Kategoria: Yaoi (Page 2 of 2)

Vuoden 2007 paras uusi anime oli minulle ilman mitään epäselvyyttä kuuluisan shoujomangakan ja ”yaoin keksijän” Keiko Takemiyan 70-luvun mangaan perustuva 24-osainen Toward the Terra. Olen tietoisesti vältellyt tämän – ja monen muunkin lempparini – arvostelemista, koska se on vaikeaa. Yritän parhaani!

Toward the Terra on futuristinen scifisarja. Tulevaisuudessa ihmiskunta on tuhonnut Maa-planeetan kuluttamalla luonnonvarat loppuun. Asiantolan korjaamiseksi perustetaan totalitaarinen yhteiskuntajärjestelmä. Kaikki on säädeltyä koeputkissa rajoitetusti tehdyistä lapsista alkaen ja ihmiskunnan puolesta päättävät tietokoneet. Avaruuden muille planeetoille muuttaneelle ihmiskunnalle syötetään jatkuvaa propagandaa paremmasta tulevaisuudesta ja unelmien Maasta, joka voidaan joskus palauttaa entiseen loistoonsa seuraamalla tiukkaa järjestelmää.

Tässä todellisuudessa elää sarjan päähenkilö, 14-vuotias Jomy, jonka aikuisuuskoe – tietokoneiden suorittama mielen analyysi ja aivopesu – ei menekään toivotulla tavalla. Kaikessa hiljaisuudessa järjestelmästä poistetaan aikuisuuskokeessa armotta kaikki ne, jotka eivät siihen sovi, muun muassa telepaattisia kykyjä omistavat henkilöt. Jomyn maailma kääntyy ympäri, kun hän saa aikuisuuskokeessa kuulla olevansa yksi näistä telepaatikoista, itseltään Mu-rodun (uusien telepaattisten ihmisten) johtajalta Soldier Bluelta. Kaiken lisäksi tämä sinihiuksinen heppu on sitä mieltä, että Jomysta tulee hänen jälkeensä maanpaossa elävien Mu-ihmisten johtaja. Jomy tekisi mieluiten lähes mitä tahansa muuta, mutta takaisin ei ole paluuta: tietokoneet ovat antaneet yksiselitteisen käskyn tappaa kaikki Mut. Mut taas haluaisivat vain elää rauhassa ja palata unelmien Maa-planeetalle.

Juoniseloste ei kuulosta mitenkään järin erityiseltä. Kuinka monessa shounenissa tätä ennen on ollut vastahakoisia päähenkilöitä, jotka saavat eräänä päivänä kuulla olevansa tarkoitettuja Suureen Tehtävään? ”Pahat-tietokoneet-hallitsevat-maailmaa” sekin on sellainen scifin tropee, että huh huh. On pakko myöntää, että ensimmäiset viisi jaksoa ovat huonoja. Jomy on ärsyttävä penska, joka ei tee muuta kuin valittaa ja melskaa, eikä juonikaan etene. Kunhan Jomyn kasvukivuista päästään eroon ja esitellään tavallisten ihmisten puolen päähenkilö, Keith, juttu pääsee vihdoin vauhtiin, eikä pysähdy ennen jaksoa 24. Ensimmäiset jaksot ovat hidastempoisia verrattuna siihen tapahtumien ja yllätysten ilotulitukseen, joka alkaa vyöryä katsojan niskaan hieman ennen sarjan puoliväliä.

Terran suurin saavutus ja voima onkin sen tavassa kuljettaa juonta. Terran käsikirjoitus ja ohjaus on hieno. Monessa muussa animessa on taistelu- ja puhumisjaksot erikseen, Terrassa ei. Juoni liikkuu varsinkin loppupuoliskolla koko ajan eteenpäin taidokkaasti kerrottuna. Tämä on todellakin eeppistä avaruusoopperaa: sarja kattaa noin kolmenkymmenen vuoden ajanjakson, ja ns. timeskippeja on useita. Kolmenkymmenen vuoden aikana ärsyttävästä melskaajastakin voi kehkeytyä vastuuntuntoinen johtaja ja toisaalta velvollisuutensa tekevästä hyvästä oppilaasta jotain vinksahtanutta ja kovaksikeitettyä. Hahmot syntyvät, kasvavat aikuisiksi ja kuolevat. Viimeistä ei ole tekijäkaarti pelännyt: porukkaa lakoaa ympäriltä siihen malliin, että nessupaketti katsomista varten ei ole huono ajatus. Lähes kaikki hahmot saavat osakseen aimo paukun hahmonkehitystä, huomiota ja lopulta sen eeppisen kuolinkohtauksen.

