Kaikki joita kyllästyttävät kirjoittamispohdintani: sori, näistä ei pääse ihan vielä eroon. Jos ei kiinnosta, tässä kohtaa saa vapaasti painaa ruksia.

Itseäni sen sijaan kiinnostaa lähes kaiken puhkianalysoiminen. Pieni ja höpsö kirjoitusprojektini ei ole sen kummallisempi juttu, löydän aiheesta aina uutta mietittävää milloin miltäkin kantilta.

Vuosien varrella olen kirjoittanut pöytälaatikkoon sitä sun tätä. Yhden 50-sivuisen tarinan lentolaivoilla elävistä haltioista jaksoin loppuun asti, suurta osaa en. Osa on vain juoniaihioina, osasta olen kirjoittanut satunnaisia osia. Yksikään näistä yritelmistä ei edennyt miksikään sellaiseksi asti, että sen olisi viitsinyt laittaa minnekään muiden luettavaksi. Kuten monella, minulla on aika iso itsesensuurin kynnys. Ei viitsi laittaa mitä tahansa roskaa maailmalle. Sitä paitsi kirjoittaminen on todella henkilökohtaista. Siinä avaa tahtomattaankin itseään ihmisille, ja jos ottaisin sen loikan, halusin tarjota jotain oikeasti diippiä ja älykästä. Niin ainakin luulin.

Diippiä ja älykästä

Vasta ranobeharrastuksen myötä tajusin, että maailmalla on aika paljon hiomatonta ja suoraan sanottua höpsöä ja välillä ihan vain huonoakin tekstiä, joka on ihan oikeasti julkaistu jossain. Pääsin eroon itsesensuurista ja siitä ajatuksesta, että minun pitäisi tuottaa jotain viisasta ja korkeakirjallista tekstiä sillä päätöksellä, että täysin häpeämättä apinoin ranobetyyliä – joskin suomeksi, mikä tarkoitti joitain eroja jo ihan sen takia, miten kieli toimii. Minun pitää kertoa, kuka sanoo minkäkin repliikin, koska suomeksi en voi kikkailla hassuilla persoonapronomineilla ja vaikka sillä, että Linn päättää joka lauseen nee. Toisaalta voin leikkiä sillä, etten kerro jonkun hahmon sukupuolta. Englanniksi se ei onnistuisi niin helposti.

Koska ranobetavalla kirjoittaminen on tietoinen päätös eikä se ollut alun perin luonnollinen kirjoitusääneni, se vaati varsinkin alussa jatkuvaa pohdintaa ja päätöksiä. Laitanko hahmoni puhumaan kirjakieltä vai en? Tulisiko tässä kohdassa laittaa pahisten kertoma välipätkä? Käytänkö prologia tai epilogia? Miten kuvailla hahmojen hiusten väriä? Minne tarina sijoittuu (ei ainakaan Japaniin)? San, chan, kun -hommat jätin pois, se on lähinnä vaivaannuttavaa. Olisi teoriassa ollut mahdollista kirjoittaa niin kuin tarina olisi huono fanikäännös, eli että japani kuuluu dialogista läpi, mutta se olisi mennyt jo yabai megaurpon puolelle.

Välillä oma teksti näyttää suunnilleen tältä, kun sille sokeutuu

Raakaversion kirjoittamisen ollessa kesken (kuten nyt) on todella vaikea lukea mitään muuta fiktiota. En pysty lukemaan pelkkänä tarinana vaan luen teknisesti. Katson, mitä ratkaisuja kirjoittaja on tehnyt missäkin kohtaa ja mietin, ovatko ne hyviä tai tunnelmaan sopivia. Ranobeharrastus on siksi osin tauolla, tällä hetkellä vain selailen kirjoja eestaas ja tutkin niissä tehtyjä kerronnallisia ratkaisuja. Sain jäätävän päänsäryn siitä, miten Sword Art Onlinessa rytmitetään taistelukohtia. Goblin Slayerin jatkuvat välinäytökset ja muut eivät ole hauskoja! Jne, osin toivon, että tämä ei jää ikuisiksi ajoiksi päälle, vaikka pelkään, että jää.

Sama pätee animeenkin. Löydän itseni pohtimasta tarinoita vähän eri kantilta. Ennen kritisoin kriitikkona, nyt enemmän niin, että miten minä olisin selittänyt tämän taikasysteemin, miten tuonut tämän hahmon konfliktin esiin, milloin olisin näyttänyt tämän erikoiskyvyn. Animessa myös toistetaan kaikkea turhaan ihan liikaa. Katsojaan tai lukijaan ei luoteta, koska samaa informaatiota jauhetaan liian monessa sarjassa koko ajan. Kyllä, muistan että sisko on sairas, näytitte sen 15 minuuttia sitten, kiitos vaan.

