Tuijotin arkkivihollistamme edessämme. Kasvojen ilme oli vaarallisen seesteinen, kuplan sisään ilmestyneistä pienistä leijuvista veripisaroista huolimatta. Mustaa vasten ne olivat ainoa kiintopiste, ainoa todellinen asia tässä kurimuksessa, johon olin suin päin syöksynyt.

”Ollakseni ihan rehellinen, minua ei kiinnosta sinun kipuilusi pätkääkään. Mutta meidän liike-energiaamme sinun ei sovi viedä”, sanoin samalla kun heitin ukon suuntaan ison tukun artefaktisavusta muodostuneita teräviä sulkia. Ne paiskautuivat matkaan äänettömästi: kaikki ääni tässä tilassa oli pelkkää illuusiota, jotain, mitä ei loogisesti katsoen ollut olemassa.

Ukko veti vapaalla kädellään eteensä kaarenmuotoisen savuvanan, johon hyökkäykseni pysähtyi. Sulkanuoleni jäivät sojottamaan savuun kuin kummalliset neulat neulatyynyyn.

En tietenkään ollut uskonut voittavani aivan niin helposti.

Olimme yhä artefaktiemme muodostamassa kuplassa. Jos saisin kiinni kuplan seinästä… suunnitelmani riippui tietenkin siitä, voisiko kupla totella minuakin, vai oliko se pelkästään ex-puheenjohtajan tekosia. Tai kenties se oli artefaktin oma luomus, meistä molemmista riippumaton.

Mitä mieltä artefaktit edes olivat siitä, että sen käyttäjät taistelivat näin? Minun pitäisi kysyä sitä, jos pääsisin vielä ehjänä takaisin alukselle.

Pinnistelin, ja sain kuin sainkin aikaan hyvin pienen savunhahtuvan, joka irtosi seinästä minun edessäni, vastustajani takana. Kurkottelin sillä kohti puheenjohtajan kättä. Typerä ukko oli kaivanut artefaktinsa esiin ja oikein esitellyt sitä, sellaisesta sai maksaa.

Sinkosin savuisen lisäraajan kohti äijän puristunutta kättä.

Kuin tietäen mitä olin ollut tekemässä tämä otti muutaman askeleen kohti minua. Ukko käveli yllättävän vakaasti ottaen huomioon, että olimme yhä painottomassa tilassa, jossa ei ollut mitään pintaa, jolla kävellä.

”En minä anna sinun viedä taas yhtä artefaktia. Samaa temppua ei voi toistaa useasti”, ukko sanoi ja hymyili.

”Meidän pitää päästä Marsiin”, sanoin takaisin.

”Kiusallista, niin minunkin.”

”Et voi tunkea paikalle ei-mistään ja viedä meiltä taas jotain. Tämä ei toimi näin. Mitä sinä edes oikeasti haluat? Ilmiselvästi et ainakaan olla Säätiön johdossa. Se on muuten kuopattu nyt, koko juttu”, rähisin.

”Olet tosiaan älykäs”, puheenjohtaja sanoi ja pysähtyi eteeni, liiankin lähelle. Vastustin halua ottaa askeleen taaemmas. En näyttäisi pisaraakaan heikkoutta. Ainoat pisarat täällä olivat herra Jaken omat veripisarat, eikä minua tällä hetkellä haitannut lainkaan ajatus siitä, että kuplassa olisi pian enemmänkin äijän verta.

”Myönnän, että Säätiön johtaminen ei ollut varsinaisesti pitkän aikavälin tavoitteeni. Vaikka te nuoret olettekin herttaisen väärässä sen suhteen, mikä minun ja vaimoni suhde on, olen koko tämän ajan etsinyt häntä. Olen sen tavallaan velkaa.”

”Velkaa? Rakastitko sinä sitä naista sitten kuitenkin?”

Puheenjohtaja nosti kätensä otsalleen, ensimmäinen turhautumisen merkki, ehkä minä voittaisin tämän vielä.

”Miksi te nuoret olette kaikki tuollaisia, niin mahdottoman mustavalkoisia? Mitä väliä sillä on?”

”Ehkä sillä ei sitten olekaan. Miten minä pääsen sinusta eroon?”

Puheenjohtaja vaikutti varsin tyytyväiseltä.

”Minä tarjosin teille helpon ulospääsyn. Voitte lentää takaisin ja käyttää sitä laserianne uudestaan. Tulla vähän matkaa minun perässäni, kuten koko ajan.”

