Kategoria: Anime (Page 10 of 16)

Joskus viime vuonna Tytanian petettyä minut monellakin saralla ja odotellessani uuden Star Trek -leffan ensi-iltaa, täytin avaruusooppera-aukon viihdekulutuksessani vanhalla ja hyväksi havaitulla, eli Seikai-sarjoilla. Puhdasta avaruusooppera-animea on hyvin vähän; minä en välitä mechoista juurikaan ja vielä vähemmän mechoista avaruudessa, ja puhtaan avaruusalusanimen löytäminen ilman mechoja on hankalaa. Onneksi joitain hyviäkin on; tietenkin eräs suursuosikkini Toward the Terra, ja sitten nyt jo ansaitusti klassikon arvon saanut Seikai-sarjojen joukko. Nämä Hijokublaa Hiroyuki Moriokan kirjoihin perustuvat sarjat ovat avaruusoopperaa puhtaimmillaan, ja lisäarvoa tuo huolellinen maailman rakentaminen. Moriokaa voisi jopa kutsua avaruusoopperan Tolkieniksi.

Tarina menee näin: kaukana tulevaisuudessa ihmiskunta asuttaa lähes koko galaksia. Tarinan keskiössä on Abhien imperiumi. Abhit ovat geneettisesti muokattu ihmisrotu, joilla on joitain ominaisuuksia, jotka auttavat sopeutumista elämään avaruusaluksilla: elin (kolmas silmä), joka auttaa avaruusaluksen ohjaamisessa, parempi G-voimien kestokyky sekä pidempi elinikä. Siniset hiukset ja hallitsijasuvun haltiakorvat ovat vain plussaa. Abhit ovat sopeutuneet avaruuteen niin hyvin, että suurin osa rodun edustajista ei ole edes ikinä käynyt planeetan pinnalla. Abhien imperiumi on kiinnostunut avaruuden herruudesta; valtaamiensa aurinkokuntien planeettojen sisäiseen politiikkaan se ei puutu. Osa ihmiskunnasta näkee Abhit vähintäänkin avaruusolioiden kaltaisina, osa suorastaan hirviöinä ja Abhit itse eivät yleensä viitsi harhaluuloihin ja huhuihin puuttua.

Tästä se alkaa

Martine-planeetalla asuva Jinto Linn on planeetan presidentin poika. Eräänä päivänä Abhien avaruuslaivasto saapuu ja julistaa ottavansa kyseisen avaruuden kolkan hallintaansa. Abhien yhteiskuntajärjestelmä on feodaalinen ja sen puitteissa joku Abhien aatelistosta asetetaan aina uuden valloitetun systeemin hallitsijaksi – Martinen presidentti tekee kuitenkin Abhien kanssa sopimuksen, että Hyde-systeemin hallitsija tulee heidän omiensa joukosta, ja on siis loogisesti presidentti itse. Näin Jintosta tulee yllättäen Abhien aatelistoa itsekin, ja mukana seuraa komeankuuloisen Abh-nimen Linn Ssynec Rocr Ïarlucec Dreuc Haïder Ghintec lisäksi vaatimus opetella Abhien tapoja ja kieltä sitä päivää varten, kun Jintosta tulee isänsä kuoltua Hyden jaarli.

Tämä on sekä ensimmäisen kirjan että sen perusteella tehdyn animesarjan alkuasetelma. Morioka on selvästi nähnyt valtavan määrän vaivaa luodessaan Abheille historian, tavat ja kokonaisen kielen. Animesarjassakin baronhia, Abhien puhumaan kieltä, näkee jatkuvasti sekä tekstinä että kuulee hahmojen suusta. Kyseessä ei ole vain muutamia sanoja käsittävä hatusta vedetty mukakieli, vaan baronhia voi ihan oikeasti puhua; Morioka on kehittänyt kielelle lausuntasäännöt, kielioppia ja vielä historiankin. Harmillisesti tosin Bandain DVD-julkaisu ryssii baronhinkäytön kauniisti teksittämällä nimet ja termit lähinnä satunnaisiin kirjoitusasuihin, kun nimillä olisi olemassa myös oikeat kirjoitusasut latinalaisille aakkosille. Kielinörttinä harmistun joka kerran, kun ruudulla näkyy Lafiel Lamhirhin sijaan.

