silmät (joskin mangan mittapuulla pienet) ja ruutujako on mangalle ominaiseen tapaan dynaaminen, mutta siihen se jää. Mushishissa ei nimittäin ole taisteluita – energiapalloja ei heitellä eivätkä miekat viuhu. Ihmissuhteitakaan siinä ei käsitellä, sillä Ginko kulkee yksin eikä varsinaisia sivuhahmojakaan ole. Minkäänlaista pääpahista sarjassa ei ole, eikä juuri minkäänlaisia konfrontaatioitakaan. Hahmonkehitystä ei tapahdu eikä Ginkon menneisyydestäkään kerrota juuri mitään, eikä Ginkon muusta elämästä. Mangassa ei ole edes jatkuvaa juonta, vaan jokainen luku on oma tarinansa!
Vaikka kannettavat tietokoneet ja DVD-soittimet ovatkin yleistyneet, mangan paperista olomuotoa on silti vaikea voittaa: se kun sujahtaa nopeasti laukkuun tai taskuun ja yhtä nopeasti sen lukemista voi myös jatkaa. Toisaalta vaikka DVD:t ovat fyysisiä, ei tämä kuitenkaan vielä riitä, sillä DVD:n sisältö on aina kopioitavissa – sen sijaan yksi asia, missä fansubit ja Ihan Oikeat Piraatit (siis ne, mitä myydään jossain Mustamäen torilla) eivät yleensä pysty kilpailemaan, on oheissälä. Tätähän on todella harvoin ainakin suomijulkaisuissa – ainakin jenkeissä Deluxe/Collector’s Editionit, joissa mukana tulee sarjan päähenkilön nallekuvioiset alkkarit pitsireunuksin ovat haluttua tavaraa. Myös hieno ja laadukas boksi DVD-julkaisussa voi myös olla ihan relevantti juttu – tai yleensäkin se, että sitä boksia voi sitten illalla katsella sängyssä ja silitellä sen kiiltävää pintaa ja että voi nukkua se kainalossa. Ohessa Simounin 1. DVD:n kansikuva, miksiköhän siihen on valittu juuri tuollainen kuva eikä jotain todella yleisluonteista kuvaa vaikka sarjan lentävistä taistelulaivoista, sopii miettiä.
Toki on myönnettävä, että kilpailu manga- ja animemarkkinoilla on erilaista kuin vaikkapa kodinkonemarkkinoilla tai elintarvikemarkkinoilla, koska mangamarkkinoilla on harvoin suoraan kilpailevia tuotteita. Kahvinkeitin keittää samanlaista kahvia, riippumatta siitä onko kyseessä suomalaisuuden ikoni 
”OMG siistii draamaa tunteita O__o O__O Wau”-tasolle. Manga siirtyy huomattavasti synkempään ja kypsempään suuntaan ja saavuttaa pisteen, jossa henkilöhahmot muuttuvat karikatyyreistä joksikin, joista lukija ihan oikeasti välittää. Jopa Mishan typerälle puhetavalle saadaan selitys, joka saattaa nostaa palan kurkkuun. Mangan loppu on kerta kaikkiaan hieno: lopetus on tyylikäs, ei liian siirappinen ja tuo selvän lopetuksen tunnun. Paljon on tapahtunut ja asioita muuttunut, mutta on niistä opittukin. Selkeimmin sarjan voisi lopun perusteella lukea Kotaroun kasvutarinana aikuisuuteen.