En ole koskaan kirjoittanut fanfictionia, koska en halua kirjoittaa englanniksi. Ymmärrän, miksi se on niin suosittua: maailman ja hahmojen luontiin ei tarvitse käyttää aikaa vaan voi keskittyä itse kirjoittamiseen. Se on aika iso helpotus! Samasta syystä varmaan suurin osa ranobeja tapahtuu geneerisessä RPG-isekaimaailmassa. Maailmanluonti on helppoa eikä tarvitse tuhlata tuntikaupalla aikaa avaruusalusten ja fysiikan pohdintaan ja sen päättämiseen, mitä fysiikan lakia haluaa rikkoa. Huomasin, etten pysty kirjoittamaan valoa nopeammin lentäviä aluksia. En vaan pysty, se tuntuu liian hölmöltä. Sen sijaan keinotekoinen painovoima on ihan okei, vaikka se on fysiikan kannalta aivan yhtä mahdotonta – ja luo ison tukun lisää kysymyksiä, jos sitä käyttää pysyen kovan scifin puolella.

Mutta kun hölmö on niin hyvää

Hölmöyttä ei kuitenkaan pääse kirjoittaessa pakoon. Se on ehkä paras ja tärkein opetus, jonka olen saanut kirjoittaessani tätä taikakoulu-avaruusoopperaani. Johonkin näennäiseen diippiyteen pyrkiminen on turhaa – sen sijaan arvostan nyt paljon enemmän, jos jollain oli hauskaa tarinaa lukiessa. Palautteesta päätellen näin on ollut, joten voin väittää onnistuneeni.

Kuten alussa tuumasin, fiktion kirjoittaminen on aika paljastavaa ja raakaa touhua. Kaikki hahmot, maailma ja tapahtumat tulevat minun päästäni. Kaikki ovat siis osa minua. Totta kai kirjoittaessaan sitä ottaa mukaan sitä ja tätä elämässä nähtyä ja piirteitä muistakin ihmisistä, mutta loppujen lopuksi jokainen näistä tyypeistä löytyy minusta. Se on aika kuumottava ajatus. Jos joku ei tykkää näistä hahmoista ja maailmasta, tarkoittaako se, että se ei tykkää minustakaan? Hui.

Varsinkin jotain vähän syvällisempää kuin kaveriporukan keskinäistä suunsoittoa kirjoittaessa tämä korostuu. Kaikki hahmojen ongelmat ja huonot piirteet ja pelot ovat myös minun piirteitäni. En osaisi ainakaan tällä hetkellä kirjoittaa hahmosta, jonka suurin ongelma olisi vaikkapa se, että hän on sosiaalisissa tilanteissa liian alistuva ja mielistelee ihmisiä. Mites ihmeessä sellaista kirjoitetaan, kun minulla ei ole tilanteeseen mitään tarttumapintaa?

Kirjoitin siis nyt sellaiset hahmot ja maailman, jotka tiesin osaavani kirjoittaa. Ehkä seuraavassa projektissa osaan kirjoittaa myös enemmän oman kokemusmaailmani ulkopuolelta. MC-chanini en ole minä – meillä on erilaisia luonteenpiirteitä ja taipumuksia – mutta tarpeeksi lähelle, jotta hänen äänellään kirjoittaminen on kohtuullisen helppoa (kunhan muistaa olla kuvailematta vaatteita niin monisanaisesti kuin minä kuvailisin). Tämäkin on tarkoituksella suoraan ranobekirjailijan työkalupakista, kuulin että modifioidun itsensä siirtäminen voimafantasian päähenkilöksi on ihan ok.

Kuvassa minä kun vaikutan viiteen lukijaani

Yksi asia, jonka huomasin vuosien varrella muuttuneen, on tarpeeni kontrolloida lukijaa. Ennen halusin, että luomani maailma näkyisi lukijan päässä lähes yksi yhteen niin, kuin minä sen näen. Nyt koen, että se on älytön tavoite eikä välttämättä millään tasolla edistä sitä, että kellään on kivaa tuotokseni kanssa. Liiallinen halu näyttää kaikki samanlaisena kuin omissa kuvitelmissa johtaa valtavan pitkiin ja yksityiskohtaisiin kuvailuihin, jotka ovat yleensä tylsiä lukea. Enkä oikeastaan pitänyt niiden kirjoittamisestakaan. Pidän eniten dialogin kirjoittamisesta.

Niinpä annan täysin tarkoituksella vain aihion ja kuvailen yksityiskohtaisesti vain välillä. Tarkoitus on, että sillä mitä syötän, päässään pystyy kuvittelemaan tapahtumat animena, ja se anime saa vapaasti olla jokaisen lukijan päässä vähän erilainen. Näin siksi, että silloin jokainen lukija toivottavasti kuvittelee sinne ne omat lempijuttunsa täy-sii ja tulos on parempi, kuin mikä olisi koskaan onnistunut syöttämällä minun mielikuvitukseni yksi yhteen.

