”It’s official: you suck!” kuten asia Lontoon murteella todettaisiin. Niin, te animefanit, te olette yksinkertaisesti perseestä. Ainoa peruste olemassaolollenne on se, että on ihmisryhmiä, jotka ovat teitäkin paskempia, nimittäin epäharrastajia. Heti animefanien yläpuolella ovat metaharrastajat. Kaikkien näiden yläpuolella on animeharrastaja, mutta tällaisia ei Suomessa liiemmälti tunnu olevan.
Asiahan on nyt niin, että Suomessa tuntuu olevan kolmenlaisia ”animeharrastajia”:
1) epäharrastajia,
2) faneja ja
3) metaharrastajia.
Epäharrastajat ovat niitä, jotka tulevat coneihin lähinnä hengaamaan ja caramelldansaamaan; niitä, jotka kuluttavat aikansa j-rockin, paraparan tai japanilaisen katumuodin parissa (tai ainakin sen parissa, minkä he kokevat j-rockiksi/paraparaksi/japanilaiseksi katumuodiksi; yleensähän tulokset ovat melko karuja). Nämä henkilöt ovat epäharrastajia, koska anime ja manga – ne, mistä tässä harrastuksessa on kyse – eivät tunnu kiinnostavan lainkaan. Kaikki muu niiden ympärillä kyllä kiinnostaa, mutta asia itse ei. Huomautettakoon, että näiden oheisilmiöiden harrastamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Siinä sen sijaan on jotain vikaa, että henkilö nimittää itseään animeharrastajaksi, mutta ei silti harrasta animea.
Sitten on faneja. Fanit ovat niitä, jotka ahmivat kaiken asiaan liittyvän tiedon. Tavallaan fanit ovat epäharrastajien vastakohta: faneilla harrastamisen ydinalue on suorastaan ylikorostunut. Animea ja mangaa kulutetaan sarja per päivä -tahtia ja uusin mangapokkari on pakko saada juuri sinä päivänä kuin se ilmestyy. Faniuden luonnehdinta teoilla tavoittaa faniudesta kuitenkin vain pintapuolen; fanius on pikemminkin mielentila tai sitäkin enemmän: fanius on mielenhäiriö, jossa kiinnostus kohdistuu liiallisesti johonkin yksittäiseen asiaan. Fanit ovat epärationaalisia ja suurimmaksi osaksi pelkkien tunnekuohujen liikuteltavissa. Ikävin puoli faneissa on kuitenkin näiden täysi kritiikittömyys ja kyvyttömyys nähdä minkäänlaisia puutteita fanituksen kohteessaan. Anime ja manga ovat fanien mielestä Täydellistä Viihdettä ja erityisesti ne ovat Taidetta. Jonkun mielestä fanittaminen saattaa olla terveempi tapa harrastaa (jos fanin siis laskee harrastajaksi, sen sijaan että laskisi fanin avohoitopotilaaksi) kuin wanhojen naawapartasetien kyyninen kritiikkiklubi, jossa 95% animesta ja mangasta on täyttä paskaa vain siksi, koska ne ovat animea ja mangaa – mutta se ei silti muuta sitä asiaa, että fanin kanssa keskustelu on mahdotonta, koska fani ei näe eikä kykene näkemään fanituksensa kohteessa mitään muuta kuin täydellisyyttä!
Erityisen ”hienoksi” ilmiöksi fanit muuttuvat silloin, kun nämä vakuuttuvat täysin jostain asiasta väärin perustein – kerrankin väittelin erään Naruto shounen-ai -fanin kanssa siitä, onko Naruto shounen-ai -manga – kuten kaikki tietävät, sen yhdessä jaksossa Naruto ja Sasuke pussaavat puolivahingossa. Fanityttö piti tätä vedenpitävänä todisteena siitä, että Naruto on shounen-ai -sarja. Tarkoituksellinen ja laskelmoiva veto Kishimotolta naispuolisten fanien kosiskelemiseksi? Taatusti. Ja juuri sen takia kyseessä ei ole mikään poikarakkaussarja; kyseessä on vain päälleliimattu konsti saada lisää naislukijoita! Tämä on tietysti vain yksi esimerkki, mutta havainnollistaa hyvin sitä, miten helposti fanit joutuvat hakoteille.
