Bubukuuti on taas palannut Suomen pääkaupunkiin eli Turkuun Helsingin sarjisfestareiden kemppipäivästä mangopäivästä. Mitä jäi käteen?
Itse olin sekaantunut asiaan sikäli, että mangapäivän tapahtumankoordinaattori Mr. G oli pyytänyt minua kyselemään, olisiko ohjelmanpidosta kiinnostuneita – ja olihan niitä, esimerkiksi Bubu ja (taas vaihteeksi hiljaiseloa viettävän) Häivähdys Mustetta -blogin ylläpitäjä, Desuconin tiedotusvastaava Anna Rantasila. Itse lupauduin varaohjelmanpitäjäksi jos vaikka jollekulle sattuisi tulemaan este. Mangotarhaan kirjoittelevan Jussi Nikanderin sairastuttua minut otettiinkin pitämään ohjelmaa; puhuin samasta asiasta kuin Desuconissa – siis tekijänoikeuksista ja fansubeista. Muutoin mangapäivän ohjelma oli kovin Janne Kemppi -pitoista, joskin mukaan mahtui niin cosplay-kisa, J-Rakun pitämä tietovisa kuin kunniavieraiden Stan Sakain ja Ken Niimuran haastattelutkin. Kemppiä en valitettavasti ehtinyt seuraamaan, mutta ilmeisesti tarjonta oli pesunkestävää Kemppiä: ne jotka tykkäävät, tykkäävät, ne jotka eivät, eivät. Kotiin päin vetääkseni voin sanoa, että niin Bubun kuin Rantasilankin ohjelmat olivat asiapitoisia ja hyvin esitettyjä ;o
Harmillisesti mangapäivästä jäi muutoin vähän puolituinen fiilis – itse mangapäivän pointti jäi nimittäin vähän hämäräksi. Itse manga ei erityisemmin ollut esillä eikä Cosplay-kisakaan käsittääkseni ollut tapahtuman pointtina. Kunniavieraat Ken Niimura ja Stan Sakai ovat toki molemmat japaninsukuisia, kuuluisia, pitkän linjan sarjakuvapiirtäjiä ja sopivat ehdottoman hyvin sarjakuvafestareiden teemaan – mutta manga-artisteja he eivät kuitenkaan ole. Joten… wat. Hengailuun toki tapahtuma sopi, ja jos tämä oli pointtinakin, tapahtuma toki täytti tarkoituksensa. Kuvia ei muuten tullut otettua, joten laitoin tuohon täytekuvaksi Mametan Kupu~ Mamegomasta.
Lainatakseni erästä henkilöä: ”Kyllä toi tapahtuma musta sinällään palveli tarkoitustaan sarjisfestarien oheistouhuna, mutta mun mielestä tota konseptia kannattais kehittää ’perinteisestä’ conista joksikin ihan muuksi. Sarjisfestarit on ollut hauska tapahtuma just siks että se on ilmainen ja keskellä kaupunkia niin että siellä voi piipahtaa, tsekata myyntipöydät ja mahdollisesti jotain ohjelmaa/kunniavieraita ja sitten häipyä. Eihän tollasta olis kovin mielekästä lähteä toisesta kaupungista asti katsomaan, mutta kuten jo tällä kertaa veikkailtiin niin varmaan aika harva nytkään oli tullut muualta. Eniten mua ehkä ärsyttää se että jengi yrittää väkisin järjestää jokaisen tapahtuman (kirjamessut katson teitä) yhteyteen taas yhtä conia vanhalla kaavalla cosplaykisoineen päivineen, sen sijaan että tehtäisiin jotain vähän erityyppisiä manga-aiheisia tapahtumia erilaisilla painotuksilla ja teemoilla.”
M.O.T.
