Pahoittelen myöskin täältäpäin kestänyttä hiljaisuutta – Kuuti tosin vääntelee asioita (taas) mieleisekseen, en ole kuluttanut kirjoitusintoani Toward the Terra – audiodraamojen transkriptoimiseen ja kääntämiseen suomeksi, vaan opiskelun alkuun ja muuhun oikeaan elämään. Lisäksi katsoin kesän aikana niin paljon huonoa animea, että kyllähän siitä tuubasta kenen tahansa halut katoaisivat. Huonosta animesta jauhan myöhemmin lisää, sillä tänään aiheena on Tsukicon.
Lähdin tällä kertaa coniin ilman Kuutia, sillä miehenpuoliskoani ei jrock ja ernut kiinnosta – ei kyllä minuakaan, mutta katumuoti on edelleen sydäntä lähellä. Itsekin olin hieman kahden vaiheilla, mutta minua pyydettiin melko viime tipassa puhumaan lolitabrändeistä paneeliin ja ilmainen sisäänpääsy ohjelmanjärjestäjälle on aina kiva juttu, joten tungin kamat pussiin ja häivyin junalla Helsinkiin lauantai-aamuna. Seuraamalla ernuja löysin tieni Gloriaan, ja järkytyin jonkun verran kohdatessani ulkopuolella lähes jiirukeikkoja vastaavan jonon, ja kello oli jo lähes puoli kaksitoista! En tiedä takkusiko lipunmyynti vai mistä ihmeestä oli kysymys, mutta ei ole kovin hieno juttu, jos coniin sisäänpääsyä pitää jonottaa jopa tunteja. Luulin Paasitornin Animeconin olleen viimeinen con, jossa tilasta oli näin tiukkaa, mutta Gloria oli sisään päästessäni (järkkärinä jonon ohi, eh heh) täydempi kuin sillipurkki. Sulka-salin avaaminen hieman myöhemmin auttoi tilannetta aika paljon, mutta tilalla ja hapella ei conissa juhlittu. Ensi vuonna Gloria ei taida enää riittää… tai sitten lippuja pitää myydä rajoitettu määrä, 2000 ihmistä sisään ja muille eioota.
Tsukicon siis failasi tiloissa ja joissain muissa pikkujutuissa, mm. vesipisteitä ei ollut ja pahimpiin pullonkauloihin olisi ehdottomasti tarvinnut lisää järkkäreitä huutamaan tietä ja kulkusuuntia, nyt meininki oli melkoista murjomista, mutta ohjelman puolesta minulla ei ollut kertaakaan tylsää ja jouduin jopa jättäämään mielenkiintoisia juttuja väliin päällekkäisyyden vuoksi. Nykyisellään melko harvinaista! Katumuoti- ja musiikkipuolella on ilmeisesti paljon enemmän innokkaita ohjelmanpitäjiä kuin animepuolella. Tosin – ja tämä on iso, KAHEN KILON TOSIN MIKÄ MÖTKÖ – öh, siis, tosi iso tosin – ohjelman taso oli hieman kyseenalainen.
Ensimmäinen kokonaan kuuntelemani ohjelma oli Lost and Found -forumin porukoiden pitämä paneeli jrock-fanfictionista, ja en ole pitkään aikaan tuntenut halua kuolla pois noloudesta, mutta nyt se oli hyvin lähellä. Ensinnäkin paneeli oli typerä, sen fakta-arvo lähenteli nollaa ja kyseessä oli lähinnä lafin porukoiden yhteinen fappituokio, jossa ei juuri itsekriittisyyttä ollut. En pidä real person slashista, mutta mielipiteelläni ei ole tekemistä sen kanssa, että juttu oli erittäin epäinformatiivinen ja huonolla maulla toteutettu. Suuri osa aikaa meni siihen, että ihkutettiin omia parituksia ja puhuttiin hölmöyksiä:
”Mun äiti on tosi ylpee mun ficeistä”
”Ei tarvii lukea jos ei tykkää, sit kun ollaan niissä piireissä missä muut tykkää samasta jutusta niin se on normaalia” (oma kommenttini: jos joudut vankilaan ja muut osastolla ovat myös raiskaajia/pedosetiä, tekeekö se siitä normaalia?)
”Luin ficin jossa Kyo oli hermafrodiitti ja se tuli raskaaks ja se oli kirjotettu tosi uskottavasti ja se oli yks parhaita ficejä joita oon lukenu!”
”Kirjotin PG-tason ficin ja sit joku tuli itkemään miks ne ei pane tässä, vähän epäkohteliasta oli”
”Kyllä ficit musta on kunnianosoitus niille artisteille”
”Luin yhen kouluficin jossa ne söi siellä pyttipannua, mut oli se silti hyvä fic!”
