Kategoria: Ensivaikutelmat (Page 3 of 4)

Suomessa julkaistaan nykysin niin paljon hyviä tai vähintään mukiinmeneviä mangasarjoja, että olen siirtynyt lähes täysin suosimaan suomalaista ja jättänyt importmangojen oston niille, joiden mielestä suomen kieli ei krääh yäk hyi sovi mangaan niinku. Lienee sopiva väli tehdä jonkinlaista välitilinpäätöstä mangahyllyn alati kasvaessa suomenkielisillä nimikkeillä…

Hirviöprinsessa Hime, osat 2-10

Arvostelin ykkösosan aikoinaan ja meno tässä sarjassa ei ole siitä juurikaan muuttunut: kauhua, moottorisahoja, välillä fanipalvelua ja lisää moottorisahoja. Himessä on aina silloin tällöin jotain jatkuvaa juonentynkää, mutta yleisesti ottaen sarja on edelleen episodipohjaista splätterkauhupelleilyä. Himen ja kumppanien seikkailut eivät kymmenessäkään osassa tarjoa mitään eeppistä juonta, liikuttavia kohtauksia tai suuremmin hahmonkehitystäkään.

Jos antaisin arvosanoja, tämä manga olisi hyvin vaikea arvottaa. Toisaalta sarja on hyvin yhdentekevä; se ei anna minulle ajattelemisen aihetta tai kerro järisyttäviä ihmiskohtaloita. Okei, Hiro kasvaa sarjan edetessä hiukan ja lukijalle selviää joitain yksityiskohtia siitä, minkä tai kenen prinsessa Hime oikeastaan on, mutta mistään jatkuvasta juonesta ei voi vielä osan 10 kohdallakaan puhua. Taide on ihan nättiä, ei mitenkään erityistä, mutta ajaa asiansa (vaikkakin osassa 10 oli kummallisia nuudeli-ihmisiä ja muita anatomiafaileja, toivottavasti se ei jatku!). Kaikki on keskinkertaista, mutta armottoman viihdyttävää. Jos haluan nollata aivojani 20 minuuttia ja rehellisesti pitää hauskaa mangan parissa, tartun uusimpaan himepokkariin katsoakseni, mitkä örkkimörkit saavat tällä kertaa turpaan Himeltä, Rizalta, Reiri-neidiltä ja Hirolta!

Black Lagoon, osat 1-3

Kasvoin aikoinaan Bondien, Die Hardien, Terminaattoreiden ja muiden äksönleffojen parissa (äitini suosikkielokuvia), enkä ole vieläkään oppinut täysin sivistyneeksi niin, että lukisin vain taidehomomangaa ja muuta fiksuilua. Hirviöprinsessa Hime on kenties sitä juusto-osastoa suomenkielisestä äksönseinenmangasta, mutta Black Lagoon onkin sitten täyttä rautaa. Sarjaa on hehkutettu niin lehdistössä kuin forumikeskusteluissakin, eikä turhaan: täyttää toimintaa ilman suvantoja ja KOVAA MENOA!!!!!! riittää. Sarja siis seuraa salakuljetus/kuriiri/palkkasoturiryhmän törmäilyjä Kaakkois-Aasian vesillä: on torpedoja, mafiaa ja kiinalaisia eukkoja, maustettuna psykoottisilla loleilla. Mikäs sen parempaa.

Sen lisäksi, että Black Lagoonissa on asenne ja räimistely kohdillaan, sarjassa on pari seikkaa, jotka saavat juuri minut pitämään siitä vieläkin enemmän. Minusta on mukavaa vaihteeksi lukea mangaa, joka ei sijoitu Japaniin ja jonka kaikki päähenkilöt eivät ole japanilaisia. Toinen seikka on sarjan päähenkilö Rock, joka siis ajautuu ensimmäisessä luvussa salarymanin arjesta mukaan sekalaiseen lain kouran ulottumattomissa pyörivään kuriirijengiin. Rock ei ole kasvanut pyssynheilutusympäristössä koko ikäänsä ja on helppo kuitata jonkinlaiseksi nössöpäähenkilöksi, mutta siitä ei ole kyse. Rock edustaa taas sitä minun niin kovasti ihkuttamaani hahmotyyppiä, nimittäin sankaria, joka ei tartu aseeseen vaan voittaa neuvottelemalla, ja on silti ihan helvetin kova jätkä!