Sarjakuvafestivaalien yhteydessä Glorialla järjestettiin ”pienlehtitaivas”, jossa oli myynnissä suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden (omakustanne)sarjakuvia ja pienlehtiä. Myös Pencilmindin Maaria Laurinen oli myymässä juuri painosta tullutta omakustannettaan, Phantomlandia, jonka kävin nappaamassa mukaan 8 euron hintaan. Kun kerran lupasin teoksen haukkua arvostella, niin arvostellaanpa:
Phantomland sijoittuu fiktiiviseen Santa Luisonin kaupunkiin, joka voisi kapeiden kujiensa ja katukahviloidensa perusteella sijaita jossain Etelä-Euroopassa. Katukahvilasta tarina alkaakin: päähenkilöt Kova Jätkä Jon ja hieman tyhjäpäiseltä vaikuttava päähenkilötyttö, kokelas Chie, istuskelevat katukahvilassa odottamassa kohdettaan, joka vaikuttaa jonkinlaiselta mafiaryhmältä. Jon nappaa mafiahepuilta salkun ja heittää sen Chielle, jonka tehtävä on kuljettaa salkku turvaan. Chien paetessa paikalta salkun kanssa Jon vetää mafiaheppuja pataan, mutta Chie eksyy ja jää kiinni, mistä johtuen myös Jon jää vangiksi. Pahikset kuulustelevat Jonia pesismailalla. Jon on kuitenkin niin kova jätkä, että vapautuu siteistään ja vetää pahiksia pataan, minkä jälkeen Jon ja Chie pääsevät palaamaan Cypressin tukikohtaan/päämajaan, missä näiden seikkailu herättää hilpeyttä. Jon tylyttää Chieä tämän ammattitaidon puutteesta ja päämajan Elias tylyttää Jonia, koska Jon tylytti Chieä. Tähän päättyy ensimmäinen osa.
Maarian Phantomlandiin laittamat alkutekstit kertoo: ”I wanted to start a new project to keep myself busy. The aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it; I guess that pretty much sums things up for now”, plus että Maaria ilmoittaa statuksekseen ”graphic design student” (mikä epäilemättä graafisen suunnittelun opiskelijalle pitää paikkansa). Ehkä hieman huvittavasti nämä kaksi lainausta tiivistävät Phantomlandin niin hyvät kuin huonotkin puolet. Aloitetaan vaikka niistä hyvistä.
Phantomland on etukannesta takakanteen tyylikäs. Etukannen Chie näyttää ilman ääriviivoja vektoroidulta, mistä ainakin itse tykkään. Alareunassa on Phantomlandin logo Cypress-järjestön logon kanssa. Pelkistetyn tyylikästä. Sisäsivuilla käytetty piirtotyyli on perinteisen toimivaa; Maarian viiva kulkee paksuna kun sille on tarve ja ohuena silloin kun niin pitääkin olla ja hahmot näyttävät ”itseiltään”. Selkeys on ehkä se sana, mikä kuvaa Maarian tyyliä parhaiten – tyyli ei ole odamaisen tai mashimamaisen pelkistettyä; toisaalta mitään CLAMPin tai Tanemuran kaltaisia ~hulmuavia hiuksia~ tai ~kirsikankukkia~ on turha odottaa. Selkeys pätee myös taustoihin: niitä käytetään, kun se on tarinan kannalta oleellista. Myös taustat ovat erittäin selkeitä: ne kertovat sen ympäristön missä ollaan, eivät juuri muuta. Taustoiltakaan on turha odottaa minkäänlaisia pikkupiperryksiä – ne kertovat sen ympäristön, missä ollaan. Kertakaikkisen selkeää ja toimivaa.
Kerronta on – niin kuten monet muutkin asiat Phantomlandissa – selkeää, paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Lukija tuskin putoaa kärryiltä missään vaiheessa (toisin kuin esimerkiksi vaikka Tanemuraa lukiessa :F). Parissa kohdassa tosin on vähän epäselvää kuka puhuu tai missä järjestyksessä ruudut tulisi lukea, mutta näitä kohtia sarjakuvassa on noin 2, mikä on hyvinkin siedettävä määrä. Kerrontaa ja juonen kuljetusta helpottavat myös hahmojen ilmeet ja eleet; ne kertovat paljon hahmojen sielunelämästä. Ilmeet ovatkin Maarian ehdottomasti vahvinta aluetta. Ilmeikkyys on edukseen myös huumorikohdissa, jotka olivat jopa ihan oikeasti hauskoja. Kerronta toimii myös taistelu- ja toimintakohtauksissa. Se onkin ensiarvoisen tärkeää, sillä taistelua ja toimintaa on mahdutettu Phantomlandin 60 sivuun suhteellisen paljon. Toimintakohtaukset ovat muutenkin tyylikkäästi toteutettuja: vauhtia riittää ja läskin tummumisen voi lähes tuntea, selkeyden silti kärsimättä. Maarian kyky piirtää ilmeikkäitä ihmisiä pääsee oikeuksiinsa erityisesti taistelukohtauksissa, kun Jon ensin hämää pahiksia teeskentelemällä heikkoa, sitten toteaa, että ”FWA HA HA tämä oli vasta lämmittelyä” ja alkaa vetää pahiksia pataan. Ja läski tummuu. Pahisten ja Jonin ilmeet ovat todellakin näkemisen arvoiset.
