Viimeisen kahden Aoi Bungakun tarinan yhteinen nimittäjä on Ryunosuke Akutagawa. Tarinoista ensimmäinen, Spider’s Web, on Japanissa hyvinkin tunnettu satu. Koska kysymys on sadusta, on myös tarinan animeksi sovittava jakso Aoi Bungakun tähän mennessä suoraviivaisin ja helppotulkintaisin. Spider’s Web kertoo meille läpeensä pahan ihmisen tarinan, joka saa helvetissä viimeisen pelastumisen mahdollisuuden, ja mokaa senkin itsekkyydessään ja niin ollen on tuomittu ikuiseen kärsimykseen. Tarinan filosofia on tietysti enimmäkseen lähtöisin itämaisista uskonnoista (alkuperäisessä tarinassa nähdään Buddha, jota animeversio ei meille näytä), mutta yllättävää kyllä, tämä tarina voisi löytyä länsimaisestakin satuperinteestä – kadotuksen teema sopisi hyvin kristinuskoonkin. Miksiköhän tämä satu ei ole päätynyt länsimaisiinkin satukirjoihin näinä globalisaation aikoina?
Spider’s Web on visuaalisesti komea. Edelliset tarinat ovat kaikki sijoittuneet selkeästi Japaniin, mutta tämä ja sitä seuraava Hell Screen on sijoitettu fantasiamaailmaan. Kahta jaksoa varten luotu maailma on värikylläinen ja kaunis, jonkinlainen yhdistelmä Venetsian karnevaaleja, samuraijapania ja satulinnoja. Näkisin mielelläni tätä maailmaa enemmänkin kuin kahden jakson ajan! Toisaalta Spider’s Web oli ensimmäinen Aoi Bungakun tarina, jossa liikettä ei aina ole animoitu täydellisesti, vaan on sorruttu vauhtiviivojen käyttöön. Onneksi karkkivärit ja huikea visuaalisuus pelastavat. Myös musiikki tukee kokonaisuutta hyvin, vaikka muutama raita onkin kierrätetty aiemmista tarinoista.
Hell Screen sijoittuu samaan maailmaan ja Spider’s Webissä vilahtanut kuningas tekee nyt paluun päähenkilönä. Hell Screen kertoo taiteesta ja siitä, kuinka pitkälle taiteilija voi mennä tehdessään taidetta. Aihe on aina ajankohtainen, Suomessakin päästiin pohtimaan tätä filosofista kysymystä pari vuotta sitten, kun Kiasma otti kokoelmiinsa sen surullisenkuuluisan kissantapporunkkausvideon. Muistatte varmaan. Hell Screenissä taitelija saa tehtäväkseen kuvata kuningaskunnan sellaisena, kuin hän sen näkee. Tyrannimaisen kuninkaan valtakunta on toki päältäpäin kaunis, mutta taiteilija haluaa kuvata sen kaiken kärsimyksen, jota kuningas vallanhimossaan tuottaa. Pakkomielteessään taitelija etsii inspiraatiota katsomalla kauheuksia, mutta minkään julmuuden näkeminen ei tahdo riittää… en spoilaa loppuratkaisua, mutta tässä tarinassa ei ole hyviksiä tai oikeita ratkaisuja. Taas kerran on kyse osin omaelämänkerrallisesta teoksesta ja Ryunosuke Akutagawa teki itsemurhan painittuaan taiteentekemisen kanssa tarpeeksi kauan.
Aoi Bungaku on vain 12 jaksoa pitkä, mutta minusta tuntuu, kuin olisin katsonut kuusi pidempää sarjaa. Joka tarinan jälkeen piti pitää miettimistauko, eikä tämä sarja ole helposti omaksuttavaa tai viihteellistä sorttia. Silti suosittelen tätä ihan kaikille, jotka kaipaavat animeltaan muutakin kuin helppoa ajantappotapaa. Aoi Bungakun monipuolisuus takaa sen, että vaikka yksi tarina ei kovin paljoa iskisikään, tarinoiden joukosta löytyy takuulla joku itseä koskettava. Oma suosikkini tarinoista oli In the Forest, Under Cherries in Full Bloom, joka oli mestarillinen yhdistelmä komediaa, kauhua ja allegoriaa, toisena varmaan ihanan suurieleinen ja homoileva Run, Melos.
