Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Anime (Page 4 of 16)

KUNINGAS ON PALANNUT JA HÄNEN NIMENSÄ ON AKITO

Ties kuinka monen vuoden odottelun jälkeen se tapahtui – Code Geassin OVA-sivutarinan Boukoku no Akiton ensimmäinen osa  julkaistiin vihdoinkin. En edes muista, milloin Boukoku no Akiton  piti alkuperäisten huhujen ja tietojen mukaan tulla, 2008? 2009? En tiedä, oliko alkuperäisenä tavoitteena pukata Akito ulos välittömästi R2:n päättymisen jälkeen. Ehkä oli, ehkä ei, mutta kyllä sitä saatiinkin odottaa. Ja nyt se on täällä ja katsottu.

Taktista kuvaa

Kyllä, tämä on selvästi Code Geassia. Mutta jotain on muuttunut. Alkuperäisissä Geasseissa ohjaajana toimi sarjan luoja Goro Taniguchi, mutta nyt ohjaajan pallilla istuukin Kazuki Akane. Taniguchin vahvuutena on dynaamiset ja adrenaliinintäyteiset taistelut sekä melodraama, kun taas Akanen ohjaamat tuotokset ovat vähän… ajattelevampia.

Akiton tapahtumapaikkana on kuitenkin Japanin sijaan Eurooppa, mikä japanilaisille tietysti tarkoittaa Neuschwansteinin kaltaisia satulinnoja sekä Bob Ross -tyylisiä havumetsiä. Sarjan sisältö ja teemat eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Kuten alkuperäisessä Geassissa, Akitonkin tapahtumat pyörivät mechataisteluiden, poliittisen kähminnän ja ihmissuhdekuvioiden ympärillä. Geassista poiketen keskiössä ei kuitenkaan ole japanilainen vastarintaliike, vaan EU:n armeija. Tässä kohtaa tuleekin hauska jekku: kun Akito lopultakin on tehty nimenomaan japanilaiselle yleisölle, on EU:n armeijaan lykätty erikoisyksikkö W-0, jonka kaikki taistelijat ovat japanilaisia. Ovelaa, ovelaa.

Bileet + Akito ja Layla

EU käy sotaa Britanniaa vastaan nykyisen Itä-Euroopan tienoille sijoittuvalla itärajallaan ja pätkän ensimmäinen taistelu sijoittuukin hyvin lähelle Suomea, nykyisessä Virossa sijaitsevan Narvan metsiin. W-0 on lähetetty Pietariin, mutta Britannian armeija onnistuu yllättämään yksikön matkalla. Ja sitten taistellaan.

Gloucester ja Alexander

Taistelu on sinällään samaa adrenaliinihuuruista Code Geass -tasoa: näyttävää turpaanvetoa ja uskomattomia mechastuntteja. Taistelut ovat kuitenkin Akitossa hieman kaksiteräinen miekka, sillä niissä on hyvin pitkälti siirrytty alkuperäisestä Geassista poiketen CGI-mechoihin. Pimeässä, vain pelkkien palavien puiden valaisemassa metsässä renderöityjen mechojen liikkeet eivät vielä hirveästi häiritse, mutta kun metsästä siirrytään läheiselle lammelle, CGI-renderöinnin aiheuttama nykiminen alkaa häiritä. Toisaalta CGI:n ansiosta mechoista saadaan puristettua irti valtava määrä akrobatiaa. Varsinkin EU:n uusien Alexander-knightmarien heinäsirkkamainen pomppiminen on hyvin orgaanisen oloista ja toisaalta hyvällä tavalla epätodellisen vierasta, kuten heinäsirkkamaisten olentojen pitääkin olla.

Alexander

Epätodellisuus näkyy myös OVAn värisuunnittelussa. Vaikka hahmot ovat edelleenkin CLAMPin suunnittelemia, erottuvia, kirkkailla väreillä kyllästettyjä nuudeli-ihmisiä, ympäristö on kuvattu usein murretuilla väreillä ja siihen on saatu jotenkin, noh, epätodellista tunnelmaa. Pariisissa on matalia kivitaloja (kuten oikeastikin), mutta myös geassmaisia, dystooppis-utopistisia pilvenpiirtäjiä ja niiden välissä risteileviä moottoriteitä, joilla ei kuitenkaan aja kuin rikkaat. Tämä tuo mieleen Pohjois-Korean seitsemänkaistaiset, tyhjyyttään ammottavat moottoritiet. Ehkä ihan tarkoituksella, sillä EU on geassversumissa diktatuuri. Herää tosin kysymys, onko geassversumissa muita valtiomuotoja ylipäänsä…

Vaikka kansalaisuuden ja rasismin teemat olivat läsnä alkuperäisessäkin Geassissa, tässä niitä käsitellään vähän syvemmälti. On kuitenkin turha odottaa, että Akito olisi mikään rasismiin keskittyvä väitöskirja, vaan yhteiskunnallinen rasismikommentaari pysyy silti animelle tyypillisissä puitteissa. Sen verran aihetta kuitenkin tuodaan esiin, että Britannian tyranniaa paenneet ja parempaa elämää Euroopasta etsimään tulleet japanilaiset on koottu siellä ghettoihin eikä heitä pidetä kansalaisina ollenkaan. Luonnollisesti myös pahikset ovat rasisteja, jotka myös odottavat kaikkien japanilaisten olevan taitavia teräaseiden käsittelijöitä.

Johann ja Akito

Rasismi liittyy myös itse W-0 -yksikköön, joka on kokonaan japanilaisista koottu. Peruste sille on, että EU:n kansalaiset alkavat mellakoida, jos EU:n kansalaisia kuolee sotatoimissa , mutta jos kuolevat ovatkin muiden maiden kansalaisia, ei kaduntallaajaa lähtökohtaisesti kiinnosta. Niinpä tällaisia yksiköitä voidaan helposti käyttää vaarallisiin tehtäviin ja toisaalta vaarallisiin tehtäviin suostumalla näiden ei-kansalaisten perheet voivatkin saada kansalaisuuden.