… niin. Sunnuntaina ollut esitelmä aiheesta oli ihan samanlainen, itse asiassa en ymmärtänyt miksi ensimmäinen oli merkitty paneeliksi ja toinen luennoksi, sillä paikalla olivat samat ihmiset jauhamassa samantasoisia juttuja samalle yleisölle. Lafilaisilla näytti olevan ihan hauskaa, itse olin lähinnä hämmentynyt: esityksillä ei ollut selkeää rakennetta, ne poukkoilivat minne sattuu ja en tiedä, onko kaikille sallitussa tapahtumassa kovin viisasta hokea panee sitä, panee tätä. Vieressäni parvella oli nuori tyttö ilmeisestikin äitinsä seurassa, ja olin uskomattoman nolo harrastukseni ja kaikkien Suomen ernujen ja animistien ja muiden hörhöjen puolesta. Jos itse aloit selata netistä jiirokkareista kertovia pornojuttuja 12-vuotiaana, ihan kiva, mutta täytyykö koko maailman kuulla se? Hieman kuin pitäisin paneelin omista seksifantasioistani.
Palasin syömästä juuri sopivasti, että näin osan *chanipaneelia, ja se oli samantasoista kuraa kuin lafipaneeli. Ikävä sanoa, koska tunsin melkein kaikki kyseistä ohjelmaa tehneet, mutta se osoitti huonoa makua ja tilannetajun puutetta. 4chan/kuvalauta/muumikä-tason huumori voi olla ihan hauskaa, jos kaikki ymmärtävät, mistä on kysymys ja tuntevat tyyliin kuuluvan armottomuuden. Erillisessä salissa pidettynä chaniohjelmat ovat parhammillaan ihan jees, mutta Gloriassa niillä, joita ei kiinnosta tai jotka eivät kyseistä huumorin lajia ymmärrä tai tiedä, ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kuulemasta ja näkemästä päälavalla pidettyä ohjelmaa. Palauteketjuissa on jo näkynyt ”pahoitin mieleni” -viestejä, mikä ei ole yllätys. Satunnaisten ihmisten haukkuminen haukkumisen vuoksi ei ole kovin hauskaa eikä fiksua – pojat taisivat hoksata jutun tällä kertaa harmillisesti vasta jälkikäteen.
Puuh. No, ihan kaikki ohjelma ei sentään saanut minua toivomaan nopeaa ja kivutonta kuolemaa. Molemmat lolitamuotinäytökset olivat hyvin järjestettyjä ja kaikki olivat nätteinä, eikä tyylijunaonnettomuuksia ollut päässyt mukaan seulan ansiosta. Iron Ganguro oli todella hauska ja hyväntuulinen ohjelmanumero, ja kerrankin taputin ja kiljuin aidosta innosta enkä kohteliaisuudesta. Huippuällän haku oli sopivan itseironinen kilpailu, joka nauratti. Death Note kun on niitä sarjoja, joiden cossaaminen puolihuolimattoman keskinkertaisesti on luvattoman helppoa – itsekin 2 min päähänpistosta harrastin kerran ghettocosplayta MisaMisana, en tosin julkisesti. L on kenties maailman helpoin cosplay, mutta myös maailman helpoin asu tehdä puolivillaisesti ja huonosti.
Niin, ja näin myös elämäni ensimmäistä kertaa japanilaisen bändin livenä! En keikalla, mutta uteliaisuudesta kävin Sincrean Q&A-tilaisuudessa. Motivaationi oli ensin lähinnä käydä 
kuuntelemassa natiiveja puhumassa japania ja harjoitella kuullunymmärtämistä, mutta fanien häpeämättömät kysymykset ”Minkäs väriset alusvaatteet teillä on?” ja bändin tarkoituksellinen suomalaisen yleisön nuoleskelu ”Haluan muuttaa Suomeen, voiko joku lainata kotiaan?” saivat minut kaikessa absurdiudessaan ja läpinäkyvyydessään hyvälle tuulelle. Bändin pojat vaikuttivat vähän yksinkertaisilta, eikä yleisössäkään mitään älyn jättiläisiä tuntunut olevan, mutta ainakin tilaisuus oli hyvin järjestetty eikä loukannut tai nolannut ketään.
Cosplayta näkyi yleisössä aika vähän. Bongasin valtavan söpöt Sugar Sugar Runen Chocolan ja Vanillan koulupuvuissaan, kaksi paria SuzaLuluja koodi gayassista ja Gurren Lagannia jonkun verran, mutta muuten anti oli hieman mitäänsanomatonta. Järkytyin tosin melko lailla, kun päädyin portaissa kävelemään ehkä 12-vuotiaan He is My Master -cossarin taakse. Kyseistä sarjaa en kuuna päivänä suosittelisi niin nuorelle ja sarjan meidoasut ovat niin paljastavia, kuin telkkarissa saa lain puitteissa näyttää. Huhuhuhuh. A loli is fine too?
kytemään nuppini sisään. Niin, miksi oikeastaan näissä tapahtumissa käydään? Totuushan on, että kun on käynyt parissa conissa, ne eivät enää ole mitään uutta, ihmeellistä ja erityistä. Jokaisessa conissa on ne samat kissankorvat ja L-cossarit D-kupin tissien kera, jokaisessa conissa on samat Kempin ja Kekon esitelmät, joka conissa on cosplaykisa, jossa amatöörit yrittävät hiukan leikkiä jotain hahmoa viiden sekunnin posettamisen ajan… joka conissa on ne samat ihmiset.
