Kuukausi: syyskuu 2012

KUNINGAS ON PALANNUT JA HÄNEN NIMENSÄ ON AKITO

30.9.2012 / Jussi / Ei kommentteja

Ties kuinka monen vuoden odottelun jälkeen se tapahtui – Code Geassin OVA-sivutarinan Boukoku no Akiton ensimmäinen osa julkaistiin vihdoinkin. En edes muista, milloin Boukoku no Akiton piti alkuperäisten huhujen ja tietojen mukaan tulla, 2008? 2009? En tiedä, oliko alkuperäisenä tavoitteena pukata Akito ulos välittömästi R2:n päättymisen jälkeen. Ehkä oli, ehkä ei, mutta kyllä sitä saatiinkin odottaa. Ja nyt se on täällä ja katsottu.

Kyllä, tämä on selvästi Code Geassia. Mutta jotain on muuttunut. Alkuperäisissä Geasseissa ohjaajana toimi sarjan luoja Goro Taniguchi, mutta nyt ohjaajan pallilla istuukin Kazuki Akane. Taniguchin vahvuutena on dynaamiset ja adrenaliinintäyteiset taistelut sekä melodraama, kun taas Akanen ohjaamat tuotokset ovat vähän… ajattelevampia.

Akiton tapahtumapaikkana on kuitenkin Japanin sijaan Eurooppa, mikä japanilaisille tietysti tarkoittaa Neuschwansteinin kaltaisia satulinnoja sekä Bob Ross -tyylisiä havumetsiä. Sarjan sisältö ja teemat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Kuten alkuperäisessä Geassissa, Akitonkin tapahtumat pyörivät mechataisteluiden, poliittisen kähminnän ja ihmissuhdekuvioiden ympärillä. Geassista poiketen keskiössä ei kuitenkaan ole japanilainen vastarintaliike, vaan EU:n armeija. Tässä kohtaa tuleekin hauska jekku: kun Akito lopultakin on tehty nimenomaan japanilaiselle yleisölle, on EU:n armeijaan lykätty erikoisyksikkö W-0, jonka kaikki taistelijat ovat japanilaisia. Ovelaa, ovelaa.

EU käy sotaa Britanniaa vastaan nykyisen Itä-Euroopan tienoille sijoittuvalla itärajallaan ja pätkän ensimmäinen taistelu sijoittuukin hyvin lähelle Suomea, nykyisessä Virossa sijaitsevan Narvan metsiin. W-0 on lähetetty Pietariin, mutta Britannian armeija onnistuu yllättämään yksikön matkalla. Ja sitten taistellaan.

Taistelu on sinällään samaa adrenaliinihuuruista Code Geass -tasoa: näyttävää turpaanvetoa ja uskomattomia mechastuntteja. Taistelut ovat kuitenkin Akitossa hieman kaksiteräinen miekka, sillä niissä on hyvin pitkälti siirrytty alkuperäisestä Geassista poiketen CGI-mechoihin. Pimeässä, vain pelkkien palavien puiden valaisemassa metsässä renderöityjen mechojen liikkeet eivät vielä hirveästi häiritse, mutta kun metsästä siirrytään läheiselle lammelle, CGI-renderöinnin aiheuttama nykiminen alkaa häiritä. Toisaalta CGI:n ansiosta mechoista saadaan puristettua irti valtava määrä akrobatiaa. Varsinkin EU:n uusien Alexander-knightmarien heinäsirkkamainen pomppiminen on hyvin orgaanisen oloista ja toisaalta hyvällä tavalla epätodellisen vierasta, kuten heinäsirkkamaisten olentojen pitääkin olla.

Epätodellisuus näkyy myös OVAn värisuunnittelussa. Vaikka hahmot ovat edelleenkin CLAMPin suunnittelemia, erottuvia, kirkkailla väreillä kyllästettyjä nuudeli-ihmisiä, ympäristö on kuvattu usein murretuilla väreillä ja siihen on saatu jotenkin, noh, epätodellista tunnelmaa. Pariisissa on matalia kivitaloja (kuten oikeastikin), mutta myös geassmaisia, dystooppis-utopistisia pilvenpiirtäjiä ja niiden välissä risteileviä moottoriteitä, joilla ei kuitenkaan aja kuin rikkaat. Tämä tuo mieleen Pohjois-Korean seitsemänkaistaiset, tyhjyyttään ammottavat moottoritiet. Ehkä ihan tarkoituksella, sillä EU on geassversumissa diktatuuri. Herää tosin kysymys, onko geassversumissa muita valtiomuotoja ylipäänsä…

Vaikka kansalaisuuden ja rasismin teemat olivat läsnä alkuperäisessäkin Geassissa, tässä niitä käsitellään vähän syvemmälti. On kuitenkin turha odottaa, että Akito olisi mikään rasismiin keskittyvä väitöskirja, vaan yhteiskunnallinen rasismikommentaari pysyy silti animelle tyypillisissä puitteissa. Sen verran aihetta kuitenkin tuodaan esiin, että Britannian tyranniaa paenneet ja parempaa elämää Euroopasta etsimään tulleet japanilaiset on koottu siellä ghettoihin eikä heitä pidetä kansalaisina ollenkaan. Luonnollisesti myös pahikset ovat rasisteja, jotka myös odottavat kaikkien japanilaisten olevan taitavia teräaseiden käsittelijöitä.

