Vavahteleva avaruusalus ei ole niitä asioita, joita haluaa pitkällä lennolla kokea. Aluksille ei käy niin koskaan, ellei jotain ole pahasti vialla. Tutiseva avaruusasema oli liiankin hyvin vanhassa muistissa. Aistini terästäytyivät heti.

Ja tietenkin näin sattui juuri silloin, kun olin suihkussa.

Olisin voinut laittaa koko jutun vainoharhan tai oman horjahdukseni piikkiin. Kiinnikkeisiin jemmaamani shampoopullo oli Linniltä lainassa – tämä oli kuin olikin käyttänyt suuren osan ylimääräisestä matkatavarakapasiteetistaan jos jonkinlaiseen kosmetiikkaan. Pullo oli osin vaahdon peitossa, joten en pystynyt lukemaan kaikkia sileääkin sileämpiä hiuksia mainostavia lauseita. Sen sentään hoksasin, että se olisi pudonnut, ellen olisi kiinnittänyt pulloa paikalleen Koalition ohjesäännön mukaan.

Hiukset märkinä ja vaahdotettuina jäin seisomaan pikkuisen suihkukopin nurkkaan. Minun oli muutenkin vaikea pestä hiukseni kiitos sen, että vettä ei voinut vain valuttaa menemään. Lattialla oleva vati oli täynnä vettä eikä kiinnitettynä mihinkään. Tuijotin vedenpintaa kuin parastakin ennusmerkkiä.

Alus vavahti uudelleen, eikä minulla tietenkään ollut pilottipukua eikä älylaitetta käden tai synkronoinnin ulottuvilla, jotta olisin voinut kysyä asiasta keneltäkään.

Peseytyminen avaruusaluksella oli riski, eikä se johtunut siitä, että minua olisi nolostuttanut riisua alasti. Alastomana sitä vain oli puolisokea kaiken suhteen.

Heitin hiukseni pään yli reippaalla liikkeellä, joka sai minut melkein menettämään tasapainoni. Upotin koko pääni vatiin ja huljutin edestakaisin pari kertaa. Se saisi nyt riittää, hoitoaine ei sopinut mahdollisiin hätätilanteisiin.

Keräsin hiukset käteeni ja puristin vedet pois. Minulla oli tietysti mukana pyyhe, mutta en muistanut, mihin kiinnikkeeseen olin sen jättänyt.

Tuhlaamatta aikaa astuin ulos ilma- ja vesitiiviistä suihkukopista pukeutumistilaan, vain tuijottaakseni Theaa kaikessa kapteenikomeudessaan. Viitta oli mukana ja Thea oli täysissä pukeissa, minä ilkialasti. Tietenkin.

Nyt tämä juttu alkoi tuntua huonolta kepposelta, mutta ne eivät olleet Thean tyyliä. Valkoisena hohtava asu oli tahraton, mihin se nyt olisi täällä sotkeentunutkaan.

”Sinulla on varmaan jotain tärkeämpääkin kuin selvittää, kuka on tällä hetkellä suihkussa”, ilmoitin erittäin alasti ja erittäin vettä valuvana.

”Itse asiassa sinun etsimisesi täältä on tärkein tehtäväni.”

”Mitä?”

Mietin, kehtaisinko pyytää pyyhettä.

Pyyhkeistähän koko avaruusurani oli alkanut.

”Tuur ohjaa parhaansa mukaan, Josh on jo ohjaamossa ja pojat ovat valmiina vaihtamaan heti, kun tilaisuus tulee. Ainoa valmiusasia, joka minulta kuvainnollisesta työkalupakista puuttuu, on sinä ja artefakti. Puku niskaan.”

Thea ojensi pyyhkeen minulle ja kääntyi häveliäästi katsomaan toista seinää. Kiitos tilannetajun olemassaolosta, vaikka minulla sitä ei yleensä ollutkaan.

Toimitettuani pyyhkeellä nopean kierroksen ympäri vartaloa aloin ujuttaa itseäni tuttuun liilamustaan. Iho märkänä se oli melkein helpompaa kuin yleensä, nilkat sujahtivat nopeasti tummaan älymateriaaliin.

Minua olisi varmaan pitänyt hävettää enemmänkin. Rinnassa hakkaava sydän ja selkeä hätätilanteen tunnelma saivat kaikenlaisen alastomuusnolostelun pysymään prioriteeteissa alempana faktojen selvittämiseen nähden.