Virne oli niin leveä, että se vaikutti lähes painajaismaiselta.

”Ongelma on siinä, että minä eikä kukaan muukaan luota sinuun”, ilmoitin.

”Kaikki konfliktit tämän ikävän kahakoinnin aikana johtuivat alaisteni ja yhteistyökumppaneideni sooloiluista. Vallankumousorganisaatioon on pakko ottaa mukaan myös kaikenlaisia kuumakalleja ja väkivaltaan viehtyneitä henkilöitä. Se on ikävää.”

Äijä tuskin oli oikeasti pahoillaan, ja vaikka olisikin ollut, oliko sillä väliä? Säätiön pomona tämä oli ollut vastuussa. Tietynlaiset aikuiset yrittivät aina paeta vastuuta omien savuverhojensa taakse, oli se sitten Koalition verho tai Säätiön verho.

”Pelaat aikaa. Tässä kun lätistään, ehdit joka hetki varastaa meiltä liike-energiaa vähän kerrallaan, ja sitten meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä takaisin ja ruinata uutta laukaisua”, sähisin.

Ajatuksissani raksutti. Nyt minäkin virnistin.

”Saatamme silti ehtiä Marsiin ennen sinua ja synkrokloonilaivastoasi, jos tuossa pulssijutussasi on joku hävikki energian suhteen. Jos pyydämme vielä voimakkaamman fotonituulen seuraavalla kerralla. Sitten me voitamme.”

”Se on riski, joka minun oli otettava.”

”Mitä, jos riskejä ei olisi?”

En oikeastaan tiennyt varsinaisesti mihin pyrin, ja en ikinä saisi koko juttuun siunausta keltään muulta. Khadi pitäisi minua kajahtaneena, Thea oli nyt kapteeni ja tätä sitoi Koalition ohjesääntö vieläkin lujemmin kuin ennen.

Ukko vastapäätä minua näytti pohtivan. Oli se tietysti ajan pelaamistakin – meiltä molemmilta. Samalla kun puhuimme, yritin kartoittaa minulle nyt näkyvän laivaston ja tunkea sen omaan muistiini, kaikessa kummallisuudessaan, geometriassa, joka ei noudattanut näköaistilleni sopivia sääntöjä.

Tai ei ehkä pelkästään muistiin.

Kääräisin positiot ja oletetut kurssit siistiin pakettiin. Data jäi roikkumaan, odottamaan käskyä, mitä sillä tekisin. Kaikille muille kuin minulle meitä seuraava laivasto oli yhä näkymätön, ellen minä jakaisi tietojani. Kenties tieto ei ollut ymmärrettävää, mutta nyt se oli ainakin minulla, käsittämättömässä muodossa, silti olemassa.

Koalitio voisi ainakin teoriassa lähettää miekkavalaan matkaan tähän suuntaan. Tai Thea voisi, en minä sitä päättänyt.

Olimmeko me Koalitiossa niitä tyyppejä, jotka ampuivat ensin?

”En usko, että sinulla on tarjota minulle todellista ratkaisua.”

Herra Jake kuulosti pettyneeltä. Ilmeisesti tämä oli harkinnut sanojani oikeasti, niin vakavasti kuin satoja pelejä samaan aikaan pelaava laskelmoija vain pystyi.

Jotain tummaa suhahti ohitseni, luulin väistäneeni sen, mutta se liimautuikin käteeni.

Seuraava ammus lätsähti suoraan keskelle kasvojani, tunsin silmäripsien tahriintuvan johonkin. Pyyhin sitä kädellä, mutta töhnä ei liikahtanut minnekään.

Olin äkkiä sokea, se mutkisti asioita todella.

Miksi olin ottanut kypärän pois?

Panikoida en alkaisi.

Kirosin pimeässä, enkä jaksanut olla enää millään tavalla kohtelias.

”Rehellisessä kamppailussa minä voitan tälläkin kertaa, sinä olet yhtä ällöttävä kuin likaiset pelletemppusi”, ärjäisin.

”Nuoruuden loppumatonta itsevarmuutta, sitä minulla on joskus ikävä. Me aikuiset käytämme niitä keinoja, jotka osaamme ja jotka eivät vahingoita ketään.”

Jossain vavahti, tiesin sen tarkoittavan, että aalto ja sykäys kerrallaan vastustajani vei meidän laivastomme energiaa. Tämä seikkailu päättyisi ennen kuin se oli alkanutkaan, ja väärä artefaktinkäyttäjä voittaisi.