Se pieni moka. Vasemmasta reunasta toisiksi ylimmän kuvan alareunan nostaminen hieman ylöspäin olisi auttanut oikean lukusuunnan löytämisessä.
Hyvät puolet tiivistäen: Phantomlandin graafinen ilme on selkeä, toimiva ja tyylikäs eikä sen tarvitse häpeillä edes kansainvälisellä tasolla. Kerronta toimii erittäin hyvin ja johdonmukaisesti, paria mitätöntä pikkumokaa lukuunottamatta. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja näyttäviä ja taistelun hektisyys välittyy myös lukijalle, kerronnan selkeyden kuitenkaan kärsimättä. Jon on vitun kova jätkä.
Ja sitten ne huonot puolet. Kuten sanoin, Phantomland on graafisen suunnittelijan tekemä alusta loppuun. Se on siinä mielessä huono asia, että vaikka sarjakuvan graafinen ilme, hahmodesignit ja jopa juonenkuljetus toimii, itse juoni jättää vähän kylmäksi. Se, että Jonin ja Chien taustoja ei juurikaan avata, on varmasti tietoinen päätös, mutta ei erityisen toimiva varsinkaan Chien kohdalla. Jonia kannattelee hahmona se, että tämä on IHAN VITUN KOVA JÄTKÄ ja veteraani Cypressissä; Jon on osittain jopa lähes myyttisen Kova Jätkä jota kaikki pelkäävät. Chiellä ei kuitenkaan ole tällaista asemaa tukenaan, ja Chien hahmo onkin todella ohut. Ainoa mitä Chiestä Phantomlandin kautta välittyy, on että 1) tämä juoksee IHAN VITUN KOVAA 2) onnistuu lähinnä mokaamaan asioita ja hankkiutumaan ongelmiin. Itse mietin, miksi Cypress on Chien ylipäätään riveihinsä ottanut, tai ainakin että miksi tämä on pistetty kenttätehtäviin, kun tämä on selkeästi tollo.
Ongelmallinen on myös itse Cypress-organisaatio. Tyylikkäästä logostaan huolimatta Cypresskin jää vähän ohueksi – ilmeisesti kyseessä on jokin puolisotilaallinen, yksityinen poliisimainen organisaatio (tähän viittaa myös Cypressin koko nimi, ”Cypress Law Enforcement”), jonka maine on kiirinyt kauas ja jota pelätään. Tarinasta käy myös ilmi, että Cypressiin liittyminen ei ilmeisestikään ole vapaaehtoista, vaan tiettyjen edellytysten täyttyessä siihen on käytännössä pakko liittyä: Cypressin kaikilla jäsenillä on nimittäin mystinen VIIRUS, joka on tarttuva, ja ilmeisesti hoitamattomana myös tappava. Cypressin asemaa ei kuitenkaan selitetä mitenkään muuten ja se jääkin vähän ontoksi, samalla tavalla kuin Chie.
Artistin itsensä tekemä, harmillisen osuva tiivistelmä Phantomlandin hahmoista.
Juonen kannalta suurin ongelma on ehkä kuitenkin se, että laajempaa juonta homman taustalla ei valoteta. Tämä – kuten muukin taustojen kertomattomuus – on varmasti tietoinen ratkaisu, mutta mielestäni ei kovin toimiva sellainen. Nyt lukijalle jää epäselväksi, miksi näiden hahmojen seikkailuista pitäisi olla kiinnostuneempi yhtään laajemmalla aikavälillä kuin yhden omakustannepokkarin lukemiseen kuluvalla ajalla. Informaatiota kyllä tihkuu, mutta sitä tihkuu niin vähän, että se ei herätä halua kiinnostua Chien taustasta tai siitä, mikä Cypress oikeastaan on ja miksi sillä on niin kovan organisaation maine ja miten mainittu mystinen virus siihen liittyy.
