Lähiaikoina minua on syytelty kaappiyaoifanityttöilystä ja 07 Ghostin ja Togainu no Chin töllöttömisestä. Okei, noista ensimmäisen olen katsonut melkein kokonaan, Togainua en, joku taso nyt sentään on pidettävä. Kaappihomofaniksi en tunnustaudu, sillä en lue BL-mangaa oikeastaan ollenkaan ja varsinainen BL-genren tietämykseni rajoittuu lähinnä Gravitationin katsomiseen kolmesti (olin silloin teini ja kaverit käski!). Vaikka joskus innostunkin jostain poika + poika -parituksesta, se ei liity hahmojen sukupuoleen mitenkään. Kiinnostun tietynlaisista hahmodynamiikoista, en mistään iih iiih yaoista. Useissa tapauksissa tykkäisin niistä faniparituksista mistä tykkään vielä enemmän, jos ne olisivat hetskua. Heterona, ylläripylläri, hetskujutut ovat lähinnä sitä omaa samastumispintaa. Kuutin tavoin minua nakertaa, että mistään mediasta ei tunnu löytyvän oikeasti koskettavia ja uskottavia heteroromansseja sitten millään.
Lempihahmodynamiikkani varsinkin on sellainen, että sitä ei animumangaosastolta oikeastaan löydy yhtään minään muuna kuin yaoivarianttina. Innostun aina, jos sarjassa on kaksi päähenkilöä, jotka näennäisesti ovat täysin erilaiset, toistensa peilikuvat, mutta loppujen lopuksi täysin samanlaiset jotain tiettyä periaatetta/luonteenpiirrettä lukuun ottamatta. Tämä täsmää animangaosastolla AINA, AINA siihen sarjan nättipoikapäähenkilöön ja sen päävastustajaan. Code Geass: Lelouch ja Suzaku; Scryed: Kazuma ja Ryuhou; Toward the Terra: Jomy ja Keith. Death Noten L ja Light poikkeuksena sääntöön eivät kutkuta minua, sillä molemmat ovat vähän turhan nihilistisiä ja sekaisin.
Joku voisi pikku hiljaa tehdä sarjan, jossa se toisen puolen epic vastustajatyyppi onkin tyttö, ja kököstä yaoibaittauksesta päästäisiin viimein eroon ja siirryttäisiin kunnolliseen romanssiin. Ääh. Tai, kelpaa minulle kunnon homoilukin, jos on kerran pakko homoilla – mutta pelkkä fujoshifanservice on tylsää, koska siitä tietää, ettei se ikinä oikeasti johda yhtään mihinkään oikeaan suhteen kehittymiseen. Sitten olen jumissa huonojen fanficcien kanssa lopun elämääni.
No miksi pirussa sitten katson kaiken maailman bishounensarjoja ja huonoa yaoi-cockteasea (voiko noin sanoa :D)? Niissä sarjoissa yleensä ei ole yllä kuvaamaani hahmodynamiikkaa ainakaan minään muuna kuin tosi vesitettynä hölmöläisversiona, ja sarjojen ansiot ovat muutenkin kyseenalaiset.
Vastaus on SEIYUUT. Seiyuiden takia olen myös kuunnellut useamman BL-audiodraaman kuin kenenkään mielenterveydelle on hyväksi, ja tosiaan katsonut ties minkälaisia hirvityssarjoja. Mutta kun kaikki kivat seiyuut tungetaan aina huonoihin sarjoihin! Ja niistä huonoista yaoifanityttösarjoista tehdään kaikkea siistiä omakematskua mitä hyvistä artfaggyanimeista ei koskaan tehdä… ja ne SEIYUUT pitää KONSERTTEJA.