Hosuin ja hain hylkäämäni kypärän kontrolleja, jotain tömähti mahaani. Näkemättä oli vaikea tähdätä. En ollut enää varma, mihin suuntaan minun olisi pitänyt singota mitäkin. Vedin syvään henkeä.

”Josh, lähetän sinulle alusten koordinaatit. Ammu ne alas.”

Linn oli sanonut, että olin kylmäverinen ja kykenevä sodankäyntiin. Näköjään olin myös aivan valmis lahtaamaan kasapäin poikaystäväni kopioita. Mitä, jos ne olivatkin elossa? Mitä jos ne tiesivät, keitä ne olivat?

Ehkä oli parempi olla ottamatta selvää. Minulla oli jo yksi Josh. Se saisi riittää.

”Näin me aikuiset voitamme”, kuului jostain todella, todella läheltä.

Survaisin nyrkkini summamutikassa äänen suuntaan. Mieleni teki parahtaa ja rääkyä heti perään, lyöminen sattui. Ei pitäisi tehdä tällaista ainakaan omin nyrkein. Käsiparkani olisi tohjona pitkään, pilottipukua ei ollut suunniteltu nyrkkeilyhansikkaaksi.

Puheenjohtajaa rystysteni ahdinko ei tuntunut kiinnostavan. Joko olin tässä avaruuden historian surkein tai ukko oli omalla kummallisella tavallaan tyytyväinen.

”Brutaalia”, kuulin lähempää kuin olisin halunnut.

Sylkäisin mustaa artefaktitöhnää jonnekin, jonka toivoin olevan jokin herra Jaken osa.

”Eikä käytöstapoja, kerta kaikkiaan.”

Arkkivihollisemme saisi putsata sotkunsa itse, monessakin mielessä.

Aivan.

Kenties ei sittenkään.

Loin mielikuvan puhdistavasta sateesta, sellaisesta kuin muistin ne lapsuudesta, lätäköineen ja puroleikkeineen. Pisarat pyyhkivät kasvojani ja pilottipukuani yhtä voimakkaina kuin paras rankkasade ukkoskuuron yhteydessä.

Tiesin, että se mikä oli minulle puhdistavaa, ei ollut sitä kaikille. Latasin mielikuvaani ajatuksen pistävistä neuloista, syvälle iskevistä piikeistä, taivaalta satavasta tuomiosta, jonka vain minä voisin jakaa.

Kun avasin silmäni, herra Jake seisoi yhä, mutta pyyhkien kasvoiltaan jotain. Verta? Olin osunut. Sadeneulani osuivat tuhat ja ehkä miljoona kertaa.

Toisaalta, koska äijä käytti voimanlähteenään kipua, olin vain saattanut luoda itselleni lisää ongelmia.

Hups.

”Painukaa takaisin kotiin, ja jättäkää ongelmat niille, jotka pärjäävät niiden kanssa”, mies edessäni mutisi hiljaa.

Olisin halunnut, että tämä olisi mieluummin huutanut.

”Kun sinä varastit poikaystäväni, tästä tuli henkilökohtaista.”

”Tässä ei ole sinulle mitään henkilökohtaista. Et sinä edes tunne Ye-Seoa.”

”Tuskin tunsit sinäkään, kun tässä kävi miten kävi. Sinä hukkasit sen naisen, en minä. Minä olen vain joku satunnainen tyyppi, joka sattui joutumaan mukaan tähän teidän oi-niin-aikuiseen draamaanne.”

Ukon kasvoilla pyyhki vääristävä virta, jonkinlainen raivonpuuska, joka tasoittui niin kelmeäksi hymyksi, että se oli karannut suoraan Kuun pimeältä puolelta, jostain syvimmästä laaksosta, täydellisille kasvoille, joissa ei ollut finniarvista tai kraatereista tietoakaan.

”Minä tunsin hänet paremmin kuin kukaan, ja siksi Koalition petos pitää korjata.”

”Mikä petos?”

”Teille ei opeteta yhtään mitään, miksi en ole yllättynyt?”

Jokainen hetki kun puhuimme sai vaa’an keinahtamaan vastustajani puolelle. Aika ja avaruus saattoi olla harha, mutta yhä niin todellinen, ettei sitä ollut tuhlattavaksi.

Minun pitäisi keksiä taas jotain uutta. Päätin ottaa riskin, pelata kortin: näyttää, mitä me olimme saaneet selville.