Ja pitää sekin vielä mainita, vaikka muut ovat ehtineet hehkuttamaan tätäkin ennen minua: suomennos on ihan huippu. Suomen kielestä eivät kirosanat ja alatyylisydet ihan heti lopu, ja luovuutta on käytetty käännöksessä yllin kyllin. Kahta samaa soimausta ei yhden pokkarin sivuilta löydä.

Pitchi Pitchi Pitch, osa 1

Ja sitten spektrin aivan toiselle laidalle! Olen taikatyttömaanikko ja oli sarja sitten kuinka tuubaa tahansa, siihen on tutustuttava, jos siinä on henshineitä ja esimurrosikäisiä tyttöjä. Mermaid Melody Pitchi Pitchi Pitch ei ole mikään poikkeus, katsoin mangan pohjalta tehtyä animesarjaa jonkun verran, kunnes luovutin sen sisältämän aivan kamalan musiikin edessä. Pro tip: jos taikatytöt voittavat pahikset laulamalla, kannattaa 1) palkata seiyuita, jotka osaavat laulaa 2) säveltää mukiinmenevät biisit. Kumpikaan pointti ei ollut tullut kyseisen animen tekijöille mieleen.

Anime oli siis kuraa, mutta suhtauduin melko avarakatseisesti mangaversioon – siinä ei sentään ole ääntä. Manga olikin huomattavsti neutraalimpi tapaus. Ensimmäinen osa meni juonen puolesta taikatyttösarjojen peruslatua pitkin, joten siitä ei vielä osaa sanoa oikein mitään: monet erinomaisetkin taikatyttösarjat kulkevat paljon tallattuja polkuja muutaman ensimmäisen osan verran. Taide oli kuitenkin erittäin nättiä, selkeää ja sopivan suurisilmäistä, eikä kukaan hahmoistakaan ollut äärirasittava, tosin ei kyllä erityisen mieleenpainuvakaan. Pokkarin painolaadussakaan ei ollut moittimista, toisin kuin vaikka saman kustantamon Alice 19thin laadussa (ihan kamalaa rasterisotkua, tästä myöhemmin lisää!)… joten enköhän osta toisenkin osan. Pitchi Pitch laibu sutaato!

Kesän aikana lukuisilla junamatkoilla ja aikaa tappaessa on tullut lueskeltua taas jos jonkinlaista mangaa. Mitään yhtenäistä teemaa en näille sarjoille edes yritä keksiä, mutta tungen arvosteluni silti samaan postaukseen noin niinkuin kätevyyden vuoksi vaikka.

Sayonara Zetsubou Sensei, luettu osat 1-2 (engl.)

Olen ollut Kohji Kumetan fani jo usemman vuoden, jäin nimittäin koukkuun tämän edelliseen mangaan Katte ni Kaizou. Jokin äijän mustaakin mustemmassa huumorissa iskee minuun ja saa minut naureskelemaan jopa ääneen lukiessani, mikä on hyvin harvinaista. Pidän myös Kumetan piirrostyylistä: se on selkeä, hyvin yksinkertainen ja pelkistetty, mutta silti kaikki hahmot on tunnistettavissa erikseen ja ilmaisussa on tyyliä.

Sayonara Zetsubou Sensei on hieman kuin Don Rosan ankkatarinat: täynnä pientäkin pienempää piperrystä, puhuvia päitä ja sisältää noin miljoona sivuvitsiä ja pikkuläppää piilotettuna paneeleihin. Se tekee mangasta melko raskaslukuisen erityisesti, koska Sayonara Zetsubou Sensei perustuu hyvin pitkälti dialogiin; se ei ole erityisen visuaalinen manga. Vielä kun ottaa huomioon, miten monet vitsit tarvitsevat selityksen (löytyy takaosan monisivuisesta liitteestä), jos ei ole todella perehtynyt Japanin kulttuuriin, huumori ei avaudu kovin helposti. SZS ei sovellu niille, jotka etsivät jotain helppolukuista huumorimangaa.

Unohdin kertoa juonesta tai alkuasetelmasta mitään. Tarinan pitäisi olla kaikille otakuille jo melko tuttu, onhan SZS:n animeveriosta spawnannut useampi makrokin, mutta kertauksen vuoksi: Itoshiki Nozomu on opettaja, joka näkee kaiken mahdollisimman negatiivisessa valossa. Hän saa opetettavakseen luokan täynnä sekopäistäkin sekopäisempiä oppilaita, joiden joukossa on mm. maailman positiivisin tyttö. Mitään jatkuvaa juonta mangassa ei ole, vaan jokainen kappale ottaa käsiteltäväkseen jonkin yhteiskunnan kummallisuuden ja pohtii ja vääntää ja kääntää sitä absurdiuteen asti. Nasevaa ja mustaa sosiaalista satiiria siis.