Sitä paitsi me olimme suomalaisia. Eikös alastomuuden pitänyt olla meille luonnollista?

”Mitä siellä tapahtuu?” kysyin.

”Kunpa tietäisin”, Thea sanoi. ”Koska en tiedä, on parempi varautua kaikkeen.”

”Mitä nuo vavahdukset ovat? Ammutaanko meitä?”

”Mitkä vavahdukset?” Thea ihmetteli.

Selvä, tässä oli muutakin pohdittavaa kuin märät hiukset. Nakuiluongelma oli sentään kohta ratkaistu. Koalitio olisi ollut ylpeä, olisin saanut tällä nopeudella pukeutumisharjoituksesta täydet pisteet.

Tarkistin vielä, että puku oli sentään oikein päin. Ei olisi ollut täysin mahdotonta, että olisin tehnyt jonkin todella alkeellisen mokan.

”Sinä et tunne niitä? Mutta minä näin, kun tavarat kallistuivat. Vai näinkö?”

Jos tämä ei ollut kepponen, oli todellakin aika ryhtyä vainoharhaiseksi.

”En tiedä mitä sinä näit, minä näen vain Tuurin raportoiman erikoisen säteilykuvion, joka ei vastaa oikein mitään tuntemaamme.”

”Sen on pakko olla joko herra ei-Säätiö tai Ye-Seo.”

”Oli kumpi tahansa, se ei ole mitään, minkä osaisimme tunnistaa. Purjeet on jo taitettu sisään, mutta en ymmärrä, mistä tässä on kyse.”

Käännyin Theaan kokonaan selin, vaikka hetken ajan minulla oli kumma olo kuin selin kääntyminen kehenkään päin olisi ollut suurin virhe, jonka saatoin tehdä. Todellakin vainoharhaa. Thea oli selkeästi hyvien puolella, vielä selkeämmin kuin minä tai Josh olimme. Me olimme tehneet kaikkea epämääräistäkin. Thea oli puhtoinen. Tai minäkin olin, koska olin juuri peseytynyt. Äh!

Sain pukuni viimein kokonaan päälle ja nappasin vyölaukun, jossa säilytin artefaktia. Itse esineen kaivoin salapiilosta: saippuapullojen takaa säilytyskaapista. En ollut ihan niin pöljä, että olisin vain jättänyt artefaktin naulakkoon roikkumaan sillä aikaa, kun saippuoin itseäni.

”Jos se ei ole mitään tunnettua, se vavahdus siis, niin pääsemmekö käsiksi dataan, jota artefakteista on saatu labrakokeissa? Vastaako se sitä?”

”Lakshmi ajaa toisella maitovalaalla dataa läpi”, Thea sanoi. ”Se on todennäköistä. Joten…”

”Älä muuten ihmettele, mitä seuraavaksi tapahtuu, sanoin ja virnistin. ”Tai no, voisin ottaa kypärän varmuuden vuoksi.”

Niin paljon en luottanut ufoilta lainassa oleviin erikoiskykyihini, että en valmistautuisi yhtään ja hoitaisin homman pelkästään artefaktin voimin. Tavallinen ihmisten teknologia oli hyvä henkivakuutus kaiken varalta.

Thea koukkasi käytävän puolelle, avasi lähimmän kypäräsäilön ja ojensi tutun möhkälemäisen esineen minulle, hengityspakkauksen kera.

”Tarvitsen jonkun kassin”, vastasin.

”Onko supervoimien käyttö aina näin logistisesti haastavaa?”

”Oikeastaan joo”, mutisin ja nappasin saippuapullojen ja muun Koalition suosituksia rikkovan turhan roinan takaa kummallisen verkkomaisen asian, joka saattoi olla jonkun hyvin vanha hiusverkko tai suihkulakki tai jokin vastaava. Pudotin kypärän siihen, ja verkko kesti esineen painon. Yksi pieni voitto.

Testattuani virityksen noukin kypärän takaisin näppeihini ja ujutin sen päähäni. Märkien hiusten kanssa se oli hieman ikävää, ja mietin, mitä mieltä kypärän sensorit olisivat ylimääräisestä vesihöyrystä. Pitäisi olla varovainen, kenties ei kannattanut olla ilmattomassa tilassa kovin pitkään.

”Oliko tämä se ihmeteltävä osuus?” Thea kysyi.

