Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Pelit

Bang Dream ja idolit Läpälöpön varjossa

Pelasin Love Live School Idol Festivalia sen globaalista julkaisupäivästä alkaen kolme vuotta käytännössä joka päivä. Alussa juttu herätti ihmetystä kavereissa ja muissa: en ollut aiemmin koskaan pelannut rytmipelejä tai innostunut mobiilipelaamisesta. Tarvittiin siis tarpeeksi kova tuoteperhe ja hyvät tytöt koukuttamaan minutkin, nykyisin on vaikea ajatella etten pelaisi kännykällä mitään, vaikka Läpälöpön olenkin jo jättänyt.

Lopetin pelaamisen lähinnä siksi, että tuntui, että olen saavuttanut tarpeeksi – oli tarpeeksi monta UR:aa ja full comboa. Toisaalta Läpälöpö alkoi jo tuntua joissain mekaaniikoissaan vanhentuneelta, biisien beatmapit alkoivat tuntua epäloogisilta ja välillä tylsiltä. En myöskään oikein välittänyt tarinoista, ne toistivat vanhaa eivätkä tuntuneet vievän hahmokemioita eikä idoliryhmien tarinoita eteenpäin.

Love Liven jälkeen on tietysti noussut vaikka mitä yrittäjää idolitaivaalle. Olen suhtautunut näihin kaikkiin skeptisesti – minähän fanitin Läpälöpöä jo ennen kuin ensimmäinen anime alkoi, pitää olla uskollinen!!!. Muut ovat halpoja imitaatioita, joista ei voi tulla mitään hyvää ja kaunista.

Happobändi numero 1.

Sitten Bang Dream julkaistiin englanniksi ja ajattelin, että kokeillaan nyt sitten. Olin koukussa aika nopeasti. Bandorissa on joitain todella hyviä biisejä (Star Beat! Passionate Starmine!) ja kun bändejä on nykyisin 6, kaikille löytyy joukosta jotain sekä musiikillisesti että hyvien tyttöjen muodossa.

Bang Dreamia on kritisoitu aina välillä siitä, että pelissä on paljon myös covereita, eli tuttuja animebiisejä muista sarjoista. Minusta tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia, jonka kritisointi tuntuu vähän siltä kuin joku valittaisi siitä, että iltapäiväkahvilla on tarjolla sekä pullaa että jätskiä. Mutkun tässä on nyt liikaa kivaa! Tai jotain.

Tykkään myös Bandorin beatmapeista, ne ovat minusta selkeämmät ja kivemmat kuin Läpälöpössä, jotenkin rytmikkäämmät. En tosin oikeasti ymmärrä musiikista juuri mitään, joten joku rytmitajulla oikeasti varustettu on ehkä pätevämpi kommentoimaan asiaa.

Yleensähän mobageissa tarinat ovat selkeästi ei-kaanonisia tai sitten jotain yhdentekevää höpöhöpöä. Bandorissa sen sijaan aika kuluu, hahmonkehitystä tapahtuu ja ne tarinat kannattaa oikeasti lukea: siellä on hyvin kirjoitettua ja tunteisiin vetoavaa settiä. Tämä oli Se Juttu, millä Bang Dream lopullisesti muuttui #1 idolipelikseni.

Tosin läpälöpö voittaa Bandorin 9-0 animen laadussa. Muusseista ei olisi ehkä tullut mitään ilman taitavasti tehtyä ja aidosti hauskaa animea. Bandori yritti kai replikoida samaa ekalla kaudella, mutta tulos oli lähinnä ontto sarja varustettuna pahimmanlaatuisella cringellä. En halua miettiä Kasumin Tuiki tuiki tähtönen -esitystä oikeastaan enää koskaan.

Bang Dreamin eka anime ei kiinnostanut oikein ketään, ja hetken ajan koko tuoteperheen tulevaisuus vaikutti kyseenalaiselta. Onneksi rytmipeli pelasti, ja nykyisin tuoteperhe elää ja voi hyvin. Animellekin julkaistiin lopulta kaksi jatkokautta, jotka tekee eri studio – CG:stään tunnettu
Sanzigen. Nämä ovat jo miellyttävämpiä, ovat vähän kuin pelin tarinoita kokonaan animoituna.

Jos totta puhutaan, olisin mieluusti ottanut animen jatkokaudet 2D-animoituna, mutta tällä mennään. Animaatio on vähän jäykähköä eikä asettelussa, taustoissa tai visuaalisessta ohjauksessa muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, joka todella erottaisi animen pelin visual novel -tyylistä.