Meikkikeiju (luettu se ainokainen osa 1)

Yllättävää kyllä, tämä on suosikkiteokseni Haruka Fukushimalta. Fukushima ei minusta edusta mitään shoujomangan terävintä kärkeä. Kyllähän hänen ihmissuhdesekoilujaan nyt lukee, mutta Orange Planet ja Cherry Juice tuntuivat vähän meh-kamalta ja jo nähdyn toistolta varsinkin, koska ennen niitä luin jo Pika-aikuisen englanniksi. Meikkikeiju ei edes yritä olla mitään hienoa tai kertoa mitään syvällistä sanomaa, mutta sen lyhyys on myös sen valtti. Rasittavaa ”tykkäänentykkää” soutaahuopaamista ei tarvitse katsella useampaa osaa ja tässä hahmot jopa erottaa toisistaan heti ensimmäisestä sivusta alkaen, toisin kuin muissa Fukushiman tarinoissa. Piirrostyyli on edelleen nättiä ja suurisilmäistä ja varsinkin itse meikkikeiju Ailla on kiva hahmodesign. Tuskin tätä uudestaan tulee luettua, mutta junalukemistona ihan jees.

Naruto, luettu osat 2-18

Olen auttamatta myöhässä tästä  junasta. En juurikaan lue shounensarjoja, mutta Kuuti ostelee niitä mangahyllyymme ja päätin sitten tutustua tähän shounenin merkkipaaluun ja cosplayskenen syöpään useita vuosia muuta skeneä myöhässä. Ensimmäisestä osasta puhuin jo joskus aikoja sitten, mutta varsinaisesti mangahan tietenkin pääsee vauhtiin vasta useita osia myöhemmin. Chuunin exam arc oli puiseva ja uskomattoman tylsä ja olin jo heittämässä kirjat jorpakkoon odotellessani tylsien taisteluiden loppumista. Taistelut kun eivät minusta ole mielenkiintoisia ellei niissä ole jotain muutakin takana kuin taistelua taistelun vuoksi, ja tällaiset tournament arcit yleensä eivät ole kovin mieltäylentävää seurattavaa – laaja juoni puuttuu. Mukana on liuta uusia hahmoja, joihin ei ole vielä mitään sidettä, ja siksi heidän kohtalonsa eivät kiinnosta: ei minua mitkään vastaesitellyt Hyuugat kiinnosta, Narutoahan minä tässä olen monta osaa seurannut!!! Lisää keltatukkaista ninjaa plox!!!!

Mutta sitten yhtäkkiä tästä mangasta tuli kuin tulikin jotain, useiden tylsien taisteluiden jälkeen. Pakko se on myöntää hampaita kiristellen ja elitistileiman menettämisen uhallakin, minä pidän Narutosta. Lähes itkeä tirauttelin Sarutobin heittäessä veivinsä ja Naruton tapellessa Gaaran kanssa, niin noloa kuin se onkin myöntää.

Naruto on varmaan saanut niin suuren suosion siksi, että se on hyvin helppolukuinen ja selkeä manga, joka kuitenkin onnistuu koskettamaan ja herättämään tunteita. Taistelut on selkeästi piirretty, hahmot erottaa toisistaan ja vaikka hahmosuunnittelu tai ruutujen asettelu eivät olekaan kovin mielikuvituksellisia, ne ovat toimivia. Luen yhden narutopokkarin vartissa; yhteen osaan SZS:aa minulla menee suunnilleen tunnin verran. On selkeää, että tällainen helpohko viihteellinen manga saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön kuin jokin ”fiksu” vaikealukuinen satiiri, nyt kun vertailemaan aloitettiin. Narutolla on ehkä nykyään liiankin huono maine sen järkyttävän ison ja pellen fandomin takia, mutta ei se alkuperäisteoksen meriittejä vähennä.

Animeconin jälkeen on käyty jos jonkinlaista keskustelua – minulla ei ole tähän soppaan enää mitään lisättävää, muut ovat jo maininneet samat asiat kuin mitä itse olisin sanonut. Hieno homma, jos coneja saadaan muutettua hieman erilaiseen suuntaan, mutta hienointa käydyssä keskustelussa on ollut se, että viimeinkin asioista on puhuttu täysin avoimesti niin, että koko animefandom on ollut pohdinnassa mukana, ei mitään setien kuppikuntia tai galtsussa valittamista, vaan kunnollista dialogia. Hienoa animistit, uskon teihin jälleen!