”Ei, kapteeni.” Tarkistin vielä, että minulla oli kaikki. Artefakti ja kypärä ja puku ja minä itse.

”Se on tämä”, sanoin ennen kuin loin kuplan ympärilleni ja leijuin suoraan suihkuhuoneen katon ja sitä myöten koko avaruusaluksen läpi kylmään ja tyhjään avaruuteen.

Minulla ei ollut aikaa jäädä katsomaan Thean ilmettä, mutta toivoin sen olevan edes vähän hämmästynyt. Thea ei nimittäin ollut nähnyt minun tekevän artefaktitemppuja ihan näin suureellisessa mittakaavassa. Kaikki paukut peliin ja niin edespäin.

Katsoin ympärilleni. Yhdessä suunnassa Maa, muissa valtava tyhjyys. Erato oli jo niin pieni, että sen havaitseminen silmin olisi pelkkää hakuammuntaa. Silmät eivät muutenkaan olleet kovin paljoa hyödyksi tässä hiljaisessa ja pimeässä maailmassa.

Tämä tyhjyys oli kotini nyt, koska muuallekaan ei voinut palata.

Annoin kuplani lentää aluksen mukana ja suljin silmäni. Jos jäisin kyydistä, olisin todella yksin. Enemmän yksin kuin koskaan ja missään.

Voisin ihan oikeasti kuolla.

Se ei tosin ollut tavoitteena. Parempi keskittyä käytännön asioihin.

Tunnustelin saapuvia pulsseja synkronoinnillani. Niitä ei voinut erottaa mitenkään, ne eivät rekisteröityneet mitenkään muuten kuin tärähdyksinä synkronoinnin avulla. Olin jotenkin vaistomaisesti tuntenut ne, ehkä artefakti oli auttanut minua etäältä. Eihän minun tarvinnut koskea siihen suoraan käyttääkseni sen voimaa.

Alus allani – ainakin minun näkökulmastani alla – teki nopean väistöliikkeen ja vavahti sitten pulssin mukana. Ei siis mitenkään näkyvästi, tiesin vavahduksen vaikka en sitä nähnytkään.

Kurkotin synkronoinnillani hieman toiseen suuntaan ja avasin suuni. Kuvainnollisesti siis. Taisin kyllä puhua ääneenkin, koska viestin lähettäminen oli helpompaa niin.

”Josh! Pystytkö sinä väistämään nuo?”

”Tällä hetkellä en. Olen myöhässä, joka kerta. Minulla on olo, että ne ovat väistettävissä, en vaan keksi miten ja mihin suuntaan. Olisiko vinkkiä?”

Josh kuulosti selkeän turhautuneelta, jokainen sana välittyi suuntaani kuin olisin kuullut hampaiden kirskunan omassa päässäni. En välittänyt kysyä, miksi ja miten Josh pystyi tuntemaan näkymättömät ja olemattomat aallot. Kaipa se liittyi tämän omaan synkronointiin, joka toimi usean piirun verran herkemmin kuin meillä tavallisilla ihmisillä.

Maitovalas mutkitteli, muu laivastomme alkoi loitota.

”Mitä? Jättävätkö ne meidät yksin?” kiljaisin.

”Jos se on hyökkäys, on tavallaan viisasta seurata kauempaa. Tämän aluksen miehistöllä pitää olla jokin paikka, mihin tarvittaessa pelastautuakin. En usko, että pakokapselilla saavutamme enää yhtäkään Koalition avaruusasemaa.”

Poikaystäväni oli oikeassa, kuten hyvin usein. En viitsinyt mainita tätä itsestäänselvyyttä ääneen. Tarvitsimme jotain muuta kuin egonnostatusta.

”Näetkö sinä ne?” Josh jatkoi samalla kun tunsin taas yhden aallon hulahtavan lävitseni.

”Tavallaan.”

Kun en keksinyt muutakaan, käännyin ympäri. Muodostin artefaktin kuplasta pienemmän, nyt olin oikeastaan pelkkä musta möykky aluksen pinnalla. Takanani oli vain avaruuden tyhjää. En ollut olettanutkaan mitään muuta, mitä ihmettä tavallinen pieni ihminen kuvitteli avaruudessa näkevänsä?

Toisaalta en ollut oikeastaan enää tavallinen. Ja voisin yrittää tehdä jotain muuta kuin ajatella tavallisia reittejä. Tällä kertaa oli paras toimia takaperin.