Kansalaisuuden saaminen perheenjäsenille ei kuitenkaan ole päähenkilö Akito Hyugan kannalta minkäänlainen intressi, sillä tällä ei ole perheenjäseniä. OVA:ssa on yritystä saada Akitoa mielenkiintoiseksi hahmoksi ja tällä onkin kaksi eri puolta: taistelussa Akito on elävä tappokone, jonka silmät muuttuvat punaisiksi; taistelun ulkopuolella tämä on sarkastinen, maailman menoa ikäänkuin sivusta seuraava tarkkailija. Tästä huolimatta Akito jää jotenkin valjuksi, ehkä juuri siksi, ettei tämän haluista tai motivaattoreista kerrota juuri mitään, eikä myöskään sitä, mistä tämä on itseasiassa tullut. Pientä vihjailua esiintyy siinä mielessä, että taistelussa Akiton silmien reunat muuttuvat punaisiksi, mikä saattaa olla jonkinlaisen geassoinnin vaikutusta tai sitten ei. Luultavasti kyllä.

Akito - TONNIN SETELI

Kansalaisuuden merkitys näkyy myös Akito-OVAn toisessa päähenkilössä, W-0 -yksikön päällikössä Layla Malkalissa, joka on syntyjään britannialainen aatelinen, mutta adoptoitu vaikutusvaltaiseen, eurooppalaiseen Malkalin perheeseen. Kuulemma syynä oli se, että Malkalit tahtoivat nähdä miltä ”oikea aatelinen näyttää”. Layla on myös kihlattu nuorimmalle isoveljelleen Johannille, joka on lyhyen esiintymisensä perusteella ällöttävä, rasistinen limanuljaska. Vähemmän yllättäen Layla suhtautuu japanilaisiin tasa-arvoisina ihmisinä, vaikka ymmärtääkin poliittiset realiteetit.

Poliittiset realiteetit näkyvät myös siinä, että kaikki EU:n alueella elävät japanilaiset eivät suinkaan ole tyytyväisiä oloihinsa, vaan haluavat itselleen ”oman paikan” ja tekevät siksi citysissi-/terrori-iskuja EU:n alueella. Yhdeksi kohteista valikoituu kenraali Smilas, joka sattumoisin on matkalla Laylan kanssa ja jonka saattueeseen myös Akito kuuluu. Hyökkäys ei mene aivan keikakun mukaan, koska Malkal ja Akito pistävätkin japanilaisterroristeja turrrrpaan. Kun Malkal saa tietää, että nämä tahtovat ”paikan itselleen”, hän ehdottaa että he liittyvät W-0:aan. Kukapa olisi arvannut!

Smilas

Mitä jäi käteen? Boukoku no Akito on selvästi ”Code Geassia, joka on kasvannut aikuiseksi”, vaimoa lainatakseni. Toisaalta sen tunnistaa selvästi Geassin jälkeläiseksi ja samaa meininkiä riittää. Toisaalta jos alkuperäinen Code Geass oli täynnä teini-ikäistä, melodramaattista paisuttelua, on Akito huomattavasti hillitympi ja no, aikuismaisempi. Jos alkuperäinen Geass kiinnosti, tämäkin kiinnostaa. Mutta jos alkuperäinen Geass vaikutti liian naurettavalta, tämä saattaa silti kiinnostaa. Alkuperäisiä hahmoja kaivanneille Akito ei vielä tarjonnut mitään, mutta ilmeisesti jo seuraavassa osassa (ilmestyy ~alkupuolella vuotta 2013) tulee mukaan tuttuja naamoja.

Akito ja Glasgow

Akito on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

BTW: Olinko ainoa, jolle tuli tämä mieleen… hehän ovat kuin kaksi marjaa:

Alexander - Metagross

:D

Kiihotettu maailma

Pari couria sitten alkoi kaksikin Reki Kawaharan kevytromaanisarjaan perustuvaa virtuaalimaailma-animea, Accel World ja Sword Art Online. SAO piti katsoa, mutta enpä ole saanut sitä edes aloitettua. Sen sijaan Accel World päätyi yhteiskatsottavien listallemme, kun Bubu oli sitä joskus mangona lukenut ja sanoi, että se on ihan OK. Ristiinvertailu SAO:n kanssa olisi kiihottava ajatus, mutta se ei nyt sattuneesta syystä ole valitettavasti mahdollista. Joten puhutaan sitten Accel Worldista.

Accel Worldin keskiössä on Accel World -niminen mystinen nettitoimintapeli, jota ei voi ladata mistään, vaan siihen pitää saada kutsu joltain pelissä jo olevalta. Accel World ei kuitenkaan ole mikään tavallinen nettimättö, vaan sen Burst Linkereiksi kutsutut pelaajat, saavat oikeaan maailmaan käyttöönsä erilaisia burst-kykyjä. Yksinkertaisimmalla tasollaan burst-kyvyllä voi hidastaa aikaa niin, että kykenee harkitsemaan nopeita tilanteita ajan kanssa. Kovemman tason burst-kyvyt mahdollistavat ajan hidastuessa myös hypernopean liikkumisen. Tai oikeastaan: aika ei hidastu, vaan henkilön oma tarkkaavaisuus ja reaktiokyky nopeutuvat, mistä tuleekin nimi accelerated world, eli Accel World.

AW:tä on syytetty nörttifantasiapanderoinnista, eikä sinällään syyttä. Päähenkilö Haruyuki ”Haru” Arita on nössö, lyhyenläntä, koulukiusattu läskipallero, jonka kaikki aika kuluu nettipelejä pelatessa. Harun elämä kuitenkin muuttuu, kun koulun kuumin misu kiinnostuu tästä Harun kovien nettipelitulosten ansiosta ja tutustuttaa tämän Accel Worldiin.