Rasismi liittyy myös itse W-0 -yksikköön, joka on kokonaan japanilaisista koottu. Peruste sille on, että EU:n kansalaiset alkavat mellakoida, jos EU:n kansalaisia kuolee sotatoimissa , mutta jos kuolevat ovatkin muiden maiden kansalaisia, ei kaduntallaajaa lähtökohtaisesti kiinnosta. Niinpä tällaisia yksiköitä voidaan helposti käyttää vaarallisiin tehtäviin ja toisaalta vaarallisiin tehtäviin suostumalla näiden ei-kansalaisten perheet voivatkin saada kansalaisuuden.

Kansalaisuuden saaminen perheenjäsenille ei kuitenkaan ole päähenkilö Akito Hyugan kannalta minkäänlainen intressi, sillä tällä ei ole perheenjäseniä. OVA:ssa on yritystä saada Akitoa mielenkiintoiseksi hahmoksi ja tällä onkin kaksi eri puolta: taistelussa Akito on elävä tappokone, jonka silmät muuttuvat punaisiksi; taistelun ulkopuolella tämä on sarkastinen, maailman menoa ikäänkuin sivusta seuraava tarkkailija. Tästä huolimatta Akito jää jotenkin valjuksi, ehkä juuri siksi, ettei tämän haluista tai motivaattoreista kerrota juuri mitään, eikä myöskään sitä, mistä tämä on itseasiassa tullut. Pientä vihjailua esiintyy siinä mielessä, että taistelussa Akiton silmien reunat muuttuvat punaisiksi, mikä saattaa olla jonkinlaisen geassoinnin vaikutusta tai sitten ei. Luultavasti kyllä.

Kansalaisuuden merkitys näkyy myös Akito-OVAn toisessa päähenkilössä, W-0 -yksikön päällikössä Layla Malkalissa, joka on syntyjään britannialainen aatelinen, mutta adoptoitu vaikutusvaltaiseen, eurooppalaiseen Malkalin perheeseen. Kuulemma syynä oli se, että Malkalit tahtoivat nähdä miltä ”oikea aatelinen näyttää”. Layla on myös kihlattu nuorimmalle isoveljelleen Johannille, joka on lyhyen esiintymisensä perusteella ällöttävä, rasistinen limanuljaska. Vähemmän yllättäen Layla suhtautuu japanilaisiin tasa-arvoisina ihmisinä, vaikka ymmärtääkin poliittiset realiteetit.

Poliittiset realiteetit näkyvät myös siinä, että kaikki EU:n alueella elävät japanilaiset eivät suinkaan ole tyytyväisiä oloihinsa, vaan haluavat itselleen ”oman paikan” ja tekevät siksi citysissi-/terrori-iskuja EU:n alueella. Yhdeksi kohteista valikoituu kenraali Smilas, joka sattumoisin on matkalla Laylan kanssa ja jonka saattueeseen myös Akito kuuluu. Hyökkäys ei mene aivan keikakun mukaan, koska Malkal ja Akito pistävätkin japanilaisterroristeja turrrrpaan. Kun Malkal saa tietää, että nämä tahtovat ”paikan itselleen”, hän ehdottaa että he liittyvät W-0:aan. Kukapa olisi arvannut!

Mitä jäi käteen? Boukoku no Akito on selvästi ”Code Geassia, joka on kasvannut aikuiseksi”, vaimoa lainatakseni. Toisaalta sen tunnistaa selvästi Geassin jälkeläiseksi ja samaa meininkiä riittää. Toisaalta jos alkuperäinen Code Geass oli täynnä teini-ikäistä, melodramaattista paisuttelua, on Akito huomattavasti hillitympi ja no, aikuismaisempi. Jos alkuperäinen Geass kiinnosti, tämäkin kiinnostaa. Mutta jos alkuperäinen Geass vaikutti liian naurettavalta, tämä saattaa silti kiinnostaa. Alkuperäisiä hahmoja kaivanneille Akito ei vielä tarjonnut mitään, mutta ilmeisesti jo seuraavassa osassa (ilmestyy ~alkupuolella vuotta 2013) tulee mukaan tuttuja naamoja.

Akito on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

BTW: Olinko ainoa, jolle tuli tämä mieleen… hehän ovat kuin kaksi marjaa:

Kiihotettu maailma

26.9.2012 / Jussi / 2 kommenttia

Pari couria sitten alkoi kaksikin Reki Kawaharan kevytromaanisarjaan perustuvaa virtuaalimaailma-animea, Accel World ja Sword Art Online. SAO piti katsoa, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua. Sen sijaan Accel World päätyi yhteiskatsottavien listallemme, kun Bubu oli sitä joskus mangona lukenut ja sanoi, että se on ihan OK. Ristiinvertailu SAO:n kanssa olisi kiihottava ajatus, mutta se ei nyt sattuneesta syystä ole valitettavasti mahdollista. Joten puhutaan sitten Accel Worldista.