Tietysti minua fiksumpi ihminen olisi ehkä jättänyt jonkun Koutetsu Sangokushin kaltaisen hirvityksen kokonaan katsomatta ja ihkuttanut vain tätä videota. Olisin säästänyt hermojani ja aikaani. Toisaalta suurin osa lempiseiyuistani päätyy kerta toisensa jälkeen lähinnä erinäisiin kökkörooleihin. Lemppariesimerkkini on Mitsuki Saiga, jolle sysääntyy lähinnä pelkästään jonkinlaisia yaoibaittirooleja aina silloin, kun tämä ei esitä träppiä tai hermafrodiittia. Ei siinä mitään, mutta tädin lahjat menevät hukkaan komediallisissa semiyaoihölmöilyissä kuten Kyou Kara Maoussa; kuulisin niin paljon mieluummin Saiga-tätiä joko ihan reilusti miehenä (Rossiu, TTGL tai Jomy, Toward the Terra), ei-komediallisena ristiinpukeutujana (Tsukasa, .hack//SIGN tai Kei, Moyashimon) tai naisena (Ryoko Tanbo, Saya no Uta). Saiga Mitsuki on pirun taitava seiyuu, jolta onnistuu sekä hyvin feminiininen, joskin matalahko ääni sekä tämän tavaramerkiksi muodostunut miesääni, jota useimpien ääninoviisien on vaikea erottaa miehen äänestä. Harva sarja on oikeasti hyödyntänyt Saigan koko potentiaalia jättäen tämän lähinnä rääkymään mukahauskasti kuten Kuragehimessä tai mumisemaan monotonisesti kuten 07 Ghostissa.
Täällä minä siis istun ja katson jotain kökköä 07 Ghostia tai Kuragehimeä ihan vain jonkun ääninäyttelijän tähden. Jonkun Urabokun sentään jätin välistä, vaikka siinä olisi ollut Sakurai Takahiro, jonka pornoääni on ihan jees. Urabokun sijaan olen Sakurai-annokseni saamiseksi katsonut pätkiä Twilightin japanidubista – angstibishirooleihin jumittunut Sakurai on nimittäin kaikkien lempparikimaltelija Edward.
Ääninoviisien? Saiga hämää kevyesti veteraanejakin! Ehdottomasti otokoyakuista vakuuttavimpia <3 Hämäsi tuossa kuvassakin, olin taas ihan "aah, kukahan poitsu tuossa kuvassa on" ja joo.
Valitan nyt tänne, kun en Kuutin aiempaan kirjoitukseen vaivautunut: allekirjoitan ehdottomasti tylsien kiintiöromanssien ylenpalttiuden raivostuttavuuden. Onko ihmekään, että fanit parittavat huomattavasti paremmilla kemioilla ja mielenkiintoisemmalla vuorovaikutuksella varustettuja mieshenkilöitä keskenään, kun naisvaihtoehto on paperinmakuinen aukontäyte hahmovalikoimassa? (Ja toisin päin sitten tyttöjen sarjoissa.) Lakatkaa tunkemasta romanssia juonentukkeeksi, jos ette aio panostaa siihen, ei sitä joka tarinassa tarvitse olla!
Olen itse huomannut pitäväni enemmän pareista, joissa on tietynlaista tabuainesta – ne ovat vielä sen verran uutta ja tuoretta kamaa, että mielen sopukoilla jokin ääni kuiskii "Eivät ne uskalla…" Tulee mieleen Perhesiteet-sarjan Justin ja Rebecca, jotka eivät olisi läheskään niin mielenkiintoinen pari, jos heitä ei olisi ensin kirjoitettu sisaruksina. (Sillä jos he eivät olisi olleet sukua alun pitäen, katsoja olisi tietysti heti olettanut kaksikon päätyvän yhteen loppujen lopuksi. Samanikäiset ja eri sukupuolta – onko taivas sininen?) Mitä tahansa sen iänikuisen, samasta muotista valetun Hollywood-parin sijasta! Puhumattakaan siitä, että fiktioromanssit jäävät yleensä kosiskeluvaiheeseen, eikä yhteiselosta nähdä vilaustakaan. Kun rakkaudentunnustukset on vaihdettu, pari muuttuu heti tylsäksi umpikujaksi, joka viskataan armotta syrjään. Sillä USThan se maailmaa pyörittää, miksi muuten ihmiset kuluttaisivat viihdettä?