Käyttäen sitä mitä Josh oli sanonut näkymättömyydestä ja lipastaan, mietin jokaisen yhtälön ja funktion päässäni nurinkurisesti, kunnes hahmotelma loisti mielessäni kirkkaana ja selkeänä, parempana kuin yksikään tenttivastaus. Se ei tuntunut enää matematiikalta, se oli jotain enemmän. Jonkinlainen yli ajan ulottuva kuvio, ei funktioita eikä laskutoimituksia vaan todellinen kokonaisuus, enemmän kuva kuin kaavio tai graafi, niin monimutkainen, että se punoutui loppumattomiksi fraktaaleiksi jossain pintojen alla, jos tekelettä olisi tarkastellut hyvin läheltä.

Paiskasin luomani ajatusrakennelman täysillä vasten sitä synkronointini osaa, jota käytin artefaktin ohjaamiseen. Ehkä työnsin sen myös vasten tunteitani. Puristin hampaita yhteen, jotta en olisi kiljunut. Mahassa vaelsi jotain hölskyvää eestaas ja polvetkaan eivät tuntuneet aivan normaaleilta. Oli niin hiljaistakin. En ollutkaan miettinyt sitä aiemmin. Avaruudessa oli äänetöntä.

Sitten tekemäni laskutoimitus tuloksineen löi minua vasten kasvoja ja näin ne: sen, mitä oli jäljellä mahtavasta Säätiöstä, herra Jaken laivaston, kaikki alukset koko komeudessaan meidän purkkimme ympärillä. Mutta niissä oli jotain väärin, jotain kummallista.

Olisin halunnut kysyä sitä artefaktilta. En vain pystynyt nyt, koska en ollut tällä hetkellä ohjaamassa mitään muuta kuin itseäni.

Aalto vavisutti alusta allani huolimatta sen ketteristä liikkeistä.

”Emmerie! Ole kiltti ja keksi jotain!” Josh kaikui päässäni jälleen.

”Joo”, vastasin miettimättä sen kummemmin.

”Joo?”

”Keksin juuri miten näen ne. En kyllä ymmärrä noita pulsseja. Nuo alukset näyttävät minulle olevan nurinniskoin. En tiedä johtuuko se artefaktista, vai jostain muusta, vai siitä, että käänsin ne sinun näkymättömyysjuttusi kulkemaan lopusta alkuun. Enkä tarkoita yhtälön toista puolta tai mitään. Minä vain käänsin ne, avaruudessa. Niin kuin se olisi ollut kuva eikä laskuja.”

”Älä kirjoita tuota tenttiin, sillä ei pääse läpi.”

”Mietitkö sinä tenttejä juuri nyt? Mitä hittoa, Josh?”

Poikaystäväni miettimässä jotain tavallista kouluasiaa kesken haastavan ohjaustempun oli päivän kummallisin asia tähän asti.

”Yritän palauttaa sinut verbaaliselle maanpinnalle. Aluksenpinnalle. Ihan sama! Milloin seuraava tulee?”

Katsoin aluksia, enkä osannut sanoa. Näkemässäni ei ollut mitään järkeä. Alukset matkasivat minun näkökulmastani taaksepäin. Niiden seinät olivat sisäpinta ulospäin. Kaikista esineistä näin sisuksen, en ulkopintaa. Olin luonut käsittämättömän paradoksin, jonka katsominen ihmisaivoilla tuntui suunnilleen siltä, että saisin millä tahansa hetkellä siitä tarpeekseni ja sekoaisin. Jos katsoisin jotain pintaa, näkisin sen sisuksen. Jos katsoin kokonaisuutta, näkisin molekyylejä. Jos katsoin yksityiskohtaa, näin pelkkää energiavirtaa ja ajankulua.

En ollut osannut tehdä tätäkään oikein.

Pettäisin Joshin ja kaikki, olin hyödytön, en onnistunut pelastamaan Heikeä, me kuolisimme kauan ennen Marsia ja vanhempani eivät saisi edes tietää, mitä minulle oli käynyt. Ruumiini kelluisi tyhjässä avaruudessa koskaan löytymättä.

Tyhjä loputon kuollut avaruus…

Aivan.

”Helvetti! Josh, ne haluavat meidän liike-energiamme. Herra palopuheella ei ole mitään laseria. Ei se hakkeroinut sitä, se on oikeasti turvallinen kuten vanhempasi sanoivat, mutta artefaktin avulla se voi pölliä meidän energian ja suhata pikakyytiä Marsiin.”