Vakavaa avaruusoopperaa!

Ensimmäinen animesarja Crest of the Stars on Jinton ja Abh-prinsessa Lafielin (käytän nyt tuota kirjoitusasua, koska sen kaikki tunnistavat) tapaamisen tarina. Mukana on jonkin verran avaruustaistelua ja politikointiakin, mutta pääasiassa ensimmäinen sarja lähinnä esittelee maailman, tärkeimmät henkilöt ja antaa pienen kivan seikkailun päähenkilöilleen seikkailtavaksi. Lafiel on ensimmäinen Abh, jonka Jinto tapaa, ja vasta Lafielin kautta Jinto varsinaisesti tutustuu Abhien elämäntapaan. Lafielin ja Jinton kehittyvästä suhteesta muodostuu koko Seikai-sarjojen idea. Jintosta ja Lafielista tulee sarjan edetessä parhaat ystävät, ehkä jotain muutakin. Lafiel tosin on liian itsepäinen myöntääkseen tunteitaan yhtään kenellekään, ja toisaalta molemmat tietävät aivan liian hyvin, että Lafielin elinikä tulee olemaan ainakin kaksi kertaa yhtä pitkä kuin Jinton.

Crest of the Starsissa pääparimme tutustuu, tapaa monia muita tärkeitä henkilöitä ja todistaa koko galaksinlaajuisen sodan syttymistä. Sarjan lopussa Jinto ja Lafiel lähtevät eri teille; molempien täytyy aatelisasemansa takia suorittaa velvollisuutensa Abhien avaruuslaivastossa. Jinto saa pelkkänä jaarlina valita erikoistumisensa suunnan, mutta Lafielin on keisarinnan tyttärentyttärenä käytännössä pakko pyrkiä ensin pikkualuksen kapteeniksi ja siitä edetä toivottavasti jonakin päivänä amiraaliksi asti. Seuraavassa sarjassa Banner of the Stars I hypätäänkin ajassa muutama vuosi eteenpäin: Lafiel on nyt pienen avaruusaluksen komentaja ja Jinto hänen alaisuudessaan huoltoupseerina.

Amiraali Spoor ja sen miekka, uuhaah

Banner of the Stars I onkin lähes kokonaan avaruustaistelua, enkä voi oikein sanoin ilmaista, kuinka iloiseksi kyseinen sarja olemassaolollaan minut tekee! 13 jaksoa pelkkää hurjaa avaruustoimintaa mielenkiintoisilla hahmoilla, kunnon taktiikoilla politikointia unohtamatta. Oman lisänsä soppaan tuovat kaikki Abhien amiraalit, jotka ovat lievästi sanottuna omalaatuisia persoonia. Näiden sananvaihtoa neuvonantajiensa ja vihollislaivueiden komentajien kanssa on ilo seurata.

Banner of the Stars II on sarjoista eniten Jinton sarja. Anime keskittyy kahnaukseen vankilaplaneetalla, jonka Jinto saa tehtäväkseen selvittää. Avaruustaisteluita on vähemmän, ja pääpaino on enemmän politiikalla ja Jinton hahmonkehityksellä. Monet pitävät tätä huonoimpana Seikai-sarjana; omasta mielestäni tälläkin sarjalla on tarinassa paikkansa, mutta olisi niitä avaruustaisteluita saanut olla hiukan enemmän!

Uusimmat lisäykset Seikai-sarjoihin ovat kaksi OVA-sarjaa. Ensimmäinen kaksi jaksoa pitkä tarina on kaiken tähän mennessä tapahtuneen tilinpäätös, kun Jinto palaa kotikulmilleen Abhien valloitettua Hyde-systeemin sodassa takaisin jo menetettyään sen vihollisen puolelle yhdessä välissä. Koko tarina ei missään nimessä vielä päätytähän OVAan vaan jatkuu kirjoissa, mutta jos nyt käy niin, ettei tarinaa animoida enää tämän pidemmälle, OVA toimii kyllä tarpeeksi hyvänä lopetuksena. Toinen OVA on pieni lisätarina Lafielin isän ja ja äidin nuoruudesta – ihan söpö, muttei tuo sarjaan mitään erityistä lisää.

Ensimmäinen osa täällä.