Accel Worldin keskiössä on Accel World -niminen mystinen nettitoimintapeli, jota ei voi ladata mistään, vaan siihen pitää saada kutsu joltain pelissä jo olevalta. Accel World ei kuitenkaan ole mikään tavallinen nettimättö, vaan sen Burst Linkereiksi kutsutut pelaajat, saavat oikeaan maailmaan käyttöönsä erilaisia burst-kykyjä. Yksinkertaisimmalla tasollaan burst-kyvyllä voi hidastaa aikaa niin, että kykenee harkitsemaan nopeita tilanteita ajan kanssa. Kovemman tason burst-kyvyt mahdollistavat ajan hidastuessa myös hypernopean liikkumisen. Tai oikeastaan: aika ei hidastu, vaan henkilön oma tarkkaavaisuus ja reaktiokyky nopeutuvat, mistä tuleekin nimi accelerated world, eli Accel World.

AW:tä on syytetty nörttifantasiapanderoinnista, eikä sinällään syyttä. Päähenkilö Haruyuki ”Haru” Arita on nössö, lyhyenläntä, koulukiusattu läskipallero, jonka kaikki aika kuluu nettipelejä pelatessa. Harun elämä kuitenkin muuttuu, kun koulun kuumin misu kiinnostuu tästä Harun kovien nettipelitulosten ansiosta ja tutustuttaa tämän Accel Worldiin.

AW:ssa ko. misu (jonka oikeaa nimeä ei muuten kerrota) tunnetaan nimellä Black Lotus tai Kuroyukihime, joka on yksi legendaarisista kuninkaista, Accel Worldin kovimmista taistelijoista. Nörttipanderointisyytökset johtuvat siitä, että Kuroyukihimen kiinnostus Harua kohtaan ei ole ihan vain platonista… Toisaalta ”panderointi” on sinänsä paremmin perusteltu kuin useissa muissa teoksissa. Kun Kuroyukihime on itsekin melkoinen nettipelidatis, ei ole ihmekään, että tämä voisi ihailla todellista nettipelivirtuoosia.

Mutta takaisin Accel Worldiin. Kuten arvata saattaa, Harun Accel World -hahmo Silver Crow alkaa pienten alkukankeuksien jälkeen raivata tietään yhä ylemmäs ja ylemmäs, myös fyysisesti. Silver Crow on nimittäin koko Accel Worldin historiassa ensimmäinen lentotaidon oppiva hahmo. Tässä kohtaa oikean nettipelaajan suspension of disbelief on kyllä koetuksella, kun muut pelaajat ihastelevat Silver Crown lentotaitoa hämmästyksellä. Oikeastihan homma menisi näin:

Silver Crow *kasvattaa siivet*

Kaikki muut serverillä: FUCKING FAG CHEATER FUCKING GAY FAG GO FUCK YOUR SISTER FUCKING FAGGOT GAY CHEATER BAN HIM FUCKING ASSHOLE CHEATER FUCK

Mutta ehkä Japanissa ihmiset ovat nettipeleissäkin kohteliaampia.

Accel World ei kuitenkaan sijoitu kokonaan nettipelien maailmaan, toisin kuin Sword Art Online, vaan AW:ssä aikaa kulutetaan myös reaalimaailmassa. Se on hyvä, sillä Accel Worldin hahmodesign ei varsinkaan pelimaailman puolella ole kovin kummoista. Hahmoilla on yksi perusväri ja ehkä enintään vähän kontrastivärejä siellä täällä, mikä saa ne näyttämään geneerisiltä pelihahmoilta vähän liikaakin.

Sen sijaan reaalimaailman puolella, vaikka hahmot pukeutuvatkin useimmiten lähinnä koulupukuihin, jantterit ovat ihan ok:n näköisiä ja varsinkin tytöt ovat söpöjä. Harun designia voi tosin vähän moittia siltä kannalta, että tämän lyhyys ja ylipaino on vedetty pikkuisen överiksi, sillä nyt tämä vaikuttaa metrin mittaiselta pallolta.

Animen 24 jakson aikana ehditään käymään läpi ilmeisesti romaanin 3 ensimmäistä osaa. Rytmityksen puolesta homma toimii erinomaisesti. Kaikissa jaksoissa tapahtuu jonkinlaista edistymistä, on se sitten hahmojen ihmissuhteiden kehitystä reaalimaailmassa tai mielenkiintoisia asioita Accel Worldin puolella. Yksikään jakso ei tunnu turhalta filleriltä tai yhdentekevältä mössöltä, mutta toisaalta sarja ei myöskään ryöpsähtele hallitsemattomasti eteenpäin.

Toisaalta Accel Worldin ranobetausta näkyy ikävästi siinä, että sarjan loppupuolella tulee mukaan uusia hahmoja, joita ehditään nähdä ehkä pari kertaa ennen sarjan loppumista. Ja täällä Suomessa tarinan jatkaminen kirjamuodossa ei onnistu, koska kirjoja ei ole täällä myynnissä. Nettitilaamisen taas estävät japanintaidot :F. Tältä kannalta onkin vähän ikävää, että viime vuosina animesarjojen lähdemateriaali on siirtynyt nimenomaan kevytromaanipuolelle: jos anime ei myy tarpeeksi, tarina jää kesken.