Animen eka kausi ja fiilikseni Kasumista

Nykyisellään yksikään animen kausi tuskin tuo uusia faneja mukaan, vaan ne ovat enemmänkin lisämateriaalia jo olemassa oleville faneille. Anime kamppailee myös fokuksen kanssa nyt kun tyttöjä on 6 x 5 = 30.

Tässä kohtaa näkisin itse mieluusti jo jotain muuta kuin Poppin Partya. Juu juu, se on koko Bandorin ”pääbändi”, mutta ensimmäinen anime oli kokonaan Popipaa, ja toisen kauden suurin draamankaari koski myös samaa bändiä. Lisää muita ruutuun! Hello, Happy Worldin jakso oli loistava happotrippi, ja oma lempibändini Pastel Palettes tuntuu olevan ruudulla vähiten.

Bandori on ehkä tuoteperheenä lopulta liian epätasainen saavuttamaan täysin Läpälöpön menestysasemaa, mutta epätäydellisyys on usein mielenkiintoisempaa kuin sellainen tasapaksu ihankiva. Plus, Bandorissa on paremmat ja nykyaikaisemmat tytöt. Taidan siis jäädä tähän kelkkaan, ainakin kunnes Läpälöpön kolmannen sukupolven tytöistä tulee anime.

Tahtoisin vain Bayata ;_;

Ostin Bayonettan.

Jos joku ei tiedä, niin kyseessä on Hideki Kamiyan ohjaama, Platinum Gamesin (Devil May Cry, Viewtiful Joe) uusin toimintaseikkailuräimiskely, jonka pääosassa on ~530-vuotias kuunoita Bayonetta. Bayonetta on hyvin hahmokeskeinen: juoni on sen verran ohut, että se ei yksinkertaisesti pidä teosta kasassa vaan on tasoa ”heräsin koomasta öö mitäköhän mun pitäis tehdä tapan jotain enkeleitä lolz OH GAWD MINUN PITÄÄ PELASTAA UNIVERSUMI PS LUKE OLEN ISÄSI” – siinä kaikki. Pelaajaa motivoikin lähinnä se, että seuraavaan paikkaan siirryttäessä vastaan tulee lisää enkeleitä joita pistää pataan. Bayonetta on tiukkaa tavaraa kaikin mahdollisin puolin: enkelinteurastusfestivaali toimii kuin märkä uni. Niistä puheenollen Bayonetta onnistuu tyydyttämään lähes jokaista ”kiinnostuksenkohdettani”, mutta ei siitä enempää (Bayonettan kiihottavuus on huomattu myös Pencilmindin puolella). Pelillisiä puutteita löytyy parista quicktime eventistä, joissa ainakin itse onnistuin kuolemaan useaan otteeseen ihan vain siksi, että tilanteesta ei käynyt ilmi mitä tulisi tehdä. Onneksi Bayo onkin tarkoitettu pelattavaksi useaan otteeseen ja seuraavilla pelikerroilla epäonnistumisesta ei voi syyttää kuin itseään.

Bayonetta onkin hardcore-pelaajan peli, jossa armoa ei anneta eikä tunneta. Pelaaminen vaatii sekunnin murto-osien hyödyntämistä – itseasiassa pelin bullet ti- anteeksi, witch time aktivoituu vain, jos väistää vihollisten iskut vasta viime hetkellä. Toisaalta, vaikka iskukomboja pelistä löytyy useita kymmeniä ja toiset ovat hyödyllisempiä kuin toiset, lähes mikä tahansa nappien hakkaaminen muuttuu näyttäväksi teurastusbaletiksi. Enkeleitä pistetetään pataan niin pistooleilla, haulikoilla, katanalla, ruoskalla kuin singoillakin. Tähän mennessä toimivin ase on kuitenkin ollut Durga – jonkinlainen raavintakäpälähärpäke. Useimmat aseista voi myös asentaa jalkoihin – korkokenkäfetissi nyt on aika peruskamaa, mutta entäs pistoolikorkkarit? Tai sinkokorkkarit? ;O~~ Mutta kuten sanottu, kontrollit toimivat: nuo pari INSTANT DEATH LOL -kohtaa lukuunottamatta peli on siinä mielessä reilu, että epäonnistumisista voi syyttää vain itseään.

