Koalition rakennuksien tyyli pysyi johdonmukaisen yhtenäisenä, oltiin sitten Maassa tai jollain lukuisista avaruusasemista. Talojen selkeälinjainen, mutta vanhasta maailmasta lainaava arkkitehtuuri vei ajatukset helpommin menneeseen kuin tulevaan. Pystyin näkemään muinaisten kansojen sekä valtakuntien historiasta nykyisyyteen asti jatkuvat ketjut ja ihmiskunnan pitkän tien. Tai ehkäpä paremminkin solmitun mutta katkeamattoman nauhan, joka kohosi nyt korkealle ja ylös, niin ylös kuin pääsi, aivan kuin pavunvarsi vanhoissa saduissa.
Tarinat ja sadut eivät olleet katoamassa yhteisestä muistista, mutta pian ihmiskunnalta loppuisivat antiikin muusien nimet kesken. Uudet avaruusyhteiskunnat pitäisi nimetä joidenkin muiden mytologisten hahmojen mukaan, ja odottelin sitä pienellä uteliaalla mielenkiinnolla. Oma toivomukseni oli, että Koalitio valitsisi viimein jotain muuta kuin kulunutta länsimaista mytologiaa. Sillä oli varmasti tavoiteltu suureellisuutta ja mielikuvaa koko ihmiskunnan kulttuurin kehdosta, mutta minusta se tuntui kiusallisella tavalla mahtailevalta.
Oli paljon asioita, jotka tuntuivat minusta kiusallisella tavalla mahtailevilta.
Historian kunnioittaminen oli yksi tapa luoda uutta maailmaa, mutta sen olisi pitänyt olla tasapuolista. Reilua. Taivasopistossa ja sieltä lähtevillä komennuksilla tutustui lähinnä eurooppalaisiin opiskelijoihin, logistisista ja maantieteellisistä syistä. Koalitio oli ainakin lupauksissaan monikansallinen, koko maailman yhteisponnistus. Sen olisi pitänyt näkyä myös nimistössä.
Olin kuitenkin oppinut pitämään mielipiteeni ominani jo varsin pitkään. Niiden esittämisestä ääneen ei saanut pisteitä perhepiirissä, jossa oli aina pitänyt olla sovelias, hyvin käyttäytyvä ja asiallinen. Minä olin sopeutunut siihen, kuten sopeuduin kaikkeen. Hain ratkaisuja sieltäkin, missä niitä ei ollut, ja sillä tavalla olin sitten päätynyt tekemään myös siihenastisen elämäni suurimman virheen.
En minä ollut epärehellinen tai huijaamiseen taipuvainen ihminen, mutta nyt sitä oli turha vakuuttaa kenellekään. Olin ikuisesti huijari, joku, joka oli käyttänyt synkronointiaan hyötyäkseen siitä itse. En ollut vaalinut kykyäni ja epäitsekkäästi käyttänyt sitä koko ihmiskunnan eduksi, kuten olisi kuulunut.
Olisihan minun pitänyt tietää olla enemmän, olla suurempi, olla viisaampi, olla olematta keskenkasvuinen nuori, joka näki helpon tien ulos pinteestä. Olinhan suvusta, jonka osaksi oli langennut vastuunkanto, jo joskus historian hämärissä, kun sellaista vielä kutsuttiin aateluudeksi.
Jos sellaisella olikin jotain väliä uusille ystävilleni, he eivät ainakaan näyttäneet sitä. Linn olisi voinut olla tyyppiä, jota seikka olisi kiinnostanut: hyvästä diplomaattiperheestä kotoisin oleva fiksu ja sosiaalinen tyttö, joka haistoi tällaiset pinnanalaiset virrat huomattavasti tyypillistä Taivasopiston nörttiopiskelijaa paremmin.
Koalition aulatiloissa oli aina ikävää odotella, koska odotin vaistomaisesti jonkinlaista rangaistusta, paheksuntaa tai kurinpalautusta. Olin näissä tiloissa väärällä tavalla suojaton ja esillä.
