karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kategoria: Yaoi (page 1 of 2)

Tytöt poikia fjskajksdlfö

Jälleen on se aika vuodesta, kun äitinsä kellarissa vuoden päivät viettäneet epäsosiaaliset olmit kaivautuvat ulos koloistaan, nappaavat järjestelmäkameransa ja megaluokan objektiivinsa kainaloonsa ja luikkivat coneihin kuvaamaan bikinicosplayssa keimailevia teinityttöjä. Tai sitten ei.

Vähän alle vuosi sitten kirjoitin, että Suomen animeskenestä puuttuu seksikkäitä misuja. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olinkin väärässä! Kyse ei nimittäin suinkaan ole siitä, etteikö meillä olisi kuumia misuleita: kyse on vain siitä, että kaikki cossaajatytöt näyttävät pojilta, ainakin jos kaikenmaailman galtzu- ja foorumikirjoitteluihin on uskominen.
Captain Obvious
Siis ihan oikeasti, jos lukee jotain ”mitä hahmoja cossaat”-ketjuja, yksi tietty kommentti toistuu ja toistuu: ”en juurikaan cossaa tyttöhahmoja, koska näytän pojalta”. Kumma kyllä, kun näiden tyttöjen kuvat käy vilkaisemassa, useimmiten kyseessä on ihan nätti tyttö – tai siis olisi, jos tämä ei pyrkisi näyttämään mahdollisimman paljon pojalta! Päälle vielä maskuliinisuutta ilmentävä nimimerkki, tyyliin Vampire_prince, Mr. Treehouse, Herra_Susi, tms. ja setti on valmis.

No ei, ette varmasti näytä tytöiltä jos teette kaikkenne näyttääksenne pojilta! Villinä veikkauksena esittäisin, että jos nämä tytöt meikkaisivat ja pukeutuisivat feminiinisemmin, he näyttäisivät huomattavasti enemmän tytöiltä.

Nyt jos haluaisin pelata sen kaikista yksinkertaisimman killerikortin, väittäisin tämän ilmiön johtuvan siitä, että animeharrastus ei vieläkään ole koululuokan kuumimman alfanaaraan harrastus vaan nimenomaan päinvastoin: animeharrastajat ovat yhä koulun sosiaalisen hierarkian häntäpäätä ja luokan kuumimmat kissat Henna-Riina, Jasmiina ja Susanna nauravat näille epäsosiaalisille nörttitytöille. Ja koska luokan suosituimmat misut ovat aina mahdollisimman uuh aah sexyjä (=korostavat orastavaa naisellisuuttaan vähän liikaakin), vetävät nörttitytöt tästä johtopäätöksen että naisellisuuden korostaminen on yhtäkuin ”se homma mitä ne koulukiusaajat tekee ja mitä MINÄ EN AINAKAAN KOSKAAN TEE!!!”.
Megan Fox
Mutta tuo olisi ehkä tosiaan vähän liian helppo veto. Jotain siinä täytyy kuitenkin olla – miten muuten animepiireissä esiintyisi ”mä näytän pojalta”-ilmiötä niin paljon? Ja miksi tämä ilmiö vaikuttaa vain tyttöihin? Tai siis, kyllähän pojat animepiireissä ovat lähtökohtaisesti täysiä narukäsiä, mutta oikeastaan kukaan ei sano näyttävänsä naiselta tai cossaa pelkästään naisia miehekkyyden puutteen vuoksi.

Minulle on sellainen kutina, että asialla on jotain tekemistä sen kanssa, että Suomen animeskene on lopultakin niin naisvaltainen – kun 80% on tyttöjä, tämä tekee ”tyttöjen jutuista” kuten BL:stä hyväksyttävää ja ennen kaikkea normaalia, sen sijaan että vähäpukeiset beibet olisivat se hyväksytty ja tavallinen juttu, kuten miesvaltaisissa yhteisöissä.

Tässä yksi teoria, mikä tyttöjen sukupuoli-identiteetin hämärtymiseen voi johtaa: on yleistietoa, että BL:n ukepojat ovat funktionaalisesti tyttöjä. Näin ~herkkää kauttaan~ elävien tyttöjen ei tarvitse pelätä samastumista niihin (koska ne ovat poikia, daa) – mutta jotenkin ne tytöt kuitenkin onnistuvat samastumaan niihin poikiin! Sitten on kiva cossata niitä ukepoikia ja todeta, miten näyttää pojalta.

Mitä helvettiä? Tarinankerronnallinen keino, joka on tarkoitettu estämään samastumista ja täten helpottamaan lukemista (koska ukepoika on poika ja lukija tyttö, ei tämän tarvitse samastua ja pelätä Ekan Kerran Säätöä ja kipua ja uguu), tuottaakin sen, että tytöt samastuvat poikiin ja alkavat pitämään itseään poikina niin paljon, että nämä toteavat näyttävänsä pojilta ja tykkäävänsä poikahahmojen cossaamisesta enemmän.