Ensimmäisten jaksojen aikana Toward the Terra saattaa vaatia katsojaltaan totuttelua muuhunkin kuin siihen ensimmäiseen tylsään juonikaareen. Sarja on piirretty tarkoituksellisen retrosti, ja esimerkiksi Kyoto Animationin tyyliin tottuneilla saattaa olla vaikeuksia 70-luvun shoujosta inspiraationsa hakevan tyylin kanssa. Niin vaatteet kuin ihmisten kasvot ovat tarkoituksellisen retrohömppää ajalta, jolloin scifissä kaikki pukeutuivat ihonmyötäisiin haalareihin. Animaatio on kuitenkin tasaista ja kautta linjan sulavaa: notkahduksia laadussa ei ole, ja ne telepaattiset voimat on kuvattu sopivan näyttävästi silloin, kun tulee tarve niiden käyttöön. Takanashi Yasuharun soundtrack on hyvä, sarjan tunnelmaan sopivat kuin nokka päähän aavemaiset kuorolaulut, jotka kaikuvat avaruuden tyhjyydessä.

Keiko Takemiya on erityisesti kuuluisa mangastaan Kaze to Ki no Uta, ensimmäisestä poikarakkaussarjasta koskaan, ja niin ollen tämäkin sarja vilisee kaunispoikia, joiden seksuaalisesta suuntautumisesta ei voi olla ihan varma. Itse asiassa animen tekijät ovat jopa ujuttaneet mukaan useammankin Kaze to Ki no Utan (homppeli)hahmon cameorooleihin, ilmeisesti kunnianosoituksena Takemiyalle ja pienenä vitsinä faneille. Fanipalvelua yaoi-fanitytöille ei voi olla huomioimatta: pitkiä katseita, oudon läheisiä ystävyyssuhteita, sitä riittää. Se ei kuitenkaan ole syy jättää sarjaa katsomatta; minä yleisesti ottaen vihaan kaikkia poikarakkausjuttuja, mutta Terrassa on niin paljon muutakin. Oikeammin sarjan hahmoilla on kädet täynnä työtä ihmisten ja Mu-ihmisten välillä riehuvassa konfliktissa niin, ettei romantiikalle jää tilaa. Toward the Terra on melkoisen vakava anime, vitsejä ja romansseja on vähän, ja ne vähätkin yleensä päättyvät traagisesti.

Sarjaksi, jossa puolella hahmoista on jonkinsortin supervoimiksi laskettavia kykyjä, Toward the Terra on yllättävän vähäeleinen. Taistelukohtauksissa ei ole koskaan kyse hienoimman tempun näyttämisestä, vaan hahmojen motiiveista, suuremmista tavoitteista ja tulevaisuudesta. Tuloksena sekä taistelut että hiljaisemmat hetket ovat yhtä lailla tunteella ladattuja, eikä kukaan paisko energiapalloja siksi, että se näyttää hienolta telkkarissa. Taisteluja kuitenkin riittää lähes joka jaksoon ja sinisenä hohtavat psyykkiset aurat käyvät tutuksi, niiden näyttäminen ei vain ole sarjan idea – vaikka yleisö saakin nauttia ihan näyttävistä kohtauksista, mättöanime tämä ei ole.

Lopulta Toward the Terra on sarja, jolla on asiaa. Ihmiskunnan ja Mu-ihmisten välinen vastakkainasettelu herättää kysymyksiä. Molemmilla puolilla on omat, täysin ymmärrettävät intressit, eikä kumpikaan ole ”hyvä”: sodassa pitää tehdä sellaisiakin asioita, joista ei ole ylpeä, kummallakin puolella. Mu-ihmisillä on usein vajavaisuuksia ja he ovat herkkiä ja helposti loukkaantuvia, ilmeisesti sivutuotteena siitä, että kuulee ympärillä olevien ajatukset. Tavalliset ihmiset taas ovat vahvoja, terveitä ja varmoja päätöksissään ja teoissaan. Mielenkiintoisesti Mut, joista vahvimmilla on kyky räjäyttää vaikka kokonainen planeetta ajatuksen voimalla, eivät sitä koskaan tee: he ovat liian kilttejä. Toisaalta ihmiskunta metsästää Mu-kansaa juuri siksi, että heillä olisi halutessaan mahdollisuus tuhota muu ihmiskunta vain toivomalla sitä. Sekä Jomy, joka pyrkii pasifistina käyttämään melko vaikuttavia psyykkisiä voimiaan vain muiden kaltaisensa suojelemiseen, ja Keith, joka pelkää ihmisten ahneutta ja uskoo tietokoneiden käskyjen absoluuttisen tottelemisen suojelevan ihmisiä uudelta tuholta, kuvittelevat olevansa oikeassa. Mutta onko kumpikaan?

Toward the Terran lumo on monimutkaisissa, alati kasvavissa ja muuttuvissa hahmoissa ja eteenpäin sulavasti soljuvassa juonessa. Sarjalla on kyky herättää katsojassa valtava määrä erilaisia tunteita surusta raivoon, ihastuksesta ärsytykseen. Suosittelen Toward the Terraa kaikille, jotka ovat kyllästyneet fillereihin, aina samanlaisina toistuviin juonikuvioihin, muuttumattomiin hahmoihin ja kliseisiin. Ja varatkaa se nenäliinapaketti: loppupäässä minä itkin lähes joka jaksossa, ja nyt on sentään kyse tyypistä, jota perinteinen kyynelfestari Tulikärpästen hauta ei onnistunut liikuttamaan.