Vastapäätä olevalla seinällä avautui lopulta ovi, ja pääsin piinastani. Viimein!
Raollaan olevasta ovesta kurkkasivat tutut kasvot, joita en ollut aiemmin nähnyt ilman välissä olevaa holoruutua. Oikeassa elämässä Khadija Niva oli vieläkin kauniimpi ja ruskettuneempi kuin kuvissa. Amiraalin virkapuku istui tälle niin hyvin, että asuun oli varmasti tehty joitain lähes huomaamattomia muutoksia ennen kuin yksikään materiaaliprintteri oli sylkenyt sen olevaiseksi. Siirretty saumaa pikkuisen, kohotettu vyötärölinjaa, muutettu muotolaskoksen kaarta. Sellaisia pikkujuttuja, jotka vaikuttivat istuvuuteen ja siihen, miltä asu näytti kenenkin päällä, mutta jotka harva otti huomioon, ellei teettänyt vaatteitaan.
”Dorothea Lavonius”, amiraali Niva sanoi ja minun teki kovasti mieli protestoida koko nimeni käyttöä. Kukaan ei sanonut minua Dorotheaksi. Se oli vain suvussa kulkenut nimi, joka ei jähmeässä komeudessaan oikein istunut minulle.
Olin miettinyt nimen vaihtamista Theaksi juridisestikin, mutta se olisi loukannut niitä harvoja sukulaisia, jotka yhä olivat yhteydessä minuun ja sukuhaaraamme, joten olin jättänyt sen tekemättä.
”Amiraali Niva”, vastasin ja nyökkäsin.
”Vai pitäisikö sanoa kapteeni Lavonius?” keskustelukumppanini sanoi. Amiraali Nivan kasvoille piirtyi ilkikurinen ilme, jonka tunnistin hyvin – olin nähnyt sen niin usein Joshin kasvoilla, että se oli käytännössä pojan perusilme. Pieni kujeileva huvittuneisuus, joka joko kertoi koko maailman olevan ihan vähän ilmehtijän alapuolella. Amiraali Nivan tapauksessa ilme oli aavistuksen lämpimämpi, naisellisempi. Kypsempi ja aidompi.
”Se kapteenius oli käsittääkseni väliaikaista.”
Vedin oven takanani kiinni ja jäin kohteliaisuudesta seisomaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin amiraalin kanssa kaksin. Koulusta erottamisen olivat hoitaneet rehtori ja vastaava opettaja, siihen ei mitään niin korkeita tahoja ollut tarvittu. Kukapa yhteen epäonnistujaan olisi kiinnittänyt sen enempää huomiota kuin mitä pakollisesti vaadittiin.
”Siitä minä halusinkin keskustella. Istu, ole hyvä.”
Tein työtä käskettyä. Koska koulupukuni ei ollut mukana avaruuskomennuksella laisinkaan, olin laittanut päälle pilottipukuni. Koin, että se oli virallisinta, mitä minulla oli tarjota Koalitiolle.
Mitään ohjesääntöä näihin tilanteisiin ei ollut, koska Koalitio oli kuitenkin löyhä siviiliorganisaatio – sellainen, jolla oli komentorakenne ja tarkat säännöt moneen tilanteeseen, koska avaruudessa epätarkkuus saattoi pahimmassa tapauksessa tarkoittaa ihmishenkien menettämistä.
Lyhyellä kapteeninurallani olin jo päässyt maistamaan sitä lajia, enemmän kuin moni, joka oli tehnyt tätä työkseen vuosia.
”Me annamme sinun pitää kapteenin arvon. Tai, tarkemmin minä”, amiraali Niva sanoi hymyillen edelleen.
En osannut vastata siihen oikeastaan mitään. Tässä oli pakosti oltava jokin mutka ja kompa, jokin vastaava kuin se, että jouduin käymään kaikki kurssit uudelleen, nöyryyttämään itseäni, näyttämään, että pystyin kestämään sen. Olin pingotettu kuin tiukalle vedetty lanka, soiden resonanssikuviossaan hiljaisin aalloin ja kiemurrellen, mutta en katkeaisi. En koskaan!