WAT.

Kyse onkin siitä, että BL:n funktionaalisia naisia eli ukepoikia ei ole koskaan tarkoitettukaan estämään samastumista – mikään fiktio tuskin toimii, jos hahmot tuntuvat lukijasta täysin vierailta. Sen sijaan näiden funktionaalisten naisten idea onkin tarjota tytöille turvallinen samastumiskohde: jotain, johon voi samastua, mutta turvallisesti; vailla huolta siitä, että samastumisen vuoksi joutuisi käsittelemään potentiaalisesti kivuliaita asioita.

TurhaRinki on valmis. Kun poikahahmoon samastuminen on suorastaan normaalia eikä millään tavalla paheksuttavaa tai epänormaalia, muidenkin tyttöjen on helppo hypätä mukaan kelkkaan muiden kannustaessa ja rohkaistessa (”ooh olit tosi söpö Cielinä, cossaa sitä uudestaan”). Samalla syntyy kuvio, jossa poikia ei yksinkertaisesti tarvita – jos kaikki romanttis-seksuaalinen huomio saadaan tytöiltä jotka ovat pukeutuneet pojiksi, samalla kun itse on pukeutunut pojaksi, eivät pojat enää mahdu yhtälöön eikä näiden tyttöjen tarvitse seksuaalisuuteensa tutustumiseksi koskaan mieltää poikia tähän kuvioon kuuluviksi. Tässä riittäisi parillekin psykologille ja seksologille tutkittavaa pitkäksi ajaksi.

Kuvio muuttuu vielä hämmentävämmäksi, jos otetaan huomioon ne kannat, joiden mukaan ihmisen seksuaalista suuntautumista ei voida muuttaa. Jos nimittäin ihan tavallistenkin tyttöjen seksuaalisuus muuttuu BL:ää lukemalla niin, että nämä identifioivat itseään enemmän pojiksi ja käyttäytyvät ja pukeutuvat poikamaisesti, eikö silloin voida myös sanoa, että heterotavaraa homoille näyttämällä nämä saadaan ”eheytettyä” heteroiksi kuten parhaimmissa fundamentalistijulkaisuissa luvataan?

Olen kuitenkin huomannut yhden asian! Kun tyttöjen ikä ylittää n. 18 vuotta, näitä alkaa yleensä kiinnostaa myös naishahmojen cossaaminen. Ehkä ”mä näytän pojalta” onkin näiden tyttöjen elämässä vain ohimenevä kehitysvaihe!

Jäljelle jää vain yksi kysymys.

Philosoraptor

Niinpä.

Titaanien taistelu: canon vs. fanon -paritukset

Otakunviran Tsubasa heitti tässä joku päivä irkissä linkin Fuzakenna-animeblogiin, jossa oli kirjoitus Sengoku Basaran ja Strike Witchesin sisältämistä HOMOVIBOISTA. Pointtina siis on, että ne molemmat ovat tietyssä mielessä hyvin samanlaisia sarjoja: molemmat nimittäin pelaavat fanipalvelumielessä homoseksuaalisuudella. Sengoku Basaran osalta saman on Suomen animeblogipiireissä noteerannut ainakin Arana: ”Ainoa valituksenaihe, jonka tähän hätään löydän on se, että sarjan ainokainen naishahmo on rakastunut homoimpaan sotaherraan, joka on kuunaan Basaran taistelukenttiä tallannut (mikä on aika paljon sanottu ottaen huomioon, että sarjan keskeisin kaksikko liitelee ilmassa toisiinsa kietoutuvina värikkäinä valopalloina). Homoa havaittavissa!

Itse väittäisin, että Strike Witchesin ja Sengoku Basaran välillä on yksi hyvin suuri ero: Strike Witchesin lesboilut ovat canonia – tissien lääppimiset ovat sarjan virallista materiaalia, joka näytetään ruudulla. Sengoku Basarassa homovibat sen sijaan ovat enintään fanonia, fanien itse ”päättelemiä” asioita. Ilmassa toisiinsa kiertyneet valopallot ovat nimittäin ilmassa toisiinsa kiertyneitä valopalloja, eivät karkkitanko suklaadonitsissa. Ei etteikö Sengoku Basara vääntäisi yaoi-aimai-nuppia kaakkoon ja pelaisi homokortilla: ”I HAVE NEVER FELT THIS WAY ON THE BATTLEFIELD BEFORE, MY CHEST IS POUNDING WHEN I LOOK AT HIM” -kommentit sunmuut eivät jätä paljoa arvailujen varaan, jos asian vain niin haluaa nähdä.