Haru ja Kuroyukihimus

AW:ssa ko. misu (jonka oikeaa nimeä ei muuten kerrota) tunnetaan nimellä Black Lotus tai Kuroyukihime, joka on yksi legendaarisista kuninkaista, Accel Worldin kovimmista taistelijoista. Nörttipanderointisyytökset johtuvat siitä, että Kuroyukihimen kiinnostus Harua kohtaan ei ole ihan vain platonista… Toisaalta ”panderointi” on sinänsä paremmin perusteltu kuin useissa muissa teoksissa. Kun Kuroyukihime on itsekin melkoinen nettipelidatis, ei ole ihmekään, että tämä voisi ihailla todellista nettipelivirtuoosia.

Mutta takaisin Accel Worldiin. Kuten arvata saattaa, Harun Accel World -hahmo Silver Crow alkaa pienten alkukankeuksien jälkeen raivata tietään yhä ylemmäs ja ylemmäs, myös fyysisesti. Silver Crow on nimittäin koko Accel Worldin historiassa ensimmäinen lentotaidon oppiva hahmo. Tässä kohtaa oikean nettipelaajan suspension of disbelief on kyllä koetuksella, kun muut pelaajat ihastelevat Silver Crown lentotaitoa hämmästyksellä. Oikeastihan homma menisi näin:

Silver Crow *kasvattaa siivet*

Kaikki muut serverillä: FUCKING FAG CHEATER FUCKING GAY FAG GO FUCK YOUR SISTER FUCKING FAGGOT GAY CHEATER BAN HIM FUCKING ASSHOLE CHEATER FUCK

Hämmästelijöitä

Mutta ehkä Japanissa ihmiset ovat nettipeleissäkin kohteliaampia.

Accel World ei kuitenkaan sijoitu kokonaan nettipelien maailmaan, toisin kuin Sword Art Online, vaan AW:ssä aikaa kulutetaan myös reaalimaailmassa. Se on hyvä, sillä Accel Worldin hahmodesign ei varsinkaan pelimaailman puolella ole kovin kummoista. Hahmoilla on yksi perusväri ja ehkä enintään vähän kontrastivärejä siellä täällä, mikä saa ne näyttämään geneerisiltä pelihahmoilta vähän liikaakin.

Geneerisiä pahiksia

Sen sijaan reaalimaailman puolella, vaikka hahmot pukeutuvatkin useimmiten lähinnä koulupukuihin, jantterit ovat ihan ok:n näköisiä ja varsinkin tytöt ovat söpöjä. Harun designia voi tosin vähän moittia siltä kannalta, että tämän lyhyys ja ylipaino on vedetty pikkuisen överiksi, sillä nyt tämä vaikuttaa metrin mittaiselta pallolta.

Animen 24 jakson aikana ehditään käymään läpi ilmeisesti romaanin 3 ensimmäistä osaa. Rytmityksen puolesta homma toimii erinomaisesti. Kaikissa jaksoissa tapahtuu jonkinlaista edistymistä, on se sitten hahmojen ihmissuhteiden kehitystä reaalimaailmassa tai mielenkiintoisia asioita Accel Worldin puolella. Yksikään jakso ei tunnu turhalta filleriltä tai yhdentekevältä mössöltä, mutta toisaalta sarja ei myöskään ryöpsähtele hallitsemattomasti eteenpäin.

Toisaalta Accel Worldin ranobetausta näkyy ikävästi siinä, että sarjan loppupuolella tulee mukaan uusia hahmoja, joita ehditään nähdä ehkä pari kertaa ennen sarjan loppumista. Ja täällä Suomessa tarinan jatkaminen kirjamuodossa ei onnistu, koska kirjoja ei ole täällä myynnissä. Nettitilaamisen taas estävät japanintaidot :F. Tältä kannalta onkin vähän ikävää, että viime vuosina animesarjojen lähdemateriaali on siirtynyt nimenomaan kevytromaanipuolelle: jos anime ei myy tarpeeksi, tarina jää kesken.

Birtuaalimaailmaa

Ehkä juuri ranobetaustasta johtuu, että hyvästä rytmityksestä huolimatta Accel Worldia vaivaa melkoinen infodumppailu. Käsitteiden selittämiselle ja kertomiselle kirja on nimittäin huomattavasti parempi media kuin anime, jossa pätee aina ”show, don’t tell” -sääntö. Nyt varsinkin alkujaksot ovat täynnä Kuroyukihimeä, joka selittää Harulle Accel Worldin toimintaa. Uusia käsitteitä plopsahtelee esiin melkein joka jaksossa.

Ongelma ei ole se, ettei käsitevyörytyksessä pysyisi perässä, sillä kuten sanoin, sarja on rytmitetty hyvin. Ongelma on siinä, että nyt melkein joka jaksossa tulee tilanne, jossa hyvältä vaikuttanut tilanne muuttuukin lähes katastrofaaliseksi jonkin entuudestaan tuntemattoman säännön takia. Esimerkiksi: Haru oppii, että vihollinen kannattaa lyödä päin sähkötolppaa, koska sähköshokki tekee viholliseen lisää vahinkoa. Seuraavassa jaksossa Haru lyökin vihollisen viimeisillä voimillaan sähkötolppaa päin. Mutta kappas kummaa, vihollinen nousee ylös entistä vahvempana! Ja sitten Harun kaverit kertovat tälle, että ”tuollaiset viholliset saavat sähköstä lisää energiaa, älä tee noin!” Kun kuvio toistetaan pariin kertaan, alkaa kaikkiin tilanteisiin suhtautua kyynisesti, sillä kohta joku uusi sääntöpaljastus kääntää tilanteen päälaelleen varmuudella.

Taistelun tiimellyksessä

Toisaalta ranobetaustasta on myös hyötyä, sillä vaikka Accel Worldissa taistellaankin paljon, aikaa vietetään myös reaalimaailmassa. Ja tässä taas kevytromaanitausta on vahvimmillaan. Hahmonkehitys ja hahmojenväliset näiden sosiaaliset suhteet ovatkin toimivampia kuin useissa muissa toiminta-animeissa. Varsinkin Harun ja Kuroyukihimen suhde on kutkuttava, sillä vaikka Haru onkin nössöhkö nördepoitsu, Kuroyukihime äityy välillä jopa aggressiiviseksi viettelijättäreksi. Onko nää nyt sit niitä vahvoja naishahmoja? Onneksi sarjan aikana Harukin alkaa kasvattaa itselleen kiveksiä ja oppii, että vastoinkäymisten kohdatessa on muitakin mahdollisuuksia kuin luovuttaa heti.

