Pelasin Love Live School Idol Festivalia sen globaalista julkaisupäivästä alkaen kolme vuotta käytännössä joka päivä. Alussa juttu herätti ihmetystä kavereissa ja muissa: en ollut aiemmin koskaan pelannut rytmipelejä tai innostunut mobiilipelaamisesta. Tarvittiin siis tarpeeksi kova tuoteperhe ja hyvät tytöt koukuttamaan minutkin, nykyisin on vaikea ajatella etten pelaisi kännykällä mitään, vaikka Läpälöpön olenkin jo jättänyt.
Lopetin pelaamisen lähinnä siksi, että tuntui, että olen saavuttanut tarpeeksi – oli tarpeeksi monta UR:aa ja full comboa. Toisaalta Läpälöpö alkoi jo tuntua joissain mekaaniikoissaan vanhentuneelta, biisien beatmapit alkoivat tuntua epäloogisilta ja välillä tylsiltä. En myöskään oikein välittänyt tarinoista, ne toistivat vanhaa eivätkä tuntuneet vievän hahmokemioita eikä idoliryhmien tarinoita eteenpäin.
Love Liven jälkeen on tietysti noussut vaikka mitä yrittäjää idolitaivaalle. Olen suhtautunut näihin kaikkiin skeptisesti – minähän fanitin Läpälöpöä jo ennen kuin ensimmäinen anime alkoi, pitää olla uskollinen!!!. Muut ovat halpoja imitaatioita, joista ei voi tulla mitään hyvää ja kaunista.
Sitten Bang Dream julkaistiin englanniksi ja ajattelin, että kokeillaan nyt sitten. Olin koukussa aika nopeasti. Bandorissa on joitain todella hyviä biisejä (Star Beat! Passionate Starmine!) ja kun bändejä on nykyisin 6, kaikille löytyy joukosta jotain sekä musiikillisesti että hyvien tyttöjen muodossa.
Bang Dreamia on kritisoitu aina välillä siitä, että pelissä on paljon myös covereita, eli tuttuja animebiisejä muista sarjoista. Minusta tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia, jonka kritisointi tuntuu vähän siltä kuin joku valittaisi siitä, että iltapäiväkahvilla on tarjolla sekä pullaa että jätskiä. Mutkun tässä on nyt liikaa kivaa! Tai jotain.
Tykkään myös Bandorin beatmapeista, ne ovat minusta selkeämmät ja kivemmat kuin Läpälöpössä, jotenkin rytmikkäämmät. En tosin oikeasti ymmärrä musiikista juuri mitään, joten joku rytmitajulla oikeasti varustettu on ehkä pätevämpi kommentoimaan asiaa.
Yleensähän mobageissa tarinat ovat selkeästi ei-kaanonisia tai sitten jotain yhdentekevää höpöhöpöä. Bandorissa sen sijaan aika kuluu, hahmonkehitystä tapahtuu ja ne tarinat kannattaa oikeasti lukea: siellä on hyvin kirjoitettua ja tunteisiin vetoavaa settiä. Tämä oli Se Juttu, millä Bang Dream lopullisesti muuttui #1 idolipelikseni.
Tosin läpälöpö voittaa Bandorin 9-0 animen laadussa. Muusseista ei olisi ehkä tullut mitään ilman taitavasti tehtyä ja aidosti hauskaa animea. Bandori yritti kai replikoida samaa ekalla kaudella, mutta tulos oli lähinnä ontto sarja varustettuna pahimmanlaatuisella cringellä. En halua miettiä Kasumin Tuiki tuiki tähtönen -esitystä oikeastaan enää koskaan.
Bang Dreamin eka anime ei kiinnostanut oikein ketään, ja hetken ajan koko tuoteperheen tulevaisuus vaikutti kyseenalaiselta. Onneksi rytmipeli pelasti, ja nykyisin tuoteperhe elää ja voi hyvin. Animellekin julkaistiin lopulta kaksi jatkokautta, jotka tekee eri studio – CG:stään tunnettu
Sanzigen. Nämä ovat jo miellyttävämpiä, ovat vähän kuin pelin tarinoita kokonaan animoituna.
Jos totta puhutaan, olisin mieluusti ottanut animen jatkokaudet 2D-animoituna, mutta tällä mennään. Animaatio on vähän jäykähköä eikä asettelussa, taustoissa tai visuaalisessta ohjauksessa muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, joka todella erottaisi animen pelin visual novel -tyylistä.
Nykyisellään yksikään animen kausi tuskin tuo uusia faneja mukaan, vaan ne ovat enemmänkin lisämateriaalia jo olemassa oleville faneille. Anime kamppailee myös fokuksen kanssa nyt kun tyttöjä on 6 x 5 = 30.
Tässä kohtaa näkisin itse mieluusti jo jotain muuta kuin Poppin Partya. Juu juu, se on koko Bandorin ”pääbändi”, mutta ensimmäinen anime oli kokonaan Popipaa, ja toisen kauden suurin draamankaari koski myös samaa bändiä. Lisää muita ruutuun! Hello, Happy Worldin jakso oli loistava happotrippi, ja oma lempibändini Pastel Palettes tuntuu olevan ruudulla vähiten.