Vuonna 2008 järjestetyssä Imaginary Japan -konferenssissa puhunut vanha tuttuni Tuuli Bollmann totesi minulle cawan cawan sitten, että ”mangakat lisäävät jopa toimintaseikkailushounensarjoihinsa yaoi-vihjeitä ihan tarkoituksella, tehdäkseen sarjasta naislukijoihin vetoavamman – varsinkin kun tytöt ovat ne, jotka oheistuotteita ostavat eniten”. Lausahdus pitää epäilemättä paikkansa – mutta tarkoittaako se suoraan, että sarjan hahmot sitten muuttuisivat virallisesti homoiksi? Väittäisin, että ei – kuorrutus on kuorrutusta eikä mitään muuta. BL-vihjeet ovat tarkoituksella pikkutuhmia kaksimielisyyksiä, jotka on laitettu sarjaan nimenomaan BL-viboja etsivien fujoshien houkuttamiseksi. Ne ovat toisin sanoen pelkkiä syöttejä.


A cat is fine too

Code Geass on hyvä esimerkki ”kenen kaa”-ongelmasta. Olen lähimenneisyydessä joutunut käsittelemään melko paljon Code Geassin ihmissuhdekuvioita eräiden henkilöiden kanssa keskustellessani. Ei että ne mitenkään hirvittävän vaikeita olisivat; kyse ei kuitenkaan ole mistään Hatsukoi Limitedin ihmissuhdekartan tapaisesta hyperulottuvuushäkkyrästä. Kyse on enemmänkin vain siitä, että kuka esitetään sarjan aikana Lelouchin ”virallisena” romanttis-seksuaalisena parina? Naiskilpailijoita on ainakin 3: Shirley, Kallen ja CC. Miespuolisia taas Suzaku ja Rolo.

Ongelman tekee hankalammaksi se, että Code Geass ei ole sarja, jonka hahmojen seksuaalinen suuntaus olisi pakko lukita heteronormatiiviseen muottiin esim. lehden lukijakunnan (”10 – 13 -vuotiaat pojat”) vuoksi – toisin kuin vaikka Narutossa. Varsinkin, kun kyseessä on CLAMPin hahmodesignit, sillä CLAMP jos joku on tunnettu ~vapaasta ja rajoja rikkovasta rakkaudesta~. Tällöin ”homoilun poissuljenta” on täysin mahdotonta. Ja joo joo, uskon kyllä, että joissain shounen-kohderyhmän sarjoissa voi olla homohahmoja – näin lonkalta voisi heittää vaikka Gurren-Lagannin Leeronin – mutta 99% tapauksista näin ei ole.

Väittäisin, että Code Geassissa ei Lelouchilla yksinkertaisesti OLE paria romanttis-seksuaalisessa mielessä, vaikka semmoista kyllä pedataankin moneen suuntaan: Rolo on ilmiselvä ja päälleliimattu plot device (johtuen esitysajan muutoksesta, minkä takia R2 olikin suureksi osaksi paskaa) ja nimenomaan BL-kuorrute. CC toki heiluttelee persettään Lulun naaman edessä, mutta näiden suhde on ennemminkin liikesuhde kuin mikään romanttinen suhde. Kallen kyllä kiimailee Lelouchia, mutta Lelouchille Kallen on lähinnä alainen, ei romanttinen partneri. Näin ollen jäljelle jää Shirley ja Suzaku. Shirley on naisista ainoa, jota kohtaan Lulu on tuntenut yhtään mitään, kävipä jopa treffeillä – mutta on sitten vaikea sanoa, onko kyseessä kuitenkaan mikään ”parinvalinta” vaiko ainostaan for the lulz kaverin kanssa treffeille -juttu. Tai sitten puhtaan laskelmoiva alibinhankinta? Jotain syvempiäkin tuntoja voisi ehkä johtaa siitä, että Lelouchille on aika kova paikka pyyhkiä Shirleyn muisti – no, toisaalta, tämän parituksen mahdollisuus tapetaan kakkoskaudella aika definitiivisesti joka tapauksessa. Suzakun suhteen Lelouchilla on vaikka kuinka paljon foe yaytä, mutta… väittäisin, että se on siinä. Kyse on kuitenkin lapsuudenystävistä jotka ~traagisesti~ joutuvat eri puolille sotaa eivätkä voi enää kiipeillä puissa kuten silloin ennen – aika harva kuitenkaan tahtoo porata lapsuudenystäviään kakkoseen lihaporalla. Eikä romanttista vetoa hahmojen välille yksinkertaisesti rakenneta, foe yayn lisäksi. Mutta tämä on tietysti vain oma tulkintani ja vaikka kuinka polkisin jalkaa, joku muu voi sopivasti ”todisteensa” valitsemalla varmasti päätyä johonkin muuhun lopputulokseen…