Toivottavasti tuo nyt oli vielä on-topic. Jatketaan aavan animemeren seulomista helmilöytöjä odotellessa…
Minua on jo hyvin, hyvin, hyvin pitkään – suorastaan siitä asti, kun animea aloin katsoa – ärsyttänyt hyvin perinpohjaisesti se, miten tyhjiä ja epädynaamisia heteroparitukset ovat sellaisissa sarjoissa, joissa fokus ei varsinaisesti ole ihmissuhteissa. Syytän siitä shounenin naiskuvaa. Itse näen sen jotenkin niin, että naiselle ei koskaan anneta samanlaista persoonaa tai tavoitteita, mitä vastaavassa roolissa olevalle miehelle annettaisiin, jolloin naisesta tulee yleensä hahmona jo niin tyhjä ja mielenkiinnoton, ettei katsojan näkökulmasta miespäähenkilön ja naisen välinen suhde voi olla uskottava tai ainakaan miellyttävä. Ongelma on ehkä ylipäänsä naisen roolissa shounenissa (tai näennäisshounenissa) – jos päähenkilöpoitsun peilikuva ja vastustaja olisikin nainen, olisi hän aina ensisijaisesti nainen, jolloin shounen konventioiden mukaisesti hänen tulee olla Nainen isolla N:llä, kun taas mies voi aina olla vähän tabula rasa. Toki siihen miehuuteenkin shounenissa liittyy se voimakas oikeudentaju, kunnianhimo ja aikuiseksi kasvamisen teemat ja muut, mutta nämä eivät kuitenkaan tunnu hallitsevan miehen itseilmaisua samalla tavalla, kuin miten Naiseus kahlitsee naishahmon siksi ikuiseksi Sakuraksi. Tai jopa vain tisseiksi.
Samantyyppisiä ongelmia löytyy mielestäni myös shoujon puolelta mieshahmojen kuvauksessa, mutta ei mitenkään samassa mittakaavassa, ja vähän eri vivahteella (sen sijaan, että mies olisi tylsä ja turha, on hän jumalallinen ja virheetön taruhahmo, joka laskeutuu korkeuksista pelastamaan päähenkilön ikävältä elämältään – eli siis ihan yhtä persoonaton ja epärealistinen tapaus).
Seiyuut ovat muuten täysin validi syy katsoa huonoa animea. Ja niiden kautta voi löytää myös hyvää animea (kuten minä esim. löysin aikanani oi niin ihanan .hackin juuri Saiga Mitsukia stalkkaamalla). Itsekin olen surkutellut Saigan roolien samankaltaisuutta, mutta Sakurain angstibishijumittumista en enää allekirjoita, vaan enemmänkin suren sitä, miten vähän sellaisia rooleja hän tätä nykyä tekee. Rooleja tuntuu nykyään olevan ylipäänsä vähän ja ne harvatkin ovat useimmiten pieniä ja toisinaan hieman… omalaatuisia (kuten viime kaudella Soredemo machi wa mawatteirun mummomeido). Lempiseiyuuni yhyy~ /ramble
Wolf: en tiedä, kuinka yllättynyt siitä pitäisi olla, että naiselle ei shounen-mangassa anneta samanlaista persoonaa/tavoitteita kuin miehille vastaavassa asemassa… sillä nämä eivät voi olla vastaavassa asemassa, kun kyse on shounen-mangasta. Naisen
tehtäväpaikka shounen-mangassa on mikä se on. Eli takarivin cheerleader/ihastus.Kyllä sitä jotenkin tuntee itsensä voimattomaksi; kyllähän me blogaajat voidaan täällä Suomessa itkeä loputtomiin asti siitä miten shounen-mangan naishahmot ovat paskaa ja niiden romanssit huonoja, mutta niin kauan kuin ihmiset ostavat Narutoa, Bleachia ja vastaavia, shounen-mangat pysyvät samanlaisina kuin mitä ne ovat. Ja niin, pitää tietysti muistaa että shounen-mangaa tehdään sitten kuitenkin alkupäässä japanilaisteinien ehdoilla (ts. tehdään sitä mikä heille myy parhaiten), joten tässä sitä ollaan.
