Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Avautuminen (Page 14 of 20)

Sinisiä mestariteoksia, osa 3 +loppurant

Osat 1, 2.

Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?

Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.

Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.

Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.

Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.

Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.

Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).

Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!

Kadonneen sukupuolen metsästäjät

Tapahtui viime jaksossa: Bakacon julkisti kunniavieraansa. Tämä on Li ”PikminLink” Kovacs, ehkäpä maailman kuuluisin Link-cossaaja. Onnea Bakaconille PikminLinkistä (Ja PikminLinkille onnea Bakaconista)!

Hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että PikminLinkin coniin saamisen taustalla on myös henk. koht. suhteita. Tässä ei toki ole mitään pahaa – samaa taktiikkaa käytimme myös Desuconissa hyvällä menestyksellä, ja mikäli se coninjärjestämistä auttaa, tulee henk. koht. suhteita tietysti pyrkiä hyödyntämään aina kun vain mahdollista (tuppeensahatut lautakasat poislukien).

Siinä, että Bakaconin kunniavieraaksi kutsuttiin kuitenkin PikminLink – tyttö, joka tunnetaan parhaiten siitä, että osaa näyttää pojalta – on kuitenkin jotain hyvin perustavanlaatuista. Kieltämättä on totta, että useat miespuoliset animehahmot ovat sellaisia, että näiden cossaaminen on huomattavasti helpompaa tytölle kuin pojalle ja että tulos on näin myös parempi. Crossplayn suosio Suomessa on silti äärimmäisen hämmentävää. Jos IRC-galleriaan on luottaminen, Animeconin kävijöistä 85% on naispuolisia ja vähän vanhempaankin kansanosaan vetoavassa Desuconissa 79% – mutta cossaajia katsoessa ei siltä tunnu, sillä tyttöjen harjoittamaa crossplayta on niin paljon. Perusargumentti tähän on, että ”kivoja naishahmoja ei löydy” tai ”ruumiinrakenteeni ja kasvonpiirteeni sopivat paremmin poikien cossaamiseen” tai ihan suoraan ”en viihdy hameissa”. Ehh. Ei siinä sikäli mitään, mutta tuntuu, että näin vastaa noin kolme neljäsosaa tytöistä, joka ainakin minusta on järkyttävän suuri määrä. Järkyttävän suuri määrä tyttöjä, jotka samaistuvat ensisijaisesti mieshahmoihin ja vasta toissijaisesti naishahmoihin. Syitä crossauksen ylisuosioon on pohtinut myös mm. Konamin tässä kirjoituksessaan.

Tiedä sitten, onko kyse vain teini-iän epävarmuudesta – varmasti osittain sitäkin, mutta toisaalta väittäisin myös, että animeharrastajapiireissä on myös erittäin suuri määrä sukupuolestaan epävarmoja ihmisiä sekä ihmisiä, jotka ovat varmoja, että näiden sukupuoli on eri kuin mikä se biologisesti on. Transsukupuolisissa ihmisissä ei tietenkään ole mitään vikaa, kuten ei muissakaan seksuaalivähemmistöissä, mutta jotain tässä skenessä täytyy olla, kun pystyn noin viiden sekunnin miettimisajalla luettelemaan ainakin 10 tällaista henkilöä. Vertailun vuoksi en muista tavanneeni kuin pari transsukupuolista ihmistä koko muun elämäni aikana. Niitä, jotka ovat vain sukupuolestaan epävarmoja, on skenessä taas lukematon määrä.

Näillä perusteilla voisin väittää, että animeskenessä täytyy olla jotain sellaista, joka saa seksuaalivähemmistöt esiin kaapeistaan ja ihmiset kyseenalaistamaan sukupuolensa. Tähän vaikuttaa varmasti animeharrastajien erittäin suuri suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan, jolloin ne, jotka muuten pitäisivät seksuaalisuutensa piilossa, uskaltavat olla sitä mitä ovat, mikä on ihan hyvä asia. Osittain asiaan vaikuttaa varmasti myös animessa esiintyvä suvaitsevaisuus seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Asia on saanut osakseen myös akateemista mielenkiintoa esimerkiksi Katja Valaskiven Pokemonin perilliset”-tutkimuksessa sivuilla 15 ja 24. Sivulla 75 on kuitenkin varsinainen pointti:

