En tiedä teistä muista, mutta itselläni on Japanissa käydessä aina vähän kummallinen olo. Varsinkin eka kerta oli todella outo: maa oli tuttu ja tiesin miten se toimii, vaikken ollut koskaan ollut oikeasti siellä, virtuaalisesti piirrettyjen välityksellä vain. Kaikki oli silti tuttua ja turvallista. Kuin olisi kotiin tullut.
Olin silti vähän ulkopuolinen ja erilainen, yksi niistä monista höpsöistä turisteista, jotka tulevat tuijottamaan Harajukua ja sitä kuuluisaa siltaa – minulle kyse oli haaveen toteutuksesta, vaikka tiedänkin varsin hyvin, etteivät hassusti pukeutuvat nuoret enää ole siellä. Miten signaloisin ympärillä pyörivälle ihmismassalle, että toisin kuin ne kaikki muut, mä olen inessä tässä? Mä tiedän, miten tää juttu ja maa toimii, vaikka näytänkin erilaiselta. Mä osaan! En ole meiwakun aiheuttaja!
Joku voisi toki todeta, että tämä kokemus on monille ihmisille täällä Suomessakin arkipäivää, mutta ei mennä nyt siihen tai politiikkaan laajemmin, vaan pysytään tiukasti Japani-Suomi -akselilla.
Toki siitä, että en näytä tai kuulosta japanilaiselta tai varsinkaan lue tai kirjoita japania millään tasolla joozusti saa tiettyjä etuja. Jos ei jaksa tai osaa käyttäytyä kunnolla, voi gaijin smashata tiensä läpi esteiden ja toivoa ettei kukaan uskalla sanoa mitään (yleensä ei). Sitten jos haluaa olla asiallinen, voi käyttäytyä ja puhua kunnolla ja ehkä saada aukemaan muutaman oven, joka pöljemmiltä turisteilta pysyy suljettuna.
Oikeastaan yllä oleva kuvaa koko japaniharrastustani. Aikoinaan animea sai vain salaisia reittejä. Olen juuri ja juuri niin muinainen, että muistan kädestä käteen kiertäneet vinkuvat VHS:t. Neon Genesis Evangelionin loppujaksot saivat videon häiriöistä ylimääräisiä kierteitä. Siihen aikaan VHS:ien rinnalla kiersivät jo CD:t, joita ISDN- tai ADSL-netin omistavat onnekkaat lainasivat. Yhdelle CD:lle mahtui 4 jaksoa ja jokin satunnainen muu video, näin altistuin aika monelle höpsölle AMV:lle aikoinaan. Joka tapauksessa piti Tietää Tyyppejä ja Osata Juttuja. Se, että pisti Netfilixin päälle, ei riittänyt.
Nykyisin animea saa helpommin ja ei tunnu siltä, että Japani on niin kaukana ja fanikokemus saavuttamattomissa. Crunchyrollissa on samat piirretyt tunnin viiveellä kuin mitä Japanissa tulee. Lähes koko maailma on avoin ja teoksia saatavilla enemmän kuin koskaan. Spotifyssa on läpälöpömusaa.
Vai onko kaikki paremmin? Varsinkin nyt, kun harrastan Japanin populaarikulttuuria ja Japanin nörttijuttuja melko laajasti ajateltuna, usein tulee olo, että minulta jää osa saamatta. Leffat tulevat lännessä julkaistuiksi myöhään jos koskaan, ja animeleffoja on nykyään paljon. Surullisena selaan Pixivin fanitaidetta ja mietin, että tämänkin pätkän näen ehkä joskus 2021. (Promareeeeee)
Anime hajautuu eri striimipalveluihin ja läheskään kaikki ei ole katsottavissa Suomen maarajojen sisältä. Katsoaksesi kaiken animen, tarvitset aika monta tilausta. Moni käyttää mieluummin jotain epävirallista striimisivustoa, joita ei kyllä voi mitenkään päin suositella, rahat menevät siinä aivan vääriin taskuihin.
Kaikki, mikä on osin yhteisöllistä, jää kokematta. Konsertit ja eventit varsinkin. Jossain isoissa kaupungeissa lännessäkin voi päästä katsomaan Love Live -konserttia striiminä leffateatteriin. Ei täällä Suomessa. Jään paitsi valotikun heilutuksesta ja katson vuosi myöhemmin kotona BD-taltiointia ja mietin, millaista olisi olla siellä.
King of Prismin kanssa tämä harmitti erityisesti, koska se teos on tehty siihen, että leffateatterissa muiden kanssa heilutetaan valotikkua, huudetaan oikeissa kohdissa ja luvataan valkokankaan pojille olla näiden kanssa aina – joo, sormukset mukaanluettuina. Vastikään oli myös Idolish7:n toinen live, jonka täyttäessä Twitterin aikalinjani tuli taas vahvasti sellainen olo, että elämäni on maksimaalisen kurjaa ja kamalaa, koska en ikinä pääse näkemään mitään idoleita livenä.
Juu, Japaniin voi aina matkustaa ja koittaa saada konserttilipun, mutta se ei ole erityisen yksinkertaista – liput saatetaan arpoa tai niiden hankkimiseen tarvitaan osoite Japanissa. Muutenkaan ajankohdat eivät välttämättä sovi yhteen omien lomien ja muiden oikean elämän juttujen kanssa, jos niistä edes on tietoa tarpeeksi aikaisin.
Onneksi sentään Babymetal tulee Suomeen ja leffassa on välillä jotain animeleffoja, joskin yleensä mahdottoman vanhoja. On se ihan kivaa, vaikka ei vastaakaan sitä kokemusta, mikä minulla voisi olla, jos olisin Japanissa.
Harrastaminen täältä kaukaa käsin tuntuu välillä vähän yksinäiseltä, varsinkin niiden sarjojen ja artistien kohdalla, joilla ei ole isoa länsimaista fanikuntaa. Lähimmäksi yhteisöllisyyden kokemusta pääsen Desun animevisassa, niin hassua kuin se onkin. Sillä hetkellä siinä tilassa tuntuu olevan tiivistyneenä se osa Suomen animeharrastusta, joka harrastaa suunnilleen samalla tavalla kuin minä itse. Vaikken juttelisikaan kenellekään.