Bandori on ehkä tuoteperheenä lopulta liian epätasainen saavuttamaan täysin Läpälöpön menestysasemaa, mutta epätäydellisyys on usein mielenkiintoisempaa kuin sellainen tasapaksu ihankiva. Plus, Bandorissa on paremmat ja nykyaikaisemmat tytöt. Taidan siis jäädä tähän kelkkaan, ainakin kunnes Läpälöpön kolmannen sukupolven tytöistä tulee anime.
Bayonetta onkin hardcore-pelaajan peli, jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Pelaaminen vaatii sekunnin murto-osien hyödyntämistä – itseasiassa pelin bullet ti- anteeksi, witch time aktivoituu vain, jos väistää vihollisten iskut vasta viime hetkellä. Toisaalta, vaikka iskukomboja pelistä löytyy useita kymmeniä ja toiset ovat hyödyllisempiä kuin toiset, lähes mikä tahansa nappien hakkaaminen muuttuu näyttäväksi teurastusbaletiksi. Enkeleitä pistetetään pataan niin pistooleilla, haulikoilla, katanalla, ruoskalla kuin singoillakin. Tähän mennessä toimivin ase on kuitenkin ollut Durga – jonkinlainen raavintakäpälähärpäke. Useimmat aseista voi myös asentaa jalkoihin – korkokenkäfetissi nyt on aika peruskamaa, mutta entäs pistoolikorkkarit? Tai sinkokorkkarit? ;O~~ Mutta kuten sanottu, kontrollit toimivat: nuo pari INSTANT DEATH LOL -kohtaa lukuunottamatta peli on siinä mielessä reilu, että epäonnistumisista voi syyttää vain itseään.
Hämmentävää muuten, että useissa lähteissä on todettu että Bayonettan soundtrackina soiva ”J-poppi” hajottaa pään. Jännä sinänsä, sillä minä en löytänyt soundtrackilta yhtään J-pop-biisiä – musiikki on enemmänkin jazzahtavaa; taivaas- anteeksi, Paradisossa taas laulaa enkelikuoro. Toki mukana on myös kevyttä musiikkia, esimerkiksi useissa taisteluissa taustalla soiva 
Mielenkiintoinen pointti oli myös, että maailma on nykyään niin pelien läpäisemä, että joitain yhteiskunnan ja elämän osa-alueita on mahdoton ymmärtää, mikäli ei ymmärrä pelaamista. Tällainen järjestelmä on esimerkiksi pörssi – jos pörssijärjestelmää miettii minä tahansa muuna kuin pelinä, se on aivan järjetön. Sen sijaan pelinä pörssi muuttuu heti ymmärrettävämmäksi. No, se siitä. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että The Sims ei ole peli, ja tämä on absoluuttinen totuus josta ei kiistellä, koska minä määrään niin.
Paikalle päästyäni suuntasin katsomaan Janne ”Dystopia” Haimilahden Elämää Suurempi Anime -luentoa, jonka missasin Desuconissa koska olin hieman velvollisuuksissa kiinni. Luento oli varsin hauska, ainoa miinuspuoli oli, että äänissä oli jotain häikkää mikä aiheutti hra Haimilahden äänen kaikumista salissa ja puheesta oli todella vaikea saada selvää, kunnes joku tekniikan sankari keksi laittaa etukaiuttimet päälle. Sen jälkeen homma toimi. Kokonaisuudessaan luento jäi vahvasti plussan puolelle.
Sunnuntaina driftasimme Kaapelitehtaan pihaan autolla ja… hengailimme. Bubu tosiaan kikkaili itsensä cosplay-ryhmäkisaan median edustajana (=tämän blogin toisena kirjoittajana, kannattaa siis perustaa blogi niin pääsee cosplay-kisaan jonon ohi, vink vink!), kuten tämän kaksi kaveriakin. Minä puolestani suuntasin kohti ”Sananvapaus ja tekijänoikeus”-paneelia (Osanottajina Varsinais-Suomen vihreiden pj Mari Saario, Jussi Ahlroth Helsingin Sanomista, Kaj Sotala 
Tekijänoikeuspaneelin jälkeen suuntasin ihan oikeasti varsinaisen Animeconin ohjelman puolelle eli kustantajien kyselytunnille, missä Antti Valkama (Sangatsu) ja Antti Grönlund (Punainen Jättiläinen) olivat edustamassa (Egmontin Janne Suominen koetti laistaa paikalta cosplay-kisan tuomaroinnin vuoksi) Jussi ”nixu” Nikanderin sekä yleisön korventaessa näitä piinaavilla kysymyksillään. Kuten esimerkiksi ”miksi Hopeanuoli-mangaa ei ole saatu Suomeen?” Vihdoinkin saatiin vastaus kysymykseen, joka on askarruttanut teinityttöjä ympäri Suomen: ilmeisesti syy on se, että kukaan Japanissa ei tiedä, kenelle sarjan tekijänoikeudet nykyään kuuluvat (valistuneet arvaukset johtavat Koreaan) , joten sarjaa ei voi lisensoida. Kyllä se on hyvä että meillä on tekijänoikeudet, jotka suojelevat kulttuuria ja turvaavat sen leviämistä! Eiku mites se meni? Eipä silti, sarjan painolaatatkin ovat kuulemma kadonneet jonnekin, eli lisensointi olisi siinäkin mielessä hieman hankalaa… Kerrottakoon myös, että Punaiselta Jättiläiseltä tulee BL-sarja. Eli Black Lagoon. Heh. Heh. Ehkä vähän kuiva vitsi.