”Mitä? Hidasta.”

”Joo. Hidastummeko me? Ne kiihtyvät. Se laivasto oli kaukana, kauempana kuin mihin minä osaan artefaktilla kurkottaa.”

Ajatukseni hyppivät nyt ajatuksesta toiseen, toivottavasti Josh pysyi edes jotenkin perässä.

”Joo hidastutaan, mutta luulin sen johtuvan… eikun, perhana, kyllä! Mutta se ei näy suoraan!”

”No ei kai kun se lentää väärinpäin.”

”Emmerie, sinun puheissasi on nyt varsin vähän informaatiota. Lisää sanoja, kiitos.”

”Näen ne alukset niin, että kaiken, minkä pitäisi olla asioiden sisällä, on niiden ulkopuolella. Niinkuin niitä kuvia, joissa seuraat portaita, jotka jatkuvatkin seinälle, paitsi että sisuskalut ulkona. Luulen, että se on artefaktin tapa sanoa minulle, että ne lentävät … no, jollain pimeällä energian konversiolla. Tai jotenkin normifysiikan ulkopuolella. En tiedä.”

Ainakin lauseissani todella oli enemmän sanoja, joskin ei välttämättä enemmän järkeä.

”Herra Jake on sitten hionut artefaktitaitojaan sitten viime näkemän”, Josh sanoi kuivasti.

”Menen ottamaan selvää, onko”, ilmoitin, kuuntelematta vastaväitteitä.

Irrotin kuplani maitovalaasta ja annoin sen leijua tyhjään. Leijailin kohti alusta, joka lensi minun näkökulmastani taaimmaisena. Oletin, että oikeasti se oli laivaston kärki.

Kaikki meitä jahtaavassa laivastossa oli kylmää ja kovaa ja kuollutta. Vastustajallamme ei tuntunut olevan puolellaan enää yhtään toista ihmistä – vai oliko tämä edes yrittänyt saada ketään puolelleen? Oliko tämä tilanne se, mitä se ukko oli todella tavoitellut?

Olisin pulassa, jos artefakti lakkaisi toimimasta nyt. Jäisin tänne yksin vailla mitään mahdollisuutta ottaa kiinni meidän aluksiamme. Hiipuisin, pitäisi vain odottaa, että ilma loppuisi, kunnes tukehtuisin. Epätyylikäs loppu. Se varmaan tuntuisi ikävältä. Ja Josh jäisi aluksellemme ja eloon, kuten pitikin.

Avaruus todella oli meille ihmisille varsin vihamielinen ympäristö.

Tavallaan siinä oli järkeä, että Säätiö pyrki vähentämään riskiä ja uhkaa ihmisille. Ainakin jos uskoi Melissaa, tämän tutkimuksethan tähtäsivät lopulta siihen.

Koalitio taas halusi, että me ihmiset voisimme joskus kutsua avaruutta oikeaksi kodiksemme, sellaisina kuin olimme, muuttamatta ihmiskuntaa joksikin muuksi. Niitä kahta tavoitetta saattoi olla hankala yhteensovittaa, mutta lopullinen maali oli sama eli parempi tulevaisuus.

Leijuttuani lähemmäs olin yhtä umpikujassa kuin ennenkin, mutta ainakin näin jotain, mitä kauempaa en pystynyt havaitsemaan: pienen värinän, joka tuli yhdestä avaruuden pisteestä, aaltoina kuin veteen osuva sadepisara, liian monessa ulottuvuudessa vain.

Lensin harmaanmustan kuplani kanssa suoraan siihen suuntaan, välittämättä juurikaan siitä, mitä Joshilla olisi ollut rämäpäisyydestäni sanottavaa.

Artefakti auttoi minua kiltisti: näin savuisen seinämäni läpi suurennettuna sen, minkä olin ajatellutkin kohtaavani. Edessäni oli samankaltainen himmeästi väreilevä pallo, jonka sisällä näin ihmishahmon.

Avasin radiokanavan, en ajatellut luottaa siihen, että artefakti osaisi kantaa ääntä tyhjiössä tai omia savulonkeroitaan pitkin.

”Tapaamme jälleen”, sanoin yksinkertaisesti.