Mutta se siitä; peliarvosteluja voi lukea muualtakin. Huomattavasti kiinnostavampi on itse Bayonetta hahmona – äärinaisellinen ja ääriseksuaalinen. Kamiya on parissakin haastattelussa ja blogikirjoituksessa todennut, että siinä missä Devil May Cryssa teemana oli väkivalta, Bayonettassa teema on seksikkyys: päähenkilön kävelyssä lantio keinuu puolelta toiselle noin puoli metriä per askel, tikkareita syödään ei-niin-viattomasti ja väännettäviä vipuja käytetään tankotanssilla. Sanomattakin on selvää, että aihe on kirvoittanut hyvinkin värikkäitä keskusteluja ja kirjoituksia (Esimerkiksi tämä Leigh Alexanderin artikkeli) siitä, onko Bayonetta aivan suoraan sortavan seksistinen ja paluu aikaan, jolloin naisten ainoa tehtävä peleissä oli olla tissejä ja perseitä. Niitä Bayonettassa kieltämättä esitellään; Bayonettan vaatteet muodostuvat nimittäin tämän hiuksista, joita tämä käyttää myös demonien esiinmanaamiseen – ja tällöin hiukset eivät tietystikään ole käytettävissä vaatetustarkoitukseen… alasti toki Bayonetta ei ole; Kamiya onkin todennut, että kahta asiaa Bayonetta ei riisu: silmälaseja ja alusvaatteitaan (hygienia-aspektia ei välttämättä kannata ajatella). Ei että ne alusvaatteet kauheasti peittäisivät, ne ovat lähinnä kaksi kultalankaa. Sanotaanko näin, että useimmat stringit peittävät alushousuina enemmän ”:-D”. Vieressä oleva kuva antaa osviittaa, joskin se on epävirallinen ja loppupeleissä vaatteita irtoaa… enemmän.

Vankkumattomana tasa-arvon kannattajana en kuitenkaan voi nähdä Bayonettaa kuin pelkästään positiivisena asiana. On totta, että Ioscus Muinaicilla Aioilla naisilla oli peleissä tasan kaksi merkitystä: tissit ja perse; roolina ehkä jopa damsell in distress. Lähivuosina peleissä on kuitenkin näkynyt yhä enemmän ja enemmän naishahmoja, jotka ovat olleet muutakin kuin pelkkiä statisteja tai seksiobjekteja – Half-Lifen Alyx Vance on varmaan yleisin esimerkki. Bayonetta on tästä taas yhden ”kehitystason” ylempänä: Bayonetta näyttää, että nainen pystyy varmasti ihan samaan kuin mihin miehetkin, ellei jopa enempään, ja tekee sen ollessaan äärimmäisen naisellinen. Tietystikään kaikki eivät tätä ymmärrä – useille feministeille nimittäin näyttää olevan aivan mahdoton ajatus, että nainen voisi olla uskottava ja tehokas mutta samaan aikaan seksikäs ja naisellinen. Pahempaa seksismiä saa hakea: tasa-arvo ei nimittäin ole sitä, että ollaan samanlaisia ja siksi samanarvoisia, vaan sitä, että erilaisuudesta huolimatta ollaan silti samanarvoisia.

Hämmentävää muuten, että useissa lähteissä on todettu että Bayonettan soundtrackina soiva ”J-poppi” hajottaa pään. Jännä sinänsä, sillä minä en löytänyt soundtrackilta yhtään J-pop-biisiä – musiikki on enemmänkin jazzahtavaa; taivaas- anteeksi, Paradisossa taas laulaa enkelikuoro. Toki mukana on myös kevyttä musiikkia, esimerkiksi useissa taisteluissa taustalla soiva Fly me to the moon -remiksaus, mutta tuosta on pitkä matka J-poppiin. Vähän tuntuu, että taustalla on lähinnä arvostelijan henk. koht. viha kaikkea japanilaista kohtaan. ;O

Pokemon GRIMDARK & RAGEFEST

Uudet Pokémon-pelit Grimdark ja Ragefest ovat täällä! No eivät – mutta kaverin luona käydessäni satuin huomaamaan tämän tyttöystävän japaninkielisen Heart Goldin ja muistin siinä, miten awesomeja Pokémon-pelit ovat. Kotiin palatessa olikin pakko kaivaa jo jokin aika sitten tilaamani Platinum muoveista esiin, iskeä DS:ään ja ruveta pelaamaan. Suomessahan Heart Goldia ja Soul Silveriä ei ole vielä nähty, vaan ne julkaistaan ilmeisesti maaliskuun lopulla (ainakin play.comin lupailee julkaisupäivämääräksi 26. maaliskuuta 2010).