Jonkun toisen kuvitelmissa Taivasopisto on vähän erilainen eikä kakkosluvun baari näytä Proffan kellarilta. Se on ihan okei – se ei ole tarinan kannalta tärkeää. Tämä oli minulle aika iso oivallus ja osin teki minusta paremman kirjoittajan, joka ei suolla pelkkää kuvailua kuvailun perään.

Totta kai itse tiedän monia aika turhiakin yksityiskohtia. Kulutin yhteensä usean päivän miettien, onko Joshin ohjaimen siivissä CLAMP-siipikiehkura vai ei. Ei ole, se olisi ollut liian söpöä eikä ollenkaan cool – vaikka toki haluankin altistaa Joshin kaikenlaiselle tyhmälle ja nololle, se tekee tälle keksimälleni pojalle ihan hyvää. Nöyristyy vähän. Mutta jos sinä kuvittelit kiehkuran, se on ihan ok ja aivan yhtä oikein. En ole Rowling, joka tulee kymmenen vuoden päästä huutelemaan oikeat vastaukset ja kuka hahmo oli homo ja kuka ei.

CLAMP-siipiä kiehkuroineen

Mielikuvitus on jännä juttu. Minulla on aina ollut kyky nähdä päässäni vaikka mitä. Hankin älypuhelimenkin aika myöhään, koska junamatkat ja muut sujuivat oikein hyvin niin, että kuvittelin jotain luomaani maailmaa ja sen hahmoja eteenpäin. Joskus fiilis on aika shokkivau, koska tiedän, että kaikki eivät osaa tai edes halua kuvitella mitään sisäisiä maailmoja. Tuntuu kuin näiltä ihmisiltä jäisi puolet ihmisyyden hauskuudesta kokematta.

Sisäisen maailman näyttäminen on ollut koko hommassa nolointa – joudun näyttämään, mistä kaikista asioista fiktiossa tykkään niin paljon, että haluan itse luoda samanlaista. Millaisista pojista pidän, millaista tulevaisuutta pidän mahdollisena, mitä mielestäni on ystävyys. Se on noloa siitä huolimatta, että kaikki minua ikinä Desuconissa kuunnelleet ja tätä blogia lukeneet tietävät jo varmaan vastaukset noihin ylläoleviin. Ja joo, tykkään viitoista ja avaruusaluksista ja tiedeburgerista. Jättipaljastus!

Kun maailma on luotu päässäni haaveilemalla milloin missäkin, olen suoritusvaiheessa kirjoittajana aika tekninen. Teen ensin juoniaihion, sitten joka luvun käsiksen ja usein jaan luvun vielä erillisiin kohtauksiin, jos luvussa tapahtuu useita eri asioita. Sitten mietin, missä kohtaa kukakin tulee tarinaan ja miten eri hahmojen osuudet tasapainotetaan. Vasta sitten kirjoitan itse tekstin.

Toiset sanovat, että hahmot puhuvat heille tai kertovat, minne tarina menee seuraavaksi. En koe niin – totta kai on juttuja, joita hahmot eivät yksinkertaisesti tekisi ja joita ei voi tarinaan siksi kirjoittaa. Joskus kirjoitus ajautuu väriille raiteille ja jotain pitää poistaa: tämä tyyppi ei tekisi näin. Tarkka suunnitelma on hyödyksi siinä, että pystyn heittämään tarpeelliset vihjeet ajoissa ja pitämään hyvää jos A, niin B – tyylistä rakennetta yllä. Tykkään fiktiossa siitä, että tarina on selvästi suunniteltu alusta loppuun eikä sitä keksitä kesken kaiken, joten haluan itsekin kirjoittaa niin.

Minulla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä hauskaa kuin kirjoittaessa. Välillä turhaudun, välillä tökkii, välillä hävettää, mutta suurimmaksi osaksi maailman ja tarinan luominen tyhjästä on vain mahdottoman kivaa ja mukavaa. Onkohan puuha yhtä hauskaa niistäkin, jotka tekevät sitä työkseen ja rahasta? Vai muuttuuko kaikki kurjemmaksi, jos fiktiota pitää tuottaa pakolla jossain tuotantokomitean viikkopalavereissa? Eroaako ajatusten pallottelu siellä mitenkään TvTropesin kahlaamisesta? En tiedä, mutta suhtaudun Desun seuraaviin kunniavieraisiin yhä suuremmalla uteliaisuudella. Tuntuu, kuin koko tarttumapintani fiktioon olisi kasvanut.