Kuka tahansa cosfua tai /cgl/ää selaava tietää, että cosplay on ehkä maailman harrastuksista vakavin ja vaikein toteuttaa oikein. Mitä ikinä teetkin, joku vetää siitä pakastepussillisen herneitä nenään:

”Oot liian läski/ pitkä/ lyhyt/ pienitissinen/ isotissinen/ naisellinen/ miehinen/ ruma/ kaunis cossaamaan tota hahmoa!”

”Teit kohdan xy väärin, sen sijaan että olisit käyttänyt tuota, sinun olisi pitänyt ehdä zy”

”Kuka tuokin oikein luulee olevansa, pari kivaa asua ja se on mielestään joku kuningatar, vaikka sillä on valtava pottunenä ja rumat styroksipropit!”

”Shooped”

Jne jne jne. Viimeinen kohta, shoppaus, on oikein hieno esimerkki. Periaatteessa cosplaykuviaan kuuluu shopata niin, että niissä näyttää nätiltä, mutta liika on liikaa. Milloin mennään yli? Francesca Dani tai kipi ovat (surullisen)kuuluisia esimerkkejä “meni vähän överiks”, mutta toisaalta fanipojat rakastavat nättejä cosplaytytsyjä, joiden airbrushatusta naamasta ei erota yhtään ihohuokosta. Mitä ikinä teetkin, se on väärin jonkun mielestä, muista se.

No, täällä piskuisessa Suomessa ei taida olla varsinaisia cosplaybeibejä ja pehmopornopikkujulkkiksia, joten ei siitä sen enempää. Draamaahan meilläkin on riittänyt ihan tarpeeksi, yleensä cosplaykisojen voittajista ja tuomaripelistä. Vaikka itse cossaankin, en ole koskaan kisannut enkä aio, koska kisat noin niinkuin silmämääräisesti lähinnä lisäävät harrastuksen kaunoja, draamaa ja muuta, jonka kanssa en mielellään ole tekemisissä (draamaa on kiva seurata sivusta, mutta sen kohteeksi ei halua joutua itse).

Suomessa on vielä monella varsinkin nuorella harrastajalla liikuttavan naiivi suhtautuminen pukuiluun harrastuksena. Moni tekee puvun (helpon sellaisen, vieläpä) vähän sinne päin – ne kaikki satatuhatmiljoonaa L-cossaria, joilla on tissit, kelpaavat esimerkiksi – sillä asenteella, että jee, menen friikkitapahtumaan pitämään hauskaa kavereiden kanssa tyhmät vaatteet päällä. Ei sillä niin väliä, onko puku nätti tai hyvin tehty tai yksityiskohdat kohdillaan, lölzörz menin nyt vaan vähän pelleilemään.

BZZT VÄÄRIN

Periaatteessa kuka tahansa saa pukeutua miten haluaa ja huonot puvut eivät ole keneltäkään muulta pois, mutta vähän vanhempien ja harrastuksensa vakavemmin ottavien pukulijoiden asenne tähän puuhaan on ihan toinen kuin satunnaisella 13-vuotiaalla Kingdom Hearts-pukuilijalla. Sanonta ”cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä” summaa jutun aika hyvin. Todellisuudessa cosplay on jotain ihan muuta kuin hauskanpitoa lempihahmonaan. Cosplay on seuraavaa:

Asu päätetään vähintään puoli vuotta ennen tapahtumaa. Siihen tulee kuusimetriset siivet, täysmetallista tehty panssari, metalliluitettu korsetti, platformkengät, joissa kuuden tuuman korko, peruukki, joka painaa seitsemän kiloa ja jonka päällä istuu kahdeksan täytettyä riikinkukkoa. Asun hameen alle voisi sijoittaa sinfoniaorkesterin ja mukaan tuleva proppi raapii conpaikan kattoa. Tällainen mahdollisimman monimutkainen asu löytyy yleensä jostain ns. cosplaysarjasta: perinteisiä valintoja niin maailmassa kuin Suomessakin ovat olleet Yoshitaka Amanon Final Fantasy-taide, Cardcaptor Sakuran kortit, Trinity Blood-kirjojen taide ja nousevana tähtenä kenties Five Star Stories.