Erityismainintana täytyy huomioida animen loppupään pahisjätkä Seiji Nomi, joka on erittäin hyvin tehty ja varsinkin uskottava kusipää-koulukiusaaja-nettikiusaajahahmo. Harvoin animessa tulee vastaan hahmoja, jotka ovat pahiksina uskottavia: joko näiden ”pahuus” on päälleliimattua ja siksi epäuskottavaa, tai sitten kyse on jostain ~pahasta demonilordista~, joka on ylilyövän paha siksi että tämä on ~paha demonilordi~. Sen sijaan Seiji on kusipää, koska tämä on kusipää, juuri sillä tavalla kuin koulukiusaajilla on tapana olla. Toisin sanoen tämä on huomattavasti aidompi hahmo kuin monet muut pahikset.

Taustaa

Kokonaisuutena Accel World on jännä. Toisaalta sen pelihahmodesignit ovat mitäänsanomattomat, eikä se graafisesti muutenkaan ole mitenkään ihmeellinen. Vääristyneitä derppinaamoja ei sarjassa näy, mutta toisaalta animoinnissa ei juuri missään vaihessa päästä hedonistisen sakugamasturboinnin puolelle. Taustat ovat toimivat ja kertovat missä mennään, mutta toisaalta ne eivät ole mitään P.A. Works -tasoisia tajunnanräjäyttävän kauniita maisemia. Musiikit ovat enimmäkseen mitäänsanomattomat.

Toisaalta tämän keskinkertaisuuden vastapainoksi saa kivannäköisiä normihahmoja ja mielenkiintoista kähmintää nettipelin ja reaalimaailman puolella. Harun ja Kuroyukihimen suhteen kehittymistä on kiva seurata ja on hienoa nähdä, kuinka Haru alkaa saada itsetuntoaan kasaan ja kehittyy pelkästä ulisijasta eteenpäin, muuttumatta silti suoraan täydelliseksi sankariksi. Accel World kuitenkin kaipaa melko kipeästi toista kautta, koska nyt tarina jää ikävästi kesken. Juuri, kun homma saadaan kunnolla käyntiin, sarja loppuu. Noh, toivotaan että japsit ostavat tarpeeksi DVD:itä.

Possu-kun ja Kuroyukihime

Kyllä minä viihdyin, ei harmita ollenkaan että katsoin. Ihana Kuroyukihime on ihana <3

Laululesbot

Samaan aikaan kun koko muu internet tuijotti Nisemonogataria ja Minihameavaruuspiraatteja, täällä katsottiin Senki Zesshou Symphogearia. Ilmeisesti Symphogear oli samaan aikaan Avaruuspiraatteja vääntäneelle Satelightille ilmeisesti jonkinlainen B-puolen tuotos, mikä on sikäli kummallista, että Minihamepiraatit tylsistytti minut kolmessa jaksossa totaalisesti, kun taas Symphogearissa on meno päällä alusta asti.

Poppiduo Zwei Wingistä kertova Sinforatas on teoriassa musiikkianimea. Siis teoriassa. Käytännössä kyseessä on täysiverinen toiminta-anime, jossa salaiseen järjestöön kuuluvat taikatytöt taistelevat Noise-hirviöitä vastaan symphogearilla, ~laulun voimalla~ toimivalla haarniska/ase-hybridillä.  Genkityttö Hibiki (Aoi Yuuki) on menossa katsomaan Zwei Wingin konserttia bestis-lesborakastajansa Mikun (Yuka Iguchi) kanssa. Kun Miku kuitenkin juuttuu matkalla jonnekin, Hibiki päättää mennä keikalle yksin.

Konsertti

Keikka menee kuitenkin pahemmin vituiksi kuin Frostbite Metalfest, kun kohinamöröt ilmestyvät paikalle ja alkavat muuttaa ihmisiä tuhkaksi. Onneksi Zwei Wingin muodostavat Kanade (Minami Takayama) ja Tsubasa (Nana Mizuki) ovat paikalliset symphogear-soturit ja ryhtyvät pistämään örmöjä poikki ja pinoon. Massiivista ylivoimaa vastaan taistellessaan Kanaden Gungnir-keihäs menee kuitenkin tuhannen päreiksi ja muutama sirpale lävistää Hibikin, joka ottaakin osumaa kunnolla. Kiitos modernin lääketieteen, Hibiki jää henkiin vammoistaan huolimatta.

Kanade vs Noiset

Hypätään pari vuotta eteenpäin. Lydian-musiikkiopistossa opiskelevasta Hibikistä on tullut hänet pelastaneen Zwei Wing -duon fani. Eräänä päivänä Hibiki lähtee ostamaan soolouran aloittaneen Tsubasan uutta CD:tä, mutta mystiset noiset hyökkäävät matkan aikana kaupunkiin. Hibiki pelastaa pikkutytön möröiltä, mutta päätyykin umpikujaan kohinoiden piirittämäksi. Peli ei kuitenkaan ole pelattu, sillä yllättäen Hibikin kehoon päätyneet Gungnirin sirpaleet aktivoituvatkin ja Hibiki saa omat symphogear-voimansa!

Hibiki pakkorekrytoidaan salaiseen symphogeareja koordinoivaan organisaatioon, mutta ah ja voi, Hibiki ei tietenkään voi kertoa tästä käänteestä bestis/lesborakastaja-yhdistelmälleen. Tunnetusti mikään ei riko parisuhdetta niin pahasti kuin salailu ja Hibikin ja Mikun välit rakoilevatkin dramaattisesti~ Tähän vielä lisäksi kansainvälisiä kähmintöjä ja kaksoisagentteja, mystisiä reliikkejä, pari salamurhaa ja Babelin torni, niin Symphogear onkin siinä. Mistä tulivat noiset? Mitä ovat salaiset reliikit? Miten koulutyttölesborakkauden käy?

