Kotikaupungin conit ovat aina mukavia. Ei tarvitse ajaa minnekään kauas, ja vaatteidenvaihtopaikka ja kaikki tarpeellinen on aina lähellä. Toinen hauska puoli on se, että omaan kotiin majoittuu conien ajaksi aina iso lössi ihmisiä, joiden kanssa voi pitää hauskaa. Pelkäsin pahasti meidän saavan varoituksen, kun asunnossa oli la-su yönä PARTY HARD menossa jo toista yötä putkeen joskus kello neljä aamuyöstä, mutta kukaan ei tullut valittamaan! Jes.
Itse con toi mieleen ristiriitaisia tunteita. Ensinnäkin koulussani (kyllä, yliopisto on koulu) pyöri niin erilaisia ihmisiä kuin yleensä, että paikkaa oli melkein vaikea mieltää samaksi. Toisaalta Arcanumin kakkoskerroksessa odotteleva vetokaappini, työpöytäni ja keskeneräinen graduni ahdisti pikkuisen jo pelkästään olemalla fyysisesti liian lähellä. :D
Olin jo kauan sitten suhtautunut Animeconiin lähinnä hengausconina. Lopulta kävin katsomassa yllättävänkin monta ohjelmaa. Finnconin puolelle kauppakorkeaan uskaltauduin vasta sunnuntaina kuuntelemaan ankkasarjakuvajuttuja, koska perinteisesti spefityypit eivät katsele animetyyppejä kovin suopein silmin. Onnistuin vielä olemaan Nolo, kun kännykkäni soi ohjelman loppumetreillä… puolustuksekseni kännykkä oli äänettömällä suurimman osan ohjelmaa ja laitoin äänet päälle vasta, kun luulin ohjelman jo loppuneen! Unelmoiden läpi elämän -sarjiksen teemojen ja tyylin läpikatselmus oli minusta oikein hyvä, enkä vilkuillut kelloa kertaakaan. Toivottavasti ensi vuonna ehdin taas useampaan Finnconin puolen ohjelmaan, kun tapahtumat ovat taas erillään.
Animepuolelta katsoin lähinnä kaverien ohjelmat. Madun Haruhi-vääntö oli erittäin hyvin valmisteltu ja esitetty. Pahoittelen, jos eturivin köörimme häiritsi huuteluillaan muuta yleisöä – yöunta oli tuossa vaiheessa takana hyvin vähän (itselläni yhteensä 7 h koko viikonlopulta) ja olimme hieman hyperaktiivisia. Animecon houkuttelee vanhoista animejääristäkin esiin sen 13-vuotiaan ihqteinin! Tosiaan, myös Anan kapitalistiluento conjärkkäämisestä oli tosiaan oikein hyvä ja varsinkin hauskat slaidit tosiaan toimivat.
Animeconin perilliset -paneelille oli varattu aivan liian vähän aikaa, eikä keskustelu koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin. Lisäksi paneelin pitäjä olisi voinut keskeyttää panelistit useammin. Kolmen minuutin puheenvuorot 45 minuutin paneelissa ovat jo lähestulkoon röyhkeää narsismia. Aika ei riitä pitkiin monologeihin, ja paneelien annin muutenkin tulisi olla keskustelussa ja väittelyssä, ei yksinpuhelussa.
Tapahtuman järjestelyt olivat kyseenalaiset monelta osin. En viitsi enää liittyä valituskuoroon sen yksityiskohtaisemmin ja listata jokaista epäkohtaa, koska Anikissa on jo neljä sivua ei-niin-ylistäviä mielipiteitä ja omani olisivat vain samansuuntaiset. Listaan omasta mielestäni ärsyttävimmät asiat, eli ohjelmasalien uudelleen nimeäminen, copslaypukuhuoneiden varustelu sekä narikan ja infon organisointi. Ohjelmasalien teemanimeäminen oli varmasti hyvä ajatus teoriassa, mutta teki lähes mahdottomaksi oppaana toimimisen ulkopaikkakuntalaisille. Minä tiedän, missä on PUB 1, mutta ei mitään hajua mistään Kitsunesta tai Tanukista. Cosplaypukuhuoneissa ei ollut hakaneuloja, jesaria, silityslautaa, MITÄÄN, mikä oli ikävä yllätys su-aamuna kun kotoa piti lähteä kiireellä ja asu vain puoliksi päällä. Narikka oli auttamattoman hidas, koska vuorossa oli naurettavan vähän työntekijöitä. Ilmeisesti vänkäreitä jätti saapumatta todella paljon, minkä työvoimavastaava olisi voinut estää. Desuconissa vänkärien tulo varmistetaan vielä conia edeltävällä viikolla, jotta yllättäviltä perumisilta vältyttäisiin, ja perumisia voidaan paikata yleisvänkäreillä, jotka ovat olemassa yllättävien nakkien hoitoa varten.
