Muusitounis kirjoitteli muutama aika sitten blogissaan, että anime on käteistä. Tätä Tounis perusteli sillä, että animessa on aina kyse rahasta – animen taiteelliset tuotantoarvot ovat lähes poikkeuksetta toissijaisia rahantaontamahdollisuuksiin nähden. Tämä on totta ja sen pitääkin olla totta. Anime on ehkä ainoa taidemuoto (katsokaa, kutsun sitä silti taiteeksi, lol), jonka lähestulkoon ainoa motivaattori on ihan puhdas raha.
Kuten sanoin, ei siinä sinällään mitään väärää ole. Jos kukaan ei maksa animestaan tai osta mainostilaa, ei sitä kauhean kauaa tehdä, sillä rahat yksinkertaisesti loppuvat eikä lisää tule. Olisi suorastaan vastuutonta kerjäämistä tehdä paskaa, joka kiinnostaa ehkä yhtä ihmistä, ja sen jälkeen vinkua siitä, miten kukaan ei ostanut (kuten suomalaiset taiteilijat tuon tuosta tekevät).
Tounis myös toteaa, että kun sarjoja tehdään pienelle kohdeyleisölle (=otakut), ei kompromisseja tarvitse tehdä, vaan sarjasta voidaan tehdä juuri sellainen kuin halutaan.
Ja tässä Tounis on väärässä!!1
Kompromisseja on nimittäin aivan äärettömästi. Me vain emme näe niitä, koska ne on sisäänrakennettu kaikkeen animeen niin, että emme välttämättä edes pidä niitä kompromisseina – ajattelemme, että niin asiat ovat, koska sellaista anime on; sellaista animen oikeastaan tuleekin olla – emmekä kyseenalaista asiaa sen enempää.
Ajatus pamahti päähäni, kun katselin tuossa jokin viikko sitten Gundam Unicornia, joka vaikutti, no, tasan samalta kuin kaikki Gundamit aina. Sarjassa on teinipoika ja yhtäkkiä pahikset hyökkäävät, teinipoika päätyy puolivahingossa Gundamin ohjaimiin ja vetää porukkaa pataan. Niin, ja Char (tai siis Full Frontal (lol mikä nimi), jonka äänenä on itse Shuuichi Ikeda).
Kuten Tsubasa viimeisimmän Anime-lehden pääkirjoituksessa totesi, animessa käytetään samoja rakennuspalikoita, kuten vaikkapa stereotyyppisiä hahmoja, koska ihmiset tietävät mitä odottaa. Jos joku on tsundere, voi jo tietää miltä hahmo näyttää ja miltä tämä kuulostaa. Eli Rie Kugimiyalta. Haaremianimeissa on aina nössö päähenkilö, koska niin kuuluu olla. Shounen-sankarit ovat nuoria sällejä, koska niin kuuluu olla. BL:ssä seme on kaksi metriä pitkä ja uke vaivaiset puolitoista, koska niin kuuluu olla.
Mikä tässä kuviossa sitten mielestäni mättää? No se, että anime genrenä uudistuu hitaammin kuin Mäkkärin purilaiset! Mäkkärikin tekee purilaiskampanjoillaan useammin kokeiluja kuin animesarjat keskimäärin. Ottaen huomioon, että suosituimmat animet ovat niitä, jotka tekevät ainakin jotain eri tavalla kuin muut, minusta on ihmeellistä, miten paljon täyttä kloonianimea tehdään (itse kukin voi perehtyä siihen, miten haaremianimet eroavat toisistaan, muuta kuin teemaltaan).
Kun aloittaa jonkin uuden animesarjan katsomisen, on sen osalta tehty jo mieletön määrä kompromisseja. Toki näistä monet ovat sellaisia kompromisseja, joita katsoja on valmis tekemään: jos joku oikeasti haluaa katsoa haaremisarjan, niin varmasti hänelle kelpaa se kompromissi, että sarjassa on liuta tyttöjä, jotka käyvät kaikki kuumana päähenkilöpoitsuun. Jos joku haluaa katsoa mechasarjoja, kyllä katsojalle varmasti kelpaa se kompromissi, että sarjassa on mechoja eikä vaikkapa lentoliskoja. Ja niin edelleen.
Mutta olisi kiva, jos niitä genreään vähän enemmän uudistavia sarjoja tulisi useampia. Esimerkiksi kauden isoimmat tapaukset eli Madoka ja Star Driver olivat molemmat taikatyttösarjoja, mutta täysin erilaisia. Star Driver oli mechasarjalta näyttävä taikatyttösarja (jonka taikatyttö olikin vieläpä poika); Madoka taas pojille suunnattu grimdarkki taikatyttösarja.
Muutosten ei tarvitsisi olla edes mullistavia, jotta sarja tuntuisi tuoreelta, eikä vain sen saman kierrätykseltä.