3 totuutta animesta

Olen hiljattain huomannut, että monet niistä kavereistani, jotka aikoinaan olivat kovia animehirmuja, ovat tuntuvissa määrin vähentäneet animenkatsomistaan tai jopa lopettaneet sen kokonaan. Vastaus on ”Ai mikä se on”, kun yritän puhua näiden kanssa jostain kauden uudesta animesta. Toinen yleinen kommentti on ”aijaa, en oo kattonu niin paljoo animee et osaisin sanoo”, jos esimerkiksi vertaan jotain animea toiseen teokseen. Kolmas ja absoluuttisin kommentti on ”en kato animee enää”, kun kysyn mielipidettä jostain uudesta sarjasta. Jostain Syystä (TM) nämä henkilöt ovat menettäneet mielenkiintonsa animea kohtaan. Mietittyäni syitä tähän olen tullut siihen tulokseen, että syitä on oikeastaan kolme. Oikeastaan voisi puhua raja-aidoista, jotka täytyy ylittää jotta harrastaminen voisi jatkua. Mikäli aitojen ylittämisessä epäonnistuu, animeharrastus alkaa tuntua ikävältä, sen jättää pois ja tilalle tulee jotain muuta. Kaikki nämä kolme raja-aitaa tulevat yleensä vastaan jossain vaiheessa harrastusta, mutta niiden järjestys ei ole vakio, vaan ne voi kohdata missä järjestyksessä tahansa.

1. Anime on lapsille. Usein, kun animeharrastus aloitetaan, ollaan siinä harhassa, että anime on todella kypsää ja syvällistä taidetta, jossa ei kaihdeta seksiä tai verta silloin kun sitä tarvitaan. Pitää paikkansa, että joissain animeteoksissa näin on – ensinnä tulee mieleen Ninja Scroll (siis se elokuva, ei TV-sarja), joka oli muuten yksi ensimmäisistä animeista, jotka näin. Ellei jopa ensimmäinen. Varmasti aika kultaa muistot ja niin edelleen, mutta ainakin muistikuvieni mukaan se on sinällään ihan kelvollinen toimintapätkä, joka on ihan hienosti animoitukin. Ninja Scrollissa myös veri lentää ja taitaapa siinä olla pari seksikohtaustakin. Ja siihen se sitten oikeastaan jääkin. Useimmat animet tehdään lapsille tai varhaisnuorille – esimerkiksi sellainen sarja kuin Tengen Toppa Gurren-Lagann on itse asiassa sunnuntai-aamun piirretty. Ei kuulosta ihan prime timeltä. Kuulemma Cowboy Bebopin ohjaaja Shin’ichiro Watanabe oli kommentoinut kysyttäessä Cowboy Bebopin kohderyhmästä, että ”hmm noh, mikseivät lapsetkin voisi tätä katsoa”. Muutenkin, kuten ihmiset ovat varmaan huomanneet, Japanissa ”lapsille suunnattu” ei tarkoita sitä, etteikö väkivaltaa voisi olla. Seksiä yleensä vähemmän, mutta paljasta pintaa voi hyvinkin olla. Yoko varmaan on tarpeeksi hyvä esimerkki. Boing vaan teillekin.

Joka tapauksessa pointti oli se, että useimmiten anime on lapsille. Eri asia on sitten se, mitä se ihmisille merkitsee ja mitä sen pitäisi merkitä. Itseäni ei ainakaan haittaa, vaikka katsonkin jotain ”sunnuntai-aamun lasten piirrettyä”, koska porani lävistää taivaat. Tietysti joskus olisi ihan kiva katsoa jotain edes vähän realistisempaa toimintaräimettä tai vähän syvällisempiä ihmissuhteiden ja jopa omg seksin kuvausta kuin mitä hentaissa on. Yleensä ongelmaa ei tosin esiinny – kunhan vain on ajattelematta asiaa – tai mielummin että hyväksyy sen. Jos se, että katsoo lasten piirrettyä oikeasti aiheuttaa jonkin kolauksen itsetunnolle,on kyseessä luultavasti henkilö, joka on vielä henkisesti murrosiässä. Tietysti siinä vaiheessa on ihan perusteltua nähdä ”lasten piirrettyjen” katsominen uhkaksi identiteetille, koska siinä vaiheessa koetetaan olla niin kovin aikuisia, että kaikki lapsuudesta muistuttava on ehdottomasti unohdettava ja/tai kiellettävä.

Jännää on, että esimerkiksi Hayao Miyazakin elokuvat, jotka ovat vielä selkeämmin lastenelokuvia kuin moni muu anime, ovat yleensä kunnioitettuja ja jopa messiasasemassa olevia taideteoksia myös sellaisille ihmisille, jotka eivät animea katso. Tai ehkä juuri siksi – jos tehdään selväksi että ”tämä on nyt lapsille”, on se asia ehkä helpompi myöntää itselleen.

2. Anime on paskaa. Usein ihmisillä animeharrastuksen alkuaikoina on käsitys siitä, että anime on maailman 8. ihme – jokin yhtenäinen, mutta muodoton möykky, jossa on kaikki maailman hyvät asiat yhdessä ja täten sinne mahtuu koko spektri erilaista mutta silti samanlaista ambrosian kaltaista ihmeainetta, joka on avain yltäkylläisyyteen ja onneen.