Jos vielä haetaan esimerkkiä esimerkiksi länsimaisista elokuvista, niin miten olisi perinteinen kohtaus, jossa pari, joilla on ”vipinää”, saapuvat toisen kotiin ja siirtyvät istumaan sängylle. Pari riisuuntuu ja siirtyy peiton alle. Seuraavassa kohtauksessa herätyskello soi ja pari nousee sängystä. Onko pari harrastanut seksiä keskenään? Yleensä oikea tulkinta varmaan on, että kyllä, pari on harrastanut seksiä – mutta näinhän ei tietenkään aina ole. Joissain tapauksissa tällä elementillä oikein herkutellaan ja vielä parempi, jos jompikumpi parista toteaa että ”we slept together” – kunnes jakson lopussa paljastuukin, että pari ei itseasiassa olekaan harrastanut seksiä, vaan ainoastaan nukkunut yhdessä ja hilarity/drama/angst/muumikä ensues!

Niin – missä vaiheessa voi olettaa, että paritus on ”oikea” tai ”todellinen”? Ei sillä, että se fanityttöjä tietenkään haittaisi – esimerkiksi Death Notesta Matt x Melloa on vaikka kuinka paljon, siitä huolimatta, että Matt näkyy koko sarjassa jopa huikaisevassa KAHDEKSASSA paneelissa…

Vapaata rakkautta ja maailmanrauhaa ^_^

ON SE NYT JUMALAUTA

Tampereen Kuplimisen jälkeen keskustelu on pyörinyt enimmäkseen pusurinkien ympärillä ja toivottovasti myös piireissä itsessäänkin. Kyseessähän on siis lähinnä yläaste- ja lukioikäisten tyttöjen (myös poikien, mutta enimmäkseen nimenomaan tyttöjen) seksuaali-identiteetin etsinnästä. Ja sehän se on oikein, sillä mikäpä olisi näin keväällä kauniimpaa kuin kaksi tyttöä ilmaisemassa ikuista rakkautta toisiaan kohtaan? Eipä juuri mikään!

Muutenkin on käsittämätöntä, millaisella noitavainomentaliteetilla tähän vapaaseen rakkauteen on suhtauduttu. Olisiko muka parempi että kaikki ne lisääntymisharjoituksia tekevät ihmiset limanvaihdonsijasta vaihtaisivat puukoniskuja ja luotisarjoja pihalla? Tuskinpa. Itse olen vakaasti sitä mieltä, että on paljon parempi että ihmiset yrittävät mielummin lisääntyä keskellä conia kuin että ovat Pekka-Ericeinä heilumassa jossain tuolla kouluissa. Näin saadaan myös turvattua tulevat conikävijät, kun saamme kokea maan ensimmäiset coniraskaudet. Tähän tietysti auttaisi poikien aktiivisuus lisääntymisleikkien osapuolina – pojathan ovat näissä panoringeissä jääneet lähinnä käsipuolen asemaan.

Yleisesti ottaen coneissa on muutenkin aivan liian vähän nuoleskeluaiheista ohjelmaa. Minun on todella vaikea ymmärtää mistä tämä johtuu, sillä tästä jos jostain aiheesta olisi helppo keksiä ohjelmaa. Virikettä voi hakea esim. Canal+:lta öisin, yleensä siinä klo 01 – 04 välisenä aikana. Mikäli hakusessa olisi kevyemmäntasoinen ohjelma, voitaisiin coneissa käsitellä esimerkiksi suutelutekniikoita ja muita kielen käytön salaisuuksia. Samoin conivälipalaksi tulisi tarjoilla lähinnä banaaneita ja porkkanoita. Ne ovat terveellisiä ja auttavat muutenkin conein pääteeman, eli seksuaalisuuden, käsittelyssä.

Conin pääohjelmanumeroksi cosplay-kisan tilalle tulisi tietysti panoshow, jossa cossaajat yrittävät olla mahdollisimman kiihottavia / eroottisia / limaisia, ihan miten vain. Tämän järjestämiseksi pitäisi itse kunkin tietysti tuoda paikalle nahkastringinsä, piiskansa ja kettinkinsä, ihan kuten cossaajat nykyään tuovat proppinsa. Kyllä siinä kelpaisi kun 15-vuotias Axel (oikealta nimeltään Anniina) piiskaisi kahleissa roikkuvaa Roxasia (oikea nimi Riina) perseelle.

Halikylttejä pitäisi myös saada lisää. Nyt ne vain ovat aivan liian sekavia – itse kunkin pitäisi niissä tarkalleen ilmoittaa, minkälaista ja minkätasoista toimintaa kyltin kantaja kaipaa. Näin parinmuodostus olisi mahdollisimman tehokasta eikä kukaan joutuisi pettymään kun partneri ei suostunutkaan anaalipenetraatioon keskellä Tampereen keskustaa. Kaikki voittavat – varsinkin suomen conittajat! Conithan ovat rakkauden juhlia – tarkoittaahan ”con man” luotettavaa henkilöä, jonka kanssa voi rakastella vaikka kahden minuutin tutustumisen jälkeen.