”En löytänyt mitään estettä sille, etteikö opiskelija voisi toimia kapteenina. Kapteenin kelpoisuusvaatimuksissa on säädetty ainoastaan, että kapteenilla tulee olla luvat ohjata kolmea alustyyppiä sekä tämä epämääräisempi ’tunnustettu ja väsymätön toiminta Koalition arvojen hyväksi’. Sanoisin, että täytät molemmat, ja tässä tilanteessa minä kaipaan henkilöitä, joihin voin luottaa. En luota vieläkään kaikkiin amiraaleihin, haluaisin luottaa vähintään kapteeneihin omassa operaatiossani.”
”Kiitos.”
”En päästä pikkuveljeäni suureen tuntemattomaan ihan kenen tahansa kanssa”, uusi liittolaiseni jatkoi ja naurahti. ”Tavallaan haluaisin lähteä itse, mutta myös Koalition nykytila on niin kiinnostava, että valtatyhjiön jättäminen paikalleni amiraalien neuvostoon olisi erinomaisen typerää. Niinpä sinä saat olla minun silmäni ja korvani Marsissa, ystäviesi kanssa. Tiedän, että teillä on varmasti omiakin päämääriä, jotka saattavat erota siitä, mikä Koalition virallinen kanta on – jos mitään yhtenäistä Koalition kantaa edes näinä aikoina edes voi määrittää.”
Minua työpöydän yli tuijottava kirkas katse terävöityi edelleen. Siinä oli sellaista voimaa, että minua ei yllättänyt laisinkaan, että Khadija Niva oli noussut kaikkien aikojen nuorimmaksi amiraaliksi.
”Mistä minä tiedän, että sinä olet hyvien puolella?” kysyin, vaikka tiesin hyvin sen voivan vaarantaa koko tilanteen ja syöstä minut jonnekin sinne kurimukseen, josta olin vaivalla kivunnut ylöspäin.
”Hei, minä olen tässä järjestämässä maailmanpelastusretkeä”, amiraali Niva virnisti. ”Eikö se riitä?”
En keksinyt heti sopivaa vastausta, joten amiraali edessäni koki parhaaksi jatkaa puhettaan.
”Koalitio yrittää varmistaa ihmiskunnan tulevaisuuden, mutta matkan varrella se on tehnyt paljon virheitä. Organisaation valtarakenteet ovat vanhentuneet, sen toimintatapa on ummehtunut, ja johtaviin asemiin nostetaan jatkuvasti henkilöitä sisäpiirin keskeltä. Koalitiossa on yliedustus eurooppalaisia ja erityisesti vanhojen pilottisukujen eurooppalaisia. Pilottikoulujen tilanne on vähän parempi, mutta sama systeemi pätee sielläkin. Ja lennonjohto… no, paras, että en sano siitä aiheesta mitään.”
Salainen lennonjohto oli kaikkien turvaluokitusten yläpuolella, tiesin sen erittäin hyvin.
”Kaikki tuo teki Säätiön nousun mahdolliseksi”, sanoin.
”Niin. Luulen, että osa amiraaleista ymmärtää sen. Siksi nyt on mahdollisuus luoda uutta. Olen tyytyväinen, että saimme amiraali Cooken mukaan, koska Koalitio todellakin tarvitsee henkilöitä, jotka osaavat ajatella sisäpiirin ahtaan laatikon ulkopuolella.”
”Minä… tai, me yritimme toimia Säätiön räikeimpiä epäkohtia ja suurimpia rikkeitä vastaan, mutta niistä sitten kai sen porukan johto ei lopulta ollut edes vastuussa suoraan, antoivat vain hiljaisen hyväksyntänsä.”
”Sellaista sattuu, että radikaaleimmat osaset tekevät omia ratkaisujaan.”