Natsume Sosekin kirjaan perutuva Kokoro on sarjan tähän mennessä kehnoin tarina. Huono se ei ole, mutta ei myöskään niin taidokas kuin kaksi edellistä tarinaa. Sovitus kärsii siitä, että kirjasta on animoitu vain sen viimeinen kolmannes. Nyt tarina on hieman irrallinen, vaikkakin kirjasta poiketen se kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, mikä tuo kerrontaan tiettyä syvyyttä, jota alkuperäisteoksessa ei ole, sillä kirjassa saamme vain Sensein näkökulman tapahtumista.

Kokoron hienovarainen kolmiodraama on herkästi kerrottu ilman mitään turhaa – ei turhia sivuhahmoja, ei turhia kohtauksia, ei turhaa musiikinkäyttöä, kaikki on kovin hiottua ja vähäeleistä. Ainoa silmiin häiritsevästi pistävä seikka on K:n ulkomuoto. Liian karikatyyrimäinen hahmodesign istuu huonosti Kokoron vähäeleiseen maailmaan.

Kahden eri näkökulman jippo on kuitenkin se, mitä kahden jakson mittaisesta Kokorosta jää viimeksi käteen. Tosin vaikkapa wuxiarainan Heron nähneelle Kokoron kikkailussa ei ole mitään uutta, vaikka talven ja kesän sekä intohimon punaisen ja seesteisen sinisen vuorottelu näkökulmasta riippuen ihan näppärästi toimiikin. Se, että tarina kerrotaan jipon ja kikan avulla, vie kuitenkin voimaa itse pääasialta eli tarinan sanomalta. En ole mikään kirjallisuudentutkija ja ainoa meriittini on äidinkielen laudatur, joten koen aina olevani vähän heikoilla vesillä lähtiessäni analysoimaan kertomusten teemoja ja vääntämään mahdollisia tulkintoja, varsinkin kun kyse on oikeasti merkittävistä teoksista tai ainakin niiden sovituksista. Minusta Kokorossa oli kuitenkin pohjimmiltaan kyse ihmisen yksinäisyydestä ja siitä, miten toisen sydäntä ja aivoituksia ei voi kukaan toinen täysin ymmärtää ja miten helposti eleet ja vähät sanotut sanat voi tulkita väärin. Kikkailu ja jippoilu auttaa tätä teemaa näyttämällä hyvinkin erilaiset tapahtumaketjut eri hahmojen näkökulmista – totuus on varmaan jotain tästä välistä. Ongelma on kuitenkin, että kikka on aina kikka ja sellaisena itsetietoinen kerrontaratkaisu sillä huonolla tavalla, joka jättää hiukan huonon maun: eikö pelkkä tarina muka itsessään olisi riittänyt ilman mitään pelleilyä?

Kokoron jälkeen vuorossa on toinen Osamu Dazai -pätkä, kahden jakson mittainen Run, Melos!. Tässäkin sovituksessa alkuperäistä tarinaa on laajennettu ja mukaan on tuotu Dazain uudelleenkertoman kreikkalaisen myytin lisäksi kehystarina. Ohjaaja on sama kuin eräässä suosikkianimessani Mouryou no Hakossa, ja Run, Melos on täynnä samaa hidasta tunnelmaa ja loistavaa dialogia. Ohjaaja Ryosuke Nakamura on fansubbaajien painajainen, sillä hänen teoksissaan puhutaan paljon ja vaikeilla sanoilla – Mouryou no Hakon subbaamisessa kesti pari vuotta ja nyt kun sarja on viimein käännetty kokonaan, voisin sen myös tänne arvostella jossain välissä…

Eksyn aiheesta. Run, Melos on Aoi Bungakun tarinoista se homoin, sillä hahmosuunnittelun on tehnyt Prince of Tennis -mangaka Takeshi Konomi ja tarinan teemanakin on miesten välinen ystävyys, joka, köhhöh, animepiireissä usein tulkitaan joksikin muuksi ainakin, jos katsoja on naispuolinen henkilö. Run, Melos on kuitenkin ihan objektiivisella silmälläkin kohtuullisen ghey ja fanipalvelu-melkeinpusukin löytyy. Tähän melkeinhomoiluun kuuluu onneksi myös hyvä tarina tai oikeastaan kaksi, joista kumpikaan ei sorru mihinkään helppoihin ratkaisuihin ja hommassa on ihan aitoja tunteitakin. Ihmeellistä kyllä, substanssia homoiluanimessa!