”Japanilaisen populaarikulttuurin moninaisuus antaa tilaa monenlaisille variaatioille ja arjessa outoina pidetyille näkemyksille ja olemuksille. Harrastajille tärkeää onkin itsensä toteuttaminen ja tilaisuus leikitellä identiteeteillä. Conien keskusteluissa ja luennoilla seksuaalisuuteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät viittaukset ja huulenheitto ovat yleisiä, ja tuottavat yleisössä äänekkäitä reaktioita, mutta asialla on vakavampikin puolensa. Animen ja mangan androgyyniset hahmot laajentavat kahden sukupuolen jyrkkää jakoa loputtomien variaatioiden janaksi, jossa kysymykset seksuaalisuudesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta moninaistuvat ja kevenevä. Samalla syntyy tilaa sukupuolen kyseenalaistamiselle fiktion ulkopuolella. Tracon-tapahtumassa kyselyyn vastanneista yhdeksästäkymmenestä kuudesta yksi ilmoitti sukupuolta kysyttäessä ”selvityksen alla”, mikä lienee melko harvinainen vastaus missä tahansa kyselyssä. Nähdäkseni yllä kuvattu selittää, miksei vastauksen ilmaantuminen lomakkeeseen juuri conissa ole lainkaan sattumaa.”

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että animepiireihin ei ainoastaan valikoidu ihmisiä, jotka ovat transsukupuolisia tai sukupuolestaan epävarmoja, vaan animepiirit nimenomaan saavat tämän muutoksen aikaan. Mutta omasta mielestäni se, että 75% tytöistä olisikin poikia, jotka ovat vain jääneet tytön ruumiiseen vangiksi, on aika paksua. En suostu uskomaan tällaista. Varsinkin, kun 75% pojista animepiireissä ei tällaista mitä ilmeisimminkään tunne.

Lieneekö kyse sitten siitä, että kun naispuoliset animehahmot ovat oikein korostuneen feminiinisiä, seksuaalisuudestaan jo muutenkin epävarmat teinitytöt kokevat ulkonäköpaineita – varsinkin, kun nämä tytöt ovat 90% varmuudella niitä koulun hiljaisia villapaitatyttöhissukoita. Sehän ei ole mitenkään harvinaista, että animeharrastajat eivät ole koulun nokkimisjärjestyksessä sitä ihan ylintä kastia. Ja vaikka ei olisikaan joutunut koulun kanalauman koulukiusaamisen kohteeksi, saattaa tämä villapaitatyttö helposti yhdistää naisellisuuden ja/tai tyttömäisyyden tähän kanalaumaan, mikä sitten tuottaa vastenmielisyyttä huokuvan vastareaktion.

Suomen kansainvälisesti huomiota herättänyt sukupuoliriippumaton HOT HOT HOT COSPLAYERS -top 3 näyttää muuten jotakuinkin tältä (Ja lista on osittain myös todistettavissa: 1, 2):

…nnniiin. Kaikki Suomen kuuluisimmat ja nimenomaan ulkonäöllään positiivista huomiota herättäneet cossaajat ovat miespuolisia. Suomeen ei ainakaan vielä ole päässyt syntymään sellaista cosplay(puoli)julkkistyttöä, joka tunnettaisiin laajalti siitä, että tämä on 1) äärimmäisen kuuma, 2) äärimmäisen hyvä cossaaja ja 3) jonka cosplay-asut olisivat äärimmäisen naisellisia (lue: paljastavia). En sitten tiedä, johtuuko se vain yllä olevista syistä vai suomalaisesta ”no en viitti tehä kun mitä noi muutkin musta ajattelis”-mentaliteetista. Nättejä tyttöjä kun ovat conit pullollaan, eli siitä ei ainakaan pitäisi olla kyse.

Feminismin perusteoksessa ”Toinen sukupuoli” Simone de Beauvoir toteaa naiseuden olevan ”toiseutta”. Tällä Beauvoir tarkoittaa sitä, että ihmisistä puhuttaessa miessukupuoli on oletusarvo; naiseus on tästä poikkeus. Nykyfeministien mukaan tätä todistaa yhä nykyäänkin esim. sanomalehtien kuvatekstit: jos kyseessä on mies, kuvatekstissä saatetaan todeta ”Lääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”, mutta jos kyseessä on nainen, kuvateksti onkin ”Naislääkäri kantoi salkkua auringonpaisteessa”! Naiseus on siis poikkeus säännöstä joka täytyy mainita erikseen. Ottamatta enempää kantaa sukupuolten tasa-arvoisuuteen yhteiskunnassa, ainakin Suomen animepiireissä on tätä nykyä selvä naisten ylivalta, mistä todisteena IRC-gallerian animeyhteisöjen sukupuolitilastot, jotka todellakin ovat 80% – 20% tyttöjen hyväksi.

