Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Musiikki

Kun en ole siellä

En tiedä teistä muista, mutta itselläni on Japanissa käydessä aina vähän kummallinen olo. Varsinkin eka kerta oli todella outo: maa oli tuttu ja tiesin miten se toimii, vaikken ollut koskaan ollut oikeasti siellä, virtuaalisesti piirrettyjen välityksellä vain. Kaikki oli silti tuttua ja turvallista. Kuin olisi kotiin tullut.

Olin silti vähän ulkopuolinen ja erilainen, yksi niistä monista höpsöistä turisteista, jotka tulevat tuijottamaan Harajukua ja sitä kuuluisaa siltaa – minulle kyse oli haaveen toteutuksesta, vaikka tiedänkin varsin hyvin, etteivät hassusti pukeutuvat nuoret enää ole siellä. Miten signaloisin ympärillä pyörivälle ihmismassalle, että toisin kuin ne kaikki muut, mä olen inessä tässä? Mä tiedän, miten tää juttu ja maa toimii, vaikka näytänkin erilaiselta. Mä osaan! En ole meiwakun aiheuttaja!

Joku voisi toki todeta, että tämä kokemus on monille ihmisille täällä Suomessakin arkipäivää, mutta ei mennä nyt siihen tai politiikkaan laajemmin, vaan pysytään tiukasti Japani-Suomi -akselilla.

Toki siitä, että en näytä tai kuulosta japanilaiselta tai varsinkaan lue tai kirjoita japania millään tasolla joozusti saa tiettyjä etuja. Jos ei jaksa tai osaa käyttäytyä kunnolla, voi gaijin smashata tiensä läpi esteiden ja toivoa ettei kukaan uskalla sanoa mitään (yleensä ei). Sitten jos haluaa olla asiallinen, voi käyttäytyä ja puhua kunnolla ja ehkä saada aukemaan muutaman oven, joka pöljemmiltä turisteilta pysyy suljettuna.

Oikeastaan yllä oleva kuvaa koko japaniharrastustani. Aikoinaan animea sai vain salaisia reittejä. Olen juuri ja juuri niin muinainen, että muistan kädestä käteen kiertäneet vinkuvat VHS:t. Neon Genesis Evangelionin loppujaksot saivat videon häiriöistä ylimääräisiä kierteitä. Siihen aikaan VHS:ien rinnalla kiersivät jo CD:t, joita ISDN- tai ADSL-netin omistavat onnekkaat lainasivat. Yhdelle CD:lle mahtui 4 jaksoa ja jokin satunnainen muu video, näin altistuin aika monelle höpsölle AMV:lle aikoinaan. Joka tapauksessa piti Tietää Tyyppejä ja Osata Juttuja. Se, että pisti Netfilixin päälle, ei riittänyt.

Nykyisin animea saa helpommin ja ei tunnu siltä, että Japani on niin kaukana ja fanikokemus saavuttamattomissa. Crunchyrollissa on samat piirretyt tunnin viiveellä kuin mitä Japanissa tulee. Lähes koko maailma on avoin ja teoksia saatavilla enemmän kuin koskaan. Spotifyssa on läpälöpömusaa.

Vai onko kaikki paremmin? Varsinkin nyt, kun harrastan Japanin populaarikulttuuria ja Japanin nörttijuttuja melko laajasti ajateltuna, usein tulee olo, että minulta jää osa saamatta. Leffat tulevat lännessä julkaistuiksi myöhään jos koskaan, ja animeleffoja on nykyään paljon. Surullisena selaan Pixivin fanitaidetta ja mietin, että tämänkin pätkän näen ehkä joskus 2021. (Promareeeeee)

Anime hajautuu eri striimipalveluihin ja läheskään kaikki ei ole katsottavissa Suomen maarajojen sisältä. Katsoaksesi kaiken animen, tarvitset aika monta tilausta. Moni käyttää mieluummin jotain epävirallista striimisivustoa, joita ei kyllä voi mitenkään päin suositella, rahat menevät siinä aivan vääriin taskuihin.