Animeseuroihin kuuluvat ihmiset voivat törmätä kolmenteen ”harrastajatyyppiin” eli nk. metaharrastajiin. Metaharrastajat ovat kyllä asioihin rationaalisesti ja kriittisesti suhtautuvia ja siinä mielessä Parempia Ihmisiä kuin fanit tai epäfanit ja heillä on aina enemmän tietotaitoa kuin aloittelijoilla, mutta heidän toiminnassaan on se vika, että he toimivat nimenomaan metatasolla. Metaharrastaja on katsonut animea ehkä joskus viime vuosituhannen puolella, mutta rakastaa kokoustamista ja byrokratian pyörien pyörittämistä tai ainakin byrokratien pyörien öljyämistä ”rakastan byrokratiaa” -mentaliteetilla, sen sijaan että käyttäisi yhdistyksiä harrastamisensa välineenä. Jos metaharrastaja katsoo jonkin animesarjan, sarja valitaan sillä perusteella, että se on animeskenessä iso juttu – ei esimerkiksi sen takia että sarja olisi hyvä tai kiinnostava. Luonnollisesti metaharrastajia ovat myös ne, jotka käyttävät aikansa conien järjestämiseen varsinaisen harrastamisen sijaan. Metaharrastajat ovatkin toisaalta hyödyllisiä siinä mielessä, että jos joku haluaa harrastamisensa tueksi kuulua johonkin seuraan tai käydä seuran aktiviteeteissa, on ainakin joku joka pyörittää seuraa ja järjestää aktiviteetteja.
Jostain syystä varsinaiseksi harrastajaksi tuntuu olevan todella vaikea kasvaa. Harrastajalla tarkoitan tässä nyt henkilöä, joka on kiinnostunut harrastuksensa kohteesta ja sen sisäisestä toiminnallisuudesta; animen kohdalla esimerkiksi siitä miten hahmonkuvaus toimii, miten juonta kuljetetaan, miten sarjaan luodaan tunnelmaa ja vaikutelmia todellisuudesta (ja erityisesti uskottavia illuusioita epätodellisuudesta!).
Tällä hetkellä harrastajien kehityskulku tuntuu nimittäin olevan:
Täysi aloittelija -> epäharrastaja -> epäfani (”kasvoin ulos animesta” – tämä siitä huolimatta, että tämä ei oikeastaan koskaan ole animea harrastanutkaan!) tai Täysi aloittelija -> fani -> epäfani (”kasvoin ulos animesta”) – ilman että varsinaista harrastajavaihetta missään vaiheessa tulee. Vähän parempi on kehityskulku Täysi aloittelija -> fani -> metaharrastaja, mutta eipä siinäkään vahvoilla olla.
Kyse ei ole siitä, etteikö muistakin asioista kuin pelkästä animenkatsomisesta ja manganlukemisesta saisi olla kiinnostunut – päinvastoin, kiinnostus harrastustaan kohtaan yleisemmällä tasolla on hyväksi ja animestakin saa paljon enemmän irti, kun tuntee hieman esimerkiksi lolita-tyylin taustaa ja siihen liittyviä stereotypioita, tai tietää mihin j-idoleihin sarjoissa viitataan. Mutta missä ovat kaikki Suomen animeharrastajat, ne henkilöt, jotka katsovat animea ja osaavat keskustella siitä järkevästi ja kriittisesti, ottaen huomioon sen yhteydet ympäröivään todellisuuteen ja muihin ilmiöihin, luisumatta silti kyynisyyden suohon?
Muutenkin on käsittämätöntä, millaisella noitavainomentaliteetilla tähän vapaaseen rakkauteen on suhtauduttu. Olisiko muka parempi että kaikki ne lisääntymisharjoituksia tekevät ihmiset limanvaihdonsijasta vaihtaisivat puukoniskuja ja luotisarjoja pihalla? Tuskinpa. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että on paljon parempi että ihmiset yrittävät mielummin lisääntyä keskellä conia kuin että ovat Pekka-Ericeinä heilumassa jossain tuolla kouluissa. Näin saadaan myös turvattua tulevat conikävijät, kun saamme kokea maan ensimmäiset coniraskaudet. Tähän tietysti auttaisi poikien aktiivisuus lisääntymisleikkien osapuolina – pojathan ovat näissä panoringeissä jääneet lähinnä käsipuolen asemaan.