Tavallaan näin onkin. Harmi vain, että kyseessä on harha, joka johtuu pääosin siitä, että Hollywood-viihteen kasvattien törmätessä animeen haltioituminen on lähes vääjäämätöntä: kokonainen uusi maailma joka on vapaa Hollywoodin ja länsimaisen (lähinnä siis jenkkiläisen) viihdekulttuurin kiroista ja kliseistä! ”Ooh, ihmeellistä, pahan ei tarvitsekaan olla mustaa ja pimeää! Pahisten ei täydykään olla aina rumia ja haisevia, karjuvia hirviöitä!!” Sen sijaan pahuus onkin viettelevää ja seksikästä; pahikset valko- tai hopeatukkaisia nättipoikia. Animessa on kliseitä ehkä jopa enemmän kuin Hollywood-tuotoksissa – mutta koska nämä kliseet ovat Hollywood-viihteen parista tulevalle uusia kliseitä, ne tuntuvat tuoreilta ja omaperäisiltä. ”Hän liikkuu niin nopeasti että silmäni eivät pysy perässä!!” Ooh, tuohon en ole Hollywood-viihteen parissa koskaan törmännyt, kuinka omaperäistä.

Kun tämä huomaa jossain vaiheessa harrastusta, isku on kova. ”Hei tuohan on ollut vaikka kuinka monessa animessa…” Se, että demoni ei olekaan terävähampainen, nahkasiipinen lihasmöykky joka sylkee tulta ja laavaa ei enää yllätä, kun jokainen vastaantuleva demoni on terävähampainen, nahkasiipinen bishounen, joka ampuu tulipalloja käsistään ja laavaasuihkuja peniksestä. Kliseissä löytyy – mutta entä sitten? Tietysti olisi mukavaa, jos jokainen vastaantuleva teos – oli se sitten animea tai länsimaista viihdettä – olisi omaperäinen, mutta silti ymmärrettävissä, ja vieläpä suurenmoinen taideteos, jolla olisi jokin dramaattisesti esitetty yhteiskunnallis-eksistentiaalinen sanoma. Mutta kannattaako animea katsoa niin, että pitää päässään jotain animen ideaalimallia, johon sitten varsinaista animea vertaa ja toteaa, että ”tämä ei olekaan sitä, mitä minä halusin tämän olevan”? Kannattaisiko kuitenkin mielummin ajatella ”mitäköhän tämä anime yrittää olla ja kuinka hyvin se siinä onnistuu”?

Tämä mainittu ongelma tietysti pätee vain sellaisiin henkilöihin, jotka ovat kasvaneet länsimaisen viihteen parissa, kuten esimerkiksi minä (s. 1984), mutta jos tästä mennään muutama vuosi nuorempiin – esimerkiksi tuonne 1990-luvun tuotteisiin – päästään henkilöihin, jotka ovat katsoneet Pokemonia jo lapsena ja heille anime on luonnollinen jatkumo sille, koska animea he ovat tottuneetkin katsomaan. Tai kuten Jonathan Clements totesi viime kesän Animeconissa Keskisuomalaiselle – ”siinä missä vanhemmat katsovat animea, koska se on erilaista kuin mitä he ovat nähneet, nuoremmat katsovat animea koska se on samanlaista kuin mitä he ovat nähneet.” Aika näyttää, mitä tästä nuoremmasta ”Pokemon-sukupolvesta” tulee.

3. ”Kaikki on jo nähty!” Tätä en itse asiassa ole omassa kaveripiirissäni nähnyt tapahtuvan, mutta lähipiirissä kylläkin. Tämä raja-aita tullee vastaan lähinnä siinä vaiheessa, kun animeuraa on takana jo vähän enemmän (mutta animea ei silti ole vielä katsottu satoja sarjoja). Jos tässä vaiheessa vastaan tulee jokin tajunnan räjäyttävä teos, voi tulos olla se, että kaikki muu kalpenee eikä millään tunnu enää olevan mitään väliä. Ja miksi olisikaan, koska kaikista hienoin on jo nähty? Mona Lisan jälkeen taiteella ei ole mitään tarjottavaa, joten näyttelyissä ei kannata käydä katsomassa tauluja. Tai antaa edes mahdollisuutta. Tästä oma alahaaransa on toki ”1990-luvun jälkeen ei oo tehty enää yhtään hyvää animea!!”-nillittäjät, jotka ovat ilmeisesti jääneet jonnekin itsesäälissä vellovan, mechaa ohjastavan teinipojan luo ikuisiksi ajoiksi katsomaan sitä oskilloskooppikäyrää, vai mikä se lieneekään.

Tämä lienee näistä se kaikista rationaalisin syy jättää animen katsominen, mutta eipä sekään silti ole totuus. Lisää animea tulee koko ajan ja joukkoon mahtuu niin hyviä kuin huonojakin sarjoja – mutta jos kaikkeen suhtautuu yhtä nuivan pessimistisesti kuin Tapani Maskula, on varmaa, että monta hienoa sarjaa jää näkemättä ja asiaa kokematta.

Vähän kuin sanoisi, että ”Tapasin kerran yhden juutalaisen ja se oli paska jätkä. Siksi kaikkien juutalaisten tulee kuolla.”