Ehkä juuri ranobetaustasta johtuu, että hyvästä rytmityksestä huolimatta Accel Worldia vaivaa melkoinen infodumppailu. Käsitteiden selittämiselle ja kertomiselle kirja on nimittäin huomattavasti parempi media kuin anime, jossa pätee aina ”show, don’t tell” -sääntö. Nyt varsinkin alkujaksot ovat täynnä Kuroyukihimeä, joka selittää Harulle Accel Worldin toimintaa. Uusia käsitteitä plopsahtelee esiin melkein joka jaksossa.

Ongelma ei ole se, ettei käsitevyörytyksessä pysyisi perässä, sillä kuten sanoin, sarja on rytmitetty hyvin. Ongelma on siinä, että nyt melkein joka jaksossa tulee tilanne, jossa hyvältä vaikuttanut tilanne muuttuukin lähes katastrofaaliseksi jonkin entuudestaan tuntemattoman säännön takia. Esimerkiksi: Haru oppii, että vihollinen kannattaa lyödä päin sähkötolppaa, koska sähköshokki tekee viholliseen lisää vahinkoa. Seuraavassa jaksossa Haru lyökin vihollisen viimeisillä voimillaan sähkötolppaa päin. Mutta kappas kummaa, vihollinen nousee ylös entistä vahvempana! Ja sitten Harun kaverit kertovat tälle, että ”tuollaiset viholliset saavat sähköstä lisää energiaa, älä tee noin!” Kun kuvio toistetaan pariin kertaan, alkaa kaikkiin tilanteisiin suhtautua kyynisesti, sillä kohta joku uusi sääntöpaljastus kääntää tilanteen päälaelleen varmuudella.

Toisaalta ranobetaustasta on myös hyötyä, sillä vaikka Accel Worldissa taistellaankin paljon, aikaa vietetään myös reaalimaailmassa. Ja tässä taas kevytromaanitausta on vahvimmillaan. Hahmonkehitys ja hahmojenväliset näiden sosiaaliset suhteet ovatkin toimivampia kuin useissa muissa toiminta-animeissa. Varsinkin Harun ja Kuroyukihimen suhde on kutkuttava, sillä vaikka Haru onkin nössöhkö nördepoitsu, Kuroyukihime äityy välillä jopa aggressiiviseksi viettelijättäreksi. Onko nää nyt sit niitä vahvoja naishahmoja? Onneksi sarjan aikana Harukin alkaa kasvattaa itselleen kiveksiä ja oppii, että vastoinkäymisten kohdatessa on muitakin mahdollisuuksia kuin luovuttaa heti.

Erityismainintana täytyy huomioida animen loppupään pahisjätkä Seiji Nomi, joka on erittäin hyvin tehty ja varsinkin uskottava kusipää-koulukiusaaja-nettikiusaajahahmo. Harvoin animessa tulee vastaan hahmoja, jotka ovat pahiksina uskottavia: joko näiden ”pahuus” on päälleliimattua ja siksi epäuskottavaa, tai sitten kyse on jostain ~pahasta demonilordista~, joka on ylilyövän paha siksi että tämä on ~paha demonilordi~. Sen sijaan Seiji on kusipää, koska tämä on kusipää, juuri sillä tavalla kuin koulukiusaajilla on tapana olla. Toisin sanoen tämä on huomattavasti aidompi hahmo kuin monet muut pahikset.

Kokonaisuutena Accel World on jännä. Toisaalta sen pelihahmodesignit ovat mitäänsanomattomat, eikä se graafisesti muutenkaan ole mitenkään ihmeellinen. Vääristyneitä derppinaamoja ei sarjassa näy, mutta toisaalta animoinnissa ei juuri missään vaihessa päästä hedonistisen sakugamasturboinnin puolelle. Taustat ovat toimivat ja kertovat missä mennään, mutta toisaalta ne eivät ole mitään P.A. Works -tasoisia tajunnanräjäyttävän kauniita maisemia. Musiikit ovat enimmäkseen mitäänsanomattomat.

Toisaalta tämän keskinkertaisuuden vastapainoksi saa kivannäköisiä normihahmoja ja mielenkiintoista kähmintää nettipelin ja reaalimaailman puolella. Harun ja Kuroyukihimen suhteen kehittymistä on kiva seurata ja on hienoa nähdä, kuinka Haru alkaa saada itsetuntoaan kasaan ja kehittyy pelkästä ulisijasta eteenpäin, muuttumatta silti suoraan täydelliseksi sankariksi. Accel World kuitenkin kaipaa melko kipeästi toista kautta, koska nyt tarina jää ikävästi kesken. Juuri, kun homma saadaan kunnolla käyntiin, sarja loppuu. Noh, toivotaan että japsit ostavat tarpeeksi DVD:itä.