Kaikki, mikä on osin yhteisöllistä, jää kokematta. Konsertit ja eventit varsinkin. Jossain isoissa kaupungeissa lännessäkin voi päästä katsomaan Love Live -konserttia striiminä leffateatteriin. Ei täällä Suomessa. Jään paitsi valotikun heilutuksesta ja katson vuosi myöhemmin kotona BD-taltiointia ja mietin, millaista olisi olla siellä.

King of Prismin kanssa tämä harmitti erityisesti, koska se teos on tehty siihen, että leffateatterissa muiden kanssa heilutetaan valotikkua, huudetaan oikeissa kohdissa ja luvataan valkokankaan pojille olla näiden kanssa aina – joo, sormukset mukaanluettuina. Vastikään oli myös Idolish7:n toinen live, jonka täyttäessä Twitterin aikalinjani tuli taas vahvasti sellainen olo, että elämäni on maksimaalisen kurjaa ja kamalaa, koska en ikinä pääse näkemään mitään idoleita livenä.

Juu, Japaniin voi aina matkustaa ja koittaa saada konserttilipun, mutta se ei ole erityisen yksinkertaista – liput saatetaan arpoa tai niiden hankkimiseen tarvitaan osoite Japanissa. Muutenkaan ajankohdat eivät välttämättä sovi yhteen omien lomien ja muiden oikean elämän juttujen kanssa, jos niistä edes on tietoa tarpeeksi aikaisin.

Onneksi sentään Babymetal tulee Suomeen ja leffassa on välillä jotain animeleffoja, joskin yleensä mahdottoman vanhoja. On se ihan kivaa, vaikka ei vastaakaan sitä kokemusta, mikä minulla voisi olla, jos olisin Japanissa.

Harrastaminen täältä kaukaa käsin tuntuu välillä vähän yksinäiseltä, varsinkin niiden sarjojen ja artistien kohdalla, joilla ei ole isoa länsimaista fanikuntaa. Lähimmäksi yhteisöllisyyden kokemusta pääsen Desun animevisassa, niin hassua kuin se onkin. Sillä hetkellä siinä tilassa tuntuu olevan tiivistyneenä se osa Suomen animeharrastusta, joka harrastaa suunnilleen samalla tavalla kuin minä itse. Vaikken juttelisikaan kenellekään.

Bang Dream ja idolit Läpälöpön varjossa

Pelasin Love Live School Idol Festivalia sen globaalista julkaisupäivästä alkaen kolme vuotta käytännössä joka päivä. Alussa juttu herätti ihmetystä kavereissa ja muissa: en ollut aiemmin koskaan pelannut rytmipelejä tai innostunut mobiilipelaamisesta. Tarvittiin siis tarpeeksi kova tuoteperhe ja hyvät tytöt koukuttamaan minutkin, nykyisin on vaikea ajatella etten pelaisi kännykällä mitään, vaikka Läpälöpön olenkin jo jättänyt.

Lopetin pelaamisen lähinnä siksi, että tuntui, että olen saavuttanut tarpeeksi – oli tarpeeksi monta UR:aa ja full comboa. Toisaalta Läpälöpö alkoi jo tuntua joissain mekaaniikoissaan vanhentuneelta, biisien beatmapit alkoivat tuntua epäloogisilta ja välillä tylsiltä. En myöskään oikein välittänyt tarinoista, ne toistivat vanhaa eivätkä tuntuneet vievän hahmokemioita eikä idoliryhmien tarinoita eteenpäin.

Love Liven jälkeen on tietysti noussut vaikka mitä yrittäjää idolitaivaalle. Olen suhtautunut näihin kaikkiin skeptisesti – minähän fanitin Läpälöpöä jo ennen kuin ensimmäinen anime alkoi, pitää olla uskollinen!!!. Muut ovat halpoja imitaatioita, joista ei voi tulla mitään hyvää ja kaunista.

Happobändi numero 1.

Sitten Bang Dream julkaistiin englanniksi ja ajattelin, että kokeillaan nyt sitten. Olin koukussa aika nopeasti. Bandorissa on joitain todella hyviä biisejä (Star Beat! Passionate Starmine!) ja kun bändejä on nykyisin 6, kaikille löytyy joukosta jotain sekä musiikillisesti että hyvien tyttöjen muodossa.