Jos lukijat ovat valmiita lukemaan ja maksamaan vauhdikkaasta ja jännittävästä toiminnasta ja täten valmiita sietämään huonoja naishahmoja ja onttoja ihmissuhdekuvauksia, ei niihin varmasti tulla panostamaan. Sad but true, nämä ovat niitä markkinatalouden ja japanilaisen, loppuun asti hiotun mangaputken huonoja puolia.
Vaikka olisihan se virkistävää lukea jotain shounen-juttua missä päähenkilön vastustaja olisikin naispuolinen ja näillä olisi ~dynaaminen~ ja mielenkiintoinen suhde :-D
Nita: Saiga on aika uuhaah :D Valkkasin kuvan tosin tarkoituksella niin, että se on mahdollisimman hämmentävä~
Tabujuttu on hauska huomio. Luulen, että suuri osa BL:n viehätyksessä on juuri tuota. Heterojutuissa ei yleensä ole samaa kielletyn tuntua, se on se välttämätön pakko. Mitenköhän heterohommiin saisi lisää kipinää ilman esimerkiksi sisaruskorttia? Opettaja ja oppilas on sitten se toinen ”kielletty rakkaus” tropee… sitä tosin animessa on lähinnä pornon puolella, köh höh. Ja Kodomo no Jikanissa.
Wolf: Shounenin naiskuva on syy siihen, miksi en lue shounenia. :D Eeppinen Bakuman-vihani on nyt jo tosi tunnettu juttu, mutta se sarja jotenkin sementoi naisten dissaamisellaan sen, etten tule enää mihinkään perus shounenjumpkamaan koskemaan animemangafanitusurallani.
Shoujo on aivan yhtä mätää useimmiten, mutta kun shoujo usein kertoo nuorista tytöistä, jotka eivät edes vielä täysipainoisesti osaa seurustella tai nähdä toista osapuolta ihan kokonaisena ihmisenä (omat ”alaks olee” tason suhteet 12-vuotiaana… öög), en näe ongelmaa ihan yhtä vakavana. Samassa iässä minäkin ihastuin pojissa lähinnä ulkokultaisiin tai täysin tyhmiin ominaisuuksiin, jonkinlaiseen ihannekuvaan… tosin tuskinpa suurin osa shoujomangakoista ajattelee asiaa näin analyyttisesti. Pitää vaan olla nättejä poikia, koska nättejä poikia, duh.
Kyllähän se niin on, että vaikka monissa harrastamamme pop-kulttuurin naisissa on positiivisia ja voimauttavia puolia, niin varsinaisia vahvoja ja/tai tasapainoisia tyyppejä on lopulta aika harvassa. Ensimmäiset mieleen tulee jostain syystä Escaflonen Hitomi.
Koomisena lisäyksenä todettakoon, että Claymoressa (animeversio) lopun irrottautuminen taistelemisesta voidaan pahalla tahdolla lukea eheytymiseksi heterouteen, luopumiseksi turhasta omia demoneja vastaan taistelemisesta ja liittymisestä (takaisin) heteronormatiiviseen rauhanomaiseen eloon. (Korostan, että kyseessä on sellainen humoristinen ”luenta”, jolla me kulttuurielitistit tapaamme itseämme öisin viihdyttää, kun uni ei tule.)