Red wants to fight! FUCK YEAH BRING IT ONPelit ovat aina olleet minulle Pokémonin Se Juttu. Ei ole sattumaa, että Pokémonin GB-/Colosseumin SM-kisat v. 2000 pidettiin minun aloitteestani ja olin myös mukana järjestämässä niitä. Niihin aikoihin tuli myös pidettyä PokéOpisto-nimistä pokemonmatsaussivustoa, joka myös pääsi johonkin Lasten Maailma -lehteen, heh. Jutussa taidettiinkin todeta että ”PokéOpisto kuitenkin eroaa muista sivustoista siinä, että se ei ole mikään tavallinen fanisivu, vaan kovaa faktatietoa ja strategista osaamista sisältävä tietopankki”. PokéOpistoon idea oli tullut Azure Heights Pokémon Laboratorystä – sen foorumi oli aikoinaan kovinta kovaa, nykyään samaa virkaa taitaa hoitaa Smogon University.

NatuNäin pelaajan näkökulmasta Pokémon on todella hämmentävä ilmiö, koska se ei tunnu tietävän mitä se tahtoisi olla. Pelit on suunniteltu kovaa strategista pelaamista varten – kovimmalla tasolla pelaaminen onkin tasapainoilua sen välillä, kuinka monta pistettä vastustaja on pistänyt tietyn pokémonin nopeuteen (ts. ”Saako vastustajan pokemon hyökkäysvuoron ennen minun pokemoniani?”) ja kuinka paljon sen hyökkäykseen (”koska vastustajan pokemon X oli nopeampi kuin pokemonini Y, sen hyökkäysvoima ei voi olla niin suuri että saisi tyrmättyä pokemonini Z kolmella iskulla vaan tarvitsee siihen ainakin 4”). Toisaalta vaikka sen pelimekaniikka kannustaa käyttämään kovimpia löytämiään pokemoneja ja valmentamaan näistä verenhimoisia tappokoneita, peli väittää ihan muuta. TV-sarjassahan on aina opetettu sitä, että ”pokemoneista pitää välittää” ja että pokemonit pitää ”kasvattaa rakkaudella”. Säälimättömänä juristina en ole koskaan ymmärtänyt tätä; peli ei nimittäin kannusta tuollaiseen käytökseen millään tasolla, paitsi yhdellä ”välittämislaskurilla”, Pikachu imettääsmitä kuitenkin pystyy säätämään viemällä pokemoneja pelissä hierontaan ja muuta juttua. Mutta pelillisesti surullisinta on, että tuo pokemonin ”rakkausarvo” ei vaikuta kuin pariin hyökkäykseen, jotka eivät useinkaan ole edes mitenkään erityisen tarpeellisia… Ja nyt myös pelit ovat siirtyneet tähän höpönlöpön saarnaamiseen: Platinumissa tuli vastaan joku mimmi joka saarnasi että ”You shouldn’t judge a pokemon on if it’s weak or strong, because your love is what matters” tjsp. Ei helvetti.

ElectrivireOngelma onkin siinä, että valitettavasti Pokemonia tehdään yhä lapsille, vaikka suuri osa niistä, jotka pelaavat sitä kilpailumielessä, ovat yleensä vähintään lukioikäisiä tai vielä vanhempia – mikä ei toisaalta yllätä, sillä Pokemon vaatii pelillisesti paljon alkuvalmisteluja (tiimin suunnittelua, oikeiden pokemonien pyydystämistä ja jalostamista, oikeiden liikkeiden opettamista, erityistä IV-treeniä…) ja pelissäkin pitää olla huomattavissa määrin strategista ja psykologista silmää (”Aikooko vastustaja vaihtaa pokemonia seuraavalla vuorolla? Jos, niin kannattaisiko minunkin vaihtaa? Vai hyökkäänkö toisella liikkeellä jonka oletan olevan erityisen tehokas seuraavaa pokemonia vastaan?”, ja niin edelleen). Harmi vain, että Rubyssä ja Sapphiressa mukaan tulleet pokemonien luonteet olivat lähinnä potku kilpailupelaajien nivusiin. Ei sikäli, etteivätkö ne toisi strategista syvyyttä, mutta kun pokemonien geenijalostus toimii vieläkin pitkälti arvalla, luonne lisää tähän vielä yhden kertoimen lisää – mikä siis käytännössä tarkoittaa, että käyttökelpoisia pokemoneja tulee harvemmin kuin ennen: vaikka geenit saisikin kohdalleen, väärä luonne voi tehdä pokemonista käyttökelvottoman vähentäessään esim. vähentäessään tämän fyysisestä voimasta 10%. Nintendo onkin seuraavissa peleissä tehnyt myönnytyksiä jalostamisen suhteen – mutta miksi pokemonien geenit eivät voisi periytyä Mendelin sääntöjen mukaan? Miksi luonteeseen ei ole mitään tapaa vaikuttaa? Toisaalta Nintendolla ei ole minkäänlaista insentiiviä ruveta kaavaa muuttamaankaan, koska se toimii eli rahaa virtaa kassaan. Saatanan saatana.