Mutta jos tytöt omalla käytöksellään näyttävät, että he eivät arvosta sukupuoltaan vaan pukeutuvat aina pojiksi, miksi minunkaan pitäisi sitä arvostaa? Taidan hakea Audini ->.

Pokemon GRIMDARK & RAGEFEST

Uudet Pokémon-pelit Grimdark ja Ragefest ovat täällä! No eivät – mutta kaverin luona käydessäni satuin huomaamaan tämän tyttöystävän japaninkielisen Heart Goldin ja muistin siinä, miten awesomeja Pokémon-pelit ovat. Kotiin palatessa olikin pakko kaivaa jo jokin aika sitten tilaamani Platinum muoveista esiin, iskeä DS:ään ja ruveta pelaamaan. Suomessahan Heart Goldia ja Soul Silveriä ei ole vielä nähty, vaan ne julkaistaan ilmeisesti maaliskuun lopulla (ainakin play.comin lupailee julkaisupäivämääräksi 26. maaliskuuta 2010).

Red wants to fight! FUCK YEAH BRING IT ONPelit ovat aina olleet minulle Pokémonin Se Juttu. Ei ole sattumaa, että Pokémonin GB-/Colosseumin SM-kisat v. 2000 pidettiin minun aloitteestani ja olin myös mukana järjestämässä niitä. Niihin aikoihin tuli myös pidettyä PokéOpisto-nimistä pokemonmatsaussivustoa, joka myös pääsi johonkin Lasten Maailma -lehteen, heh. Jutussa taidettiinkin todeta että ”PokéOpisto kuitenkin eroaa muista sivustoista siinä, että se ei ole mikään tavallinen fanisivu, vaan kovaa faktatietoa ja strategista osaamista sisältävä tietopankki”. PokéOpistoon idea oli tullut Azure Heights Pokémon Laboratorystä – sen foorumi oli aikoinaan kovinta kovaa, nykyään samaa virkaa taitaa hoitaa Smogon University.

NatuNäin pelaajan näkökulmasta Pokémon on todella hämmentävä ilmiö, koska se ei tunnu tietävän mitä se tahtoisi olla. Pelit on suunniteltu kovaa strategista pelaamista varten – kovimmalla tasolla pelaaminen onkin tasapainoilua sen välillä, kuinka monta pistettä vastustaja on pistänyt tietyn pokémonin nopeuteen (ts. ”Saako vastustajan pokemon hyökkäysvuoron ennen minun pokemoniani?”) ja kuinka paljon sen hyökkäykseen (”koska vastustajan pokemon X oli nopeampi kuin pokemonini Y, sen hyökkäysvoima ei voi olla niin suuri että saisi tyrmättyä pokemonini Z kolmella iskulla vaan tarvitsee siihen ainakin 4”). Toisaalta vaikka sen pelimekaniikka kannustaa käyttämään kovimpia löytämiään pokemoneja ja valmentamaan näistä verenhimoisia tappokoneita, peli väittää ihan muuta. TV-sarjassahan on aina opetettu sitä, että ”pokemoneista pitää välittää” ja että pokemonit pitää ”kasvattaa rakkaudella”. Säälimättömänä juristina en ole koskaan ymmärtänyt tätä; peli ei nimittäin kannusta tuollaiseen käytökseen millään tasolla, paitsi yhdellä ”välittämislaskurilla”, Pikachu imettääsmitä kuitenkin pystyy säätämään viemällä pokemoneja pelissä hierontaan ja muuta juttua. Mutta pelillisesti surullisinta on, että tuo pokemonin ”rakkausarvo” ei vaikuta kuin pariin hyökkäykseen, jotka eivät useinkaan ole edes mitenkään erityisen tarpeellisia… Ja nyt myös pelit ovat siirtyneet tähän höpönlöpön saarnaamiseen: Platinumissa tuli vastaan joku mimmi joka saarnasi että ”You shouldn’t judge a pokemon on if it’s weak or strong, because your love is what matters” tjsp. Ei helvetti.