”Siltä näyttää”, kuului vastaukseksi ilahtuneen kohteliaalla äänensävyllä. Olin kiitollinen, että en nähnyt niitä uskomattoman komeita kasvoja. Olin liian kaukana ja välissämme oli vain pimeää avaruutta.

”Jos vain pyydän sinua lopettamaan, se ei taida onnistua, vai kuinka?”

”Fiksu, kuten aina. Jos pyydän sinulta ymmärrystä omille pyrkimyksilleni, sekään ei taida onnistua, vai kuinka?”

”Ei.”

”Surkeus sentään”, radiosta kuului ja samalla tunsin aavehengityksen niskassani. Hyppäsin kolme metriä ylöspäin. Tai en oikeasti, mutta säikähdin kyllä.

”Mitä helvettiä?”

Kukaan ei voinut olla niskassani. Ei oikeasti. Mutta jotain tässä nyt oli.

Edessäni oleva kupla taisikin olla hämäys. Ei sen sisällä ketään ollut. Mutta minulla oli yhä kypärä päässä, eikä sen sisään mahtunut mitään ällöttäviä keski-ikäisiä ukkoja, ei mitenkään. Avaruudelle kiitos.

”Aika-avaruus on vain harha”, ääni jatkoi. ”Sitä voi muuttaa. Se voi olla mitä haluat.”

”Mutta energiaa sinä et osaa luoda?”

Yritin taivutella päätäni, mutta en yhä nähnyt mitään muuta kuin tähdet ja jossain tajuntani rajamailla ne muut avaruusalukset, sekä oman laivastomme että herra Jaken varastamat.

”Tavanomainen energia osoittautui hankalaksi luoda, kun pitäisi olla salaa ja huomaamatta. Näethän sinä mitä käy, kun antaa pienenkin vihjeen olemassaolostaan. Olette heti ampumassa minut alas taivaalta”, samettinen ääni jatkoi aivan liian lähellä korvaani.

En kestänyt enää. Oli se järkevää tai ei, painoin kypäräni kiinnikkeitä ja nostin sen pääni yli. Yhä märät hiukseni eivät hulmahtaneet ollenkaan tyylikkäästi, jäivät vain leijailemaan pääni ympärille kummallisena myttynä.

Olin yhä elossa. En ollut kuollut.

Kuplasta ei tosin ollut enää tietoakaan. Oli vain minä ja avaruus.

Katsoin ympärilleni silmillä, joille olisi pitänyt käydä todella huonosti. Ilmeisesti artefakti suojeli minua yhä. Toinen käsi kypärää roikuttaen käännyin hitaasti ympäri, ja silloin oma synkronointini tuntui suorastaan kohisevan. Tunsin sen kaiken epätoivon, jota olin sisälleni kasannut. Meidän oli pakko päästä Marsiin. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Tekisin siitä totta, vaikka minun pitäisi pakottaa joka ikinen luonnonlaki taipumaan juuri minun tahtooni.

Takanani näin arkkivihollisemme Rossellon istuvan tyhjän päällä tummanpuhuvassa puvussa, joka saattoi olla itse asiassa artefaktin luomaa harhaa. Jalat ristissä tämä nojautui taaksepäin näkymättömällä tai ehkä oikeammin kuvitteellisella toimistotuolillaan.

”Ah, sinä hoksasitkin jutun juonen varsin nopeasti.”

”Niin minkä?”

Suun avaaminen ei tuntunut oikeastaan miltään, vaikka järjellä tiesin, että ympärilläni ei ollut hengitysilmaa. Ehkä se osa todellisuutta, jossa me kaksi olimme, oli lakannut välittämästä ihmisen biologiasta jo relatiivinen ikuisuus sitten.

”Artefakti käyttää energianaan tunteita, kuten olet varmasti huomannut. Ikävä kyllä simuloidut synkronointimatriisit, joiden luonnissa poikaystäväsi niin kiltisti avusti, eivät kykene tuntemaan mitään. Kehitystyö jäi kesken. Hankala tilanne, mutta onneksi Koalition laserhässäkkä ei jäänyt Aurinkokunnassa keneltäkään huomaamatta.”

”Siis pöllit tämän laivaston energian ja jätät meidät seilaamaan avaruuteen hylkyinä?”

Nostin etusormeni ylös, olin valmis syytämään jokaisen syytökseni ukon suuntaan.

”Tsot, tsot. En edelleenkään ole hirviö. Teillä on ihan tarpeeksi ajoainetta, jotta voitte palata häntä koipien välissä lähimmälle avaruusasemalle perinteisin keinoin.”