Onneksi Pokemonin fanikulttuuri kuitenkin kukoistaa ja piirtotaitoista porukkaa on vaikka kuinka. Internet-seikkailuiden lomassa on tullut kohdattua vaikka kuinka siistejä taideteoksia, joista ne kaikista synkimmät ja ”realistisimmat” – jos sellaista nyt pokemonin suhteen voi olla olemassakaan – ovat yleensä niitä hienoimpia. Enkä nyt tarkoita mitään Gardevoir-pornoa.

A wild GROUDON appeared!
A wild GROUDON appeared! OH SHI-

Aijoo, Pokémonilla on Bubukuutille sikäli kohtuullisen suuri merkitys, että Kuuti ja Bubu ovat aikoinaan tavanneet erään Pokémon-foorumin miitissä…

Lisää Animeconia

Ehkä olisi minunkin korkea aika kirjoittaa viime viikonlopun Animeconista – Bubuhan kirjoitti tapahtuman hengailupuolesta viime postauksessa.

Itselläni coni kului enemmän ohjelman parissa. Itse asiassa kävin paikalla jo torstaina Desuconin kirstunvartijan, Antti ”Ana” ”lolcat” ”Aivan mahtava fiilis” Myyrän kanssa, spottailemassa Desuconille mehunjakopistettä. Kerrottakoon, että hyvämuistisena kaverina Antti onnistui jättämään sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle, minkä huomasimme käytyämme kauppakeskus Ruoholahdessa. Haettuamme sateenvarjon huomasimme puolimatkassa Ruoholahden metroasemalle, että Antti oli jättänyt sateenvarjonsa Kaapelitehtaalle uudestaan

Perjantai meni minulta conin osalta aika nopeasti, sillä perjantai oli normaali työpäivä. Ehdin kuitenkin Kaapelitehtaalle kuudeksi, jolloin alkoi Penetroivat Pelit ja Läpäisevät Leikit -paneeli, joka oli pakko nähdä. Paneeli siis käsitteli ns. pervasiivisia pelejä eli pelejä, jotka ovat ”läpitunkevia”. Panelistit totesivat tämän tarkoittavan heidän määritelmiensä mukaan peliä, jossa ei ole selvää

  • Kuka pelaa
  • Missä pelaa
  • Milloin pelaa

Mielenkiintoinen pointti oli myös, että maailma on nykyään niin pelien läpäisemä, että joitain yhteiskunnan ja elämän osa-alueita on mahdoton ymmärtää, mikäli ei ymmärrä pelaamista. Tällainen järjestelmä on esimerkiksi pörssi – jos pörssijärjestelmää miettii minä tahansa muuna kuin pelinä, se on aivan järjetön. Sen sijaan pelinä pörssi muuttuu heti ymmärrettävämmäksi. No, se siitä. Kerrottakoon kuitenkin vielä, että The Sims ei ole peli, ja tämä on absoluuttinen totuus josta ei kiistellä, koska minä määrään niin.

Lauantaina pakenin majoituspaikastani nopeasti jotta ehdin pakoon Bubun ja Ankan yaoi-cosplayta Code Geass -cosplayta ja jottei kukaan yhdistäisi minua julkisissa liikennevälineissä moisiin sekopäihin. Minähän en koskaan tee mitään yhtä tyhmää, pois se minusta.