Curea ja cosplay.comia ”No katos vaan, ei tästä yhtään pöllömpi tullut, olen 89,5% todennäköisyydellä parempi kuin suuri osa muista, jotka tätä on yrittänyt”. Sitten kuluu yö, tulee conaamu, laitan jo vanhalla tottumuksella asun niskaan (olen katsokaas se päällä harjoitellut posettamista ennakkoon, tietenkin) ja headdeskaan koko ajan siitä, miten naurettavalta näytän. Conien jälkeen otettuja kuvia en pysty katsomaan ollenkaan, niissä kun on aina joku vialla. Ehkä on toisaalta ihan hyvä, että koska teen asuja epäsuosituista ja tuntemattomista sarjoista, minusta pyydetään aika harvoin kuvaa… Käsillä peitettyjen silmien takaa raosta kurkkien ja irvistellen saatan pistää sen parhaiten onnistuneen otoksen cosplay.comin tililleni. Voi miksi voi miksi en ole neljässä vuodessa vieläkään oppinut näyttämään valokuvissa hyvältä?
tietysti. Kun on harrastanut tätä näinkin kauan, voin suuremmin liiottelematta sanoa, että tiedän aika paljon. Kuuti sanoo tätä yleensä nimien pudotteluksi, suuri osa keskusteluamme on sitä, että viittaan johonkin arvosteluun tai jonkun tietyn sarjan ohjanneen tyypin edellisiin töihin tai mihin milloinkin. Annan teille esimerkin, miten tieto lisää tuskaa: katsoin ensimmäisen jakson Birdy the Mighty Decodea (oli muuten hyvä!), ja tunnistin äksönkohtausten tyylin perusteella ohjaajan Kazuki Akaneksi lunttaamatta tietoa mistään. Eräällä tavalla minun on mahdoton katsoa animea tai lukea mangaa ”tyhjältä pöydältä”, vertaamatta sitä mihinkään tai analysoimatta sitä. Conien ohjelma siis harvoin menee aiheessaan niin syvälle, että oppisin aidosti tukun uutta; conien luennot ovat lähinnä pintaraapaisuja. On niitä silti ihan mukava käydä katsomassa, joskin vain ajan kuluttamiseksi tai uteliaisuudesta. Joskus tosin toivoisin, että joku olisi niin kaheli, että käyttäisi tunnin analysoiden vain yhtä sarjaa tai tekijää tms. koko genren (mechaesitelmä, yaoiesitelmä, jne) sijaan, se olisi minun näkökulmastani mielenkiintoisempaa.
koska nörttejä kaikki ollaan jipii, mikä tekee koko jutusta vieläkin hölmömmän. Olen kuitenkin onnistunut eri reittejä haalimaan itselleni sen verran kattavan piirin tuttuja, että joka conista löytyy melko varmasti joku, jonka kanssa voin oleskella ja tappaa aikaa. Yhteen ihmistyyppiin en kuitenkaan osaa suhtautua, ja se on pienet fanitytöt. Koska olen Suomen lolitapiirien virallinen päänaukoja ja kaikesta valittaja, ihmiset tunnistavat minut naamasta silloin kun en ole outoa kampausta tai peruukkia vaativassa cosplayasussa. Niinpä välillä conissa jostain pomppaa 12-vuotias tytteli röyhelömekossa ujosti kysymään ”Hei Hui, saanko halin? Etkös olekin 
viikonlopulle, miksi minulle iskee aina conista kotiuduttua sellainen mälsä olo? Osaksi syy on tietenkin cosplayn, kun on puoli vuottakin tehnyt jotain asua ja sitten h-hetki on mennyt ohi, ja jäljellä on vain asun peseminen ja viikkaaminen siististi kaappiin, totta kai sitä tuntee pientä haikeutta. Mikään ei ole tietysti lopullista ja saattaa saapua joku hiljaisemman conin sunnuntai, jolloin voi pistää jonkun vanhan asun päälle vielä kerran, mutta ei se ole tietenkään sama asia kuin silloin, kun puku oli uusi. Toisaalta conin päättyminen tuo haikeuden siksi, että on melko harvinaista olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, joista kaikki ymmärtävät heti, kun joku kiljaisee ”Yuki ja Shuichi fanservicee yläkerrassa menkää kattomaan!”. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi työpaikalla en voi edes oikein mainita harrastuksistani mitään sen syvällisemmin kuin ”Japanin populaarikulttuuri” tai ”ompelu”. Jos harrastaisin vaikka lentopalloa, siitä olisi helpompi puhua maallikkojenkin kanssa, tällaisista nörttijutuista oikein ei. Animeharrastus on yksinäistä puuhaa conien ja Internetin ulkopuolella.