Avaruuslipat on nyt ollut osa elämääni kolmisen vuotta. Se on pitkä aika, tavallaan, mutta tuntuu menneen nopeasti. Osittain on myös sellainen olo, että tämä tarinahan on ollut mukanani aina. Miten niin joskus oli aika, jolloin en kirjoittanut pitkää, jatkuvajuonista tarinaa? Mitä oikein tein vapaa-ajallani silloin?

On tietenkin totta, että lopulta Avaruuslippojen osiksi muotoutuneet juoniaihiot ja jutut ovat pyörineet päässäni pitkään ennen kuin kirjoitin ne ylös. Osa on peräisin jostain muinaishämärästä, teinivuosilta jo. Silloin ne olivat enemmän epämääräisiä haavekuvia ja hajanaisia, sekavia juttuja, joista toivoin, että joku toteuttaisi ne fiktiossa vielä joskus.

No, piti sitten toteuttaa itse.

Pääsin keväällä lukuun 95 (raakatekstissä), ja olen antanut tekstin muhia tietokoneen uumenissa siitä lähtien. Tässä keväällä muu elämä on taas vilkastunut, kun pandemia on ihmisten mielissä väistynyt ja sosiaaliset kekkerit palanneet. Piti myös tehdä ohjelmaa Desuconiin, ja se vei illoista yleensä kirjoittamiseen menevän ajan.

Avaruuslipat tulee näillä näkymin päättymään lukuun 100, joten olen melkein lopussa. Se tuntuu tosi hurjalta ja vähän pelottavaltakin. Ennen kuin editoin luvut 91-95 julkaisukuntoon, pitää tehdä kyllä kaikenlaista: lukea kaikki jo kirjoitettu läpi ja tarkistaa, ettei minulta ole jäänyt mitään oleellista huomaamatta.

Olen tietenkin pyrkinyt pitämään tarinan loogisena ilman ristiriitoja (paitsi ne, jotka johtuvat siitä, että kertojanääni ei tiedä maailmasta kaikkea – harvat yliopistofuksit tietävät), mutta voi olla, että mukaan on eksynyt jotain, jonka voi käsittää väärin tai on ristiriitaisesti ilmaistu. Ainakin haluan pitää huolen, että kaikki teksti on tarkistettu vielä kerran epäselvyyksien varalta.

Saattaa siis olla, että joihinkin vanhempiin lukuihin tulee pieniä korjauksia sanamuotoihin. Onneksi nettiin kirjoittaessa on se hyvä puoli, että omaa tekstiään voi hioa vaikka ikuisuuden, jos mieli tekee.

Animessa ei muuten ole kauheasti esimerkkejä vasenkätisestä kirjoittamassa…

Lisäksi pitäisi puuhata lisää kansikuvia ja askarrella vähän lippoja sekä muuta sälää. Olen ollut sen homman kanssa kauhean laiska, koska olen priorisoinut itse kirjoittamista.

Sitten on vielä kuvitusasia. Olen jo pitkään pyöritellyt ns. hakutekstiä, jonka joku päivä laitan Twitteriin. Haluaisin kovasti ne kuvitukset mukaan tarinaan, jotta tämä olisi Ihan Oikea Ranobe. Minulla vaan menee jatkuvasti pupu pöksyyn asian kanssa. En jotenkin kehtaa etsiä jotakuta piirtotaitoista, jolle voisin maksaa kuvituksista ihan aikuisten rahaa.

Todella outo ajatusblokki tämäkin. Ehkä se helpottaa nyt vähän, kun kirjoitin sen tuohon. Joo. Ehkä. Vähän.

Nyt kun coneja on, pitäisi muutenkin mainostaa Lippoja paljon enemmän. Se ei vain onnistu minulta kovinkaan luontevasti. Enhän ole osannut tässä kolmen vuoden aikana juuri verkostoituakaan kirjoittajayhteisön kanssa. Ei mitään hajua, miten muiden kirjoitusharrastajien kanssa ollaan tai miten näihin ihmisiin tutustutaan. Se ei varmaan riitä, että menee Finnconiin musta t-paita päällä ja lippa päässä?

On omalla tavallaan huvittavaa, että globaali pandemia osui juuri tähän Avaruuslippojen kirjoittamisen ajanjaksoon. Aloitin jo kesällä 2019, mutta kyllähän pandemia on leimannut viimeistä kolmea vuotta aika vahvasti.

Minulla meni kaikki lockdownit ja muut oikein rattoisasti kirjoittaessa. Ilmeisesti kirjoittamisen suosio harrastuksena kasvoi globaalisti pandemian aikana. Haluan kuitenkin, että Avaruuslippoja ei muisteta minään korona-ajan projektina, koska se ei liittynyt mitenkään siihen: aloitin ja suunnittelin koko jutun jo paljon aiemmin ja eri syistä.