Paikalle päästyäni suuntasin katsomaan Janne ”Dystopia” Haimilahden Elämää Suurempi Anime -luentoa, jonka missasin Desuconissa koska olin hieman velvollisuuksissa kiinni. Luento oli varsin hauska, ainoa miinuspuoli oli, että äänissä oli jotain häikkää mikä aiheutti hra Haimilahden äänen kaikumista salissa ja puheesta oli todella vaikea saada selvää, kunnes joku tekniikan sankari keksi laittaa etukaiuttimet päälle. Sen jälkeen homma toimi. Kokonaisuudessaan luento jäi vahvasti plussan puolelle.

Elämä > Anime -luennon jälkeen kävin katsastamassa myyntipöytiä ja pystyttämässä Desumehupistettä, minkä jälkeen olikin aika siirtyä Aleksi Kuution pelit ja vehkeet -paneeliin, joka käsitteli – mitäpä muutakaan kuin pelaamista, tarkemmin sanottuna sen tulevaisuutta. Paikalla oli myös Jussi Ahlroth Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta, Frans Mäyrä (joka muuten blogasi nopeasti Finncon-Animeconista) Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitokselta sekä Pelit-lehden avustajana toimiva Olli Sinerma (myös Kuutio on Pelit-lehdessä avustajana). Paneeli käsitteli esim. pelien muuttumista pelkästä taistelutoiminnasta muunlaisten konfliktien (kuten esim. sosiaalisten konfliktien) suuntaan – luonnollisesti paneeli käsitteli myös liikkeentunnistukseen perustuvaa pelaamista, kuten esim. Wiitä ja Microsoftin tulevaa Project Natalia. Tähän allekirjoittaneen oli pakko kommentoida miten mielenkiintoista on, että siinä missä tekniikka kehittyy, pelit taantuvat. Wii Sportsin tennis on tästä hyvä esimerkki: sehän on pelillisesti oikeastaan tasan sama peli kuin esim. NESin tennis; ainoa ero on parempi grafiikka ja liikkeentunnistukseen perustuva ohjaus… mutta kaipa ne pelit siitä kehittyvät. Toivottavasti.

Pelien ja vehkeiden jälkeen oli tarkoitus mennä troll… katsomaan ”Sinut itsensä kanssa – fanfiction ja moraali”-paneelia, mutta koska joku fiksu henkilö oli laittanut sen ohjelmalehtiseen vain nimellä ”Sinut itsensä kanssa”, luulin sen olevan joku Kaari Utrion keskustelutilaisuus yhteiskunnan aiheuttamasta paineista naiskuvaan tjsp enkä sitten hoksannut että kyseessä oli nimenomaan se fanfiction-paneeli, joten se sitten jäi. Että sehän meni hyvin. Illalla oli tarkoitus mennä katsomaan myös Strike Witches -luentoa, mutta Kehittyvien conien Suomi ry:n kevätkokouksen vuoksi Iskunoidatkin jäivät väliin :/. Kokousrumban jälkeen siirryin Bubun kanssa em. Ankan luo majoittumaan ja punomaan juonia seuraavaa päivää varten.

Sunnuntaina driftasimme Kaapelitehtaan pihaan autolla ja… hengailimme. Bubu tosiaan kikkaili itsensä cosplay-ryhmäkisaan median edustajana (=tämän blogin toisena kirjoittajana, kannattaa siis perustaa blogi niin pääsee cosplay-kisaan jonon ohi, vink vink!), kuten tämän kaksi kaveriakin. Minä puolestani suuntasin kohti ”Sananvapaus ja tekijänoikeus”-paneelia (Osanottajina Varsinais-Suomen vihreiden pj Mari Saario, Jussi Ahlroth Helsingin Sanomista, Kaj Sotala Piraattipuolueesta sekä sarjakuvapiirtäjä-taiteilija Reima Mäkinen). Mäkinen oli kovin huolestunut siitä, että pahojen piraattien varastaessa leivän taiteilijan pöydästä ei taiteilijoilla ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä harrastelijoiksi tai keppikerjäläisiksi. Jep jep. Paneelin aikana joku taisi vielä heittää perinteisen ”tiedostojen kopiointi on kuin auton varastaisi!!”-vertauksen. Huoh, eikö näistä ole vieläkään päästy eroon? Todettakoon, että teoksen luoja on taiteilija tai ainakin tekijänoikeuksien omistaja. Tästä tuskin on kiistaa. Mutta siinä vaiheessa kun tämä henkilö tahtoo MYYDÄ teostaan (tai oikeastaan teoskappaleita), hänestä tulee liikemies. Liikemiehen tehtävänä on saada tuotteensa myydyksi – siinä ei auta hokea että ”ette saa tehdä noin, teidän pitäisi tehdä näin”, vaan koettaa keksiä uusia, innovatiivisia tapoja myydä tekijänoikeuksien alaista materiaalia (samasta asiastahan kirjoitin mm. tässä postauksessa). Olen varma, että se joka sen tavan keksii, rikastuu huikeasti.