Huonot puolet tiivistäen: Phantomlandista huokuvan tyylikkyyden ja huolittelun vastapainoksi siitä tulee vähän turhan kliininen olo – väittäisin, että tällä on osittain tekemistä myös Maarian perfektionismin kanssa: sen hyvä puoli näkyy tyylinä, mutta kääntöpuolena se tekee sarjasta kliinisen. Tuntuu, ettei Phantomlandin takana ole kantavaa tarinaa tai että Phantomlandilla ei ole mitään sanottavaa lukijalle. Kuten Maaria alkuteksteissä sanookin: ”the aim was to draw something cool and challenging so I could learn a thing or two from it”; ei suinkaan ”I had the burning urge to tell you a magnificent and touching story with lots of thrilling, fast-paced action”. Ja kuten minä sanoin – tuo lause tiivistää graphic design studentin kanssa Phantomlandin niin hyvässä kuin pahassakin.
Mitä siis jäi käteen? Tyylikäs ja selkeä perinteinen toimintaseikkailu, jonka päähenkilöjäbä on Ihan Vitun Kova. Toiminta on adrenaliinipitoista ja nopeatempoista. Kerronta pelaa hyvin ja lukijan on helppo seurata tarinaa. Heikkoina kohtina ovat teosta kalvava kliinisyys ja hieman itsetarkoituksellinen ”mystisyys” varsinkin Cypressin kohdalla; tämän lisäksi toinen päähenkilö Chie jää vielä hyvin ohueksi hahmoksi. Mainittakoon muuten vielä, että Phantomland on kotimaisuudestaan huolimatta englanninkielinen; englanti on mitä ilmeisimmin valittu kansainvälisen yleisön saavuttamiseksi. Kielestä ei ole ihmeellisempää sanottavaa; englanti toimii enkä ainakaan itse siinä virheitä huomannut. Toisaalta en olekaan natiivi, eli sillä varauksella.
Siinä mielessä Maaria pääsi kyllä Phantomlandilla yllättämään, että oletin sen olevan melkoinen Deconstructor Fleet täynnä ovelia koukkuja ja niksejä, mutta ainakin ensimmäisen osan perusteella Phantomland on jopa tavanomaista toimintaseikkailua. Mitä Maariasta tiedän, Phantomlandin taustalla kyllä varmasti ON jokin laajempi juoni ja ovelia koukkuja on varmaan odotettavissa, mutta arvostelua on paha mennä kirjoittamaan sillä perusteella, mitä artistista itsestään tietää tai olettaa. Phantomland olisi ehkä kaivannut muutaman sivun lisää, joissa olisi kerrottu vähän siitä, miten Chie päätyi Cypressiin ja mikä Cypress on – ylipäätään sitä, miksi näiden hahmojen tarinasta pitäisi kiinnostua. Toisaalta kyseessä on esikoisteos, joten siinä mielessä on odotettavissakin, ettei ihan kaikki ole vielä täydellistä. Tekninen toteutus Phantomlandissa on kuitenkin puhdasta A-luokkaa, eikä sen todellakaan tarvitse hävetä edes kansainvälisessä vertailussa.
Ps. skannaamani kuvat Phantomlandista muuten valehtelevat vähän. Oikeasti harmaa on tasaisen harmaata ja musta ihan oikeasti mustaa eikä rastereita vaivaa pikselitauti. Kuvien virheet johtuvat skanneristani ;o
ää noin miljoona sivuvitsiä ja pikkuläppää piilotettuna paneeleihin. Se tekee mangasta melko raskaslukuisen erityisesti, koska Sayonara Zetsubou Sensei perustuu hyvin pitkälti dialogiin; se ei ole erityisen visuaalinen manga. Vielä kun ottaa huomioon, miten monet vitsit tarvitsevat selityksen (löytyy takaosan monisivuisesta liitteestä), jos ei ole todella perehtynyt Japanin kulttuuriin, huumori ei avaudu kovin helposti. SZS ei sovellu niille, jotka etsivät jotain helppolukuista huumorimangaa.