Kyllä minä viihdyin, ei harmita ollenkaan että katsoin. Ihana Kuroyukihime on ihana <3

Tracon: sunnuntai

10.9.2012 / Johanna / Ei kommentteja

Sitten edellisen blogikirjoitukseni (kesäkuussa :O) kävi sillä tavalla hassusti, että menin naimisiin tuon jonkun toisen blogikirjoittajan kanssa, kuka lie! Häiden järjesteleminen oli niin hermoja raapivaa ja riipivää toimintaa, että päätin jättää kaikki tapahtumanjärjestelyhommat ainakin seuraavaksi vuodeksi. Jossain vaiheessa voisin kirjoitella siitä, miten tällaisten normikekejuhlien järjestely eroaa conin järjestämisestä. Vihkispektaakkelin organisointi paljastui uuvuttavammaksi kuin conin pykääminen, mikä oli melkoinen yllätys. Kirjoittelu tänne siis jäi hääjärjestelyn ajaksi sivuun, kuten suunnilleen koko muukin elämä. Tänään muistin, että unohdin vastata Traconin ohjelmavastaavallekin, joka joskus kuukausia sitten kyseli minua pitämään ohjelmaa coniin.

Onneksi siviilielämäni kiireisyys ja keskiluokkaistuminen ei kuitenkaan näyttänyt Traconin ohjelmakarttaa juuri haittaavan. Sunnuntain ohjelma oli vieläkin timanttisempi kuin lauantain! Katsellessani ohjelmakarttaa lauantaina iski jo tuskanhiki, kun edes ruokatauolle ei tuntunut löytyvän sopivaa koloa. Lopulta päädyimme missaamaan Suurimman Pätijän, koska mahani kurni jo nololla tavalla ja oli pakko suorittaa pikamarssi Tullintorille ruokakauppaan.

Tämä postaus ei kuitenkaan ole mikään Haruhin ensiesitys, joten yritän edetä kronologisessa järjestyksessä. Sunnuntai-aamu valkeni liian lyhyiden yöunien jälkeen yllättävän aurinkoisena. Olin mielestäni varannut itselleni ruhtinaallisesti aikaa pukeutua kimonoon ja vielä harjoitellutkin juuri tämän obin pukemista kotona. Aina voi kuitenkin mennä pieleen! Majoituspaikassa ei nimittäin ollut yhtään peiliä, josta olisin nähnyt sivuilleni, joka teki koko hommasta yhtäkkiä noin 500% vaikeampaa. Osaan pukea kimonon ilman, että minun tarvitsee nähdä selkäni tai etumukseni, mutta obia en saa täydellisesti vilkaisematta sivuprofiilia peilistä. Seurasi kiroilua, riehuntaa ja turhautunut aviomies, joka ei ymmärrä termejä kuten ”tare” tai ”tesaki” tai ”ohashori”…. yritä siinä sitten kertoa, mikä pitäisi korjata tai miltä jutun pitäisi näyttää.

Sotkun ja vaateperfektionismini seurauksena olimme SHOJI KAWAMORIIIIIIIIIIII -luennolla ehkä 30 minuuttia myöhässä. Pääsimme kuitenkin sujuvasti kärryille ja on aina mukava seurata perusteellista perehtymistä aiheeseen. Hootilla on nimittäin erittäin kunnioitettava tapa katsoa ja selvittää kaikki ohjelmansa teemaan liittyvä. Omistautuneisuutta osoittaa, jos jaksaa katsoa esimerkiksi Basquashin kaltaisia… ööö… taideteoksia (itse droppasin kuin pyykkäri konsanaan jossain jakson 6 korvilla). Ihana Hootti-neito kaipaa tosin vielä vähän esiintymisvarmuutta. Pieni hermostuneisuus näkyy edelleen, tosin yleisön mielestä sekin on varmaan lähinnä vain tosi moeeeee.

Studiosta ravasimme kuuntelemaan majoitusemäntäämme Annaa, joka esitelmöi ~~girlcrushistaan Kaoru Morista~~ akateemisesti ihkuttaen aina yhtä loistavaa Kaoru Moria. Kaikki Morit Shirleytä ja sitä uusinta kokoelmaa lukuun ottamatta on itsellä lukaistuna. Yleisössä näytti kysymyksistä päätellen olevan vähemmänkin vannoutuneita ihmisiä, mikä oli omasta mielestäni lähinnä hyvä juttu. Tylsäähän se on, jos valistaa ihmisiä jonkun sarjan tai tekijän hienoudesta, ja paikalla on ainoastaan vanhoja faneja!

Annan esiintymistyyli on perusteellinen ja tuo minulle animeskenen ihmisistä eniten yliopiston mieleen. Tyyli on sujuva, muttei erityisen hauska tai lennokas. Meemuhuutelijoita on toki skenessä tarpeeksi jo ennestään.

Ruokakauppajuoksun jälkeen huomasimme, että Suurin Pätijä oli melkein lopussa ja saliinkaan ei enää edes mahtunut. Teimme pikaisen taidekujakierroksen ja bongasimme kaikki pöytien takana istuvat tutut. Maaria oli myynyt Phantomland 3:n loppuun, joten ainoaa ostoslistalla olevaa asiaa emme saaneet mukaan. Pikainen tsekkaus Kupolin pöytään kerrosta alempana sentään osoitti, että FMA-mangat olivat menneet kaupaksi!