ElectrivireOngelma onkin siinä, että valitettavasti Pokemonia tehdään yhä lapsille, vaikka suuri osa niistä, jotka pelaavat sitä kilpailumielessä, ovat yleensä vähintään lukioikäisiä tai vielä vanhempia – mikä ei toisaalta yllätä, sillä Pokemon vaatii pelillisesti paljon alkuvalmisteluja (tiimin suunnittelua, oikeiden pokemonien pyydystämistä ja jalostamista, oikeiden liikkeiden opettamista, erityistä IV-treeniä…) ja pelissäkin pitää olla huomattavissa määrin strategista ja psykologista silmää (”Aikooko vastustaja vaihtaa pokemonia seuraavalla vuorolla? Jos, niin kannattaisiko minunkin vaihtaa? Vai hyökkäänkö toisella liikkeellä jonka oletan olevan erityisen tehokas seuraavaa pokemonia vastaan?”, ja niin edelleen). Harmi vain, että Rubyssä ja Sapphiressa mukaan tulleet pokemonien luonteet olivat lähinnä potku kilpailupelaajien nivusiin. Ei sikäli, etteivätkö ne toisi strategista syvyyttä, mutta kun pokemonien geenijalostus toimii vieläkin pitkälti arvalla, luonne lisää tähän vielä yhden kertoimen lisää – mikä siis käytännössä tarkoittaa, että käyttökelpoisia pokemoneja tulee harvemmin kuin ennen: vaikka geenit saisikin kohdalleen, väärä luonne voi tehdä pokemonista käyttökelvottoman vähentäessään esim. vähentäessään tämän fyysisestä voimasta 10%. Nintendo onkin seuraavissa peleissä tehnyt myönnytyksiä jalostamisen suhteen – mutta miksi pokemonien geenit eivät voisi periytyä Mendelin sääntöjen mukaan? Miksi luonteeseen ei ole mitään tapaa vaikuttaa? Toisaalta Nintendolla ei ole minkäänlaista insentiiviä ruveta kaavaa muuttamaankaan, koska se toimii eli rahaa virtaa kassaan. Saatanan saatana.

Onneksi Pokemonin fanikulttuuri kuitenkin kukoistaa ja piirtotaitoista porukkaa on vaikka kuinka. Internet-seikkailuiden lomassa on tullut kohdattua vaikka kuinka siistejä taideteoksia, joista ne kaikista synkimmät ja ”realistisimmat” – jos sellaista nyt pokemonin suhteen voi olla olemassakaan – ovat yleensä niitä hienoimpia. Enkä nyt tarkoita mitään Gardevoir-pornoa.

A wild GROUDON appeared!
A wild GROUDON appeared! OH SHI-

Aijoo, Pokémonilla on Bubukuutille sikäli kohtuullisen suuri merkitys, että Kuuti ja Bubu ovat aikoinaan tavanneet erään Pokémon-foorumin miitissä…

Fukushima. #2

Lienee paikallaan, että minä postaan sen vähän analyyttisemmän ja fiksumman jutun Haruka Fukushimasta. Tämä onkin muuten blogin lähes kaksivuotisessa historiassa ensimmäinen kerta, kun arvostelen samoja teoksia kuin Kuuti! Minun piti kirjoittaa joskus oma näkemykseni Code Geassista, mutta sitten se vähän jäi sille tielleen. minulla oli liian kiire metsästää fanficcejä ja yaoidoukkareita Katson tai luen aika harvoin samoja sarjoja kuin Kuuti; makumme osuu yksiin vain hyvin harvoin. Yleensä mitä pellempi teos, sitä varmemmin meistä molemmista on hauskaa headdeskata sille.

ITT: mangakan ei tarvitse osata piirtää. Haruka-täti näyttää esimerkkiä.Haruka Fukushiman mangoja en ole yhtäkään omilla rahoillani ostanut, mutta olen kuitenkin lukenut arvon rouvan sarjakuvia Kuutia enemmän: tuli nimittäin joskus netissä lueskeltua niitäkin sarjoja, joilla ei suomijulkaisua vielä ole. Näin jälkikäteen herääkin kysymys, että miksi ihmeessä niin tein: en voi edes syyttää olleeni kännissä, koska en juo… no, kenties olin utelias ja halusin uskoa, että Haruka Fukushima voi kehittyä. Ja mainostettiinhan Kedamono Damonoa yurisarjaksi, joten piti tutustua jo ihan sillä itselleni aina mielekkäällä tyttörakkauden verukkeella. Huijaukseksi paljastui: Kedamono Damonon tyttö on onkin poika, joka vain öisin muuttuu pojaksi. Minua on petetty!