Animeharrastuksessa tärkein juttu pitäisi (?) kuitenkin olla itse asia, japanilainen sarjakuva ja sen pohjalta tehdyt animaatiot, eikä mikään metafanitus kuten conien järjestäminen tai cosplay. Siispä jaan tällä kertaa mielipiteeni muutamasta mangapokkarista, jotka olen viime aikoina kahlannut läpi. Kaikki ovat sarjojensa ykkösosia, mutta muuten tälle nipulle ei yhteneväistä tekijää juuri löydykään.

Fairy Cube, luettu osa 1

Kaori Yuki on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista shoujomangakoista; hänen goottityyliset kiellettyjä suhteita pursuilevat sarjansa ovat melkoisen suosittuja. Luin joskus Angel Sanctuarya, mutta se jäi sitten kesken, koska en pidä enkeleistä enkä goottiestetiikasta kovin paljon. Sen sijaan pidän keijuista, joten ostin tämän pokkarin jo ihan sillä perusteella. Vampyyrit, ihmissudet, kaikki muut taruolennot tuntuvat esiintyvän lähes joka toisessa mangassa, mutta keijuja ja merenneitoja on huomattavasti vaikeampi löytää. Mikä huutava vääryys! Kaori Yukin keijutarina keijuja näkevästä Ianista perustuu kelttimytologiaan, mutta tummemmat teemat ovat ja pysyvät; keiju Ainsel pukeutuu viehättävän paljastaviin pseudogoottilolitamekkoihin ja estetiikka on muutenkin vahvasti läsnä.

Fairy Cube on tyypillistä Kaori Yukia tiivistettynä, kauhuangstifantasiaa teini-ikäisille tytöille. Huuruinen tarina kielletyistä suhteista, isästä, joka haluaa polttaa poikansa selän palovammoille jottei tämä pääse karkuun keijujen luo, keijuista, jotka tappavat ihmisisäntänsä, kadonneista äideistä, vähintään maailmanvalloitusta suunnittevista sivupersoonista, koulujengeistä ja ties mistä on niin täyteen ahdettu ja joka tavalla överiksi vetävä, ettei siitä voi kuin pitää. Yhdessä osassa päähenkilö ehtii kuolla, käydä keijujen maailmassa, hankkia itselleen uuden ruumiin, tutustua tämän ruumiin elämään, draamailla koulussa, potea huonoa suhteita vanhempiin ja kuumotella vielä hyväksikäytettyä lapsuudenystäväänsäkin. Kaiken tämän tunkeminen yhteen mangapokkariin on jo melko hyvin, mutta vielä paremmaksi tarinan tekee se, ettei ruutujako tai rytmitys ole millään lailla sekava. Fairy Cubessa tapahtuu paljon ja siitä pysyy vielä kärryilläkin. Taiteestakaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka Fairy Cube ei ehkä olekaan piirustusten puolesta sitä kaikkein parasta Kaori Yukia, on manga silti nätti. Koska sarja on vain kolmeosainen, sen hankkimista kannattaa harkita, vaikkei Kaori Yuki muuten iskisikään, on tämä sen verran mielenkiintoista menoa.

Hirviöprinsessa Hime, luettu osa 1 (suom.)

Yasunori Mitsunagan häpeilemätön goottigorelulzfestari on saanut ehkä liiankin negatiivista arvostelua osakseen. Tämä sarja pitää ottaa sellaisena, miksi se on tarkoitettu: hei, ei kai kukaan oikeasti oleta, että moottorisahaa heiluttelevasta, hirviöitä teurastavasta goottilolitatytsystä kertova manga on täysin tosissaan? Jos pääsee siitä yli, että tämä sarja on kertakaikkisen hoopo ja kliseinenkin (tarkoituksella?) ja kytkee aivonsa asentoon nolla, tästä on helppo nauttia. Hirviöprinsessa Hime on selkeästi, joskin ehkä geneerisellä tyylillä piirretty, mikä höttöisen juonen kanssa tarkoittaa sitä, että lukaisin kirjan noin kymmenessä minuutissa. Sarja on b-luokan viihdettä eikä juuri muuksi muutu – eri asia on, miten siihen suhtautuu. Kaikkea ei ole tarkoitettukaan Suureksi Taiteeksi.