Paras paikka rakasteluun conissa on tietysti juuri se paikka missä sillä hetkellä satut partnerisi kanssa olemaan, sillä rakkaus on aina kaunista ja paikallaan juuri siellä missä sinäkin. Mikäli kuitenkin kiimaltanne ehditte, koettakaa katsoa hellyydenosoituksillenne – varsinkin niille fyysisimmille – joku mahdollisimman keskeinen paikka, esimerkiksi con-alueen kapein käytävä tai portaikko. Mikäli tällaisia keskeisiä kulkuväyliä ei ole vapaana, valitse esimerkiksi con-alueen keskiaula tms. jossa on mahdollisimman paljon ihmisiä. Näin pääset levittämään rakkauden ilosanomaa mahdollisimman monelle! Muista – jokainen rakastava ja rakasteleva harrastaja (mitä kiihkeämpää rakastelua, sen parempi, tietysti) on poissa potentiaalisista tappajista, koulumurhaajista ja muista sekopäistä! On esitetty teorioita, että Suomen koulusurmien taustalla oli liian vähäinen rakkaus. Tulokset näkyvät kuolintilastoista. Viha voi synnyttää vain lisää vihaa, mutta rakkaus voi synnyttää vain lisää rakkautta!

Tässäpä siis teille kalkkeutuneille fundamentalistikonservatistifasisteille mietittävää: joka kerta kun fasismia ja totalitarismia edustavat gestapomiehet eli JV:t hajottavat panoringin, yksi suomalainen nuori kuolee kouluampumisen seurauksena. Ja tässä vielä kotitehtävä: kumman itse haluaisit otsaasi – 15-kesäisen tytön pusun vai 9-millisen pistoolin laukauksen?

Jo Hitler tiesi rakkauden merkityksen ja järjesti monia rakkauden tapahtumia joista suurin oli Birkenaucon – siellä ei pelkkä pusurinki riittänyt, vaan siellä pusuttelijoita oli suorastaan kasoittain ja kuopattavaksi asti! Peace, love and Pokemon! RAKASTAKAA TOISIANNE!!

Tampere kupli jälleen herran vuonna 2009.

Ja takaisin Tampesteristä, tuosta Turun saatanallisesta vastinkappaleesta. Kyllä se niin on, että Turku on Suomen Turku ja Tampere onkin sitten jotain ihan muuta. Näin kostoksi kirjoitan jo toista kertaa putkeen kun Bubukin. Pistetään tilit tasan ja niin päin pois (yleensä vuorotellaan sängyssäkin). Otetaan tähän ensi alkuun pieni, tunnelmia tiivistävä kuva:


Ei ihan paras suoritus.

No, ihan hyviäkin puolia oli. Mutta asiaan. Työt pidättelivät minua Helsingissä perjantaihin, joten emme päässeet Bubun kanssa Kuplimaan tällöin (emmekä siis päässeet katsomaan Koichi Iwabuchin esitystä Undoing cool Japanista, mikä oli perjantain ohjelman kiinnostavinta antia), vaan tulimme paikalle vasta lauantaina joskus yhdentoista maissa. Kahvit juotuamme suuntasimme cosplay-kilpailuun, ja… eh. Pukujen taso ei ollut aivan kamala, mutta ei mikään erityisen loistavakaan, paria poikkeusta lukuunottamatta. Suurempi ongelma oli sen sijaan tämä:


Onko tämä Doom 3???

…okei, kuva on kännykän kameralla otettu ja sen vuoksi epätarkka, mutta se ei ole pointti. Valoisuus sen sijaan on. Oli ihan kiva, että cosplaykisaa katsomaan mahtuivat ainakin lähes kaikki halukkaat (en muista oliko paikalla tyhjiä penkkejä, ehkä oli, ehkä ei), mutta en tiedä mitä hyötyä tästä oli, kun osallistujista ei valon puutteen takia erottanut kuin ehkä juuri ja juuri puvun värin ja muodon. Minkäänlaista tarkempaa kuvaa puvuista oli mahdoton muodostaa ainakaan yleisössä, toivottavasti tuomaristo sentään pääsi tutustumaan pukuihin lähemmin ja paremmassa valossa. Hyvääkin kyllä löytyi, elokuvatrailerit kisan väliajalla olivat hyvä tapa kuluttaa tuomariston kannanmuodostukseen ja ääntenlaskentaan kuluvat tuskalliset minuutit. Elokuvateatteri kisan pitopaikkana epäilemättä auttaa tässä suhteessa ;). Cosplayn yleinen taso taas oli sitä mitä se on yleensä Tampere Kupliissa ollut: sitä ei ole erityisen paljoa (kuten ei ihmisiäkään), eikä sen taso ole mitenkään päätähuimaava, muutamia poikkeuksia tosiaan lukuunottamatta.