Paras Hakura Fukushima on ehdottomasti hänen ensimmäinen teoksensa Otona ni natts/Instant teen/Pika-aikuinen. Se on myös Fukushiman pidemmistä sarjoista ainoa, jossa on mukana selkeitä taikatyttöelementtejä ja jotain yliluonnollista. Pika-aikuinenkaan ei ole mikään täydellinen shoujomanga: alkuperäisen konfliktin ratkettua jo sarjan alkutaipaleella sarjaa pidennetään vähän keinotekoisesti, eikä koko sarjan ideakaan ole mikään omaperäisyyden riemuvoitto. Sarjat, joiden päähenkilötyttö kasvaa nätimmäksi ja isommaksi, ovat olleet taikatyttögenren (varsinkin ns. idolisarjojen, Fancy Lala, Creamy Mami, jne) perushuttua kasarilta asti.

Minami oot pervo

HYI IIK PERVO HYI hih hassua

Pika-aikuisella on kuitenkin kaksi hyvää puolta verrattuna muuhun Fukushimaan: 1) se on tädin ensimmäinen pitkä sarja, joten siinä Fukushimalle tyypilliset tropeet ja kliseet nähdään ensimmäistä kertaa, joten ne ovat vielä uusia 2) yliluonnolliset elementit yleensä tekevät tylsästä kolmiodraamasta vähän mielenkiintoisemman, kun koko juoni ei ole tasoa tykkää/eitykkää. Tietysti suomijulkaisujen järjestyksessä Fukushimaa lukevalle tilanne on erilainen mitä kohtaan 1) tulee, minä luin Pika-aikuisen englanniksi vuosia sitten. Yhden pokkarin mittainen Meikkikeiju on oikeastaan Pika-aikuinen tiivistettynä yhteen pokkariin, siinä on samankaltainen juoni – tyttö muuttuu yliluonnollisin keinoin nätiksi. Yhdessä pokkarissa on se erittäin hyvä puoli, niin lyhyessä ajassa Fukushimalle tyypilliseen tykkääeitykkääeipäsjuupas-juonenkehittelyyn ei ehdi kyllästyä.

SNIF NYYH

Kun Haruka Fukushiman hahmot itkevät, he tekevät niin koko sivun mitalta kaikista ruumiinaukoista NÄETKÖ NYT OLEN SURULLINEN UWAAAH. Huomatkaa myös kissankokoiset doki doki (tyky tyky) -äänitehosteet. No, ainakin se osaa piirtää kun yrittää, joku hyvä puoli edes.

Loput Fukushimat ovatkin sitten taattua juustoa. Minulla ainakin menee autuaasti sekaisin kaikki Orange Planetin, Cherry Juicen, AAA:n ja muiden hahmot. En oikein osaa edes kirjoittaa näille romcom-sarjoille toisistaan eroavia juonenkuvauksia. Kaikissa on jonkinasteinen kolmiodraama, lapsuuden ystäviä, IIK PERVOJA ja paljon tykytykyä äänitehosteina. Kaikki juonielementit mielikuvitusystävistä (Orange Planet) oppilaskunnan puheenjohtajien (AAA) kautta sisarpuoliin (Cherry Juice) on jo nähty ja tehty taidokkaammin joskus ysärillä. Wataru Yoshizumi vastasi sisarpuolista Marmalade Boyssa, Kedamono Damononkin genderbender-teema on nähty vaikka Ranma ½:ssa ja koulukomedioita kuten AAA mahtuu tusinaan neljätoista.