Tyttöjen illanvietto

Jos tämä kuulostaa sekavalta, niin sitä se onkin. Symphogear suunniteltiin alun perin kahden courin mittaiseksi, mutta huhujen mukaan viikkoa ennen tuotannon aloitusta tuli tieto, että coureja olisikin käytettävissä tasan yksi. Valitettavasti se näkyy, sillä Symphogearin juonenkuljetus on Arina Tanemura -tasoa: hypitään sinne tänne, juonenkäänteet revitään perseestä ja missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Varsinaisia juoniaukkoja ei sinällään ole, mutta rytmitys ontuu pahasti ja lopullinen juoni selviää vasta kolmen viimeisen jakson aikana. Samoin animaatiossa on välillä rajustikin parantamisen varaa, mikä johtunee Symphogearin asemasta B-puolen teoksena. Varsinkin jakson 3 kävelykohtaus on melko… mielenkiintoisesti animoitu.

Toisaalta vaikka ”arkianimaatiossa” on säästetty, on kaikki ylimääräinen pistetty taistelukohtauksiin, jotka ovat useimmiten ihan hyvin animoituja. Symphogear osaa myös tehdä animaatiosta näyttävää vähemmälläkin rahalla, mikä on meriitti sinänsä. Myös leikkaus ja ohjaus panostavat liikkeeseen ja vauhdikkaaseen toimintaan, mikä ei toisaalta ole ihme, kun ottaa huomioon, että ohjaaja Tatsufumi Itou on ennen Symphogearia ohjannut lähinnä musiikkivideoita. Erityisesti tämä näkyy 1. jakson konserttikohtauksessa, joka on juuri sellainen kuin musiikkivideolta voisi odottaa, mikä ei ole lainkaan paha asia.

Superhyökkäys

Sinforatas on ihme pakkaus. Sen ykkösjakso on oikeasti kova pakkaus, mutta sen jälkeen homma tuntuu hajoavan – kaikki se meininki, dramatiikka ja kouriintuntuvuus, mitä ykkösjaksossa on, tuntuu lentävän ikkunasta ulos. Kaikista derpeintä on, että symphogear-taistelijoiden äärimmäinen hyökkäys, laulajansa tappava Joutsenlaulu,  muuttuu peruskauraksi josta joutuu enintään sairaalaan jos sitäkään. Hei nyt, näin ei rakenneta dramatiikkaa.

Musiikkianimeksi Symphogear on melko keskitasoinen. Vaikka Nana Mizukin ja Two-Mixissäkin laulaneen Minami Takayaman laulutaidot ovat Japanin parhaimmistoa mitä animeteollisuuteen tulee, mutta jostain syystä Aoi Yuukin laulu on korvia raastavaa. Se hämmentää, sillä todistetusti Yuuki on ihan ookoo-tasoinen laulaja, vaikkei Mizukin tai Takayaman tasolle yltäisikään. Eägh. Loput sarjan laulajat ovat keskitasoa, mikä ei musiikkianimessa kuitenkaan ole hyväksyttävä ratkaisu.

Komentokeskus

Huonoin puoli sarjassa on silti dialogi, joka on ehtaa derppiä. Varsinkin sarjan alkupuolella Hibikillä on raivostuttava tapa toistaa keskustelukumppaninsa viimeinen sana: ”Meidän täytyy mennä päämajaan!” ”Päämajaan?” ”Kyllä, meidän täytyy mennä sinne käskynjakoon!” ”Käskynjakoon?” Voi herp sentään… Tämän lisäksi hahmoilla on paha tapa puhua ilmeisesti todella syvälliseksi tarkoitettua ”JOS USKOT HÄVIÄVÄSI, OLET JO VALMIIKSI HÄVINNYT”-tasoista höpöhöpöfilosofointia. Parhaimmillaan dialogi onkin, kun hahmot kommentoivat tapahtumia tyyliin ”Varo! Pahis hyökkää!”, mikä kertonee kaiken tarvittavan dialogin tasosta.

LENNÄN MIEKALLA VITTU JEE

Puutteistaan huolimatta Symphogear on kuitenkin ihan kivaa mättöä, sillä taistelukohtaukset enimmäkseen toimivat ja koulutyttöromanssia on kiva seurata. Mitään tajuntaa räjäyttävää Symphogearilta on turha odottaa, paitsi ehkä uskomattomien ylläripylläri-juonenkäänteiden lisäksi, mutta kokonaisuudessaan sanoisin, että 2/5 PARAS ANIME 7/5.

Fine ja Chris

PS. Nana on paras :D Ja Mizuki :D

Parhaat sarjat 5/5

Tyttöjen animen rintamalla on pitkään ollut ikävän hiljaista. Animea tytöille tehdään nykyään vähemmän kuin ennen, eikä niiden määrä koskaan ole ollut suuren suuri. Joo, suunnilleen vuosi sitten oli tietysti yllättävän hyvä Otome Youkai Zakuro ja kenties paras Pretty Cure -sarja Heartcatch Precure, mutta niistäkin on jo vuosi. Sen jälkeen on tullut vain kaksi shoujo/joseisarjaa, joista viitsii puhua: Chihayafuru ja Uta no Prince-sama. Lauluprinssit missasin kesällä kun oli liian kiire elää irl-elämää, mutta otin joululomalla kiinni tämän aukon animetietämyksessäni.

Lauluprinssi on näistä se camp-versio. Sarja on kuin katsoisi japaniversiota Euroviisuista. Juonellisesti koko Utaprince on ihan pölhö käänteishaaremi, jossa ei juuri ole järjen häivää. Pianoa soittava Haruka menee yksityiskouluun, jossa puolet oppilaista valmistuu säveltäjiksi ja puolet idolilaulajiksi. Haruka haluaa säveltäjäksi tietämättä oikeastaan mitään japanilaisesta idolibisneksestä. Tietenkin lamppusilmä-Haruka houkuttaa koulussa ympärilleen ryhmän ihanasti laulavia poikia, joiden mielestä ujo ja maalta kaupunkiin muuttanut tyttö on paras juttu ikinä.