Cosplay-kisan jälkeen siirryimme JANNE KEMPIN AKATEEMISELLE YAOI-LUENNOLLE. Olin varma, että se on conin timantinkovinta antia ja olin oikeassa. Voinkin ylpeänä kertoa olleeni ko. ohjelmanumeroon ensimmäisenä jonossa!!!1yks , enkä kadu. Itse esitelmäosuus siitä, mitä yaoi on ja miksi sen pitäisi erityisesti kiinnostaa, ei tarjonnut erityistä uutta, poislukien mielenkiintoiset tilastot siitä, että japanissa yaoin lukijakunta on 85% naisia ja 15% miehiä, kun taas länsimaissa suhde on 75% – 25%, mikä on kovin jännää sinällään, mutta kun Kemppi-setä pääsi suunnittelemansa Protoyaoin eli kaiken yaoin tiivistelmän kimppuun, huomasi, että nyt asia on tiukempaa kuin ukepojan peppureikä ennen ensimmäistä persraiskausta. Tässä parhaita paloja mitä kirjoittelin esityksen aikana ylös:

”Uke on ylitöissä, seme tulee paikalle ja aloittaa keskustelun. Seme puolittain varovasti/vahingossa kourii ukea. Uke punastuu ja häpeilee, koska nauttii siitä, mutta kirkuu vastaan näennäisesti. Seme Susi sanoo “No means yes” ja ahdistelee lisää, koska oikeasti rakastaa tätä.” jne jne :-D (Ps. äskeisestä oli vähän kirjoitusvirheitä korjattu. Muutenkin Kempin yaoi-luennon powerpoint-esityksessä oli ”muutama” kirjoitusvrihe, mikä hieman pisti miettimään oliko se kenties kyhätty kasaan edeltävänä iltana muutaman neuvoa-antavan jälkeen…)

Yaoi-setittelyn jälkeen porukkamme lähti MENEE ja suuntasi syömään. Tuli muuten syötyä jossain Stockan lähellä olevassa kebulassa elämäni paskin kebab, mutta niinhän kaikki Tampereen kebabit ovat, koska ne ovat Tampereella. Turussa sijaitseva Kuningas Kebab sen sijaan on herkkua, kaikista yhdys sanoistaan huolimatta. Kuva Kuningas Kebabin kassatiskistä vasemmalla. Mutta niin.

Orivedellä vietetyn yön jälkeen heräsimme tunnin myöhempään kuin piti, koska kukaan ei ollut muistanut sellaista pientä seikkaa kuin kesäajan alkaminen, ja kännykätkään eivät olleet tätä noteeranneet. Onneksi aikaa oli sen verran, että se riittäisi siihen että myöhästymme kahdeltatoista alkavista ohjelmista vain hieman. Sen sijaan kulkuvälineenä toimivan Renaultin sytytystulpan posahtaminen noin 500 metrin päässä yöpymispaikasta aiheutti hieman enemmän vitutusta ja säätöä, ja loppupeleissä olimme paikalla joskus puoli yksi – välistä jäi siis ”mangankustantamisen ensiaskeleet Suomessa”, mikä oli harmillista, mutta toisaalta onneksi vain yksi ohjelmanumero. Ja Pertti Jarlan signeeraussessio ja ”Animen ja mangan kliseet”-ohjelma alkoi vasta yhdeltä, eli kaikki oli hyvin.

Menin paikalle muutaman minuutin myöhässä haettuani signeerauksen Fingerpori 2 -albumiini, mutta ilmeisesti en ollut menettänyt mitään erityisen tärkeää, sillä paneelinpitäjä oli feidannut jonnekin ja edessä oli porukka sekalaista, ilmeisesti pääosin Hidoin aktiiveista (=valistunut arvaus joka ei pohjaa mihinkään) koostuva koalitio, joukossa mm. Kyuu Eturautti. Mitenköhän tämän nyt ilmaisisi diplomaattisesti? Hyvä yritys eikä varmaan johdu teistä, että paneelinpitäjä feidasi, mutta… ei. Tällaisenaan ohjelmanumero oli nyt lähinnä opetus siitä, miten ohjelmanumeroa ei tule järjestää. Siitä puuttui koheesio ja se olikin lähinnä satunnaista jutustelua – mikä on tietysti sinällään ymmärrettävää kun mitään suunnitelmaa ei ollut! Nyt vaan jäi lähes kokonaan käsittelemättä kliseen ja ominaispiirteen väliset tärkeät erot.Esityksen tasoa kuvaa hyvin erään esittäjän kommentti ”Tää on aika paha klisee tää että useat sarjat sijoittuvat kouluun” – no yllätys, kun kohderyhmä ovat (japanilais)nuoret ja mikäpä (japanilais)nuorten elämässä olisi merkityksellisempi asia kuin koulu? Hoh hoijaa. Kyse ei ole kliseestä vaan ominaispiirteestä. Paneelin aikana yleisöstä tullut lappu, jonka sisältö taisi olla ”http://tvtropes.org” tiivisti koko paneelin ja teki sen merkityksettömäksi – tällaisissa tropeekliseejne-paneeleissa tulisi lähtökohtana olla se, että jos se ei tuo mitään lisäarvoa tvtropes.orgiin, se kannattaa ihan suosiolla jättää pitämättä. Niin olisi tullut menetellä tässäkin tapauksessa.