Paras paikka rakasteluun conissa on tietysti juuri se paikka missä sillä hetkellä satut partnerisi kanssa olemaan, sillä rakkaus on aina kaunista ja paikallaan juuri siellä missä sinäkin. Mikäli kuitenkin kiimaltanne ehditte, koettakaa katsoa hellyydenosoituksillenne – varsinkin niille fyysisimmille – joku mahdollisimman keskeinen paikka, esimerkiksi con-alueen kapein käytävä tai portaikko. Mikäli tällaisia keskeisiä kulkuväyliä ei ole vapaana, valitse esimerkiksi con-alueen keskiaula tms. jossa on mahdollisimman paljon ihmisiä. Näin pääset levittämään rakkauden ilosanomaa mahdollisimman monelle! Muista – jokainen rakastava ja rakasteleva harrastaja (mitä kiihkeämpää rakastelua, sen parempi, tietysti) on poissa potentiaalisista tappajista, koulumurhaajista ja muista sekopäistä! On esitetty teorioita, että Suomen koulusurmien taustalla oli liian vähäinen rakkaus. Tulokset näkyvät kuolintilastoista. Viha voi synnyttää vain lisää vihaa, mutta rakkaus voi synnyttää vain lisää rakkautta!
Useimmitenhan tämänkaltainen syrjintä kohdistuu nimenomaan eurooppalaisiin, kuten esimerkiksi Chrono Triggerin tapaus osoittaa: alkuperäinen peli julkaistiin Japanissa ja USA:ssa Super Nintendolle, mutta Euroopassa peliä ei julkaistu lainkaan. Nyt Chrono Trigger käännettiin Nintendo DS:lle ja sen virallinen Euroopan-julkaisu oli helmikuussa – noin 14 vuotta alkuperäisen pelin ilmestymisen jälkeen. Niin, ja japsit ja jenkithän pääsivät DS-versiota pelaamaan jo viime vuoden puolella. Oli kyseessä sitten virallisesti määriteltävä syrjintä tai ei, tämänkaltainen erilainen kohtelu joka tapauksessa ärsyttää ihmisiä ja osaltaan aiheuttaa warettamista. Warettamista, joka voitaisiin ehkäistä, jos nämä viihdetuotteet vain julkaistaisiin samaan aikaan joka puolella maailmaa. Samaa mieltä on muuten myös 
Streamaus on omalta osaltaan siis ainakin yksi tapa ehkäistä warettamisen aiheuttamia ongelmia. Toimiiko se? Ainakin osaltaan näyttäisi toimivan: 
Streamaukseen voi tietysti suhtautua kahdella tavalla. Jotkut ovat kyselleet minulta, että eikö se, että virallinen julkaisija lähettää virallista matskua ilmaiseksi, ole avoin valtakirja sille, että sarjaa saa subata vapaasti. Voidaanko siis tästä teosta johtaa oikeutus toiselle teolle? Ei se mahdotonta ole: sopimushan voi syntyä pelkillä teoilla ilman minkäänlaisia allekirjoituksia (ns. konkludenttinen sopimus). Yksinkertaisin esimerkki tästä on ruokakauppa: maitopurkin kassan liukuhihnalle asettamalla ostajaehdokas ilmaisee halunsa ostaa ko. tuotteen. Myyjä sanoo hinnan, asiakas iskee rahat tiskiin. Kauppa on syntynyt. Tekijänoikeuden alalla tätä lähiten vastaava on käsite ”implied license”, joka välillä nousee pinnalle internetin tekijänoikeusongelmista puhuttaessa. Sinällään kyse on lisenssistä, joka voidaan ”johtaa” toisen teoista. Onko virallisen julkaisijan streamaus siis lupa subata? Tämä kanta on sinällään perusteltu: jos virallinen julkaisija (=taho, joka keräisi myynnistä voitot) levittää varsinaista myytävää artikkeliaan vapaasti, miksi muut eivät saisi sitä levittää?
Kolmas ja ehkä tärkein syy on kuitenkin on Tyhmä Yleisö, joka on oikeustieteellinen käsite, jonka olen kehittänyt itse päässäni. Käytännössä Tyhmä Yleisö tarkoittaa yleisön näkökulman yksinkertaisuutta; sitä, että yleisö on bisneskuviosta ulkopuolinen, tarkkailee sitä ”ulkopuolelta”. Tästä johtuen yleisön näkökanta on aina rajoittunut ja vaillinnainen. 