Utaprincen katsominen juonen tai syvällisten henkilöhahmojen takia on väärä veto. Sarja perustuu tyttöjen deittipeliin ja juonellisesti se on aika köyhä: ensin on kuusi jaksoa, joissa esitellään kaikki sarjan pojat yksitellen. Jokainen myös laulaa jaksossaan yhden laulun. Sitten kehitetään hölmö konflikti loppujaksojen ajaksi, tungetaan mukaan vähän traagista menneisyyttä ja rantajaksoa ja lopetetaan koko homma isoon konserttikohtaukseen. Kovin paljon aivotyötä ei ole vaadittu. Tekijöillä on koko ajan sopivasti hölmöysvaihde päällä eikä sarja ole tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi: jo Norio Wakamoton näyttelemä pöhkö engrishiä suoltava rehtori todistaa sen.

Sarjaa pitää katsoa fanityttörillit naamalla, tai siitä ei saa irti mitään. Ihanat pojat ovat nättejä, hyvin animoitu ja seiyuut vetävät täysillä. Omaleimainen visuaalinen ilme ja kirkkaat värit auttavat tekemään sarjasta muistettavan. Musiikki on läpikotaisin hölmöä sekin (let’s song?), mutta äärimmäisen tarttuvaa. Harukan äänenä on Miyuki Sawashiro, joten jotain ihkutettavaa löytyy tyttöseiyuidenkin ystäville. En kyllä silti suosittele Utaprinceä pojille enkä tytöille, joilla on vaikeuksia löytää sisäinen 15-vuotiaansa. Muille? KOYOI WA HORA FUTARI DE 1000% LOVE

Chihayafuru on sitten se fiksumpi sarja. Madhousen väsäämä sarja on hyvin animoitu sekin, mutta nätti ulkoasu ei ole ainut tai paras syy katsoa Chihayafurua. En muista, milloin olisin katsonut näin loistavan jouhevasti ohjattua sarjaa. Chihayafuru tekee karutasta, varmaan periaatteessa tylsimmästä runomuistipelihässäkästä ikinä, jännää ja itkettävää ja koskettavaa ja ihanan kamalaa. Puristan aina sohvan käsinojaa tai nenäliinaa turhan lujaa töllätessäni tiistaisin uusinta jaksoa läppäriltä. Matsit ovat jänniä ja henkilöistä oikeasti välittää. Ihana Taichi on lempihahmoni suunnilleen IKINÄ MISSÄÄN nykyään ja sydän syrjällään jännitän pojan puolesta tavalla, jota en hyödynnä edes oikean maailman ihmisiin…

Chihayafuru perustuu mangaan, joka on törkeän suosittu joseimangaksi. Se on myynyt yhteensä yli 14 miljoonaa kappaletta. Animeversion myyntiluvut eivät taas ole olleet juuri mistään kotoisin. 25-jaksoinen anime pääsee hädin tuskin tähän mennessä tulleen mangan puoliväliin, joten on ilmiselvää, että anime tulee loppumaan kesken. Suosittelen Chihayafurua poikkeuksellisesti siitä huolimatta, että sen loppu lässähtää varmuudella – sarja vain on NIIN hyvä. Onneksi voi jatkaa mangan parissa. Olen koukuttunut Chihayafuruun niin pahasti, että yritän parhaani mukaan lukea mangaa japaniksi: skanlaatiot eivät ole päässeet edes siihen asti, missä anime menee ja virallista englanninkielistä julkaisua on näköjään turha odottaa.

Manga on hyvä sekin, mutta siitä puuttuu osa sitä jännitystä ja voimaa, mikä animessa on liikkeen ja musiikin sekä ohjausratkaisujen kautta. Anime seuraa mangaa lähes orjallisesti eikä juuri tuo mukaan mitään omaa, mutta se parantaa lähdeteosta pikkuisen sieltä ja täältä. Lopputulos on paras tyttöjen sarja vuosiin, tai jos eräitä ikuisia negiksiä on uskominen, ”sarja vanhemmille naisille”. En kyllä 25-vuotiaana pidä itseäni vielä vanhana millään mittarilla!

En muuten yleensä pidä animemusiikeistä, jotka pyörivät vain yhden musiikillisen teeman (tai sävelkulun) ympärillä. Chihayafuru saa tämänkin jotenkin toimimaan, vaikka se ti-di-ti-di-dii on ostin biiseissä noin kolmessa neljästä. Loistavaa kamaa ja vielä loistavampaa tenttiinlukumusiikkia. Chihayafuru on niitä ääreispositiivisia sarjoja, jotka saavat katsonjansakin haluamaan yrittämään vähän paremmin ja kovemmin ja vielä enemmän. <3

Guilty Crown: yhden dream teamin ADHD-mechasuperpowerassburgersekasikiö

Mitä saadaan, kun yhdistetään Highschool of the Deadin ohjaaja Tetsuro Araki, Mai-Himen luoja Hiroyuki Yoshino ja Code Geassin käsikirjoittaja Ichiro Okouchi? Lisätään vielä redjuicen hahmodesignit ja Supercellin Ryon tunnarit + Hiroyuki Sawanon taustamusiikit. Tällaisilla aineksilla tulos ei voi olla muuta kuin mestariteos, eikö niin? Tällaisilla tekijöillä ei yksinkertaisesti voi mennä mikään pieleen!

Viime kaudella noitaminA-ohjelmapaikalla alkanut Guilty Crown on paljossa velkaa Code Geassille. Mitä ilmeisimmin Okouchilla ja Yoshinolla, joka tunnetaan myös Code Geassin apulaiskäsikirjoittajana, on ollut ideana tehdä jonkinlainen paranneltu Geassista. Sellainen, missä kaikki voidaan tehdä paremmin ilman R2:n junaonnettomuuden aiheuttanutta johtoportaan kähmintää.

