Ja takaisin Tampesteristä, tuosta Turun saatanallisesta vastinkappaleesta. Kyllä se niin on, että Turku on Suomen Turku ja Tampere onkin sitten jotain ihan muuta. Näin kostoksi kirjoitan jo toista kertaa putkeen kun Bubukin. Pistetään tilit tasan ja niin päin pois (yleensä vuorotellaan sängyssäkin). Otetaan tähän ensi alkuun pieni, tunnelmia tiivistävä kuva:
Ei ihan paras suoritus.
No, ihan hyviäkin puolia oli. Mutta asiaan. Työt pidättelivät minua Helsingissä perjantaihin, joten emme päässeet Bubun kanssa Kuplimaan tällöin (emmekä siis päässeet katsomaan Koichi Iwabuchin esitystä Undoing cool Japanista, mikä oli perjantain ohjelman kiinnostavinta antia), vaan tulimme paikalle vasta lauantaina joskus yhdentoista maissa. Kahvit juotuamme suuntasimme cosplay-kilpailuun, ja… eh. Pukujen taso ei ollut aivan kamala, mutta ei mikään erityisen loistavakaan, paria poikkeusta lukuunottamatta. Suurempi ongelma oli sen sijaan tämä:
Onko tämä Doom 3???
…okei, kuva on kännykän kameralla otettu ja sen vuoksi epätarkka, mutta se ei ole pointti. Valoisuus sen sijaan on. Oli ihan kiva, että cosplaykisaa katsomaan mahtuivat ainakin lähes kaikki halukkaat (en muista oliko paikalla tyhjiä penkkejä, ehkä oli, ehkä ei), mutta en tiedä mitä hyötyä tästä oli, kun osallistujista ei valon puutteen takia erottanut kuin ehkä juuri ja juuri puvun värin ja muodon. Minkäänlaista tarkempaa kuvaa puvuista oli mahdoton muodostaa ainakaan yleisössä, toivottavasti tuomaristo sentään pääsi tutustumaan pukuihin lähemmin ja paremmassa valossa. Hyvääkin kyllä löytyi, elokuvatrailerit kisan väliajalla olivat hyvä tapa kuluttaa tuomariston kannanmuodostukseen ja ääntenlaskentaan kuluvat tuskalliset minuutit. Elokuvateatteri kisan pitopaikkana epäilemättä auttaa tässä suhteessa ;). Cosplayn yleinen taso taas oli sitä mitä se on yleensä Tampere Kupliissa ollut: sitä ei ole erityisen paljoa (kuten ei ihmisiäkään), eikä sen taso ole mitenkään päätähuimaava, muutamia poikkeuksia tosiaan lukuunottamatta.
Cosplay-kisan jälkeen siirryimme JANNE KEMPIN AKATEEMISELLE YAOI-LUENNOLLE. Olin varma, että se on conin timantinkovinta antia ja olin oikeassa. Voinkin ylpeänä kertoa olleeni ko. ohjelmanumeroon ensimmäisenä jonossa!!!1yks , enkä kadu. Itse esitelmäosuus siitä, mitä yaoi on ja miksi sen pitäisi erityisesti kiinnostaa, ei tarjonnut erityistä uutta, poislukien mielenkiintoiset tilastot siitä, että japanissa yaoin lukijakunta on 85% naisia ja 15% miehiä, kun taas länsimaissa suhde on 75% – 25%, mikä on kovin jännää sinällään, mutta kun Kemppi-setä pääsi suunnittelemansa Protoyaoin eli kaiken yaoin tiivistelmän kimppuun, huomasi, että nyt asia on tiukempaa kuin ukepojan peppureikä ennen ensimmäistä persraiskausta. Tässä parhaita paloja mitä kirjoittelin esityksen aikana ylös:
”Uke on ylitöissä, seme tulee paikalle ja aloittaa keskustelun. Seme puolittain varovasti/vahingossa kourii ukea. Uke punastuu ja häpeilee, koska nauttii siitä, mutta kirkuu vastaan näennäisesti. Seme Susi sanoo “No means yes” ja ahdistelee lisää, koska oikeasti rakastaa tätä.” jne jne :-D (Ps. äskeisestä oli vähän kirjoitusvirheitä korjattu. Muutenkin Kempin yaoi-luennon powerpoint-esityksessä oli ”muutama” kirjoitusvrihe, mikä hieman pisti miettimään oliko se kenties kyhätty kasaan edeltävänä iltana muutaman neuvoa-antavan jälkeen…)
Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva Kuningas Kebab sen sijaan on herkkua, kaikista yhdys sanoistaan huolimatta. Kuva Kuningas Kebabin kassatiskistä vasemmalla. Mutta niin.
Orivedellä vietetyn yön jälkeen heräsimme tunnin myöhempään kuin piti, koska kukaan ei ollut muistanut sellaista pientä seikkaa kuin kesäajan alkaminen, ja kännykätkään eivät olleet tätä noteeranneet. Onneksi aikaa oli sen verran, että se riittäisi siihen että myöhästymme kahdeltatoista alkavista ohjelmista vain hieman. Sen sijaan kulkuvälineenä toimivan Renaultin sytytystulpan posahtaminen noin 500 metrin päässä yöpymispaikasta aiheutti hieman enemmän vitutusta ja säätöä, ja loppupeleissä olimme paikalla joskus puoli yksi – välistä jäi siis ”mangankustantamisen ensiaskeleet Suomessa”, mikä oli harmillista, mutta toisaalta onneksi vain yksi ohjelmanumero. Ja Pertti Jarlan signeeraussessio ja ”Animen ja mangan kliseet”-ohjelma alkoi vasta yhdeltä, eli kaikki oli hyvin.
Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua – mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti ”Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” – no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla ”http://tvtropes.org” tiivisti koko paneelin ja teki sen merkityksettömäksi – tällaisissa tropeekliseejne-paneeleissa tulisi lähtökohtana olla se, että jos se ei tuo mitään lisäarvoa tvtropes.orgiin, se kannattaa ihan suosiolla jättää pitämättä. Niin olisi tullut menetellä tässäkin tapauksessa.
Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin ”Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä ”shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(
Shounen-ohjelmasta paettuamme suuntasimme vielä raidaamaan myyntipöytiä Hirviöprinsessa Hime 5:n toivossa, koska olin lykännyt sen ostamisen sunnuntaille. Tietysti kaikki ne oli jo ostettu, eli perkele. Miehisyyttäni korostaakseni ostin kuitenkin Frank Millerin SPARTAAAAAAAAAAAA-aiheisen sarjakuvan 300. Himen ehtii ostaa myöhemminkin; ostan sitten rautatieasemalta kun menen huomenna töihin; ehtii sitä myöhemminkin.
Niin ja se Fingerporin signeeraus?
:-D
Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.
En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa – siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.
Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne – mangassa kun hahmot ovat – hahmokeskeisyydestään huolimatta – hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.