Olen aikaisemmin istunut Turun Animeseuran hallituksessakin ja paikkakuntalainen kun olen, herää kysymys, miksi en itse ollut auttamassa mitenkään. Desucon vie tietysti aikaa ja aika roimastikin, mutta syy on silti toisaalla kuin Desussa. Animecon järjestettiin livekokouksin, joita olen oppinut inhoamaan. Kokoukset kun tuntuvat vievän aikaa itse asioiden tekemiseltä. Desuconia tehdessä asiat vain tehdään – työvoimavastaavana minulla on lähes yksinvaltainen oikeus päättää kaikesta työvoimaa koskevasta. En enää Desuconin jälkeen jaksa järjestämiskulttuuria, jossa kaikesta pitää vatvoa erikseen. Jo Desuconia järjestävän KCS:n virallinen ja pakollinen irl-kokous (kerran vuodessa) lauantai-iltana oli tylsistyttää minut pahasti.
Conin laatu ja järjestelykiemurat sikseen, viikonloppuni oli todella hauska. Se ei niinkään johtunut itse tapahtumasta, vaan ihmisistä. Tuli juteltua ja hengattua monien kanssa, joita ei muuten niin usein näe. Minulla oli melkeinpä vaikeuksia ehtiä viettää aikaa kaikkien kanssa! Sain myös viimein Star Driver -cossini niskaan, keskeneräisenä toki ja posettamisen harjoittelukin jäi välistä, hups. Vasenkätisenä vedin vahingossa Kiraboshia vasemmalla kädellä koko viikonlopun… kiitos kaikille, jotka tulivat juttelemaan sarjasta kanssani, olette parhaita!
Ensinnäkin tämä ulina kusee kaikkien conien muroihin, sillä se antaa kuvan coninjärjestämisestä äärimmäisen raskaana paskaduunina: conia joutuu tekemään itku kurkussa keskellä yötä, kun deadlinet paukkuvat, kumppani uhkaa erolla ja kouluun ja töihin pitäisi aamulla mennä ja taivaskin uhkaa tippua niskaan, Afrikan lapset kuolevat ja Hitler. Siellä nämä työn sankarit sitten uurastavat palkatta, jotta kiittämättömät kävijänretaleet tai kyyniset animeblogihuutelijat saisivat inistä siitä, että hakaneuloja ei ollut. 
Kolmanneksi, varsinkin jos olet pääjärjestäjä, tämä kertoo siitä, että teet aivan liikaa, etkä ole delegoinut tarpeeksi. Vaikka pääjärjestäjä vastaa viime kädessä kaikesta, tämän tärkeimpien tehtävien pitäisi olla 1) käskyttää ja ohjeistaa muita, vetää suuria linjoja ja koordinoida vastaavien yhteistoimintaa, 2) valvoa sitä, että muut ovat hoitaneet hommansa asianmukaisesti, 3) motivoida ja kannustaa conin muita järjestäjiä ja valaa näihin uskoa siitä, että homma oikeasti toteutuu.
Neljänneksi, ”yhhyhyy tein ihan hirveästi duunia” on ällöttävää kiitosten kalastelua ja huomiohuorausta. Toki voin myöntää, että housuissa meinaa tulla ahdasta, kun joku kävijä tulee kiittämään miten coni oli paras juttu ikinä ja oli niin kivaa ja sai uusia kavereita ja että kaikki toimi kuin rasvattu ja oli PARASTA IKINÄ!!!!!. Mutta siinäpä se onkin: kävijät kyllä kiittävät, jos he tuntevat siihen olevan aihetta. Sitä ei tarvitse eikä pidä pyytää erikseen. Se tulee kävijöiltä automaattisesti, jos hommat on hoidettu kunnolla. Ja jos ei tule, niin sitten ei tule. Ei kävijöillä ole siihen velvollisuutta.