Guilty Crownin alkuasetelma kuulostaakin varsin tutulta: Japani on miehitetty ja eristetty muusta maailmasta, tosin tällä kertaa syynä ei syynä ole Britannian imperiumi vaan kansainvälinen, hyvinkin sotilaallinen terveysjärjestö GHQ, joka on ottanut Japanin kontrolliinsa MAAILMANLOPPUVIRUKSEN vuoksi.

Maailmanloppuvirus aiheuttaa uhreissaan hitaasti leviäviä ja kivuliaita kristallikasvaimia, kunnes henkilö kristallisoituu ja kuolee kokonaan. GHQ on siis miehittänyt Japanin sen itsenäisyyden kustannuksella, nimellisesti parantaakseen japanilaiset. Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita hyväksymään GHQ:n ylivaltaa, vaan Haudankaivajat-niminen terroristijärjestö taistelee sitä vastaan. Mukana on myös Endlaveja, jotka ovat jonkinlaisen neurolinkin avulla kauko-ohjattuja mechoja.

Endlave

Tuloksena on siis tiukkaa sissisotaa urbaanissa ympäristössä mechoilla käytynä, ylikansallista miehittäjää vastaan. Kuulostaako tutulta?

Päähenkilö Shuu on 17-vuotias lukiolaispoika (ihan kuten Lelouch :>), joka saa sattumalta Kuninkaan Voiman (ihan kuten Lelouch :>) mystiseltä tytöltä (ihan kuten C.C. :>) – tosin Guilty Crownissa mystinen tyttö on supersuositun Egoist-bändin laulajamisu Inori. Kuninkaan Voimakaan ei ole geassin kaltainen kyky komentaa toisia tekemään mitä vain, mutta Guilty Crownin versio Void Genome ei jää kovin kauaksi. Void Genome nimittäin antaa kyvyn vetää henkilön rinnasta Voidin, henkilön sielun konkreettisessa muodossa. Ne voivat olla mitä tahansa massiivisista säteitä ampuvista miekoista tai painovoimaa kontrolloivista pyssyistä jääkaappeihin. Sanomattakin on selvää, että tämä kyky kiinnittää niin Haudankaivajien kuin GHQ:nkin mielenkiinnon.

Miekka rinnasta

Lelouch ja Shuu ovat kuitenkin hieman eri puusta veistettyjä. Siinä missä Lelouch oli erittäin halukas toimimaan Britannian kukistamiseksi, Shuu on lähempänä perusmunatonta NGE:n Shinjiä. Tämä on pelokas, vastentahtoinen ja masenteluun taipuvainen ja kaikkea muuta kuin innokas toimimaan, varsinkin kun Kuninkaan Voimakin tuli vähän vahingossa. Shuuta ei siis todellakaan kiinnosta kuulua terroristiryhmään. Ketään tuskin kuitenkaan yllättää, jos kerron, että loppujen lopuksi Shuu liittyy kuin liittyykin Haudankaivajiin ja alkaa jopa kasvattaa kassejaankin.

Sarjan visuaalinen ilme on lyhyesti ilmaistuna loistelias. Guilty Crown on ehdottomasti yksi viime vuosien tyylikkäimmistä animeista. Vaikka se ei ole samanlaista graafista iloittelua kuin esimerkiksi Bake- tai Nisemonogatari, sen cyber-/biopunk-Tokio on kuitenkin äärimmäisen tyylikäs. Avaraikkunaiset, arkkitehtuuriltaan sisustuslehdistä pöllityn näköiset asuinalueet ovat kliinisen loisteliaita ja luovat oivaa kontrastia raunioituneille alueille, joissa on todellinen maailmanlopun tunnelma. Rauniot suorastaan kutsuvat urbaaniin tutkimusmatkailuun ja seikkailuihin. Nyt tulee spermaa!

Arkkitehtuuria

Redjuicen hahmodesignit ovat toimivat. Haudankaivajien musta-punainen univormu on tyylikkään futuristinen, mutta silti käytännöllisen oloinen eikä mikään Nomura-tyylinen remmihelvetti. GHQ:lla taas on pitkiä, valkoisia takkeja, mitkä ovat aina hyvästä. Haudankaivajien mechapilottitähti Ayase on selvästi sukua NGE:n Asukalle ja Geassin Kallenille punaisine plugsuitteineen, paitsi että Ayase liikkuu rullatuolilla. Vaikka Ayase onkin vähän tsuntsun, asenne on hyvin perusteltu – tämä ei todellakaan kaipaa sääliä ainakaan rullatuolinsa suhteen.

Komentokeskuksessa toimiva Tsugumi taas käyttää vakiona mustanharmaata plugsuittia, minkä lisäksi tällä on kissankorvien muotoiset (kyllä, luit oikein), öö, vastaanottimet päässään. Ja ohjaa komentokeskusjärjestelmää myös perseellään. Hienoista fanservicenpoikasta voi ehkä olla havaittavissa, mutta designit ovat kokonaisuudessaan hauskat ja toimivat.

Inori

Hahmodesignit jäävät kuitenkin kakkoseksi Guilty Crownin erikoisefekteille, jotka ovat upeita. Varsinkin kohtaukset, joissa voideja vedetään ihmisten rinnasta ulos, ovat sellaista graafista iloittelua että huhhuh. Universumin rakenne muuttuu, kun siniset energiavirtanauhat halkovat näkymää ja massiiviset miekat materialisoituvat käteen, räjähtäen murentuvien kristallien alta. Käsittämättömän hienoa.

Jotkut ovat vihanneet Guilty Crownin alkutunnaria ja täytyy myöntää, ettei se todellakaan ole ryon parasta tuotantoa, mutta itse tykkäsin. Hiroyuki Sawanon luomat taustamusiikit sen sijaan ovat aivan mahtavat, enkä ollenkaan häpeile myöntää, että nimenomaan Sawano on parin viime vuoden aikana noussut animesarjojen musiikkien suosikkisäveltäjäkseni. Mm. Sengoku Basaraan ja Gundam Unicorniin musiikit säveltäneen Sawanon erityispiirteinä ovat tiukat kielisoitinkuviot ja varsinkin Hans Zimmeristä muistuttava tapa tykittää rummuilla äärimmäisen mahtipontisia kuvioita, jotka tuntuvat kiveksissä asti. Loistavaa.