Toisin sanoen se, että teollisuuden edustajilta ei ole tullut Cease & Desistiä ei ole merkki siitä, että toiminta olisi hyväksytty ajasta ikuisuuteen. Se saattoi olla merkki siitä, että Viziä ei kiinnostanut lähettää Dattebayolle ko. kieltokirjettä, se saattoi olla merkki siitä, että Viz katsoi oikeuksiensa peräämisen huonoksi PR:ksi, se saattoi olla merkki siitä, että Viz ei yksinkertaisesti tiennyt koko Dattebayon olemassaolosta! Okei, myönnettäköön että viimeisin tuskin on totta, mutta se voisi periaatteessa olla mahdollista. Tärkeintä on kuitenkin se, että Viz ei ole fansubbaajille toimistaan tili- tai perusteluvelvollinen. Sama koskee luonnollisesti muita oikeudenhaltijoita.
Uusimpana tulokkaana kentällä on 
Meidoista pitäville tarjoilla on 
Naawapartain Perinneyhdistystä edustaa 
Naawapartaosastoa edustaa myös, ainakin kirjoittajan iästä tietämäni perusteella, Veli Holopaisen ylläpitämä 
Pitkäkisun ylläpitämä 
Yllä oleva kuvaus leffajulkaisun bisnesmallista on joka tapauksessa todellinen: ensin elokuva teattereihin, sen jälkeen sen saa vuokraamalla, sen jälkeen ostamalla, sen jälkeen sen näkee TV:stä. Jokaisessa portaassa siirtyy fyysistä materiaalia: filmikeloja ja DVD:itä. TV:stä katsojalle ei kyllä välity fyysistä mediaa, mutta TV-yhtiölle kyllä. Bisnes pyörii fyysisen, taloustieteen lainalaisuuksia noudattavan median ympärillä.
Keskustelin tekijänoikeuslainsäädännön mahdollisesta vanhentumisesta ja fyysisen median välittämiseen perustuvasta bisnesmallista jokunen kuukausi sitten mm. Finreactor-keississä Electronic Artsin asiamiehenä toimineen asianajaja Martin von Willebrandin kanssa, joka totesi, että itse tekijänoikeus ei ole minkäänlainen ongelma, ainoastaan bisnesmallit, mutta jos joku tahtoo käyttää tiettyä bisnesmallia, se hänelle suotakoon.
Mielestäni on kummallista, kuinka moni huutaa sen perään ja ovat jopa valmiita uhraamaan perusoikeutensa sen puolesta, että taiteilijoilla on oikeus saada tuottoa tekemistään töistä. Kuinkakohan moni nousi puolustamaan jääkauppiaiden ammattikuntaa kun jääkaapit ja pakastimet tekivät tuloaan kansan koteihin? Firmat, kuten Geneon, voivat kyllä mennä konkurssiin. Se on osa tavallista liiketoimintariskiä: jos bisnes ei suju, se ei suju, niin toimii markkinatalous. Mutta en ole millään muulla liiketoiminnan alalla huomannut, että asiakasryhmää syyllistettäisiin siitä, että bisnes ei toimi. “Tämä on teidän syytänne että autoteollisuus kaatui!! Ette ole ostaneet tarpeeksi katumaastureita!! Teidän vikanne!!” Yleensä teollisuus voi syyttää sitä, että se koettaa myydä ihmisille jotain, mitä he eivät tahdo jostain syystä ostaa (kuten katumaastureita, bensan hinnan ja ekoajattelun yleistymisen vuoksi). On viihdeteollisuuden asia keksiä, miten se saa ihmisille kaupaksi tuotteita, joita ihmiset voivat hankkia ilmaiseksikin. Tekijänoikeusjuristi voi sanoa, että netistä lataaminen on lainvastaista ja hokea sitä maailman ääriin. Bisnesmies ei voi. Jos ihmiset eivät jotain tuotetta osta, bisnesmiehelle on aivan sama, miksi ihmiset eivät sitä osta, koska hänen tehtävänään on saada ihmiset ostamaan tuotetta.