Tarina menee siis jotenkin näin: Hime on goottilolivaatteisiin pukeutuva tyttö, jolla on lolirobottimeido ja kartano. Lisätään tarinaan Hiro, joka jää auton alle ja kuolee, kunnes Hime elvyttää hänet verellään ja tekee hänestä näin puolikuolemattoman palvelijansa, sillä Hime on ”hirviöprinsessa” – hän hallitsee hirviöitä ja omistaa muutaman kätevän kyvyn, kuten elvyttämisen verellään. Hiroa on nyt melkein mahdoton tappaa, vaikka hänen mahansa vetäisi auki moottorisahalla, mikä on loppumaton gorekomedian lähde. Hime joutuu taistelemaan erilaisia montereita vastaan, mikä on loppumaton goren ja taistelukohtauksien lähde. Toisaalta Hiron pitää saada Himen verta säännöllisin väliajoin tai hän voi kuolla, mikä on jonkinasteisen hyvin köyhän romanssin esiasteen lähde. Paljon muuta tästä sarjasta ei ainakaan vielä voi sanoa. Jos tykkäsit Shaun of the Deadista, tykkäät varmaan tästäkin.

Andromeda Stories, luettu osa 1

Tämä Keiko Takemiyan ja Ryu Mitsusen (jos kumpikaan nimi ei sano mitään, häpeä!) yhteistyö on toinen Keiko Takemiyan manga, joka julkaistaan länsimaissa – elättelen salaisia toveita siitä, että se Kaze to Ki no Utakin tulee sieltä vielä joskus. Moto Hagiota länsijulkaisuna olisi myös aika unelmien täyttymys, mutta nyt eksyn aiheesta. Andromeda Stories on scififantasiaa, joka sijoittuu Astria-planeetalle yllätys yllätys, Andromedan galaksissa. Cosmoralian prinssi Ithaca on menossa naimisiin Aodoyan ihanan prinsessa Lilian kanssa; tämä kaksi valtakuntaa yhdistävä liitto on tähtienkin mukaan suosiollinen. Ihan kaikki ei kuitenkaan mene kuten suunniteltua, sillä avaruudesta saapuu valloittajien joukko mielenhallintaan kykenevien robottien muodossa. Onneksi planeetalla on joitain harvoja, jotka tievät mistä on kysymys; Lilian veli prinssi Milan ymmärtää jonkin olevan pahasti pielessä ja lisänä on mystinen soturi Il, joka tuntuu tietävän asioista enemmän kuin kukaan muu.

Moni sarjan teema – ihminen vastaan kone, psyykkiset voimat, korruptoitunut hallinto – on tuttuja jo Keiko-sensein tätä edeltävästä mangasta To Terra; Andromeda Stories on kuitenkin yllättävän leppoisaa Takemiyaa. Minä yhdistän Keiko Takemiyaan aina valtavat tunteet, angstin ja lukijalle asti välittyvän tunteen siitä, että sydän pusertuu kasaan, maailma on hirveä paikka ja kaikki on huonosti. Kaze to Ki no Utan loppu on kuulemma saanut aikaan monelle melkoisia masennuskausia ja To Terran animesovitus on tähän päivään asti ainoa animesarja, joka on saanut minut itkemään. Andromeda Storiesista ei kuitenkaan, ehkä Ryu Mitsusen vaikutuksesta, löydy NIIN suuria tunteita. Toki Andromeda Stories on kertakaikkiaan kelpo manga; hienoa on seurata prinssi Ithacan muutosta lempästä prinssistä kovaotteiseksi kuninkaaksi ja hänen vaimoaan Liliaa, joka painii ristiriitaisten tunteidensa kanssa – onko tuo se mies, jota hän rakasti? Hahmoja ja tapahtumia on paljon, mutta tarina ei tunnu harppovalta. Aina on aikaa hienolle kuvalle ympäristöstä tai huoneesta, jossa oleskellaan.

Ai niin, pitää se varmaan mainita, vaikka kuvat kertovatkin enemmän kuin tuhat sanaa. Andromeda Stories on mangaa 80-luvun alusta ja myös näyttää siltä. Minun silmääni taide on hienoa, yksityiskohtaista ja tyylikästä, mutta jos vanha mangatyyli ei iske, niin sitten ei tämäkään taide. 2000-luvun tavaraan tottuneelle se ainakin vaatii pienen totuttelun.