Silloin joskus kun Haruhi oli vielä relevantti sarja, oli aika vaikeaa löytää ihmisiä, jotka pitivät Haruhista itsestään. Rasittava ja hankala Haruhi oli osa sarjan status quota – jotta sarjan maailma toimisi, Haruhi piti pitää tietämättömänä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä oikeastaan esti Haruhin itsensä minkäänlaisen järkevän hahmokehityksen.

Haruhin tarina ei ehkä koskaan saa loppua. Viimeisimmissä tarinan osissa Haruhi siirrettiin sivuun ja hän oli oikeastaan tarinan mahdollistaja, mutta ei enää sen keskushenkilö. Monet tykkäsivät, sillä Haruhi on Haruhin huonoin osa, mutta koko juttu nostaa esiin ongelman tarinoiden alkuasetelmista ja niiden luomasta ongelmasta. Ongelma on erityisesti olemassa, jos tarinassa on jokin hahmo, joka on pakko pitää staattisena.

Onneksi on Kyon, joka ansaitsee kyllä paremman tytön

Ranobet perustuvat usein vetävään alkuaseltemaan. Paras alkuasetelma on sellainen, jonka voi kertoa vaikka jo suoraan tarinan nimessä. Jouduin toiseen maailmaan äitini kanssa, joka onkin supervoimakas taistelija! Pliis olisinpa ihan keskinkertainen, jos minulle käy isekait! Uudelleensynnyin limaölliksi! Uudelleensynnyin limsa-automaatiksi! Näillä koukutetaan ostamaan pokkari kirjakaupassa jo ihan selkämyksen perusteella.

Hankalampi homma on sitten se, että tarinan ja mielellään hahmojenkin pitäisi mennä jonnekin. Suuri osa ranobeista ei tunnu tietävän ollenkaan, miten tarina päättyy tai minne se on menossa. Jos hahmot ovat kivoja ja maailma, se ei niin paljoa haittaa. Jos hahmotkin ovat huonoja, sitten ollaankin jo ongelmissa.

Olen lukenut Goblin Slayeria eteenpäin ja välillä miettinyt, mitähän tästä sarjasta tulee. Välillä kirjat ovat kokoelmia yksittäisiä lyhyttarinoita, joilla syvennetään satunnaisia hahmoja tai sitten naureskellaan D&D-jutuille. Goblin Slayer kun tietää varsin hyvin olevansa tarinaksi kirjoitettua ropettamista (joskin ei ilmeisesti oikeaan kampanjaan perustuvaa), ja itse pelin pelaajatkin käyvät ranoben sivuilla silloin tällöin. Joskus taas joku kirja keskittyy sen verran, että siinä kerrotaan jokin yksittäinen isompi seikkailuretki alusta loppuun. Sanotaan niitä seikkailuretkiä nyt sitten vaikka dungeoneiksi. 

Jep.

Goblin Slayerilla on kaksi asiaa, millä se myy itseään: yksioikoinen päähenkilö, jonka päähän mahtuvat vain ja ainoastaan ne goblinit, ja sitten tietysti liioiteltu väkivalta ja myös seksuaalinen väkivalta. Jälkimmäisellä mässälillään shokkiarvollisesti varsinkin ensimmäisissä kirjoissa, mutta se vähenee, plus siihen turtuu. Goblin slayer itse pysyy.

Ja se onkin sitten lopulta sarjan itsensä ongelma. Jos Goblin Slayer muuttuu enemmän neurotyypilliseksi kaveriksi, sarjan myyntivaltti ja sen suurin erottava tekijä poistuu. Toisaalta, jos Goblin Slayer pysyy aina samanlaisena vähäpuheisena hiidenlahtaajana, miksi kukaan jaksaisi lukea sarjaa kirjatolkulla?

Onneksi Goblin Slayerilla on kavereita, joihin voi keskittyä. Priestess on saanut kivaa hahmonkehitystä ja on matkalla kunnon sankariksi. High Elf Archerin taustaa on avattu ja hahmo tullut sitä myöten moniulotteisemmaksi. Muita sivuhahmoja on syvennetty siellä täällä. Lopulta kuitenkin sarja ei voi pyöriä vain ei-päähenkilöiden varassa; iso juonikin on niin epämääräinen, ettei se riitä koukuttamaan, se on vain jotain perussettiä uhkaavasta tuhosta ja kulteista ja maailmanherruudesta.

Kun kirjamäärä ylittää jo kymmenen, jottain tarttis tehdä, ettei sarjalle käy haruhit. Okei, en ole lukenut kuin englanninkieliset kirjat, joten voipi olla, että jotain alkaa tapahtua seiskakirjan jälkeen. Tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä ongelma ei rajoitu vain gobusureen vaan on potentiaalinen kuoppa kaikille ranobesarjoille, joiden alkuasetelma on liian staattinen.