Täri täri ja päri päri (kuvassa tekstin editointi -ilmeeni)

Tarina on pysynyt yllättävän samanlaisena kuin mitä mietiskelin jo silloin suunnitteluvaiheessa. Joitain muutoksia on tullut ja joitain juonikuvioita ja aiheita olen ruksannut yli. Yksi niistä on uskonnon pohdinta. Se ei oikein tuntunut sopivan isona teemana tähän teokseen, vaikka aihe kiinnostaakin minua fiktiossa varsin paljon. Ehkä joskus jossain toisessa teoksessa pohdin, miksi me ihmiset teemme hyviä tekoja tai pahoja tekoja ja tarvitaanko uskontoa tässä asiassa yhtään mihinkään.

Toinen juonikaari, joka jäi lopulta leikkausp… tai no, enpä kerrokaan. Se on tavallaan spoileri, jos kerron. Hähä.

Jos nyt rehellisiä ollaan, en haluaisi päästää ihan vielä Avaruuslipoista irti, vaikka tarina onkin lähes kokonaan kirjoitettu. Varmaan kirjoitan jotain spinoffkamaa ja omakea todelliseen japanihenkeen. Mutta yhtä asiaa kyllä odotan kovasti, eli sitä, kun voin puhua kaikkien tarinan lukeneiden kanssa siitä ihan avoimesti! Koska nyt on aina jotain, mitä ei halua kertoa suoraan, koska tarinalliset syyt ja juonipaljastukset. Ah, voi sitä aikaa, kun pidän jatkuvaa monologia milloin mistäkin juonenkäänteestä, hahmosta tai maailmanrakennusjutusta.

Kavereitani varmaan kyllästyttää jo nyt. Sori jo etukäteen.

Tykkään vaan hurjasti näistä hahmoista ja maailmasta, jonka onnistuin luomaan. Aina en onnistu tuomaan päänsisäistä maailmaani sivuille niin hyvin kuin haluaisin, mutta kuitenkin tarpeeksi hyvin, että se riittää minulle. Se tunne kun kirjoittaa virne naamalla ja kaikki muu unohtuu, on yksi parhaita juttuja ikinä.

Ammattikirjailijat puhuvat, että tämä riemu on esikoisteoksen kirjoittajan ominaisuus ja myöhemmin kirjoittaminen muuttuu työksi siinä missä muutkin. Olen kyllä eri mieltä: tässä kohtaa kun tekstiä on liuskoina ihan komea määrä, en pidä enää itseäni minään aloittelijana, joka vetää pelkällä innon voimalla eteenpäin tähdenkuvat silmissä vailla mitään kritiikkiä omaa tekstiään kohtaan. Amatööriksi saa kutsua, mutta se johtuu vain siitä, että tämä on projekti päivätyön ohessa. Niinhän ne olympiaurheilijatkin ovat amatöörejä (eikö olekin aika viileäntyylikästä verrata itseään olympiaurheilijaan?).

Kirjoitusfiilis Lightin tapaan on aina hyvä

Kahdeksan tunnin työpäivän päälle kirjoittaminen ei ole helppoa. Se vaatii perslihaksia ja päättäväisyyttä, eikä aina jaksaisi. Väsyttää ja tekisi mieli vain maata sohvalla.

Moni puhuu kirjan kirjoittamisesta, mutta harva pystyy siihen, koska se vaatii tietynlaista itsepäistä perusluonnetta. Silloinkin kun ketään ei tunnu kiinnostavan minun kirjoitteluni, istun työpäivän jälkeen koneelle ja vetäisen aivosoluista ne 500 sanaa, jotka olen tavoitelistaani merkinnyt. Koska minua itseäni kiinnostaa. Koska itse välitän. Ja koska haluan virnistellä omalle tekstilleni, kun Avaruuslippojen maailmassa tapahtuu jotain eeppistä, tai hymyilen, kun keksin Joshin suuhun jotain typerää, jota en kehtaisi itse sanoa, mutta henkilöni suulla voin heittää mitä vaan.

Kirjoittamisessa on kyse myös kehtaamisesta: siitä, että uskaltaa kirjoittaa kaikki sellaisetkin jutut, joista tulee aluksi olo ”voi ei jos joku lukee tän, pitääkö se mua ihan pimeänä tyyppinä”. Aika usein ne omasta mielestä parhaat kohdat ovat lopulta niitä, joista epäili, että en osaa tai uskalla kirjoittaa niitä oikein, tehden oikeutta sille virralle kuvia ja tuntemuksia, joka minulla on päässäni – tai että sen kirjoittaminen olisi jotenkin noloa.

Kaikissa meissä on kaikenlaista kurjaa ja ikävää, niiden ylväämpien piirteiden lisäksi. Kirjoittaminen on minulle sitä, että teen siitä näkyvää, mutta sellaisella tavalla, joka ei sitten kuitenkaan ole kauhean kamalaa. Epätäydelliset tyypit saattavat onnistua tekemään maailmassa jotain oikein, ja se on sellaista optimismia, jonka haluan välittää myös eteenpäin, vaikka se onkin vähän naiivia ja höpsöä. Avaruuslipat on realistisen makuinen utopia, maailma jossa kaikki on vähän paremmin, mutta ei täydellisesti.

Se ei ole mahdoton maailma saavuttaa joskus oikeastikin, mutta vaikeaa ja vaatii paljon työtä, kuten kirjoittaminenkin.

No okei, synkronointi on ihan vaan fantasiaa.

Vielä ainakin :D?