Aikoinaan pitäessäni Simoun-luentoani totesin, että karismaa on hyvin vaikea esittää animessa tai mangassa. Se on niin huonosti kouriintuntuva piirre ihmisessä, että se on erittäin vaikeaa taltioida pelkkiin piirroksiin. Joillain sitä on ja joillain ei. Karisma on kai jonkinlainen yhdistelmä esiintymistaitoa, lavalla olosta nauttimista ja itsevarmuutta, mutta sen tarkemmin sitä on hieman haastava eritellä.

Minulla ei ole karismaa. Siihen läheisesti liittyvää on, että en koskaan onnistu valokuvissa. Niin sanottu fotogeenisyys ei ole sama asia kuin karisma, mutta liittyy siihen. Valokuvauksellisen henkilön tekevät kehonhallinta, ilmeiden ja eleiden hallinta, ryhti, itsevarmuus ja ihan suoraan geenilotto. Minä vedin lyhyen tikun noissa kaikissa paitsi itsevarmuudessa. En osaa hallita vartaloani ja törmäilen milloin mihinkin enkä osaa kulkea ovista. Tanssia ei edes kannata yrittää, koska luultavasti lyön itseäni naamaan ja kompastun omiin jalkoihini. Ryhdissä olen perustasoa nörttikyyry ja sukurasitteena sain heikosti erottuvan leuan ja pienet tihrusilmät, joiden takia kasvokuvaus on hieman … haastavaa.

Tykkään kyllä kuvata! Esimerkiksi maakellarien ovia. Näköjään

Tykkään kyllä kuvata! Esimerkiksi maakellarien ovia. Näköjään.

Tämä on vähän säälittävää ottaen huomioon rakkaan harrastukseni cosplayn, mihin nuo valokuvat liittyvät aika olennaisesti. Olen tietysti imarreltu aina kun minsta pyydetään conissa kuvaa, mutta salaa sisimmässäni fiilikseni ovat tasoa D: D: D: koska tiedän, että kuvasta ei kuitenkaan tule mitään. Olen myös ollut nihkeä ottamaan osaa cossiryhmiin, koska tiedän jo, että minun naamani ”pilaa” kaikki ryhmäkuvat koska herpderppaan kaikissa kuitenkin jotain. Tähän vielä lisää se, että ujostelen kameraa ja keskipisteenä oloa ja minun on äärimmäisen vaivaannuttavaa olla kuvissa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset tulevat sankoin joukoin kuuntelemaan luennoille fiksuja ajatuksiani animesarjasta x, koska silloin huomio keskittyy timantintiukkaan analyyttiseen asiaan. Sen sijaan ulkoiseen habitukseen kohdistuva huomio on ihan äärimmäisen noloa ja ahdistavaa. En oikeastaan edes uskalla olla kuvattavana, kun pakotan aviomiehen kuvaamaan cossiani y. Kuvaussessiot päättyvät yleensä siihen, että minua alkaa punastuttaa ja ahdistaa ja aviomies näyttää elämäänsä täysin kyllästyneeltä ja palaamme noin viiden minuutin jälkeen kotiin (siinä missä cossin laittaminen niskaan saattoi viedä puolitoista tuntia).

On kuitenkin tasan yksi tapa, jolla saan edes siedettäviä kuvia cosplayarkistooni. Rakas Canonin digipokkarini vuodelta 2006 tms on ollut seurassani jo pitkään, ja sitä en ujostele vaan päinvastoin tiedän rajallisen maattini kaikki säädöt ja asetukset. Se on niin kevyt, että saan sen tuettua pystyyn lähes mihin tahansa. Olen myös muuttanut itselaukaisijan säädöt sellaisiksi, että ehdin hyvin asettua kuvaan, varmistaa että kaikki hiussuortuvat ovat missä pitääkin, rentouttaa leuan ja vielä vaihtaa asentoa kuvien välillä luontevasti. En myöskään nolostele ”itseäni” kameran takana vaan itselaukaisija on suunnilleen ainoa asia maailmassa, jolle uskallan hymyillä aidosti tai muuten olla rennosti. Ja koska minulla ei ole kiire mihinkään, voin hioa kuvia ja asetelmaa ja asentoani niin kauan, että saan sen yhden otoksen, jossa cossi näkyy hyvin ja mikään ei herpderppaa.

Azorit, joilla käydessä otin kuvia som satan.

Azorit, joilla käydessä otin kuvia som satan.

Mutta onhan tämä nyt oikeasti aika helkkarin nuijaa toimintaa. Conissa, joka on täynnä hienoja kameroita ja hyviä kuvaajia, minä juoksen piiloon johonkin komeroon kuvaamaan itseäni kököllä kameralla. Cossikuvissa epäonnistumiseni on vain saavuttanut sellaisen lakonisen pisteen, jossa en enää halua vaivata ketään muuta faileillani. Cosplaykuvani ovat muutenkin lähinnä muistoja minua itseäni varten, jotain mitä voin katsella vuosien päästä että ai jaa, tollainen tuli tehtyä, ei mitään suurta taidetta.

Nykyisin olen jo luovuttanut, mutta vuosien varrella olen kyllä katsonut monen monituista poseerausopastusvideoita Youtubesta tai milloin mistäkin. Tiedän kyllä teoriassa, mitä pitäisi tehdä ja yritänkin, mutta tulos ei oikeastaan koskaan ole… no, hyvä. Tiedän että leuan varjon tulisi näkyä kuvassa terävänä jotta kaksoisleukaefekti poistuu, tiedän että painoa ei tulisi pitää tasaisesti molemmilla jaloilla, tiedän että leuan pitäisi olla rento, tiedän että minun pitää avata silmät mahdollisimman suuriksi (kiitos, Tyra Banks) vaikka kuvattaisiin auringonvalossa… mutta mikään näistä teoriatiedoista ei vain siirry siihen, mitä muistikortille tallentuu.

Tämmöstä oli Japanissa.

Tämmöstä oli Japanissa.

Koko juttu on minusta lähinnä tragikoominen. Siinä missä käytännössä kaikissa muissa ikinä tekemissäni asioissa kehitystä on havaittavissa, oli se sitten ompelu, luennointi, sosiaaliset taidot tai parkevepuutarhan hoito, valokuvissa oleminen ei vaan luonnistu. Kun katson kymmenen vuoden takaisia kuvia itsestäni, ne saattavat jopa olla parempia ja rennompia kuin nykyiset. Ainoa asia, missä olen kehittynyt, on kuvien sommittelu ja fiiliksen hakeminen ja valoisuusjuttujen huomiointi ja välillä nykyään ärsyttää, kun kamerani on surkeampi kuin suurin osa nykyisistä kännykkäkameroista. Periaatteessa siis minun pitäisi oikeammin olla kameran takana, eikä sen edessä. :D Harmi vain, että haluisin edelleen dokumentoida cossipukuni… ehkä ryhdyn pukemaan niitä jollekin pehmolelulle. Tai kuvaamaan niitä ilman minua niiden sisällä.