”Minä tiedän Ye-Seosta. Ja Mats Westerlundista. Minä tiedän, kuka sinä todella olet. Me olemme tonkineet juttuja.”

Kuulin naurun kaikkialla ympärilläni.

”Onko tämä se kohta, jossa paljastan nyyhkyttäen kaikki nuoruuteni traumat? Minulla on ollut elämää ennen nykyisiä tapahtumia, kuten kaikilla maailman ihmisillä. Nuoruuden jälkeen kasvoin aikuiseksi. Teidänkin kannattaisi kokeilla sitä”, ääni sanoi jälleen niskani takaa.

”Sinä olet silti menossa Ye-Seon perään.”

”Niin olen, mutta syy ei kuulu sinulle yhtään sen enempää kuin menneisyyteni muutenkaan. Kerronko koulun lempiaineen? Täytänkö sivun ystäväkirjaan? Mitä te nuoret tytöt nykyään harrastatte, jotta opitte todella tuntemaan toisia?”

Kiristelin hampaitani. Kohotin käteni, muodostin niin monta savulonkeroa kuin vain osasin.

”Totta helvetissä se kuuluu minulle, varsinkin, kun koko maailman kohtalo on siitä kiinni, mitä sinä olet tehnyt vaimollesi.”

”Minä? Ei, hän toteutti sen kyllä ihan itse”, ääni sanoi, nyt uhkaavan kuuloisena.

Löin lonkerolla summamutikassa jonnekin. Se kohtasi kiinteän kappaleen, joka oli toivottavasti käsivarsi. Nykäisin sitä lähemmäs. Siinä se oli, herra ex-puheenjohtaja. Minun näpeissäni. Minä saattaisin voittaa. Minä voisin pelastaa meidät.

Ottaisinko miehen vangiksi? Toimisinko niin? Vai jotain lopullisempaa.

Meidän pitäisi yhä saada lisää tietoa. Ehkä äijä olisi parasta pitää elossa. Ehkä joku keksisi, miten saisimme puristettua tämän päästä tarvittavat seikat. Ehkä artefaktia voisi käyttää siihenkin.

Se voisi tehdä kipeää.

Mietinkö todella jonkun kiduttamista?

”Sinä herpaannut”, ukko sanoi, kasvot aivan omieni edessä. Meillä kummallakaan ei ollut kypärää, etäisesti ymmärsin meidän taistelevan herra Jaken artefaktin luomassa kuplassa. Se tarkoitti sitä, että minä en luonut pelikentän sääntöjä.

Riuhtaisten kätensä ylöspäin vastustajani vapautui lonkeroistani näennäisen helposti, mutta irvistys suuntaani kertoi toista kieltä. Se oli luultavasti ensimmäinen oikea tunne, jonka olin nähnyt tämän kasvoilla tänään.

”Tiedätkö sinä edes, mikä on paras tunne estämään herpaantuminen? Millä synkronointi onnistuu kaikkein parhaiten?”

”Rakkaus?” piipitin. Josh olisi vastannut niin.

Nauru kaikui kaikkialla kuplassa.

”Ihanaa, te nuoret jaksatte uskoa. Ei. Ehei.”

Jostain selän takaa kuin tehden huonon silmänkääntötempun, herra Jaken käteen ilmestyi musta kämmenelle mahtuva esine, jota en ollut nähnyt koskaan ennen. Kaksitoistasakarainen musta tähti, jonka oli pakko olla kolmas artefakti, tietenkin.

Ukko puristi tähteä nyrkkiinsä. Sen terävät kärjet pureutuivat täydelliseen ihoon, kämmeneen, jonka kädenpuristus oli varmasti ollut vahva ja luottamusta osoittava. Minä en puristelisi sitä kämmentä, en vaikka koko universumin kohtalo riippuisi siitä.

Nytkään liikkeessä ei ollut epäröintiä, pelkkää määrätietoisuutta. Kärkien pistokohdissa näkyi punaista. Niin paljon punaista.

Muodostuvat veripisarat jäivät leijumaan käden ympärille kuin oudot planeettaa kiertävät tummanpunaiset kuut, osan verestä tahraten sekä käden että artefaktin.

”Oikea vastaus on kipu”, mies sanoi. ”Kipu toimii kaikkein parhaiten.”

Edellinen lukuSeuraava luku