Fukushiman teokset unohtaa heti kun ne laskee käsistään. Vessalukemista etsivälle tämä voi olla hyvä asia; rahalleen vastinetta etsivälle ei. Itseäni rassaa eniten sanoman puute. En pidä teoksista, joilla ei ole mitään syytä olla olemassa, ja Haruka Fukushiman teoksilla ei ole – ne ovat samaa keskivertoa kouluihmissuhdejyystöä, jota löytää jokaisesta Ribonin tai Nakayoshin numerosta pidemmänkin ripulireissun viihdykkeeksi. Siihen, MIKSI Haruka Fukushima halusi kertoa meille juuri nämä tarinat, ei saa vastausta, vaikka lukisi tädin koko tuotannon. Meikkikeijun ja Pika-aikuisen kohdalla varsinkin olisi erittäin hyvin voinut pohtia nyky-yhteiskunnan nuorille asettamia ulkonäköpaineita tai sitä, miten lapset tuntuvat kasvavan nykyään liian äkkiä aikuisiksi, mutta Fukushima sivuuttaa nämä aiheet täysin ja tarjoaa vain hattarankevyttä shoujounelmaa, eikä sitäkään kovin taidokkaasti.

fuku05

TYKY TYKY suuria tunteita ja nyyhviil

Haluaisin uskoa, että syy, miksi Haruka Fukushiman tuotanto on olemassa, on joku muu kuin rahanahneus ja halu myydä lisää sarjakuvia ja jotenkin rääpiä elanto kasaan, mutta idealistisuuteni ei riitä siihen. Tuomio: keskinkertaista mössöä, jolla raapia rahat pois hyväuskoisilta hölmöiltä.

Appelsiiniplaneetta

Kun kuukautiseni alkoivat 11-vuotiaana, juoksin lähikauppaan ostamaan kuukautissiteitä. Samalla mukaan tarttui Haruka Fukushiman Orange Planetin viides eli viimeinen osa. Millainen kokemus Orange Planet sitten oli?

Sanonpa vaan, että ei helvetti. Mutta sitä ennen – miksi tein sen?

Orange Planetin kansikollaasi

Minulla on taipumus ostaa pikkutytöille suunnattua ihmissuhdehöttömangaa kaiken ihmisten räjäyttämisen, silpomisen ja muuten vaan turpiinvedon (Vagabond, Naruto, Nep Ece, Hirviöprinsessa Hime, englanninkieliseltä puolelta vielä aika paljon muuta) vastapainoksi. Hyllyyn on tullut hankittua niin Tokio Moumout, Instant Teenit (suom. Pika-aikuinen) kuin Full Moonitkin. Uskottelen itselleni, että makuni kehittyy monisyisemmäksi myös tällaiseen ~toisenlaiseen~ tavaraan tutustumalla kuin mitä se olisi ilman sitä. Joskus se tuottaa ihan hyviä tuloksia, esimerkiksi Full Moon on ihan jees shoujomanga millä tahansa mittapuulla, Sugar Sugar Runesta puhumattakaan. Sen lisäksi shoujomangassa käytettävät piirrostyylit ovat yleensä kivan pikkutarkkoja – esimerkiksi Arina Tanemuran tyyli eroaa Eiichiro Odan tyylistä kuin Haruko Momoi Norio Wakamotosta.

Mitsuki ja Meroko Luffy
…kuten sanottu.

Ja sitten aina välillä tulee vastaan Orange Planetteja. Kuten Bubun pitämä esitelmä Helsingin mangapäivässä kertoi, Orange Planetin juonesta on vaikea sanoa mitään, koska sitä ei oikeastaan ole.

Tiivistän sen tässä:

Rui tykkää Eisukestä, mutta Rui tykkää myös Tarousta. Tarou on Ruin lapsuudenystävä, mutta Eisuke on – ehkä – Ruin ensi-ihastus ajalta kun Rui oli ~7-vuotias. Ainakin Eisuke näyttää pikkasen tältä!! Kummasta Rui tykkääkään ihan aikuisten oikeesti?????????? Siis niin aikuisten oikeesti kuin joku yläaste-/lukioikäinen tyttö voi aikuisten oikeesti jostakusta tykätä.

Insert 5 osaa TYKY TYKY NYYH TYKKÄÄNKÖ TOSTA KYLLÄ TYKKÄÄN ENPÄS TYKKÄÄKÄÄN EIPÄS JUUPAS TYKY TYKY NYYH VIIL.

Final verdict:

PASKAA

Jooh.

Edit:

19:29 <kekimmo> kuuti: ”Rui tykkää Eisukestä, mutta Rui tykkää myös Eisukesta”
19:29 <kekimmo> mikäs tuossa on ideana? :P
19:33 <KUUTI> oho fffff
19:33 <KUUTI> oli niin mindfuck et kun korjasin toisen kohdan niin failasin toisen
19:33 <KUUTI> ei noita fukushiman hahmoja muutenkaan erota toisistaan

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2025 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