Desuconin pääjärjestäjänä kolme vuotta toimineena itselleni ei ole kertaakaan tullut vastaan tilannetta, että olisin minusta riippumattomista syistä joutunut säätämään coniasioita keskellä yötä. Kaikki kerrat, kun niin on tapahtunut, se on johtunut täysin omista mokailuistani, unohduksistani tai muista perseilyistäni (yksi kuvattuna ohessa), joista en voi syyttää kuin itseäni. Olisi äärimmäistä vastuun pakoilua syyttää niistä muita järjestäjiä, kävijöistä puhumattakaan.
Tapahtumien ohjelmalistausta katselemalla voisi luulla, että nämä ovat jotain yleisiä Japani-tapahtumia, joissa siistein juttu on animen vihaaminen.
Tässä kohtaa joku conijärkkäri alkaa ulista, että ”mutta kun ne kävijät vaaaaatiiiii että meillä on viisituntinen FFFight, geishaluento ja japanilaisista koulupuvuista kertova luento sekä driftausajopaneeli!” Protip: kävijät voivat vaatia ihan mitä vain. Kyllä minustakin olisi kiva, jos coneissa olisi aina PVC-asuisia stripparihoitsuja esittämässä tankotanssia ja shampanjatarjoilu öljyttyjen bikinimallien järjestämänä, mutta ei conilla ole mitään velvollisuutta tällaiseen. Samoin conilla ei ole myöskään mitään velvollisuutta järjestää jokaista ohjelmanumeroa, mitä kävijät vaativat. Jos lataan oikein kovat piippuun, väitän, että conilla ei myöskään ole mitään velvollisuutta järjestää edes sellaista ohjelmaa, mitä suuri osa kävijöistä vaatii. Eikä sen edes kannata. Kävijät eivät nimittäin tiedä mitä haluavat!
Kyse on kävijöiden kunnioituksesta: tapahtuman tulee olla kävijöidensä arvoinen, sillä oikein toteutettu ohjelma motivoi harrastajia jatkamaan. Animeharrastus on nimittäin kuin parisuhde: alun intohimoisen rakastuneen ja kumppanin virheille sokean kauden jälkeen tulee jakso, jolloin kaikki partnerissa ja animessa tuntuu paskalta: pitikö sen taas jättää vessanpöntön kansi auki, onko tässä taas joku munaton päähenkilöpoika / karkkivärisiä mechoja / isotissinen tyhjäpäämimmi? Jos tapahtumilla ei ole mitään tarjottavaa, animeharrastus loppuu siihen. Sen sijaan oikein toteutettuna hyvä ohjelma avaa silmät sille, että vaikka partnerissa onkin vikoja, tässä on myös hyviä puolia, joita ei ennen huomannut – ja niistä vioistakin voi oppia pitämään ja että se on tavallaan ihan söpöä että toinen kaatoi kaakaot lakanoille, tai että Sunrisen uusimmassa sarjassa on asspull-/deus ex machina -loppu. Ohjelma on avainasemassa, kun animeharrastaja miettii, onko animessa enää mitään hyvää fanituskauden jälkeen.
Rinki on valmis. Kun poikahahmoon samastuminen on suorastaan normaalia eikä millään tavalla paheksuttavaa tai epänormaalia, muidenkin tyttöjen on helppo hypätä mukaan kelkkaan muiden kannustaessa ja rohkaistessa (”ooh olit tosi söpö Cielinä, cossaa sitä uudestaan”). Samalla syntyy kuvio, jossa poikia ei yksinkertaisesti tarvita – jos kaikki romanttis-seksuaalinen huomio saadaan tytöiltä jotka ovat pukeutuneet pojiksi, samalla kun itse on pukeutunut pojaksi, eivät pojat enää mahdu yhtälöön eikä näiden tyttöjen tarvitse seksuaalisuuteensa tutustumiseksi koskaan mieltää poikia tähän kuvioon kuuluviksi. Tässä riittäisi parillekin psykologille ja seksologille tutkittavaa pitkäksi ajaksi.