Iltapäivän tiukinta settiä tarjosi madu, jonka lähes kaksituntinen hahmokulttuuri-esitys oli mennä jopa yliajalle. Madun Desuconin setti on saanut kiitosta lähes joka puolelta, mutta en ole sitä valitettavasti nähnyt vieläkään, kun kesädesun tallenteet ovat jossain limbossa ihmisten irl-kiireiden takia. Tämäkin esitys oli täyttä asiaa hyvin pohdittuna ja varsinkin esitettynä. Madu on myös niitä skenen ihmisiä, joiden ulosanti on kehittynyt todella paljon. Nykyisin mies on viihdyttävä ja mukaansatempaava puhuja, jolla on vieläpä kaiken lisäksi hyvät slaidit. Huh huh. Huolimatta siitä, että olen suunnilleen niin kaukana kuin moesarjaotakusta voi olla olematta kuitenkaan mikään amerikkalainen vanhaäijäfani, huomasin olevani luennon kanssa jopa samaa mieltä monista asioista!

Madun jälkeen samassa salissa olisi jatkanut Vahvin, mutta itse hipsin alakertaan kuuntelemaan Kaiba-esitystä. Selatessani conin ohjelmatarjontaa netistä perjantaina olin pudottaa silmät päästäni nähdessäni puheohjelmaa näinkin ug:stä sarjasta. Valitettavasti missasin lauantaina sen toisen eniten odottamani ohjelman eli Sailor Moonit, mutta tätä en halunnut enää missata mistään hinnasta. Puhuja oli ensikertalainen, joihin en sovella ihan täysin samoja kritiikin sääntöjä kuin noihin desukonkareihin. Tykkäsin puhetavasta, se oli selkeä ja mitään häiritseviä maneereita ei ollut. Lyhyeksihän itse kalvo-osuus jäi, mutta Googlen kuvahaku on toki hauska paikka ja vaikka loppuaika menikin sarjan tapahtumien kertaamiseksi kuvien kautta, oli se minusta ihan viihdyttävää sekin muistinvirkistyksenä – olen katsonut sarjan läpi viimeksi vuosia sitten. Seuraavalla kerralla sitten pidempi kalvo-osuus ja vielä enemmän analyysiä kehiin.

Kaiban jälkeen keräsimme myymättä jääneet mangamme mukaan kirppikseltä ja lähdimme pikapikaa kotimatkalle. Päättäjäiset jäivät siis välistä, mutta olin mieluummin kotona vähän aiemmin ahtamassa naamaani kebabia ja pepsiä. Cosplaykisat jäivät puheohjelman takia kokonaan väliin, mutta WCS-esitykset joku mukava sielu oli jo ehtinyt laittaa tuubiin siinä vaiheessa, kun Team Bubukuuti pääsi parkkihallista kotisohvan ääreen. Sunnuntainen esityskisa oli kuulemma vieläkin eeppisempi, joten odotan videoita vesi kielellä.

Yleisesti ottaen Traconin sunnuntai oli hieman vähäväkisempi kuin lauantai. Sorsapuistoonkin uskaltautui auringonpaisteen houkuttama jokunen conikävijä tanssimaan Gangnam Styleä! Kävijäkokemus koko conista oli varsin positiivinen. Suurempia ongelmanpoikasia keksin vain yhden, joka itse asiassa vaivaa aivan kaikkia Suomen animetapahtumia. Nimittäin naisten vessat ja pukuhuoneet! MIKSI niissä pitää sotkea niin jäätävän paljon? Traconin pukuhuonevessa oli sunnuntai-iltapäivästä aivan täynnä tyhjiä liimatuubeja, peruukkikuitua, meikkisotkuja ja muuta ällöttävää roskaa. Yäk. Toinen ongelma on normaalit vessat, joita jotkut käyttävät oikeankin pukkarin olemassaolosta huolimatta vaatteidenvaihtoon. On hieman ikävää seistä vessajonossa kymmenen minuuttia vain siksi, että kopissa on joku kiristämässä bindejä tms. Eli hieman käytöstapoja ja toisten huomioon ottamista kiitos! Eivät ne kivat pukkarit mikään itsestäänselvyys ole – jos niissä vain sotketaan ja perseillään, ei conintekijöiden ole mikään pakko tarjota sellaisia käyttöön ollenkaan.

Olen käynyt ihan jokaisessa Traconissa siitä ensimmäisestä lähtien, ja pitkälle on tosiaan tultu. Tilat ovat hulppeat ja vetäisivät kävijöitä vielä varmasti lisääkin. Ohjelmaa on, pukukisat ovat eppisiä ja tänä vuonna oli pitkästä aikaa AMV-kisakin. Runsaudenpula alkaa jo pahasti iskeä, kaikkea ei millään ehdi nähdä. Meillä jäi tänä vuonna sellainenkin juttu kuin kunniavierasohjelma kokonaan tarkistamatta!