Efektit

Sawano myös hyödyntää biiseissään ilmeisen ei-japanilaisia vokalisteja (!) ja lauletut biisit tuovatkin ihan omaa fiilistään, vaikka Guilty Crownin soundtrackille onkin eksynyt pari Evanescenceä muistuttavaa, tahattoman huvittavaa kappaletta. Useimmat ovat kuitenkin kauniita ja/tai tyylikkäitä vetäisyjä.

Guilty Crowniin onkin kaadettu rahaa sangoittain ja se näkyy. Liikettä on runsaasti, mutta grafikka on silti tarkkaa. Design-puoli ja musiikki ovat siis kunnossa ja sarjan alkuasetelmakin on jo kertaalleen hyväksi todettu.

Labra

Guilty Crown kuitenkin pettää ohjauksen ja oikeastaan kaiken juonenkuljetuksen suhteen – hirveästi asioita tapahtuu, mutta juuri mitään ei selitetä. Eikä kyse ole sellaisesta ”me ei kerrota, koska tämä on mysteeri”-tyylisestä kertomattomuudesta, kuten esimerkiksi Star Driverissa tai Mawaru Penguindrumissa, vaan siitä pahemmasta: siitä, ettei niitä asioita ole yksinkertaisesti jaksettu miettiä.

Juoni on niin täynnä aukkoja, että reikäjuusto jää helposti toiseksi. Voisiko kyse olla siitä, että johtokolmikolla on jo jonkin verran nimeä toimintasarjojen tekijänä, ja tästä syystä näille olisi annettu lähes vapaat kädet tehdä mitä tahtovat? En tiedä, mutta nyt sarja ei tunnu pysyvän täysin kasassa. GC:ssä tapahtuu koko ajan ihan helvetisti hienonnäköisiä asioita, mutta se, miten nämä liittyvät toisiinsa, ei käy katsojalle mitenkään selväksi. Konfliktin osapuolilla ei kummillakaan tunnu olevan mitään suunnitelmaa, vaan ympäriinsä ryntäillään ilman mitään pointtia ja sotilasoperaatioita nykäistään satunnaisiin kohteisiin hihasta. Pahimmillaan kohtaukset eivät tunnu liittyvän toisiinsa lainkaan,  ihan kuin sarja olisi 14-vuotiaan Arina Tanemuran ohjaama…

Toinen ongelma Guilty Crownilla tuntuu olevan, että se yrittää olla vakava ja dystooppinen toimintascifisarja, jossa sotilaalliset nerot ottavat yhteen ja taistelut ratkaistaan uskomattomilla taktisilla vedoilla sekä endlavejen, voidien ja superaseiden oikea-aikaisella käytöllä. Guilty Crown ei kuitenkaan yllä tähän, vaan jää käänteiseksi Code Geassiksi.

Nice boat

Geassia kritisoitiin siitä, että Lelouchin pahin vastustaja ei suinkaan ollut Britannia tai Suzaku, vaan Murphyn laki. Aina, kun Lelouch oli onnistumassa jossain, sattuma tarttui peliin ja veti homman päin ruskeaa reikää. Niin kävi Euphynatorin tapauksen kanssa ja niin kävi kun Lelouch oli hieromassa sovintoa Suzakun kanssa – Britannian joukot vain sattuivat saapumaan paikalle sopivasti. Guilty Crownissa asiat taas ratkeavat hyvän tuurin ansiosta: juuri, kun sankarimme ovat saamassa turpaansa, joku tulee endlavella seinän läpi aseet räiskyen tai joku Haudankaivajien tyyppi sattuu tulemaan nurkan takaa ja ampuu pahikset. Hommasta tulee sellainen kuva, että suunnitelmat menevät ihan päin persettä ja onnistuminen onkin lähinnä tuurista kiinni. Tämä nakertaa hahmoja ontoiksi, koska se herättää kysymyksen, miten Haudankaivajat ovat kykeneet toimimaan tähän saakka tuhoutumatta? Kuvaus Haudankaivajista siis ontuu.

Kolmanneksi Guilty Crown sortuu usein pahoihin Deus Ex Machinoihin – jos jotkut meinaavat jäädä sortuvaan pilvenpiirtäjään, sieltähän voi lentää pois taikakuplassa! Tai erikoisvoimat voivat muuttua juuri sopivaan aikaan ilman mitään selitystä, niin että voidien toiminta muuttuu, mikä ratkaisee taistelun!  Tai jos jotakuta ollaan pelastamassa, paikalle teleporttaakin (!) jäbä, joka nappaa pelastettavan ulottuvuusporttiin viime sekunnilla ja prinsessa on taas toisessa linnassa. Nyt hei oikeasti.

Mechaa turpaan

Onneksi viimeisimmissä jaksoissa Guilty Crown vaikuttaa muuttuneen edes hieman järkevämmäksi ja varsinkin Shuun pallienkasvatus on ollut hahmonkehityksenä nautinnollista seurattavaa. Toivoa sopii, että sarja muuttuu nyt myös vähän koherentimmaksi – Crown on nimittäin siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että muista noitaminA-sarjoista poiketen se sai käytettäväkseen 22 jaksoa, siis tuplamäärän tavalliseen noitaminA-sarjaan verrattuna. Sarjan ahtaminen 11 jaksoon ei ole ihan helppoa ja useat noitaminA-sarjat ovatkin kärsineet siitä, että ne ovat yrittäneet mahduttaa 11 jaksoon liian pitkää tarinaa. 22 jaksoon pitäisi kuitenkin kyetä rakentamaan oikeasti kasassa pysyvä sarja. Pidän peukkuja.

« Vanhemmat artikkelit Uudemmat artikkelit »

© 2024 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