Bang Dreamia on kritisoitu aina välillä siitä, että pelissä on paljon myös covereita, eli tuttuja animebiisejä muista sarjoista. Minusta tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia, jonka kritisointi tuntuu vähän siltä kuin joku valittaisi siitä, että iltapäiväkahvilla on tarjolla sekä pullaa että jätskiä. Mutkun tässä on nyt liikaa kivaa! Tai jotain.

Tykkään myös Bandorin beatmapeista, ne ovat minusta selkeämmät ja kivemmat kuin Läpälöpössä, jotenkin rytmikkäämmät. En tosin oikeasti ymmärrä musiikista juuri mitään, joten joku rytmitajulla oikeasti varustettu on ehkä pätevämpi kommentoimaan asiaa.

Yleensähän mobageissa tarinat ovat selkeästi ei-kaanonisia tai sitten jotain yhdentekevää höpöhöpöä. Bandorissa sen sijaan aika kuluu, hahmonkehitystä tapahtuu ja ne tarinat kannattaa oikeasti lukea: siellä on hyvin kirjoitettua ja tunteisiin vetoavaa settiä. Tämä oli Se Juttu, millä Bang Dream lopullisesti muuttui #1 idolipelikseni.

Tosin läpälöpö voittaa Bandorin 9-0 animen laadussa. Muusseista ei olisi ehkä tullut mitään ilman taitavasti tehtyä ja aidosti hauskaa animea. Bandori yritti kai replikoida samaa ekalla kaudella, mutta tulos oli lähinnä ontto sarja varustettuna pahimmanlaatuisella cringellä. En halua miettiä Kasumin Tuiki tuiki tähtönen -esitystä oikeastaan enää koskaan.

Bang Dreamin eka anime ei kiinnostanut oikein ketään, ja hetken ajan koko tuoteperheen tulevaisuus vaikutti kyseenalaiselta. Onneksi rytmipeli pelasti, ja nykyisin tuoteperhe elää ja voi hyvin. Animellekin julkaistiin lopulta kaksi jatkokautta, jotka tekee eri studio – CG:stään tunnettu
Sanzigen. Nämä ovat jo miellyttävämpiä, ovat vähän kuin pelin tarinoita kokonaan animoituna.

Jos totta puhutaan, olisin mieluusti ottanut animen jatkokaudet 2D-animoituna, mutta tällä mennään. Animaatio on vähän jäykähköä eikä asettelussa, taustoissa tai visuaalisessta ohjauksessa muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, joka todella erottaisi animen pelin visual novel -tyylistä.

Animen eka kausi ja fiilikseni Kasumista

Nykyisellään yksikään animen kausi tuskin tuo uusia faneja mukaan, vaan ne ovat enemmänkin lisämateriaalia jo olemassa oleville faneille. Anime kamppailee myös fokuksen kanssa nyt kun tyttöjä on 6 x 5 = 30.

Tässä kohtaa näkisin itse mieluusti jo jotain muuta kuin Poppin Partya. Juu juu, se on koko Bandorin ”pääbändi”, mutta ensimmäinen anime oli kokonaan Popipaa, ja toisen kauden suurin draamankaari koski myös samaa bändiä. Lisää muita ruutuun! Hello, Happy Worldin jakso oli loistava happotrippi, ja oma lempibändini Pastel Palettes tuntuu olevan ruudulla vähiten.

Bandori on ehkä tuoteperheenä lopulta liian epätasainen saavuttamaan täysin Läpälöpön menestysasemaa, mutta epätäydellisyys on usein mielenkiintoisempaa kuin sellainen tasapaksu ihankiva. Plus, Bandorissa on paremmat ja nykyaikaisemmat tytöt. Taidan siis jäädä tähän kelkkaan, ainakin kunnes Läpälöpön kolmannen sukupolven tytöistä tulee anime.