Tracon 2012: lauantai

9.9.2012 / Jussi / Ei kommentteja

Huhhuh, Bubukuuti on varmaan Suomen useimmiten päivittyvä animeblogi – vastahan sitä tuli blogattua heinäkuun puolivälissä Animeconista! Ei vaan, olen sellainen ihminen, että kiinnostuksen kohteeni vaihtelevat aaltomaisesti ja pariin kuukauteen ei anime kiinnostanut paskan vertaa, koska sali on paras :D ja peli :D Mutta nyt anime taas alkoi kiinnostaa, kiitos laatusarja Hagure Yuusha no Estetican (tissi on paras :D ja perse :D) ja tokihan nyt vuoden merkittävimmät conit pitää katsastaa.

Team Bubukuuti starttasi siis kohti Tamperetta lauantaina 8.9.2012, tällä kertaa Espoosta. Täytyy sanoa, että ajomatka Tampereelle PK-seudulta käsin on huomattavasti helpompi ja nopeampi operaatio kuin Turusta, kiitos moottoritien. Perillä auto iskettiin tuttuun Tullintorin parkkihalliin ja sieltä sitten coniin. Pääovella oli melkoinen jono, onneksi tällaiset joka päivä päivittyvän median edustajat pääsivät sisään vähän lyhyemmästä jonosta työvoimaovelta. Kiitos Japsulle, joka tuli auttamaan, kun media-akkreditointinipyyntöni oli kadonnut jonnekin bittiavaruuteen <3

Sisään päästyä ensimmäisenä naamalle iski se, että paikalla oli jo melko mukavasti väkeä. Väentungoksessa fiksuin teko on dumpata kaikki ylimääräinen jonnekin, joten kassillinen hyllystä poistettua mangaa siirtyi Kupolin mangakirppikselle. Kiitos kaikille jotka ostitte Samurai Deeper Kyoa ja englanninkielistä Fullmetal Alchemistia ja kai siellä joitain muitakin laatuteoksia oli…

Mangakirppis oli kuitenkin vain nopea visiitti, sillä coneihin tullaan kahdesta syystä: nätit tytyt ja timantinkova puheohjelma.

Ensimmäiseksi ohjelmaksi valikoitui vanhojen setien setti ”Kodittomana avaruudessa”, jossa Mikko ”Lmmz” Lammi, Jussi Nikander ja Pekka ”Sandi” Wallendahl kommentoivat scifi-animea kautta aikain Lmmzin johdolla. Ohjelma oli sinällään ihan OK ja herroilla pysyi sana hallussa, kuten näin kokeneilta kavereilta saattoi olettaakin. Pienimuotoinen ongelma oli kuitenkin se, että kun esityksessä vain kommentoitiin eri aikakausien sarjoja ja sitä, miten scifianime on kehittynyt samaan tahtiin kun ihmisen ymmärrys avaruudesta on kehittynyt, keskityttiin ohjelmassa ehkä vähän liikaa niihin aikakautensa tunnetuimpiin animesarjoihin.

OK, tämä oli sinällään ymmärrettävä valinta, mutta olisi ollut ehkä kiva tietää, mitä tuntemattomampia helmiä aikakaudella olisi ollut tarjottavana. Samoin jäi vähän epäselväksi se, mitä ohjelmalla haluttiin ylipäätään sanoa. Kokonaisuudessaan ohjelma jätti vähän ristiriitaisia tunteita: toisaalta panelisteilla oli asiasta selvästi valtavasti tietoa, mutta sen hyödyntäminen jäi nyt vähän irralliseksi. Onneksi hymynkare käväisi huulillani pariinkin otteeseen, joten ainakin oli hauskaa! Erityiskiitos siitä, että nostitte minut esille telaketjufeminismin edustajana, olen siitä ylpeä!

Setäohjelman jälkeen menin katsastamaan Mikael ”Väiski” Paanasen Super Robot Wars -esittelyluentoa. Tämä mecha-crossover-pelisarja on kiinnostanut minua jo useamman vuoden, mutten ole kuitenkaan vaivautunut ottamaan siitä selvää ollenkaan. Valitettavasti heti ohjelman alussa tuli tekniikkaongelma: läppärin äänet eivät kuuluneet, vaikka olisi pitänyt. Tilanteen ratkaisemiseen taas meni noin 10 minuuttia, kun salivänkäri oli jostain syystä paennut paikalta eikä ketään tavoitettu heti mistään. Onneksi paikalle saatiin vihdoin tekniikkaihminen ja äänet kuuluviin.

Mitä itse ohjelmaan tulee, se oli… kattava. Ainakin näin pelisarjaa tuntemattoman näkökulmasta pelisarjan idea tuli selville oikein hyvin, pelimekaniikat ehkä jopa liiankin yksityiskohtaisesti. Kokonaisuus tuntuikin välillä jäävän lapsipuolen asemaan yksityiskohtavyörytyksen alle. Erittäin positiivista oli kuitenkin huomata, että itse esitys oli laadittu hyvin ja mikä tärkeintä, Väiski selvästi diggasi pelisarjasta koko sydämellään. Mikään ei ole niin kamalaa kuin aiheeseensa välinpitämättömästi suhtautuva esiintyjä. Väiski onkin hyvin mahdollisesti lähivuosien yksi kovimpia esiintyjiä, kunhan vain saa vähän kokemusta alleen ja oppii ottamaan vähän rennommin.