Run, Melos on kerrontatavaltaan teatraalinen ja kovin draamaileva silloinkin, kun ei kuvaa näyttelemistä tai näytelmää. Ohjaaja on ollut aiemmin mukana mm. Death Notea tekemässä ja näissäkin kahdessa jaksossa nähdään paljon dramaattista vihkoon kirjoittamista – tosin tällä kertaa ilman oopperamusiikkia ja maanista naurua. Teatteriin sijoittuva tarina kyllä saakin olla vähän teatraalinen: minua ei ainakaan kummastuta, että näytelmiä työkseen kirjoittavan tyypin sisäinen monologikin on kovin grandiöösiä ja pömpöösiä.

Animaatio on näissäkin jaksoissa täydellistä silmäkarkkia. Liike on kuvattu tavalla, josta tappeluanimet voisivat ottaa mallia ja henkilöiden ilmehtiessä ja puhuessa animaatiosäästöä ei ole näkyvissä missään. Hahmot ovat todella ilmeikkäitä ja silti realistisen näköisiä. Värit ovat tässäkin lähinnä ruskeita ja tummia sävyjä, paitsi muutamassa erityisesti kirkkautta ja värejä korostavassa kohdassa.

Melosin jälkeen on vuorossa vielä kaksi jaksoa, jotka ovat periaatteessa kumpainenkin oma tarinansa, mutta nivoutuvat kuitenkin yhteen. Tämäkin teksti kasvoi kuin nälkävuosi, joten viimeiset kaksi jaksoa arvostelen vielä erillisenä postauksenaan ja tarkoituksenani olisi silloin höpistä myös vähän tällaisten taidehomojen ja kriitikon maun omistavien pellejen kuin minun ongelmallisesta animesuhteesta. Syvällistä itsetutkiskelua ja moesarjojen haukkumista tiedossa, pysykää kanavalla!

Katsottuaan tarpeeksi animesarjoja jossain vaiheessa alkaa nyppiä se, miten ne kaikki ovat jotenkin … samanlaisia. Tylsiä. Tarkoitettu joko 12-15 -vuotiaille pojille (”musta tulee isona maailman paras leivänpaistaja/ninja/shamaani/go-pelaaja”) tai otakuille (”täs sarjassa ois söpöjä tyttöjä ja ne tekis jotain söpöö”).  Siksi katson mielelläni sarjoja, jotka jo kuvauksen perusteella kuulostavat ihan erilaisilta kuin mikään, mitä siihen mennessä on nähty, tai joilla on erikoinen visuaalinen ilme. Aoi Bungaku on hieman molempia. Tämä kunnianhimoinen 12-jaksoinen sarja sovittaa 6 Japanin kirjallisuuden merkkiteosta animemuotoon: joka tarinassa on eri ohjaaja, eri seiyuut, eri hahmosuunnittelija ja eri tyyli. 12 jaksossa saa siis oikeastaan 6 eri sarjaa, ei minusta ollenkaan huono kauppa. Lähdemateriaalissakaan ei ole valittamista,  taatusti hieman kypsempää settiä kuin ranobet tai manga.

Kirjoittaessani tätä postausta homma alkoi hiukan levitä kasaan ja kirjoituksen pituus saavutti kriittisiä mittoja, joten laitan tähän kommenttini vain kahdesta ensimmäisestä tarinasta, loput neljä seuraavat myöhemmin.

Sarjan ensimmäinen adaptaatio, Osamu Dazain kirjaan perustuva No Longer Human (Ningen Shikkaku) on myös pisin yksittäinen tarina neljällä jaksollaan. Kyseinen kirja on eräs Japanin arvostetuimmista ja luetuimmista kaunokirjallisista teoksista, ja sen teemat voi löytää myös muista sarjoista hieman kaivelemalla. Melkein voisi sanoa, että tämän tarinan katsominen tai lukeminen muodossa tai toisessa pitäisi kuulua otakun yleissivistykseen: tarinan tunteminen tuo ”ahaa”-elämyksiä vaikka Sayonara Zetsubou Sensein tai Neon Genesis Evangelionin katsomiseen.