Amiraali Niva katsoi minua pöydän yli. Ymmärsin, mitä ei sanottu ääneen. Minä, Linn, Emmerie, Josh ja Tuur olimme samanlainen radikaali osanen, Koalition puolella vain. Me olimme vapaita agentteja, sellainen tekijä isossa palapelissä, jonka liikkeitä ei voinut mitenkään ennustaa.
”Minä nostin sinut kapteeniksi. Minä odotan uskollisuutta. Toivon, että en joudu pettymään.”
”Me teemme asiat omalla tavallamme, se on totta. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä toimia täysin Koalition ohjeita vastaan. Kaikkihan me haluamme yhä uran avaruudessa, lentämässä aluksia Koalition lipun alla. Se ei ole muuttunut, vaikka niin moni muu asia onkin”, sanoin.
”Olen jo sopinut Taivasopiston rehtorin kanssa mukautetusta opetussuunnitelmasta. Matkalla Marsiin on varmasti hyvää aikaa tenttiä rästikursseja sekä aloittaa opinnäytetyö.”
Olin vähällä vastata jotain nasevaa, mutta jätin sen viime hetkellä väliin. Olinhan minä oikeasti kiitollinen. Onnellinenkin, jos sellainen oli sallittua. Jos voisin tarttua siihen ja toivoa hetken verran, että tätä hetkeä ei vietäisi minulta pois. Pitää tästä kiinni.
”Ansaitsen mielelläni molemmat siipeni, vihdoin viimein.”
”Siitä puheen ollen”, amiraali Niva ilmoitti, taas ovela ilme kasvoillaan. Tehden selkeän liikkeen tämä otti käsiinsä jotain, jonka oletin olleen työpöydän laatikossa. Vaaleasävyinen tummalla nauhalla sidottu kangaspaketti.
Hymyilevä amiraali edessäni työnsi pakettia minua kohti, se liukui puuta jäljittelevän pöytäpinnan yli lupauksena tulevaisuudesta, joka oli saapunut paljon aiemmin kuin olin olettanut. Etiäisenä jostain, joka oli ollut mahdollista unelmissa, ei todellisuudessa. Ei siinä maailmassa, jossa koulupudokkaat yrittivät todistaa olevansa toisen mahdollisuuden arvoisia.
Toivoin, että käteni eivät paljastaneet mitään. Minulla oli ollut lapsesta asti vakaat kädet, eivät sellaiset, jotka olisivat tärisseet edes tehdessä tarkkaa työtä: yksi ominaisuus, joka teki minusta hyvän pilotin.
”Onko se?”
”Voisit kokeilla sitä päällesi”, amiraali Niva virkkoi, yhä hymyillen. Ehkä hän tiesi, miten suuri merkitys eleellä minulle oli, ja halusi näin vahvistaa luottamusta välillemme. Ehkä amiraalien työhön kuului olla tällaisissa tilanteissa lämpimän arvostavia. Jos se oli vain pintaa, imin sen itseeni joka tapauksessa.
Viitassa ei tietenkään ollut yhtään koristenauhaa palvelusvuosien merkiksi, mutta sellainen pieni yksityiskohta ei haitannut minua lainkaan. Kapteeni mikä kapteeni, ja sitä ei kukaan tulisi minulta enää viemään. Kädessäni oli viimein jotain pysyvää, jota ei voinut ottaa sormia napsauttamalla pois, kun tekisin yhden ainoan virheen.
Kapteenia ei saanut viralta yhden ainoan amiraalin päätöksellä, vaan siihen tarvittiin neuvoston enemmistö. Käytäntö esti politikointia kapteenien nimittämisessä.
Kangas lensi olkapäilleni heilautuksella, jonka varmuutta yllätyin itsekin. Valkoinen ja pilottipukuni kermanväri riitelivät jonkin verran, minun pitäisi tehdä värimuutoksia. Voisin ehkä kysyä siitä Linniltä.
”Kapteeni Lavonius”, amiraali Niva sanoi ja ojensi kätensä vanhan maailman tyyliin.
”Onnea matkaan.”