”Minä tiedän, että Ye-Seo käveli lennonjohtoon, mutta ei koskaan tullut sieltä takaisin.”

”Niinkö? No, missä päälennonjohto on?”

Herra Jakella ei mennyt hetkeäkään, kun tämä nosti panoksia ja pelasi oman valttinsa. Häkellyin, sanat lensivät eestaas, veripisarat leijailivat seesteisesti ohitseni samalla kun oma musta sateeni pyyhki tyhjyyttä tasaiseen tahtiin.

”Se on salaisuus”, sanoin mahdollisimman neutraalisti.

”Niinpä.” Äijä hymyili oikein maireasti. ”Kaikki te Koalition pennut uskotte samat valheet ja samat puolitotuudet, kyseenalaistamatta mitään. Minä yritin Säätiön kautta opettaa teidät ajattelemaan itse. Mutta ei, teille pitää antaa kaikki valmiiksi pureskeltuna ja suoraan, koska ette te muuten tajua.”

Harkitsin tuuppaavani ukkoa savulonkerolla naamaan, mutta siltä varalta, että tällä oli oikeasti jotain tärkeää sanottavaa, annoin lonkeroni ainoastaan pyöriä sopivalla iskuetäisyydellä. Limatempulla en tulisi yllätetyksi toiste.

”Mitään lennonjohdon päämajaa – ainakaan siinä mielessä kuin sinä luulet – ei ole. Ye-Seo pestattiin osaksi sitä. Osaksi koneistoa. Osaksi laajempaa tietoisuutta. Osaksi jotain, millä ei ole enää mitään tekemistä ihmisyyden kanssa.”

Punaiset ja mustat pisarat vääristivät miehen ääriviivat, täydellisesti istuvan puvun kuvasta oli jäljellä enää vain veritahrainen aavistus.

”Mutta… tekoäly on kiellettyä. Kaikki meni pieleen, kun sitä kokeiltiin Marsissa. Koalitio ei salli todellista tekoälyä missään teknologiassaan. Ei ainakaan silloin sallinut”, korjasin.

”Luulitko sinä, että minä olen ensimmäinen, joka on pystynyt irrottamaan jonkun synkronointikuvion ja kopioimaan sen? Mairittelevaa, kerrassaan. No, tavallaan olen. Minä olen ensimmäinen, joka pystyy tekemään sen niin, että kohde säilyy elossa, biologisessa mielessä.”

Savuni leijui paikallaan kuten minäkin, yrittäen sisäistää juuri kuulemaani. Yrittäen päättää, oliko se vale. Pelkkää peliä, sellaista, jolla saada minut epäröimään. Jahkailemaan.

Saada meidät häviämään.

”Sinun pitäisi todellakin olla kiitollinen siitä, että poikaystäväsi on yhä elossa. Koalitio ei olisi siihen pystynyt, jos olisi kokeillut. Vain minä. Sinä olet tässä, koska minä sallin niin.”

Jokainen sana viilsi todellisuutta kuin hyvin tähdätty puukko, osuen ja upoten.

Minulla ei ollut enää yhtään sanaa, olin lopussa. Olin valmis tekemään äijästä lopun, vaikka se olisi tarkoittanut sitä, että meillä ei ollut enää yhtään johtolankaa.

Pelkkää mustaa. Vain minä ja tuikkimattomien tähtien avaruus.

Liikutin savua, nopeammin kuin koskaan.

Valonvälähdys sai minut sulkemaan silmäni.

Takanamme yksi alus mureni avaruuteen räjähdyksen mukana.

Jossain ajatusteni hämärimmillä reunoilla ymmärsin Koalition ampuneen. Me todella teimme ensimmäisen siirron. Mutta emmehän me olleet aloittaneet tätä. En minäkään. Yritin vain korjata ne virheet, jotka aivan muut olivat tehneet.

”Nyt te vihoviimeisen ratkaisun teitte”, ukko sanoi suuntaani rauhallisella äänellään, pyyhkäisten koko artefaktikuplan tyhjyyteen. Minä hulahdin sen mukana tyhjiöön, mutta en ollut yksin. Minun ei tarvinnut pelätä, vaikka ihmisen paikka ei ollut täällä kylmässä hapettomassa maailmassa.

Jos olisin ollut joku muu, se olisi ollut loppuni.

Ehkä herra Jake oli luullut, että olisi.

Mutta minulla oli oma muinaisten muukalaisten voimani, ja tiesin, mitä tehdä. Minä olin avain tähän arvoitukseen.

Edellinen luku