No Longer Human kertoo miehestä, joka ei pysty elämään elämäänsä samalla lailla kuin muut ihmiset: hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi tavalla tai toisella, piiloutuu feikin (naisten)naurattajan rooliin, ei pysty näyttämään todellista minäänsä toisille ja aina saavuttaessaan jotain ”ihmismäistä”, säilyttämisen arvoista, kuvittelee itsensä liian huonoksi ja arvottomaksi pitämään siitä kiinni. Kyseessä on vahvasti aikuisten kertomus jos jotain; seksin, sodan, kuoleman ja hyväksikäytön teemat ovat vahvasti läsnä. Menemättä liikaa hölmöön kirjallisuusanalyysiin todettakoon vielä, että No Longer Human on myös vahvasti omaelämänkerrallinen kirja – kirjan julkaisun jälkeen kirjailija Osamu Dazai onnistui viimein viemään itseltään hengen.

Animeadaptaatiossa Madhousen animoima synkkä, ruskeasävyinen maailma ja Takeshi Obatan (Death Note) realistinen hahmosuunnittelu luovat tunnelman neljälle inhorealistiselle jaksolle. No Longer Human on tyylikkäästi ohjattu ja tarina on saatu mahtumaan hyvin vain neljään jaksoon, vaikka kirjasta olisi voinut tehdä hyvin ainakin 12-jaksoisen tarinan. Animeformaatin tarjoamaa visuaalisuutta on osattu käyttää hyvin hyödyksi – kolmosjakson lopun kohta, jossa lumessa makaavan päähenkilön luo ilmestyy tyttö punaisen sateenvarjon kanssa, jäi erityisesti mieleen. Joskus kuvakieli tosin lipsahtaa liikaa yrittämisen ja kliseisyyden tielle: pisaramotiivit (joihin kuuluu se kaikuva tippumisen ääni ja veteen leviävät renkaat, huoh), ”my hands are covered in blood” -tematiikka ja peilikuvan muuttuminen hirviöksi ovat kaikki melko kuluneita visuaalisia tapoja näyttää päähenkilön tunteita. Äänimaailma on minimalistinen, mutta hiottu, ja ääninäyttelijät ovat käytännössä kaikki tähtinimiä: Romi Paku, Mamiko Noto ja Aya Hisakawa näyttelevät päähenkilön eri naisia.

Psykologisen grimdark-tarinan jälkeen vuorossa on Under Cherries in Full Bloom (Sakura no Mori no Mankai no Shita), huomattavasti enemmän kieli poskessa huvitellen tehty yliluonnollinen satu. Kaksi jaksoa pitkässä tarinassa metsissä elävä maantierosvo Shigemaru kaappaa mukaansa naisen, josta haluaa tehdä vaimonsa. Vaimo ei kuitenkaan kenties ole aivan sitä, miltä näyttää.

Jos No Longer Human oli minulle jopa hiukan liian aikuinen ja synkkä – tunnistin kyllä sen laadun, mutta se ei varsinaisesti ikinä koskettanut – niin Under Cherries in Full Bloom räjäytti pankin. Ensimmäinen jakso näistä kahdesta on lähes täydellinen animejakso. Se on hienosti ohjattu, värikäs, täynnä hienoa animaatiota ja silmäkarkkitaustoja, hauska ja vielä kaupan päälle outo ja vähän pelottavakin. Tite Kubon (Bleach) hahmosuunnittelu sopii tähän satukauhuiloitteluun loistavasti. Madhouse näyttää absoluuttista parastaan animoinnissa ja Nana Mizuki loistaa vaimon roolissa: kerrankin Nana Mizukin laulutaidosta on otettu kaikki ilo irti!

Alkuperäinen tarina on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen ja näennäisestä keveydestä huolimatta Under Cherries in Full Bloom yrittää kertoa vakavista asioista allegorian kautta. Se, haluaako tarinan tulkita kertovan naisten ja miesten eroista ja lukkiutuneista sukupuolirooleista vai miehen vieraantumisena luonnosta, on varmaan maku- ja tulkintakysymys. Kumpikin tulkinta sopisi, kun miettii ajankohtaa,  jolta tarina on peräisin. Ja voihan kertomuksen tulkita vielä misogynistisestikin kertovan naisten viettelysvoimasta ja siitä, miten naiset ovat miehille aina turmioksi…