Aloittaessani katsomaan Aoi Bungakua olin aivan varma, että sarjasta ei tultaisi paljoa puhumaan ja saisin katsoa sen subittomana. Yllätyksekseni sarja on kerännyt melko paljon faneja, vaikka mistään jättisensaatiosta ei voikaan puhua, kaltaiseni ”kypsemmät” animenkatsojat ovat löytäneet sarjan. Toivottavasti tästä on innostunut Japanissakin joku ja saadaan jatkoa! Toisaalta, jonkinasteisesta sarjan keräämästä hypestä huolimatta, jos vaikka cossaisin kahden viimeisen jakson tyrannikuningasta (ihana hahmodesign!), en usko kenenkään tunnistavan hahmoani. Ne ihmiset, jotka ympäri maapalloa katsovat Aoi Bungakun kaltaisia sarjoja, ovat harvassa ja lisäksi yleensä hiljaisia eivätkä niinkään ota osaa coneihin, cossaamiseen ja muuhun fandomoheistoimintaan, joka minulle on hyvin rakasta.
Ne ihmiset, jotka käyvät tapahtumissa ja ottavat osaa fandomiin, yleensä pitävät samoista sarjoista kuin fandom – niistä sarjoista, jotka ovat pinnalla. 90-luvulla kaikki puhuivat Evangelionista, Cowboy Bepopista ja muista, nyt skeneä pyörittävät Haruhi (joka on jo vähän passe), Umineko, K-On, kaikki Nisio Isinin kynäilemä ja tyttöjen suursuosikkina Hetalia ja Kuroshitsuji. Edellä mainituista sarjoista pidän vain Evangelionista ja Haruhista, ja niidenkin tapauksessa vain joistain elementeistä niissä. Yksikään suursuosittu sarja lukuun ottamatta Azumanga Daiouta ei ole koskaan ollut lähelläkään suosikkilistojani animen tai mangankaan saralla. En pidä sellaisista tarinoista, jotka iskevät moniin: minulla on kriitikon maku ja tiedostan sen itsekin. Olen käytännössä aina samaa mieltä joidenkin ANN:n kovasanaisimpien arvostelijoiden ja taidehomon maun omaavien animebloggarien kanssa. Tämä tekee ystävien ja tuttujen hankkimisesta vaikeaa, koska yhteistä kosketuspintaa ei ole.
Makuni tekee fandomsuhteestani hyvin ongelmallisen – pysyäkseni mukana fandomissa ja jotta minulla olisi jotain puhuttavaa muiden animefanien kanssa, joudun katsomaan suosittuja sarjoja, joista en pidä ja joiden katsomisesta tulen yleensä lähinnä ärsyyntyneeksi. Mutta jos en katsoisi niitä edes vähän, minulla ei olisi yhtään mitään puhuttavaa, olisin hikikomori, oma saarekkeeni fandomissa, fiksu kriitikko, jolla ei olisi mitään yhteistä kenenkään kanssa. Monet kertovat cosplayharrastuksen tuoneen näille paljon uusia ystäviä, kun joku on tullut vetämään näitä hihasta ja pyytänyt photoshoottiin muiden samaa sarjaa pukuilevien kanssa. Minulle on käynyt näin vain kahdesti; cossasin ensimmäisellä kerralla Rozen Maidenista ja toisella Code Geassista. Kummaltakaan sarjalta ei kulttistatusta ja suosiota puutu. Kun cossaan jotain itselleni hyvin tärkeää sarjaa, sitä ei yleensä tunnista kukaan ja saan olla ylhäisessä yksinäisyydessäni.
Olen jonkinasteisessa pattitilanteessa. Haluan olla sosiaalinen ja jutella ihmisten kanssa animesta ja mangasta aina kun se suinkin on mahdollista, mutta marginaalinen makuni tekee sen hyvin vaikeaksi. Itsensä pakottaminen katsomaan ja lukemaan sellaista, josta en oikein pidä, tuntuu sekin väärältä ratkaisulta (eikö minun pitäisi mieluummin käyttää vapaa-aikani sellaiseen, josta todella nautin?).
Minusta olisi kivaa pohtia joitain suosikkisarjojani – gasp – kavereiden tai ystävien tai edes contuttujen tai animeseuran porukoiden kanssa, mutta se ei ole oikein koskaan onnistunut paria iloista poikkeusta lukuun ottamatta. Pari vuotta sitten altistin animeseurankin suosikeilleni vidisten muodossa, ja palaute oli melkoisen tyrmäävää. No, onneksi on edes tämä blogi fandomin henkireiäkseni, täällä voin pölistä niin paljon kuin ikinä haluan kaikenlaisista hämmentävistä sarjoista pelkäämättä sitä, että uuvutan kuulijani!