Lallatilaa

Star Driverin tähän mennessä töllöstä tulleet 6 jaksoa ovat vieneet sydämeni, enkä ole ollut mistään uudesta animesta pitkään aikaan aivan näin innoissani. En kuitenkaan oikein tykkää kirjoittaa ajatuksiani animesarjoista, ellen ole katsonut niitä loppuun, joten eeppistä hueg pitkää enjaksalukealoppuun Star Driver -mölinää saatte vielä odottaa puolisen vuotta. Sitä ennen voi kuitenkin hehkuttaa sarjan vähän… öö, pinnallisempia puolia. Ei kuitenkaan Takuton takapuolta, yritetään pysyä edes puoliksi asialinjalla.

Star Driver on Revolutionary Girl Utenan perillinen hyvin selkeästi. Utenasta on napattu mukaan unenomaisuus, eräällä tavalla suljettu ja ehkä klaustrofobinenkin tapahtumapaikka, faaabulous meininki päähahmopojun pyllynpyörityshenshiniin asti ja kaikkein tärkeimpänä rituaalien toistaminen. Utenahan ei pyörinyt anime top 10 -listallani, vaikka sarjaa hurjasti arvostankin – sen poisti sieltä älyttömän ärsyttävä animaatiosäästö. Star Driverilla on budjetti tasoa Chez Dominique verrattuna Utenan tonnikala+makaronibudjettiin, joten tällä kertaa rituaalit eivät ole vain sen peittämistä, ettei ole varaa animoida mitään uutta matskua, vaan täysin kerrontaan luontevasti istuva jippo. Rituaaleista eli joka jaksossa pienin variaatioin toistuvista jutuista tulee parhaimmillaan se koukku, joka saa katsojan katsomaan aina seuraavan ja seuraavan ja seuraavan jakson. Katsojalle on helppoa, kun tietää mitä odottaa, mistä hienous alkaa ja mihin se päättyy. Ja jos rituaalit ovat eeppisiä, takuuvarmasti joka ikinen jakso on eeppinen! Tämähän on verrattain hyvä diili, vai?

Harmittavasti monesti sarjat joko eivät vedä rituaalejaan kunnolla potenssiin tuhat tai sitten ylikäyttävät niitä helppona animaatiosäästönä. Pahin esimerkki on joidenkin Pretty Cure -sarjojen tarjoama henshin + hyökkäyscutscene -spämmi: kun taikatyttöjä on viisi tai kuusi ja kaikkien henshin näytetään koko mitassa, plus jokaisen oma hyökkäysanimaatio,  siitä tulee suurin piirtein kymmenen minuuttia pelkkää kierrätystavaraa. Vaikka itse henshinpätkät olisivatkin ihan huimaa silmäkarkkia kuten vaikka Cure Sunshinen henshin, tämä on esimerkki huonosta rituaalista, koska se ei tuo parin toiston jälkeen sarjaan enää mitään uutta tai jännää, se toistuu aina aivan samanlaisena, ja koreografiankin oppii ulkoa, kuten minä aikoinaan kaikki Sailor Moonin henshinit… kröhöm.

Star Driverin toistuva kuvio Zero Timeen siirtymisineen, henshineineen, Kiraboshi-pellejen sala_kokouksineen ja Tauburnin goatse-entryineen ei kuitenkaan ole joka viikko täysin samanlainen. Pienistä eroista voi kaivaa viittauksia ehkä sarjassa myöhemmin tapahtuviin juttuihin. Ollaan vasta jaksossa kuusi, ja kahdessa jaksossa tätä toistuvaa settiä ei ole edes tullut ollenkaan, joten täysin kaavaan kangistumisesta ja animaatiokierrätyksestä ei BONESia voi syyttää. Mutta hassuinta kyllä, vaikka tiedostan, että kaavaa on rikottava, jotta mielenkiinto säilyy, kaipasin kuutosjaksossa sitä EEPPISTÄ kohtausta, jonka olin jo tottunut näkemään. Kutosjaksossa oli kyllä myös eeppinen kohtaus, mutta se ei ollut se SAMA ja tuttu eeppinen kohtaus! Eikä siinä ollut Monochromea.