Tekijänoikeuspaneelin jälkeen suuntasin ihan oikeasti varsinaisen Animeconin ohjelman puolelle eli kustantajien kyselytunnille, missä Antti Valkama (Sangatsu) ja Antti Grönlund (Punainen Jättiläinen) olivat edustamassa (Egmontin Janne Suominen koetti laistaa paikalta cosplay-kisan tuomaroinnin vuoksi) Jussi ”nixu” Nikanderin sekä yleisön korventaessa näitä piinaavilla kysymyksillään. Kuten esimerkiksi ”miksi Hopeanuoli-mangaa ei ole saatu Suomeen?” Vihdoinkin saatiin vastaus kysymykseen, joka on askarruttanut teinityttöjä ympäri Suomen: ilmeisesti syy on se, että kukaan Japanissa ei tiedä, kenelle sarjan tekijänoikeudet nykyään kuuluvat (valistuneet arvaukset johtavat Koreaan) , joten sarjaa ei voi lisensoida. Kyllä se on hyvä että meillä on tekijänoikeudet, jotka suojelevat kulttuuria ja turvaavat sen leviämistä! Eiku mites se meni? Eipä silti, sarjan painolaatatkin ovat kuulemma kadonneet jonnekin, eli lisensointi olisi siinäkin mielessä hieman hankalaa… Kerrottakoon myös, että Punaiselta Jättiläiseltä tulee BL-sarja. Eli Black Lagoon. Heh. Heh. Ehkä vähän kuiva vitsi.

Kyselytunnin jälkeen olisi ollut vielä muutama ohjelmanumero, joissa olisi ollut kiva käydä (kuten Sarjakuvakohujen lyhyt historia, Vakavaa keskustelua cosplaysta sekä Animen maahantulo), mutta valitettavasti aika ei antanut myöten – Bubun piti suunnata Turkuun töitä varten ja kun junatkin kuulemma lakkasivat kulkemasta kuuden jälkeen ratatöiden vuoksi, katsoin parhaaksi lähteä ajamaan kohti Turkua Bubun kanssa.

Kokonaisuudessaan olen yllättynyt siitä miten hyvin Kaapelitehdas toimi – vaikka tilaa ei ollut ihan yhtä paljoa kuin Desuconissa (;>), mahtui Merikaapelihallissakin kävelemään ilman että piti hirveästi raivata tietä massalla ja lihaksella. Sinällään conissa oli keksitty sinällään hyvä lounge-idea, eli että alueella on pari sohvilla varustettua ”hengailumestaa”, jossa voi hetken huoahtaa ja vain olla. Loungejako itse taas oli kyllä mielenkiintoinen – en nyt sitten tiedä, onko ”Animehengaus kielletty” paras tapa viestiä tietyn ryhmän toivottuudesta scifiloungessa. Ja olisi toisaalta kiva tietää, mikä on animehengausta – entä jos on animecosplaytakin harrastava scififani (joita ilmeisesti järjestäjien näkemyksen mukaan kuhisee pilvin pimein, koska Animecon ja Finncon järjestetään edelleen yhdessä – vaikka tilanne onkin onneksi muuttumassa), olisikohan silloin ollut tervetullut scifiloungeen? Tätä tiukkaa kysymystä on osittain tutkinut ainakin madu Aniki-foorumilla. Ilmeisesti soluttautuminen onnistui, sillä saamieni tietojen mukaan madu on yhä hengissä. Toisaalta madu olikin naamioitunut scifistiksi. Niinjoo. Animelounge oli viihtyisyydessään ihan ässäluokkaa, kuten vieressä olevasta kuvasta näkyy. Melkein tulee mieleen erään herran rakennelmat toisen maailmansodan aikaan.