Super Robot Warsin jälkeen käytiin kavereiden kanssa syömässä ravintola Roastissa, joka vaikutti näin joskus chiliä popsivan miehen silmin ihan hyvältä paikalta, varsinkin kun ruokalistojen kannessa komeilivat Poppamiehen logot. Nyt chiliurheilu sai kuitenkin jäädä toiseen kertaan, sillä takaisin oli kiire. Tai siis meinasi olla. Ruokien saamisessa kesti sen verran kauan, ettemme millään olisi ehtineet takaisin viideksi Sailor Moon -ohjelma Planet Soldiers of Loveen, jota ainakin Bubu-osapuoli olisi tahtonut mennä katsomaan. Burgerinsyönnissä ei kuitenkaan hätiköidä, joten rouva päätti kylmänviileästi skipata ohjelman.

Kun skippaamispäätös oli tehty, kiire katosi ja seuraavaksi ohjelmaksemme valikoituikin ”Japanin uudet animestudiot värikuvin”, pitäjänä Valtteri ”Tounis” Strömsholm (Twitter tässä). Itse en yleensä jaksa perehtyä siihen, mikä studio tekee mitäkin, koska olen laiska paska ja joka tapauksessa itse teos ratkaisee. Onneksi minun ei edes tarvitse ottaa studioista selvää, kun Tounis voi sen minulle kertoa! Valtteri on parissa vuodessa kehittynyt ohjelmanpitäjä huimasti ja on puhujana selvästi tämän hetken kärkikaartia, vaikka tällä onkin välillä Vääriä Mielipiteitä. Esitys eteni määrätietoisesti ja jokaisen studion vahvuudet ja erityispiirteet tulivat selviksi. Siitä on paha mennä parantamaan, eli hyvää työtä!

Touniksen setin loputtua suuntasimme majoittajalle (jonka Kaoru Mori -ihkutuksesta Johanna kertoo enemmän) sekä nauttimaan pari etanolipitoista juomaa läheisessä ravitsemusliikkeessä, mihin lauantai päättyikin. Virallisia iltabileitä ei siis tullut katsastettua, joten niistä ei ole paljoa sanottavaa. Ilmeisesti olivat kuitenkin onnistuneet kekkerit.

Yleisellä tasolla oli erittäin hienoa havaita, että Traconin ohjelmatarjonta on kehittynyt paljon. Pariinkin kertaan tuli se ongelma, että useammassa salissa oli kiinnostavaa ohjelmaa samaan aikaan ja valinnan vaikeus raastoi sydämestä pientä raastetta. Tämä on kuitenkin yksi niitä ongelmia, mitä coneissa mielellään saisikin olla, sillä runsaudenpula on merkki siitä, että asioita tehdään oikein!

Ainoa varsinainen heikkous, mikä tuli vastaan, oli jo em. tekniikkasäätö. Useissa ohjelmissa tuntui nimittäin olevan ainakin pientä häikkää. Milloin video ei näkynyt koneesta puuttuvan koodekin takia tai ääni ei kuulunut. Vielä kiusallisempaa oli, että usein ongelmien sattumishetkellä paikalla ei ollut conin puolesta ketään, joka olisi osannut tilanteessa auttaa. En tiedä, oliko esiintyjille jaettu tekniikkaihmisten hotline-numero tms. josta apua olisi saanut, mutta ainakaan kukaan ei tuntunut sellaista tietävän. Tässä lienisi siis kehittämisen paikka. Lieventävänä asianhaarana oli toki se, että ongelmat saatiin loppujen lopuksi kuitenkin ratkaistua.

Yleisesti Tracon on selvästi kehittynyt, mikä on tietysti plussaa. Itse en näin kävijän näkökulmasta huomannut oikeastaan yhtään varsinaista ongelmaa, tekniikkaongelmat poislukien. Tampere-talo on edelleen erittäin hyvä paikka conille eikä se tukkeudu oikein millään. Nyt ensimmäistä kertaa huomasi, että ihmisiä on oikeasti paljon. Tracon tosin juuri julkisti, että paikalla oli 4805 uniikkia kävijää, joten ei ihmekään, että tunnelma alkoi välillä tiivistyä. Tällä kertaahan suuri osa kävijöistä oli koko ajan sisällä, varsinkin lauantaina vallinneen Desusään (TM) ansiosta.

Onkin hyvin mahdollista ja jopa todennäköistä, että Tracon ottaa paikan Suomen suurimpana conina, nyt kun Finnconin ja Animeconin epäpyhä allianssi on hajoitettu. Ilolla voin todeta, että Traconilla on siihen huomattavasti paremmat eväät kuin mitä FCAC:lla koskaan oli.

Kuukausi: syyskuu 2012

KUNINGAS ON PALANNUT JA HÄNEN NIMENSÄ ON AKITO

Kiihotettu maailma

Tracon: sunnuntai

Tracon 2012: lauantai

Viimeisimmät blogaukset

Avaruuslipat – web novel

Arkistot

Kategoriat