Seuraavana meillä oli vuorossa Tiina Uusi-Rasin ”Shounen, poikien mangaa(ko)?”, jota kohtaan minulla oli suhteellisen korkeat odotukset Uusi-Rasin edeltävien, ihan mallikkaiden suoritusten (Nekoconin paneelien puheenjohtajana toimiminen) pohjalta. Harmillisesti puheenjohtajakokemus ei suoraan korreloinut sisällöntuottamisen taidon kanssa. Nyt ohjelmanumero koostui lähinnä ”shoujossa on isoja ja pyöreitä silmiä, shounenissa kapeampia ja kulmikkaampia silmiä ja muutenkin shounenissa piirrostyyli on yleensä kulmikkaampi” -tasoisista itsestäänselvyyksistä. Ei etteikö asia useimmiten näin olisi, mutta luento olisi ehkä kaivannut jotain muutakin, varsinkin kun mitään oheismateriaalia ei fläppitaulun lisäksi ollut. Luennosta jäikin vähän väljähtynyt olo, ihan kuin ohjelmanumeron pitäjä olisi tehnyt homman mahdollisimman puolihuolimattomasti. Voi äh :(

Shounen-ohjelmasta paettuamme suuntasimme vielä raidaamaan myyntipöytiä Hirviöprinsessa Hime 5:n toivossa, koska olin lykännyt sen ostamisen sunnuntaille. Tietysti kaikki ne oli jo ostettu, eli perkele. Miehisyyttäni korostaakseni ostin kuitenkin Frank Millerin SPARTAAAAAAAAAAAA-aiheisen sarjakuvan 300. Himen ehtii ostaa myöhemminkin; ostan sitten rautatieasemalta kun menen huomenna töihin; ehtii sitä myöhemminkin.

Niin ja se Fingerporin signeeraus?

:-D

Muinaisessa Kiinassa kaikilla on iso miekka

Pieni paluu ajassa taaksepäin. Kesällä media eli varsinaista Kiina-huumaa olympialaisten takia ja minäkin lensin vipuun viettäen kesäni katsoen Romance of the Three Kingdomsiin perustuvia animesarjoja. Kyseessähän on melkoisen eeppinen kertomus eräästä Kiinan historian mielenkiintoisemmista ajanjaksoista. Jos jonkun mielestä Legend of Galactic Heroesissa on paljon nimiä, kannattaa lukea RoTK ja kertoa mielipiteensä sen henkilömäärästä!

Koska Romance of the Three Kingdoms on hyväksi koettu klassinen tarina, jonka pääjuonet suurin osa itäaasian väestöstä tuntee, siitä on tehty myös useita animeadaptaatioita. Olemassa on sen suurinpiirtein tekstille uskollisen version (nimi myös Romance of the Three Kingdoms, sarja 90-luvun alusta) lisäksi mm. pantsumättöfest Ikkitousen ja chibiversio Yawaraka Sangokushi Tsukisase!! Ryofuko-chan. Minä iskin kuitenkin näppini sellaisiin Romance of the Three Kingdomsista ammentaviin sarjoihin kuin Koutetsu Sangokushi ja Koihime Musou, joita joskus mainostetaan kertomuksen yaoi- ja yuriversioiksi.

Power Rangers in Ancient China, how cool

Koutetsu Sangokushi on löyhä adaptaatio, se on periaatteessa shounensarja värikoodattune sentaitiimeineen ja reippaasti liioitellun kokoisine aseineen. Oikea kohderyhmä on kuitenkin tytöt, sillä sarja on silattu uskomattomalla määrällä yaoifanipalvelua. Koutetsu Sangokushissa ei koko sarjan aikana edes näytetä yhtään naista. Lopputulos on lähinnä surkuhupaisa. Jostain syystä tekijät ovat yrittäneet historiallista tarkkuutta joissain seikoissa ja toisissa jättäneet sen romukoppaan. Kaikki hahmot puhuvat jäykistelevää, vanhan kuuloista japania ja kun se yhdistetään fanipalvelukohtauksiin, tulos on jokseenkin huvittava.