aikoja sitten, mutta varsinaisesti mangahan tietenkin pääsee vauhtiin vasta useita osia myöhemmin. Chuunin exam arc oli puiseva ja uskomattoman tylsä ja olin jo heittämässä kirjat jorpakkoon odotellessani tylsien taisteluiden loppumista. Taistelut kun eivät minusta ole mielenkiintoisia ellei niissä ole jotain muutakin takana kuin taistelua taistelun vuoksi, ja tällaiset tournament arcit yleensä eivät ole kovin mieltäylentävää seurattavaa – laaja juoni puuttuu. Mukana on liuta uusia hahmoja, joihin ei ole vielä mitään sidettä, ja siksi heidän kohtalonsa eivät kiinnosta: ei minua mitkään vastaesitellyt Hyuugat kiinnosta, Narutoahan minä tässä olen monta osaa seurannut!!! Lisää keltatukkaista ninjaa plox!!!!
a kuitenkin onnistuu koskettamaan ja herättämään tunteita. Taistelut on selkeästi piirretty, hahmot erottaa toisistaan ja vaikka hahmosuunnittelu tai ruutujen asettelu eivät olekaan kovin mielikuvituksellisia, ne ovat toimivia. Luen yhden narutopokkarin vartissa; yhteen osaan SZS:aa minulla menee suunnilleen tunnin verran. On selkeää, että tällainen helpohko viihteellinen manga saavuttaa huomattavasti suuremman yleisön kuin jokin ”fiksu” vaikealukuinen satiiri, nyt kun vertailemaan aloitettiin. Narutolla on ehkä nykyään liiankin huono maine sen järkyttävän ison ja pellen fandomin takia, mutta ei se alkuperäisteoksen meriittejä vähennä.
joka saa kuulla olevansa RAVE MASTER, maagisten Rave-kivien jonkinlainen suojelija, jonka tulee tietysti kerätä kaikki Rave-kivet. Tämä on ihan sikke tärkeetä hei, koska MUUTOIN MAAILMA TUHOUTUU. Niin kävi osittain 15 vuotta ennen tarinan alkamista, kun edellinen Rave Master otti yhteen Darkbringien (jotka ovat yllättäen ”pahoja Rave-kiviä”) haltijan kanssa, mikä aiheutti ilmiön nimeltä Overdrive, joka tuhosi puolet maailmasta. Tai kymmenesosan. Tai jotain. Joka tapauksessa nyt Darkbringien kerääjät ovat taas kasaamassa kiviä, joten Haru on ainoa joka voi pelastaa maailman. Avuksi Harulle tulee Plue-niminen koira, joka muistuttaa lumiukkoa jonka nenänä on pora o_O. Seuraan liittyy myös jengin beibe Elie, myöhemmin myös Musica-niminen hopeanmuokkaaja. Jengissä roikkuu mukana myös yhtä sun toista outoa örvelöä ja kaveria. Tämä ei kuitenkaan ole tärkeää.
Ravessa seikkaillaan pitkin maailmaa, metsästäen Rave-kiviä – ja samalla tietysti pistetään pahiksia kuonoon. Nämä ovat yleensä jonkin rikollisjärjestön tyyppejä; tarinan taustalla on paljon ”politiikkaa”. Politiikka lainausmerkeissä siksi, että siinä lähinnä heitellään järjestöjen nimiä; mitään erityisiä poliittisia näkemyksiä näillä ei ole – pahikset vain haluavat Darkbringejä ja siinäpä se. Tärkeämpää tuntuu olevan Elien mystisen menneisyyden selvittäminen, kaverien suojeleminen ja… niin, pahisten turpaan mättäminen. Oikealla esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun Harun kavereita loukkaa ;/
Vielä tärkeä juttu: Rave Masterissa on huomattavasti enemmän fanserviceä kuin One Piecessä. One Piecessä ensimmäiset palveluhtavat kuvat tulevat vasta jossain osassa 10, mutta ensimmäiset kunnon servicet tulevat vasta jossain osan 40 tienoilla. Tosin silloin sitä sitten tuleekin. One Piecen Kalifa oikealla.
Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva 
Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua – mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti ”Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” – no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla ”
Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin ”Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä ”shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(
Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.
En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa – siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.
Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne – mangassa kun hahmot ovat – hahmokeskeisyydestään huolimatta – hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.