Monochrome on vain kertakaikkiaan hieno biisi. Se luo tunnelman jo yksinään, koska katsoja tietää parin jakson jälkeen, että noin 45 s biisin alkamisesta alkaa kova mättö ja muu yleinen epic shit. Joko erittäin hyvänä tai tyhmimpänä bisnesvetona ikinä ko. biisin sinkku ilmestyy vasta joskus ensi vuonna, joten joudutte tyytymään yllä olevaan kökkölinkkiin. Koska tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole pelkästään laskelmoitu Star Driver-hehkutus, Monochromen inspiroimana ajattelin listata muita vastaavia ”mättö alkaa nyt”-biisejä. Vastaavalla tarkoitan sitä, että niiden kuuleminen oli tai on yhä minulle jakson kohokohta, ja petyn raskaasti, jos sitä tiettyä biisiä ei tulekaan! Toisaalta ne kaikki myös soivat kohdissa, joissa jakson varsinainen toimintakohtaus alkaa.

Eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, btw!

Naruto saakoon itsestäänselvästi ensimmäisen maininnan. En jaksanut katsoa animea kuin ehkä 30 jaksoa, koska se oli tyyyyylsä. Taistelut kestivät ikuisuuden ja bleh. Parhaana asiana Narutosta jäi mieleeni tämä kohtuullisen kuuluisa ostin pätkä, jossa on sitä henkeä, joka ehkä Naruton animesovituksesta mielestäni muuten puuttui. Kuten joku tuolla YouTubessa mainitsee: ”i have wireless headphones so i listened to this song while taking a piss. Man that was the most BADASS piss i ever took!!!!”

Lempisäveltäjältäni Yuki Kajiuralta voisin listata helposti useammankin kappaleen, mutta voittaja on Song of a Storm and Fire. Oikeastaan melkein tämän biisin voimin kahlasin läpi muuten umpitylsän ja umpihuonon Tsubasa Chronicle -animen. Anime on hidastempoista juustoa, josta puuttuu lähes kaikki, mikä mangassa toimii… mutta animessa on musiikkia. Kyseinen ost on valtavan hieno muutenkin, sääli, että se sai kaverikseen tuuba-animen.

Nostalgiakortti esiin! En kuulu niihin, jotka hehkuttaisivat sitä surullisenkuuluisaa Digimonin suomidubbia. Katsoin kuitenkin joka ikisen jakson, ja siitä on syyttäminen Brave Heartia. Kyseinen biisi oli aina jokaisen jakson kohokohta.  Kuuti muuten komppaa: silloin, kun automatkoillamme emme keskustele animen naiskuvasta tai muusta fiksusta, kuuntelemme anime_poppii ja tämä biisi menee melkein aina yhteislaulannaksi :D Brave heartissa on muuten oikeasti kivat sanatkin ;__;

Angelic Layer oli yksiä ensimmäisiä fanittamiani animesarjoja, ja haluaisin yhä edelleen ihan oikeasti pelata sitä. Harmi, ettei teknologia vielä riitä. Silloin joskus kauan sitten olin modeeminetin päässä ja muistan etsineeni tätä biisiä kissojen ja koirien kanssa ja lopulta ladanneeni sen niin, että lataamiseen kului yli tunti. On  se yhä kohtuu eeppinen matsinalkubiisi.

Yoko Kanno on hyvä säveltäjä, mutta tädin osteilta löytyy harvemmin tälle listalle sopivia BÄNG-biisejä. Arjunan musiikit ovat se poikkeus. Arjuna animena meni ehkä moraalisaarnan puolelle, mutta musiikit ja animaatio ovat kyllä täyttä rautaa.

Suurimmassa osassa nykyisiä suosikkisarjojani on hieno ost – musiikki on minulle aika iso osa sarjaa – joten niistä ehdottomista suosikkisarjoistani löytyy myös niitä eeppisiä biisejä, joita venailin vesi kielellä koko jakson. Simounin Oozora no Auriga, Toward the Terran Aoi Hoshi ja Noeinin Shangri-La, olkaa hyvät.

© 2022 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