Y – A – O – I

Koutetsu Sangokushin juoni on melko tylsänlainen eikä lähdeteoksen eeppisyydestä ole jäljellä paljoakaan. Animaatio on jaksosta jaksoon melko olematonta ja taistelukohtauksissa sen huonous vain korostuu, joten suurimman osan aikaa hahmot viettävät heittäen toisilleen kaksimielisyyksiä. Sarjaa katsoessani kehittelin juomapeliä. Joka kerta, kun Lu Xun sanoo ”mestarini on minulle kaikki kaikessa”, yrittää mestarinsa syliin tai lääppii tätä, pitää ottaa huikka. Kaikki tämä laskelmoitu fujoshien baittaus on tietenkin vielä koomisempaa, kun ottaa lähdeteoksen huomioon – Lu Xunin ja Zhuge Liangin suhde on hiukan kuin Lemminkäinen ja Väinämöinen harrastaisivat homoseksiä.

Myös Liu Bei ja Sun Quan ovat miehiä. Pata kattilaa soimaa?

Koutetsu Sangokushissa on tasan kaksi asiaa, jotka on tehty edes keskinkertaisesti (saati sitten hyvin): Hahmosuunnittelu ja seiyuiden valinta. Hahmot ovat kirkasvärisiä, helposti toisistaan erottuvia ja mielenkiintoisen näköisiä. Toisaalta historia on heitetty mäkeen ja monien hahmojen vaatteet näyttävä pehmohomopornofetissivermeiltä tai muuten vain huvittavilta: aurinkolasit 200-luvun Kiinassa? Seiyuukaarti on nimekäs ja mukana ovat käytännössä kaikki kuumat nimet, päähahmona Lu Xunina Mamoru Miyano (Light, Tamaki muutamia manitakseni) ja hänen mestarinaan Zhuge Liangina Koyasu Takehito ja jopa pieniin, muutaman repliikin rooleihin on saatu nimiä kuten Yamaguchi Kappei tai Noriyaki Sugiyama. Harmillisesti vain harva tekee hyvän roolin: käsikirjoituksen puiseva historiallinen puhe kaikottaa suurimman revittelyn ja hauskanpidon.

Koutetsu Sangokushista olisi voinut olla johonkin, jos se olisi yrittänyt ottaa yaoifanipalvelunsa edes hiukan ironisesti. Näin ryppyotsaisesti toteutettuna se saa kunnian olla huonoin animesarja, jonka ikinä olen katsonut kokonaan.

null

Koihime Musou on vakava taisteluanime!

Koihime Musou on vain 12 jaksoa pitkä ja toisin kuin Koutetsu Sangokushi, se ei edes yritä kertoa mitään jatkuvaa tarinaa tai olla erityisen vakava. Koihime Musou perustuu löyhästi samannimiseen h-peliin, jossa kaikki Romance of the Three Kingdomsin sankarit on genderbendattu söpöiksi punasteleviksi tytöiksi, joilla on isot tissit. Koko ajatus sinänsä on jo täysin älytön, käytän taas vertailukohteena Kalevalaa: Seppo Ilmarinen onkin nyt tsundere, jolla on iso leka ja Kullervo angstaava emotytsy, jonka aseena on iso leipä. Sarjassa lähinnä esitellään iso liuta RoTKin hahmoja, kävellään ympäriinsä ja selvitellään pieniä ongelmia ilman varsinaista juonta.

null

Tai sitten ei.

Koihime Musoun kunniaksi on todettava, että se toimii. Tämä perinjuurin hölmö komedia ja siihen liittyvä fanipalvelu satunnaisine lesboviitteineen (tästä puolesta vastaavat lähinnä Zhao Yun ja Cao Cao) ei ikinä ota itseään liian vakavasti ja juttu pelaa. Mikään mestariteos Koihime Musou ei ole, mutta se on sopivan pähkähullu rakastava parodia aiheesta eikä ikinä sorry jäykistelyn ja ”eeppisyyden” tielle kuten homoveljensä Koutetsu Sangokushi. Hahmosuunnittelu on nättiä ja sai ainakin kaltaiseni cosplayhörhön sormet syyhyämään, animaatio on suunnilleen mukiinmenevää, vaikka taistelukohtauksissa onkin säästöä näkyvissä enemmän kuin tarpeeksi. Taisteluiden takia Koihime Musouta ei kannata katsoa, sen myyntivaltti on söpöjen tyttöjen hölmöily pitkin Kiinaa. En tiedä, aukeaako huumori sellaiselle, joka ei ole tutustunut alkuperäiseen Romance of the Three Kingdomsiin, mutta minä ainakin hekottelin oikein tyytyväisenä.

« Vanhemmat artikkelit

© 2020 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