Onneksi sää suosi Animeconia jälleen, sillä sateen yllättäessä ja ihmismassojen yrittäessä sisään… no, näky ei välttämättä olisi ollut kaunis. Loppujen lopuksi Animeconista sekä Finnconin ohjelmasta (siellähän sitä tuli suurimmaksi osaksi oltua) jäi kuitenkin ihan peruspositiivinen fiilis. ”Ihan jees”, loppujen lopuksi.

MacBookin kauan sitten kadonnut pygmipikkuveli

Nyt kun Desucon on ohi (mm. Bubun postaus asiaan liittyen täällä, Tsubasan postaus Otakunvirassa ja Extended_Felinen setit täällä ja täällä, Reggyn jutut Wekapipossa. Ja niin edelleen), päätin tehdä jotain mitä minun on pitänyt tehdä jo kauan, eli ostin Nintendo DS Liten.

Miksi ostin Liten, kun ostettavissa olisi ollut myös uusi DSi? No, en oikeasti kokenut että (heikkolaatuisesta) kamerasta olisi kauheasti iloa, siitä huolimatta, että jotkut pelit (kuten Ghostwire) sitä tulevaisuudessa varmasti käyttävätkin eivätkä siis toimi pelkässä Litessä. Huonolaatuisuuden lisäksi kameraan pohjautuvat pelit kuulostavat minusta melkoisilta gimmick-peleiltä… SD-muistikorttipaikka olisi varmaan ollut ihan käytännöllinen, samoin kuin netistä ladattavat pelit, mutta DS Litestä löytyvä GBA-korttipaikka vei silti voiton (ei tarvitse pitää GBA:ta mukana jos tahtoo pelata GBA-peliä ja helpottaa POKEMANSien siirtämistä :F). DS Liten akku myös kestää muutaman tunnin pidempään yhdellä latauksella.

Itse asiassa minulla on jo Läski & Ruma DS (siis se originaali-DS), mutta se on… läski ja ruma. Sitäpaitsi se siirtyy Bubun käyttöön Pokemonin pelaamista varten kun itse otan DS Liten käyttöön (…Pokemonin pelaamista varten, tietystikin). Toinen, tärkeämpi syy DS Liten ostamista varten oli design – se on yksinkertaisesti tyylikäs laite. Sen designistä tulee mieleen…


nnnniiiiiiiiiiiiin.

DS on siitäkin hyvä laite, että sille on paljon animepelejä, esim. lähes kaikki vanhemmat Final Fantasyt (plus Tactics A2 sekä Crystal Chronicles -sarja), Phoenix Wrightit sekä nyt myös CHRONO TRIGGER PARAS KONSOLI-RPG IKINÄ. DS:lle on myös Henry Hatsworth in the Puzzling Adventure, josta on kirjoitettu mm. 8bit ankassa. 4chanin /v/idyan setätätipedobearit ovat olleet itse asiassa niin kivoja, että ovat kasanneet kokonaisen DS:N KOVAT PELIT -LISTAN, joka löytyy täältä. Samasta Wikistä löytyy pelisuosituksia myös muille koneille, jos kiinnostaa.

DS:stä on hyötyä myös coneissa käydessä – sen lisäksi, että DS:n ääressä voi viihtyä mikäli coni käy tylsäksi, se myös mahdollistaa esitysten kommentoinnin jo niiden aikana; eräänlainen lyhyen matkan Twitter siis. Lyhyestä virsi kaunis: DS aina coniin mukaan ja Pictochat auki ohjelmien aikana, kuten tämä Anime News Nina -strippi kertoo. DS:ää voi conialueella käyttää tietysti myös uusien kaverien etsimiseen.


rumaDS on ruma, ehkäpä rumin pelikonsoli ikinä…

Jos Tower Defense -pelit kiinnostavat, niin suosittelen muuten tutustumaan Lock’s Questiin – se on varsin pätevä esitys aiheesta; itselleni se maksoi 19,90 e Kampin GameStopista. Lock itse on varsin cossattavan näköinen, kuten alla oleva hahmodesign antaa ilmi. Siksi onkin hassua, että itse pelissä Lock näyttää… Narutolta.


Vasemmalla Lock, oikealla Narut… Lock.

Ei muuta kuin cossaamaan Narut… Lockia! Bonuksena Lockia cossatessa pääsee heiluttelemaan isoa jakoavainta!

PS. Suomen animeblogosfäärissä on uusi tulokas, joku ihmeen Varjoelitistin blogi. Vaikutti asiatekstiltä, käykää katsomassa sielläkin :o

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