Tätä asua väännetään kerrostaloyksiön nurkassa hiki otsalta valuen, sormet verillä kiroillen ompelukoneen katkeilevia neuloja ja copictussien sisälmyksiä, jotka likasivat koko kylpyammeen myrkynvihreäksi peruukkia värjätessä. Rahaa ja aikaa palaa. Materiaalien puolesta asiansa vakavasti ottavalle cossarille kelpaa vain paras: ei mitään lakanakangasta, vähintään raakasilkkiä tai puuvillasamettia 45 e/metri.

Perinteisesti asu valmistuu yleensä vasta edellisenä yönä tai junamatkalla coniin. Pukuilija kiskoo äärimmäisen epämukavan kostyyminsä päälle ja marssii iloisena tapahtuma-alueelle. Ei ole väliä sillä, että peruukki puristaa ja aiheuttaa päänsäryn; ei sillä, että bindaukset sattuvat ja korsetti kiristää; ei sillä, että kengät ovat kolme numeroa liian pienet. Cossaajamme kävelee edestakaisin ja yrittää tallentua niin monen kuvaajan muistikortille kuin hiukankin mahdollista. Hän kyräilee ympärilleen ja ärsyyntyy, kun joku suositumman sarjan hahmo saa enemmän suosiota valokuvaajilta, vaikka hänen pukunsa on sata kertaa näyttävämpi! Hemmetin ninjat ja shinigamit!

…

Kertomus oli kenties hieman kärjistetty, mutta ei vailla pohjaa todellisuudessa. Miten tätä harrastusta sitten pitäisi toteuttaa? En ole ensimmäinen, joka on tätä pohtinut, tuskin viimeinenkään. Itse keskikastin peruskunnianhimoisena pukulijana en voi olla nyrpistelemättä nenääni niille, jotka saapuvat coniin näkemättä asunsa eteen vaivaa (foliomiekat, vääränlaiset hiukset, selkeästi jonkin asun osan puuttuminen): se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön jne. Parempi pistää hommaan ne kliseiset 110 prosenttia kuin tehdä jotain sinne päin. Cosplay nyt kuitenkin on rahaa syövä harrastus ja näen asian niin, että jos johonkin pistää pahimmassa tapauksessa satoja euroja, se kannattaa hoitaa hyvin.

Toisaalta on liiankin helppoa luiskahtaa toiseen ääripäähän ja ryhtyä varsinaiseksi cosplaynatsiksi. (Jos olisin se toinen kunnianarvoisa blogaaja tässä internetin kolkassa, tietänette, kenen kuvan pistäisin tähän väliin…) On helppoa nyrpistellä nenäänsä kaikille muille pukuilijoille ja alkaa kuvitella olevansa pikkuisen muita parempi. Varsinkin nähdessään vasta-alkajien yrityksiä samasta hahmosta, jonka on toteuttanut itse, on vaikea estää pientä ylimielisyyden vilahdusta: ”Hih hih, ton peruukki on ihan vääränlainen ja housuista puuttuu taskut ja paidassa on neljä nappia eikä kolme, hih hih, oon tota PALJON PAREMPI!”. Itsekin joudun usein muistuttamaan itseäni, että kaikki pukulijat ovat sekopäitä naamiaisasuissa, aivan yhtä pölvästejä ja friikkejä kenen tahansa ulkopuolisen silmin – ja että paremmuus on aina katsojan silmässä. Monet asiat ovat täysin makuasioita ja eri tulkintoja riittää. Minä en eläydy hahmooni koko ajan puvussa ollessani, joka taas jonkun toisen mielestä on automaattinen fail. Mitä ikinä teetkin, se on jonkun mielestä väärin!

Vaikka itse koen ottavani harrastuksen tosissaan, olen pyrkinyt olla ottamasta sitä liian vakavasti. Minulle on tärkeää tehdä asuni niin tarkkaan kuin mahdollista (kaikki minut tuntevat tietävät, millainen natsi osaan olla yksityiskohdista) ja ylipäänsä tehdä asustani paras mahdollinen niissä rajoissa, joihin pystyn, mutta en jaksa pahoittaa mieltäni tai draamailla hölmön harrastuksen tähden. Vaikka se onkin kovin vakavaa liiketoimintaa.